Suunnitelma B

Kun blogin alkajaisiksi vuonna 2009 pohdin ihmisen motiiveja tehdä työtä, olin työtön työnhakija. Hurjan ulkoistuksen herkistämänä jahkailen neljä vuotta myöhemmin samaa, nyt henkilökohtaisemmin.

Yritys, johon minut kipattiin, vaikuttaa kelvolliselta. Palkka ja työehdot säilyvät alkuun miltei entisellään, tahtia ja ehtoja kiristettäneen vasta vähitellen. Irtisanomisen suoja-aika on varsin pitkä. Sen kuluttua väkeä epäilemättä vähennetään. Lomautuksia saatetaan toki jakaa ennekin. Periaatteessa arvostan silti mahdollisuutta jatkaa edes hetken. Pätevämpiä on joukoin vailla työtä.

Ei tämä silti kivaa ole ollut. Työnkuvani muuttui, eikä parempaan suuntaan. Ennen suunnittelin. Nyt arvioin työmääriä ja siirrän tietämystäni halpamaihin. Mekanisoimme henkistä työtämme, jotta kuka tahansa voisi tehdä sitä missä tahansa. Aina siellä, missä halvimmaksi tulee.

Moraalisesti en näe ulkoistuksissa ongelmaa. Hyvinvoinnin kuuluu jakautua maailmassa tasaisemmin. Pätevän intialaisen insinöörin pitää saada sama palkka kuin suomalaisenkin. Ulkoistamisen ansiosta tasoittuminen vähitellen tapahtuu. Länsimaisen työntekijän neuvotteluasema tosin romahtaa vuosiksi tai vuosikymmeniksi, mutta minkäs teet.

Kaikille aloille mekanisoiminen ei sovi. On eri asia hajoaako Toyotasi vai aorttasi. Autoja voidaan koota liukuhihnalla, mutta esimerkiksi terveydenhoitoa, vanhustenhoitoa tai koulutusta lähestyisin holistisemmin. Oma alani on rajatapaus. Välillä epäilen tavattomasti, välillä näen järkeäkin.

Vuosikymmeniä palvelleet huippuosaajat ovat kuitenkin kokeneet tulleensa nöyryytetyiksi. Viimeisenä palveluksena ulkoistettujen pitäisi nyt muutamassa kuukaudessa siirtää koko tietämyksensä ulkomaille. Ulkoistukselta pelastuneetkaan eivät huokaa helpotuksesta. Eräs lyhyen aikaa talossa ollut asiantuntija esitteli oman salaliittoteoriansa: hän sai jäädä, koska hänen pois potkimisensa tulee aikanaan halvimmaksi. Huumori hersyy. "Vielä ei tule ilmastointilaitteista kaasua", kuuluu kylmäävin kuulemani murjaisu.

Monet ovat irtisanoutuneet. Minäkin harkisten. Olkoonkin, ettei uutta työtä ole tiedossa kuten useimmilla lähtijöillä. Olisi ehkä silti parempi paeta ennen kuin voimat täysin loppuvat.

Tunnistin neljä vuotta sitten seuraavat työnteon motiivit. Nyt on aika pohtia omaa suhdettani näihin motiiveihin.

1. Selviytyminen. Nälkäinen ei saivartele.

Talouteni ei heti sukeltaisi, jos lähtisin. Asunto on maksettu, tosin putkiremontti suistaa kohta kadotukseen. Muuten olen velaton. Lapsia varten perheettömän ei tarvitse säästää.

Ajan myötä saattaisin tosin joutua vaikeuksiin. Eläke romahtaisi lähes takuueläkkeen tasolle. Senkin saamiseen menee ehkä kaksi vuosikymmentä. Voisin säästöjen ehdyttyä myydä asuntoni ja jäädä vuokralle, mutta silti rahat saattaisivat jossain vaiheessa loppua. Etenkin, jos sairastuisin. Päätyisin priorisointilistojen hännille, kuten kävi eräälle sairauseläkkeellä olevalle tutulle.

2. Moraali. Monet työskentelevät, koska heidän mielestään kaikkien kynnelle kykenevien kuuluu tehdä työtä. Ilman ahkerointia ei ole hyvinvointivaltiota, joka pitää huolta niistä, jotka eivät oikeasti kykene huolehtimaan itsestään. Voimme väittää vastaan. Voimme järkeillä, ettei velvollisuutta ole vaan moni työ on hallitsemattomasti lämpenevällä planeetallamme tosiasiassa haitallisempaa kuin työn vieroksuminen. Moniko kuitenkaan kokee ylpeyttä kertoessaan työtä vaille olostaan vaikkapa puolison suvulle?

