Suhteet ja työurani

Kiinnostava kirjoitus Hesarissa sai pohtimaan oman työurani suhteellisuutta ja suhteettomuutta. Hiukan mutkia oikoen se sujui seuraavasti.

Lukiokaveriani Jari pääsi kahdesti paikallislehteen. Ensimmäisen kerran laiska toimittaja haastatteli ensimmäistä ylioppilaskirjoituksista poistujaa. Toisen kerran laiska toimittaja haastatteli paikkakunnalle avatun uuden Alkon ensimmäistä asiakasta. Siinä merkittävimmät Jarista. Minä kirjoitin kuusi ällää, olin kesätyötön ja suuntasin työvoimatoimistoon selvittääkseni miten elämäni rakentaisin. Työkkärin takana raivosi rakennustyömaa, ja kun olin lähdössä, aidan takaa huudettiin. Jari viittoili iloisesti ja selitti saaneensa isänsä kautta hyvän kesäduunin kaivinkoneenkuljettajana. Minulla ei tätä kaistaa ollut. Olimme kunnollinen, näkymätön, alempaan keskiluokkaan kuuluva, televisiota iltaisin katseleva tiilitaloperhe, enkä ujona itsekään saanut tartuttua puhelimeen saati muutenkaan tehtyä itseäni tykö. Rauma Repolaan kävin jättämässä paperit, enkä sen koommin kuullut asiasta. Leikkasin kesän puolipäiväisesti ruohoa leirintäalueella ja sitten jaoin postia. Molemmat työt valitsin, koska niissä saattoi välttää työpaikan ihmissuhteita.

Pääsin opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun. Kuvisopettajien linja tuntui turvalliselta valinnalta, koska se valmisti ammattiin, ja oli myöhemmin ajatellen kiinnostava, koska kurssikaverit tulivat ympäri maata ja eri yhteiskuntaluokista. Olin myös kiinnostunut yhteiskunnasta, ja päätynyt mm. kieltäytymään aseista, joten hankkiuduin pääopintojeni ohessa tuhlaamaan yhteiskunnan varoja Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Valtsika ei valmistanut varsinaisesti mihinkään, ja sinänsä mukavat kurssikaverit tulivat varsin yhtenäisestä taustasta. Monet saivat ensimmäisen työ- tai harjoittelupaikkansa yliopistolta, ministeriöistä tai lehtien toimituksesta, ja huomattavan monessa paikassa työskenteli ennestään jo joku samanniminen. Fiskuja ja käyttäytymiskoodin valmiiksi taitavia nämä kurssikaverini olivat, ja koska he hoitivat hommansa varmaankin moitteettomasti, heidän urakehityksensä oli nouseva. Moni on nykyään televisiosta tuttu. Niistä samoja arvosanoja saaneista, jotka päätyivät mäkkäriin, en sittemmin ole kuullut.

Miten itselleni olisi käynyt, ei koskaan selvinnyt, koska en hakenut minnekään. Vaistosin kai, että olisin vain tullut yhä yksinäisemmäksi, mitä pitemmälle urallani olisin kamppaillut ja taustastani etääntynyt. En hyödyntänyt myöskään opettajan papereitani, mistä yhä olen hiukan syyllinen. Pääkaupunkiseudulla virat olivat jo pedatut, mutta Kiteeltä tai Ähtäristä olisi hyvillä papereilla melko todennäköisesti tärpännyt. Kunnes 1990-luvun lama tukki tämänkin tien. 

