Sisyfos Kivi työelämässä: Matka

Tein matkan.

Matkustelin viimeksi yli 20 vuotta sitten. Sen jälkeen en ole halunnut. Pikamatkailu on tuntunut työstressin ulottamiselta vapaa-aikaan. Nuoruuden retkistä taas muistan tyhjyyden tunteen. Jos vielä matkustaisin, matkustaisin jonkun syyn, todennäköisesti työn, takia, järkeilin tuolloin.

Tänä kesänä pyörsin päätökseni.

Kuljin laivalla, bussilla ja junalla. Ensin Tallinnaan. Sieltä Baltian läpi Varsovaan. Varsovasta Budapestiin. Palasin samaa reittiä, pysähdellen.

Jo matkan valmistelussa huomasin monen asian muuttuneen.

Hotellihuoneiden varaaminen kävi helposti netin kautta. Karttapalveluiden avulla varmistin otollisen sijainnin. Surffaten löytyivät myös aikataulut. Firmojen sivuilta ostin laiva- ja bussiliput, jotka tulostin saman tien kotikoneeltani. Varsova-Budapest -junalippua varten jouduin tosin vaivautumaan rautatieasemalle. Jos aikatauluni olisi ollut väljempi, olisi kannattanut odottaa Varsovaan. VR:n bonus oli nimittäin muikea. Menomatka maksoi yli 100 euroa, paluu alle 30.

Muuttunut olin itsekin, enkä nuoremmaksi. Lähes yhtämittainen istuminen alkaisi aamulla klo 8 ja päättyisi seuraavan päivän iltana klo 21.30. Nukkumisen pitäisi onnistua yöbussissa matkalla Vilnasta Varsovaan. Maratonkuntoisenakin mieleen tulivat keuhkoveritulpan saaneet hyväkuntoiset poliitikot.

Mukavuudenhalu oli myös lisääntynyt. Matkustin toki edelleen rinkka selässä ja yksin, suomea puhuvia mahdollisuuksien mukaan vältellen. Lentokoneeseen en myöskään noussut, joten säilytin oikeuden pilkata vihreiden elämäntapaa. Elämyksiä aikanaan tarjonneiden yhteismajoitusten sijaan halusin kuitenkin nyt yhden hengen hotellihuoneen. Tilaa omille tavaroille ja ajatuksille. Tähtien määrästä en sentään piitannut.

Matkan seikkailu-osuus kulki läpi Baltian. Latviassa tai Liettuassa en ollut käynyt. Eurooppaan mentiin ennen joko puoliunessa Ruotsin läpi junaillen tai muistorikkaammin M/S Pomeranialla Gdanskiin. Suuresta seikkailusta ei lopulta silti ollut kyse. Kanssamatkustajista suurin osa oli työmatkalaisia tai muuten arkisella asialla. Alkumyhäilyjen jälkeen he uppoutuivat kirjaansa, lehteensä, läppäriinsä tai kännykkäänsä, enkä tohtinut keskeyttää. Rosoisempaa seuraa tarjosi matkapokkarini, Rosa Liksomin mainio Hytti nro 6.

Edessä oli uusi päivä, sen oranssit huurrekoivikot, mäntymetsiköt, joiden kätköissä eläimet käyskentelivät ja aavoilla altoili tuore lumi, valkoisia lepattavia kalsarinlahkeita, löysiä peniksiä, tassukoita, tussukoita, tössyköitä, leveitä flanellisia kukkayöpaitoja, villasukkia, saaleja, harittavia hammasharjoja.
(Liksom, 32)

Milloin Suomen Expressbusseihin saadaan tällainen varustelu?

Kirjaa lehteilin, sillä ikimuistoista nähtävää ei tarjonnut reittikään. Maasto oli tasaista, tiet suoria ja pääosin hyväkuntoisia. Lux Expressin bussit olivat erinomaisia ja kuljettajat ammattitaitoisia. Jouduin tosin kieliongelmiin, kun Riiasta lähdettäessä juutuimme ruuhkaan. Yritin kuljettajalta varmistaa, että Vilnasta lähtevä bussi odottaa, mutten saanut varmuutta. Bussin wlan-yhteyden avulla lähetin kuitenkin sähköpostia suoraan yhtiön asiakaspalveluun. Tunnissa sain rauhoittavan vastauksen. Äidinkään ei tarvinnut huolestua kuten interrailien aikaan. Älypuhelimella saatoin päivittää Facebook-statusta. Myös hotellit ja Varsovan päärautatieasema tarjosivat langattoman lähiverkon.

Junasta nettiyhteys sentään puuttui. Tarjolla oli vanhempaa tunnelmaa. Kommunismin aikaan ylimääräistä jännitystä tarjonneet passintarkastukset, matkatavaroiden penkomiset ja pakolliset rahanvaihdot olivat kuitenkin muisto vain. Tuolloin junien käytävillä ramppasi ties minkälaista koppalakkia susikoirineen tai ilman. Nyt passi katsottiin vain kerran koko matkan aikana. Vanhan passini täyttäneet jännät leimat jäivät saamatta.