Minä en ihaile työn pakoilua, mutta ei palkkatyö ole myöskään pyhä velvollisuus. Kaikki työ ei ole yhtä arvokasta vaan työstä saatava palkka määrää sen arvon. Mihin tahansa ei kenenkään pidä alistua. Työn myyjän sitoutuminen edellyttää työn ostajan sitoutumista ja toisinpäin. Ulkoistuksen jälkeen vastavuoroisuuden vaatimus sitoo minua aiempaa vähemmän.

Jos irtisanoutuisin, syyllisyyden määrä riippuisi tietysti myös siitä, pärjäisinkö säästöilläni vai pummaisinko yhteiskunnalta ja kavereilta. Tärkeää olisi sekin, mitä vapaudellani tekisin. Vapaaehtoistyössä olisin pienempi roisto kuin kulutusjuhlijana Goalla. Työstä vapaana voisin autella myös toisella paikkakunnalla asuvia iäkkäitä vanhempiani nykyistä enemmän. Vastavuoroisuuden hengessä he ovat minulle valovuosien verran nykytyötäni tärkeämpiä.

Jos alkaisi hävettää, voisin nykyisessä tilanteessa ketterästi väistää syyllistävät katseet. Voin valita tuttuni ja karttaa tilanteita, joissa pitäisi päteä työn kautta.

3. Tunnustuksen saaminen. Osaaja saa arvostusta työyhteisössä, guru laajemminkin. Tunnustuksen tavoitteluun voi jäädä koukkuun siinä missä rahan tavoitteluunkin.

Työn hyvin tekeminen on minulle tärkeää. Intohimo se ei silti ole. Työajalla teen työasioita, muulla ajalla omiani. En todistele muille enkä enää itsellenikään, kuten kieltämättä nuorempana. Olen pärjännyt, ja pärjäisin varmaan jatkossakin. Elämässä onnistuminen on tällä hetkellä enemmän kiinni muusta kuin kvartaaleittain muuttuvien pomojen tunnustuksesta.

Olen silti saanut työstä muutakin kuin palkan. Työttömyyden kokeneena tiedän, kuinka hienoa on tulla hyväksytyksi osaavaan joukkoon. Viimeisten neljän vuoden aikana lasken vaikuttaneeni noin 35 projektissa. Varovasti arvioiden olen jokaisessa tutustunut ainakin viiteen uuteen ihmiseen. Kaikkien kanssa olen tullut toimeen. Osaan olen toki tutustunut vain etäisesti työroolin vankina. Monia pidän silti ystävinäni. Ilman välillä tylsiäkin palavereja olisin jäänyt heitä vaille. Vaille myös saamaani tietoa ja ymmärrystä. Muustakin kuin työasioista.

4. Kulutus. Ruuhka on säännöllinen mielenosoitus vallitsevan järjestyksen puolesta, kiteyttää aforistikko Aleksi Ahtola. Jonot työpaikkaliikenteessä ja jouluaikaan ostosparatiiseissa kertovat jonottajien arvoista.

Minua shoppailun loppuminen ei harmittaisi vähääkään. En ole eläessäni käynyt Ikeassa, Lidlissä, Ideaparkissa tai Tuurin kyläkaupassa. Tähänkin asti olen, jos mahdollista, lähettänyt kulutusorientoituneemman tutun puolestani markettiin. Kiinnostuksen kohteeni ovat kaukaa viisaasti vältelleet rahataloutta. Lenkkipolulla tyhjätasku kirmaa kevyemmin. Kirjastossa riittää fantastista lukemista monin verroin elinaikaani pidemmälle. Työväenopisto ja elokuva-arkisto ovat köyhänkin ulottuvilla. Samoin netin herkut huippuyliopistojen opetusta myöten.