Ratkaisuni oli taiteellinen touhuaminen, jonka haaveilin olevan substanssin ja argumenttien ohituskaista ohi kaiken mutkikkaana pitämäni tittelikukkoilun ja sosiaalisen söheltämisen. Olin vasta urani alussa, joten ymmärsin, ettei apurahoja tai palkintoja olisi luvassa, ei varmaan jatkossakaan, koska en olisi "ihmisenä tarpeeksi mielenkiintoinen" saati, tuohon aikaan, vasemmistolainen (porvaripuoli oli aseistakieltäytymisen takia jo aiemmin poissuljettu). Voidakseni mahdollisimman täydellisesti keskittyä tekemiseeni, tarvitsin rahanansaitsemiskeinon, jossa joutuisin mahdollisimman vähän rasittamaan aivojani. Siivosin sanelukone taskussani iltaisin konttoreita, ja kun työnjohtajat pyrkivät asettamaan tavoitteita, kehittämään tekemistäni ja antamaan kannustavaa palautetta, pakenin öiden puolelle. Kestävyysjuoksuharrastuksen ansiosta selvisin urakoista rivakasti, ja mutkitteleva siivoustyö vahvisti toisaalta jalkapohjalihaksiani niin, etten myöhemminkään ole kärsinyt rasitusvammoista. Tätä kesti yhdeksän ja puoli vuotta, kunnes taiteellinen tekemiseni päätyi täyteen hiljaisuuteen. Olin reilusti yli kolmenkymmenen ja uudelleen tyhjän päällä.

Kaikenpuoliseksi pelastuksekseni koitui parin onnekkaan "oman alan" keikkatyön jälkeen nouseva it-ala, jolle vuosituhannen vaihteessa, olen elävä esimerkki, kelpasi aivan kuka tahansa. Vakiintuneet rakenteet puuttuivat, ja aluksi oltiin hyvinkin kokeilevia. Ilman minkäänlaisia suhteita mihinkään suuntaan huomasin vuoden muuntokoulutuksen ja kesän mittaisen palkallisen harjoittelun (josta toki olin saanut vinkin opiskelukaverilta) jälkeen ällistyksekseni olevani vakituisessa palkkatyösuhteessa maailman suurimmassa tietotekniikkayrityksessä, ja vaikka erittäin uutterasti yritin oppia, en vielä pitkään aikaan osannut mitään laskutettavan arvoista. Vaikken insinöörien puheesta välillä ymmärtänytkään, he osoittautuivat erittäin reiluiksi, avuliaksi ja ratkaisukeskeisiksi työkavereiksi, ja vähitellen jotain opin minäkin. Suuryritys vaihtui kaupan myötä pienempään, myöhemmin isoon finanssitavarataloon ja edelleen sen yhteisyritykseen. Aiheutin taiteilijatuttuni näyttelyn avajaisissa täydellisen hiljaisuuden, kun opiskelukaverien kesken kuulumisia vaihtaessamme mätkäytin olevani pankin konsultti. 

Kului 20 vuotta. Tämäkin ala kiteytyi ja tylsistyi, ja isot tehtävät pienessä yrityksessä liukuivat pieniksi tehtäviksi isossa koneistossa. Työ tuntui vuosi vuodelta yhä vähemmän tärkeältä, eikä rahan mahdollistama kuluttaminenkaan innostanut. Jos ennen kadulla sateessa käppäillessäni tähyilin lasisiin, ilmastoituihin toimistokomplekseihin ja ihmettelin kaihoisasti niissä tapahtuvia salaperäisiä asioita, huomasin yhä useammin katselevani uteliaana samoista ikkunoista ulospäin. 

Kun olin haudannut viimeiset velvoittavat "suhteeni" (elämänkumppaniani olin ennalta varoittanut, lapsia minulla ei ole ja talouskasvua ei lasketa), eli vanhempani, jotka, halusin tai en, huolivat loppuun asti pärjäämisestäni, oli aika tehdä viimeisin hyppy uuteen suhteettomuuteen. Kymmenisen vuotta sitten kävin putkiremontin alla läpi vanhoja opiskelupapereitani, ja löysin tutulla käsialalla kirjoitettuja luentomuistiinpanoja kursseista, joille en muistanut edes osallistuneeni. Filosofian kurssista oli kuitenkin jäänyt mieleen René Descartes, jonka luennoitsija kertoi vastentahtoisesti tulleen pimeään Pohjolaan opettamaan Ruotsin kuningatarta. Sielusta ja ruumiista viis, valkosormisuudesta kärsivänä minuun vetosi Descartesin halu nukkua pitkään ja vetäytyä lämpimälle uuninpankolle ajattelemaan. On ollut jo hetken selvää, että rajaton vapaus oleilla, lueskella, juosta ja ajatella on ulkopuoliselle ainoa äidin kohtu, jonka voin tässä maailmassa saavuttaa. Mitä nyt välillä vähän elokapinoin.