Pääkohteeni oli Budapest.

Olin viettänyt Unkarissa yhteensä noin neljä kuukautta kylmän sodan päättymisen vuosina 1987, 1988, 1989 ja 1991. Joka vierailulla valta oli vaihtunut. Kesällä 1987 maata johti vielä kommunisti János Kádár. 1991 intoiltiin jo markkinataloudesta. Välissä murtui Berliinin muuri, jota edelsi muun muassa itäsaksalaisten joukkopako Unkarin kautta länteen. Tätä kaikkea seurasin perhemajoituksesta käsin yhdessä japanilaisten, yhdysvaltalaisten, norjalaisten, ruotsalaisten, brasilialaisten, italialaisten, erään tasmanialaisen ja erään eskimon kanssa. Eskimo vihki minut viinipullon ääressä maratonjuoksun saloihin.

Pelkäsin paluuta.

En ollut innoissani Unkarin viimeaikaisesta kehityksestä. Budapestissä säännöllisesti käyvä ystäväni oli kuitenkin vakuuttanut, että politiikka näkyisi kaduilla hyvin vähän. Arvelin myös yleiseurooppalaisen naamavärkkini suojaavan minua muukalaisvihamielisyydeltä. Paikalliset maahanmuuttokriitikot eivät ihan heti arvaisi minua ulkomaalaiseksi, jos pitäisin suuni kiinni.

Blaha Lujza Tér.

Saavuimme perille hiukan myöhässä. Ilta hämärtyi yöksi, kun juna verkkaan kolkahteli rumana säilyneen esikaupunkialueen läpi Keletin asemalle. Heti junan ovella minut toivotti tervetulleeksi tuttu lämpöaalto. Perhemajoitusta laiturilla kauppaavat rouvat olivat kadonneet, mutta rahanvaihtopisteiden vieressä päivysti avoimemmin kuin koskaan pimeitä virkaveljiä. Halusin jaloitella tuttua reittiä hotellille, mutta kaduin kohta. Asema-alueen remontti oli aiheuttanut melkoisen kaaoksen. Kapeiden tilapäisrakenteiden sokkelossa oikeaa suuntaa oli vaikea löytää. Vastaan perjantai-illan huumassa vyöryi ryhmiä, horjahtelijoita, humalaisia. Väistelin raskaine kantamuksineni parhaani mukaan. Teiden ali kulkevissa tunneleissa oleili köyhiä mukanaan koko omaisuutensa. Osa pummasi puoliaggressiivisesti. Selvisin kuitenkin hikisenä hostelliin, jossa huoneeni ikkunasta saatoin katsella elämää Blaha Lujza Térillä. Vastaanoton luontevan ystävällinen, nuori, englanninkielentaitoinen henkilökunta auttoi kaikessa mahdollisessa. Suihkun jälkeen ehdin vielä täyttää mahani alakerran kebab-ravintolassa. Suurkaupungin ilta jatkui pidempään kuin pari vuosikymmentä sitten.

Seuraavat helteiset päivät kiertelin muistorikkaita paikkoja puolentoista litran vesipullo repussani. Kannoin mukanani myös 1980-luvun karttaa, joka oli tarkempi kuin nykyiset, kunhan muisti monien paikannimien vaihtuneen. Lenin körútia, Engels tériä tai Nebukadnessarstrasseksi kutsumaamme Népköztársaságia oli enää turha etsiä. Päivänvalossakin suurkaupungin rytmi oli kiihkeä, mutta sentään tuloiltaa rauhallisempi. Trabantit olivat poissa ja ilma puhtaampaa. Ajokulttuuri entisensä. Metron portaissa käveltiin edelleen vähemmän kuin Helsingissä. Luokkaerot näkyivät surullisen selvästi. Kaikkea oli kaupan, mutta katveista tursusi kaikkialla niitä, joilla ei ollut varaa ostaa. Minulle hinnat olivat edullisia, vaikkeivät enää hyväilleetkään länsimaista työläistä kuten sosialismin aikaan. Myös ravintoloiden tippikäytäntö tasasi todellisia kuluja.

Olin kuvitellut kaiken muuttuneen. Löysin kuitenkin paljon säilynyttä. Päivien polttava kuumuus oli entisensä. Samoin varhain pimenevien iltojen samettinen pehmeys. Syrjäisempien katujen ja sisäpihojen kaiku. Konekivääritulituksen jäljet talojen seinissä vuodelta 1956. Arjen joustavuus. Spar-elintarvikekaupasta saatoin ostaa mainiota persikkapálinkaa kotiin tuotavaksi. Busseihin noustiin ja sieltä poistuttiin kaikista ovista. Lippua ei tarvinnut näyttää (toisin kuin metrossa, jonka porteilla univormukontrolli oli ankaraa).