5. Elämän tarkoituksen etsintä. Kutsumus.

Mikään ei olisi hienompaa kuin kutsumuksen ja toimeentulon ansaitsemisen yhdistyminen. Näin onnellisesti minulle ei ole käynyt. Olen useimpien muiden tavoin päätynyt tekemään sitä, millä kulloinkin on ollut kysyntää. Huomaan ajattelevani kuten Toivo Pekkasen hienon ja edelleen ajankohtaisen Tehtaan varjossa -kirjan päähenkilö, nuori etsijä Samuel:

Etevän ammattimiehen maine ei myöskään houkuttele heitä, sillä he eivät ole saaneet valita ammattejaan, he ovat joutuneet niihin. Heidät on kuin sysätty johonkin koloon, joka juuri silloin, kun he tarvitsisivat paikkaa elämässä, sattuu olemaan vapaana, ja siinä heidän on on nyt seisottava, jos mielii elää. Eikä riitä ainostaan se, että seisoo, sitä on myöskin puolustettava sekä alas- että ylöspäin. Ylhäällä ovat herrat, alhaalla työttömät.
(ks. Pekkanen, 107)

Omat intohimoni ovat aina kaihtaneet rahataloutta.

Pysään paraikaakin pöytälaatikkoon sarjisalbumia ja kolmea romaania, joiden vuoksi en ole ehtinyt edes bloggaamaan. Työ häiritsee vakavasti tätä intohimoani. Läpimurrosta en enää haaveile, mutta jos saisin edes silloin tällöin kaupaksi jotakin, vajoaisin köyhyyden liejuun ylvään aristokraattisella hitaudella.

Lieneekö viidenkympin villitystä, olen tullut kärsimättömäksi. Jos jotain on tapahtuakseen, pitäisi alkaa tapahtua. Nyt. Viikatemies huitoo jo naapurissa. Työkaveri poistui energiaa pursuen kesäloman viettoon tietämättä aggressiivisesta syövästään. Muutama viikko sitten saimme tiedon hänen menehtymisestään. Ulkoistuksessa hänet ehdittiin arpoa samaan tiimiin. Viereinen säädettävä työpöytä muistuttaa nyt kaiken katoavaisuudesta. Toinen suruviesti tavoitti pari viikkoa sitten. Hyväkuntoinen suurperheen isä menehtyi sydänkohtaukseen täysin yllättäen. Suunnilleen ikäisiäni molemmat.

Töiden loppumisen mahdollisuus innostaa ja pelottaa. Jos irtisanoutuisin, paluuta ei olisi. Vaikka ammatillisesti tiedän olevani huipulla, iän puolesta olen headhuntereiden syväjäädytetty painajaisuni. Kiinnostavia hommia on ikäisistäni tarjolla vain pukukansaan kuuluville. Yrittäjäksi minusta ei ole, kun en osaa myydä.

Seuraisiko alkuinnostusta yksinäisyys?

Olen joskus miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos olisin jättänyt opinnot peruskouluun, ketkutellut yhteiskunnan tuilla ja tehnyt ympärilleni vilkuilematta vimmaisesti omia juttujani. Olisinko raamit kaulassa raivannut oman tieni huipulle ja korvannut lopulta yhteiskunnalle moninkertaisesti sen minuun sijoittamat tuet?

Vai olisinko päätynyt yksityiseen umpikujaan? Olisiko minusta tullut mieleni labyrintteihin eksynyt myöhempien aikojen Kaspar Hauser, syrjäytynyt, jonka puheista tai teoista eivät muut olisi pystyneet ottamaan minkäänlaista tolkkua?

Turhautumisen hetkinä olen yrittänyt verrata työssä olemista välillä pikkumaisine sääntöineen kilpapyöräilyyn. Letkassa ajaminen puuduttaa, tuntuu, että yksin pääsisit kovempaa. Totuus paljastuu, kun rengas puhkeaa ja tipahdat joukosta. Ilman muiden tarjoamaa tuulenvastusta kiinni polkeminen onkin tavattoman työlästä. Porukan keskellä ei töissäkään havaitse sitä kaikkea, mitä muilta loppujen lopuksi saa.

Alkaisiko työelämästä poistuneen tuttavapiiri vähitellen kunnon työkavereiden sijaan koostua katkeroituneista latistajista, joilta onnistuu vain seuraavan tuopin tilaaminen?

Ehkä joskus olisi ollut näin. Verkostojen aikana ei enää välttämättä. Tärkeää on paitsi se, keitä kohtaamme, myös se, missä olosuhteissa heidät kohtaamme. Luova tuho suistaa nykyään palkkatyöstä täysin sokeasti niin herroja kuin narrejakin. Suistetuilla lienee keskimäärin sama ammattitaito kuin sinnittelijöilläkin. Ja mikä tärkeintä, sen lisäksi heillä on aikaa. Mitään arvokasta ei synny ilman mahdollisuutta luovaan joutilaisuuteen. Tämä konkretisoitui, kun aikanaan pääsin jatko-opiskelemaan alani arvostettuun opinahjoon. Olin innoissani. Uusimpien oppien lisäksi saisin mahdollisuuden verkostoitua briljanttien idealinkojen kanssa. Näin olisi saattanut olla, jos aikaa olisi ollut. Kännykät pirisivät, ja nekin jotka olivat fyysisesti läsnä, olivat henkisesti kaiken aikaa kaikkialla muualla. Näinhän se tahtoo olla työssäkin. Joutilaisuudesta voi sen sijaan syntyä mitä tahansa.

Myös vapaaehtoistyö saattaisi tarjota vastapainoa narsistiselle kirjoittelulle ja piirtelylle. Ainakin päivän tai kaksi viikossa. Uskontojen uhrien hyväksi voisin ainakin kuvitella ponnistelevani. Hurstin leipäjonokin on miltei naapurina. Palveltuani säästöjeni loppuun tiskin takana, voisin luontevasi siirtyä jonottajien joukkoon.

Kokemukset vapaaehtoistyöstä eivät tosin opiskeluajoilta ole kummoiset. Tekemistä vaivaa usein tehottomuus. Muistan istuneeni kokouksessa, jossa toistakymmentä kalliilla koulutettua korkeakouluopiskelijaa pohti neuvottomana, mitä tulisi tehdä, kun järjestön kuukausien voimanponnistus, muutaman sadan markan arvoinen avustuspaketti oli juuttunut avustettavan maan tulliin. Sitoutumisen laitakin saattaa välillä olla niin ja näin. Mikä tahansa syy, esimerkiksi lemmikkimarsun äkillinen ripuli saattaa olla syy laistaa sovitusta. Raha ja tehokkuuden vaatimus ovat itse asiassa ihan kivoja kannustimia.

Kurinalaisuus pitäisi joka tapauksessa säilyttää ensimmäisestä työn jälkeisestä päivästä lähtien. Olisi laadittava selkeät suunnitelmat seuraavien päivien ja viikkojen tekemiselle ja pidettävä niistä sitten kiinni. Olisi noudatettava säännöllisiä nukkumaanmeno- ja heräämisaikoja. Olisi ruokailtava säännöllisesti ja terveellisesti. Olisi löydettävä säännöllinen rytmi, jossa työlle, treenille ja levolle olisi kullekin aikansa.

Freelancetyötä tehneenä maratoonarina uskon tähän pystyväni. Edes pientä Sisyfosta vanhempien ei juuri tarvinnut patistaa läksyjen pariin. Enkä hän toisaalta koskaan esittänyt kysymystä: Äiti, mitä nyt tekisin?

Olisiko aika sännätä viimeiselle kierrokselle, pistää kaikki peliin? Valitettavasti uusi työnantaja sulkee pois vuorotteluvapaan, joka mahdollistaisi työhön paluun. Olen edelleen odottavalla kannalla, mutta yhä epäilevämpi. Se mikä oli arvokasta oppia nuorempana, on kaikkine muutokseen yhä enemmän vanhan toistoa. Kilpapyöräilyteoria ei välttämättä enää päde viisikymppiseen samalla tavoin kuin työuransa alussa olevaan nuoreen. Viisikymppiselle palikat, joista rakentaa, alkavat olla kasassa.

Olen laskujeni mukaan juossut 19 maratonia, minkä ansiosta osaan jakaa voimani varsin kelvollisesti. Vuodenvaihteen väliaikapisteelle jaksoin sinnitellä, tosin vaivalloisesti. Itse juoksun tiedän kuitenkin olevan ohi. Maaliin, eläkeikään asti, jalat eivät tule kantamaan.

Niin tai näin. Onnellista ja onnekasta uutta vuotta, molemmat lukijani! Ja jos luet tätä joulun aikaan, niin myös joulurauhaa. Nyt suljen tietokoneen ja siirryn hetkeksi lähimpieni seuraan.

Viitteet:
Bustnes, H. (2010). Helsefabrikken. (Health Factory). Dokumenttielokuva
Pekkanen, T. (1932). Tehtaan varjossa. WSOY.