Jopa vanha perhemajoitukseni näytti olevan edelleen olemassa. En tosin tohtinut soittaa ovisummeria, kun olin päättänyt asua muualla. Tereza-emännän temperamentin tuntien olisin saanut kovaäänisen puhuttelun.

Vanhaan kantapubiini sen sijaan laskeuduin eräänä alkuiltana kuljeskelusta voipuneena. Hämärä tila oli tuohon aikaan vielä miltei tyhjä. Läsnä oli vain nuori baarinpitäjäpariskunta muutamine iloisine tuttuineen. Toista oli ennen, jolloin paikkaa jo suljettiin kymmenen aikaan. Sisustus oli häkellyttävän ennallaan. Asetuin tiskille, tilasin oluen ja aloin jorista vuosista 1987, 1988, 1989 ja 1991. Suunnattoman kaunis, valosilmäinen tyttö ainakin teeskenteli viran puolesta kiinnostunutta. Lörpöttelin olleeni kanta-asiakas, jolle kannettiin tuoppi jo laskeutuessani baariin vievät portaat. Muistin, että tuolloinkin olutta särpiessä vastaava määrä nestettä haihtui saman tien läpi paidan. Sain luvan videoida taustoja muistoilleni. Tarinani vastalahjaksi sain pikajohdatuksen nykyiseen yöelämään. Kehotuksen suunnata juutalaiskortteleihin, joissa kaupunki tällä hetkellä sykki. Kun nuoret intoutuivat kohottamaan minulle maljan, oli aika jatkaa matkaa.

Aina minä juoksussa yhden Leninin päihitän.

Sain muistoni muisteltua. Viimeisen päivän omistin matkojeni jälkeiselle muutokselle. Vierailin Memento Parkissa, kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa patsaspuistossa, jonne oli koottu käytöstä poistunutta sosialistista realismia; Leninejä, Marxeja, paikallisia politrukkeja ja muita tovereiden moraalia kohottavia veistoksia. Puiston museorakennuksessa katsoin hulvattomia, autenttisia Unkarin salaisen poliisin koulutuselokuvia tuleville vakoojille. Oikeat agentit esittävät niissä itseään jazzin soidessa taustalla. Jatkokurssi maailman toiseksi vanhimpaan ammattiin pidettiin Budan linnavuoren vakoilumuseossa, jossa tutustuin muun muassa Enigma-salauslaitteeseen. Vielä ennätin opastetulle kierrokselle linnavuoren sisällä sijaitsevaan salaiseen sairaalaankin, jossa 1960-luvulle asti hoidettiin siviilejä ja sotilaita, ja valmistauduttiin ydinsotaan.

Illalla tein Fregatin baarinpitäjän suositteleman kävelykierroksen hylättyihin rakennuksiin perustettuihin rauniobaareihin. Näihin monikerroksisiin, pieteetillä sisustettuihin ohjelmallisiin labyrintteihin oli kiehtovaa eksyä. Lonely Planetin maailman kolmanneksi parhaaksi rankkaamassa Szimpla Kert -baarissa maltoin viimein pysähtyä nauttimaan 600 forintin (n. 2 euroa) hintaisen tuopin olutta. Seisoin ihmisvilinässä keskellä erään suuren salin lattiaa ja tuijotin seinälle heijastettua tekotaiteellista mustavalkoelokuvaa. Jossain vaiheessa tulin katsoneeksi ylös. Katon paikalla oli avoin taivas. Taivaalla näin jotain, jota en ollut aiempina vuosina onnistunut koskaan näkemään koko itäisessä Euroopassa. Oli kirkasta ja tähdet tuikkivat.

Paluumatkalla vietin päivät Varsovassa ja Riiassa.

Varsova oli Budapestia viileämpi ja modernimpi. Vanha ja uusi esittäytyivät hätkähdyttävästi rinnan. Yhtäällä olivat nopeasti nousseet pilvenpiirtäjät ja pitkät, suorat, tehokkaat pääväylät. Jo muutaman korttelin päästä löytyi toisen maailmansodan pommitusten jäljiltä taidokkaasti uudelleen rakennettu vanhakaupunki. Stalinin ajasta muistuttava massiivinen kulttuuri- ja tiedepalatsi ei oikein kuulunut kumpaankaan maailmaan. Lajissaan komea se oli, ja huipun näköala oli hieno tapa päättää lyhyt visiitti.

Uutta.

Vanhaa.

Siltä väliltä.

Riian koreutta.

Varsovan tapaan Riiankin vanhakaupunki on Unescon maailmanperintökohde. Autoilua on sokkeloisilla kaduilla rajoitettu, joten jalankulkija voi rauhassa pysähdellä kuulemaan sieltä täältä kuuluvaa musiikkia tai ihailemaan kauniiden jugend-talojen yksityiskohtia. Etenkin kirkkobongarille Riika on paratiisi. Kirkkoja löytyy pieneltä alueelta kuin hieromalaitoksia koti-Kalliostani. Illan päätteeksi ostin kilon mansikoita paikallisilta markkinoilta, jotka jatkuivat yöhön asti. Hotellihuoneessa totesin kilon olevan enemmän kuin litra.

Matkustin kauhtuneessa t-paidassa ja kuluneissa farkuissa, ja yritin näyttää köyhältä. Silti kaupustelijoita ja muita pyytäjiä riitti minunkin kiusakseni. Ravintoloissa ja kahviloissa oltiin teennäisen ystävällisiä, mutta selkääni tuijottavat silmät toivoivat samalla, etten ainakaan ruuhka-aikaan pitäisi asiakaspaikkaa liian pitkään varattuna. Mutta, mutta. Kauppa, kaupunki. Epäkaupallinen kaupunki lienee käsitteellinen mahdottomuus. Kauppaa ihmiset kaupunkiin tulevat tekemään, eivät henkistymään. Ehkä kaupankäynti, joka turistivilinässä jo alkaa häiritä, on ihmisessä kaikkein luontaisinta? Ylenkatsommeko perusteetta niitä, joiden on pakko kaupustella? Rihkamamyyjiä, kerjäläisiä, puhelinmyyjiä, Big Brother-tähtiä. Samaa teemme kuitenkin itse. Hienovaraisemmin vain, koska me olemme voitolla ja heillä on kaikki pelissä. Niin kauan kuin kauppaa hierotaan ja hinnasta tingitään, eli hyödytään puolin ja toisin, ei sodita. Huippujuttu.

Aloin silti väsyä vaelteluun.

Ilahduin, kun kännykkä Vilnan linja-autoasemalla piippasi ja muistutti, että edellisen sukupolven velvotteet ovat siirtymässä kannettavakseni. Ellei ihan kotia, niin ainakin minulla on paikka. Viesti ohjeisti kunnostamaan vanhempien kesämökille vievää kilometrin mittaisen metsäautotien. Ajouria piti korottaa. Muuten nykyisten autojen matalat pohjat kolhiutuisivat. Olin jo reissuni alla ruiskuttanut tien keskellä olevan ruohon glyfosaatti-nimisellä myrkyllä Leonard Cohenia puhelimestani samalla kuunnellen. Olin myös raivannut tilaa katkomalla tien yli kaartuvia oksia oksasahalla ja -pihdeillä. Työ oli tosin jäänyt kesken, koska hukkasin sahanterän.

Muuntumisleikki. Ennen ja jälkeen.

Jäljellä oli soran ajo ja lanaaminen tiiviiksi. Soitin mökille päästyäni sovistusti Jari Heinoselle Sora ja Kallio Heinonen Oy:hyn. Pelkäsin loppuloman tuhraantuvan odotteluun, mutta mitä vielä. Epäinhimillisen varhain seuraavana aamuna ensimmäinen yhdistelmäkuorma odotti levittämistä. Hyppäsin kuorma-auton kyytiin oppimaan ict:tä järeämpää bisnestä ja perheyrityksen arkea. Ei ollut ollenkaan selvää, että kuljettaja suostui ajamaan kapealle metsäautotielle, jossa oksat raapivat hänen autoaan. Suoranainen ihme oli u-käännöksen tekeminen, mutta sekin onnistui. Pohjalle levitettiin ensin kaksi yhdistelmää karkeajakoisempaa 0-32 mursketta ja päälle yhdistelmällisen käyttömukavuutta lisäävää hienompaa 0-16 laatua. Työ oli puoleen päivään mennessä valmis. Lanaamisen teki lopuksi poikineen lapsuuteni tuttu, joka oli vienyt minut ensimmäisellä mökkikäynnillä soutelemaan. Muistan arastelleeni sudenkorentoja.

Ruhtinaallisella kuuden viikon lomalla ehdin muutakin.

Näkymä opiston munkinkammiostani.

Ensimmäinen viikko kului Oriveden opiston kirjoittajakurssilla. Kurssi irrotti mukavasti ajatukset työstä heti loman aluksi. Osin kurssin innostamana lähdin myös matkalle. Saatoin selittää sen itselleni materiaalinkeruuksi. Miltei työksi.

Viimeiset kolme päivää vietin Flow-festivaaleilla. Tarjolla oli paljon hienoa kuultavaa myös keski-ikäiselle. Etenkin Nick Cave oli hurja. Loman päätti komeasti varhaisnuoruudessani käsitystäni saksalaisuudesta kummalliseksi muovannut Kraftwerk.