perjantai 16. huhtikuuta 2010

Uskonnosta, omasta uskonnollisuudestani ja taloudesta uskontona

Pohtiessani työskentelymme motiiveja viittasin psykiatri Viktor E. Frankliin, jonka mukaan tarve löytää tarkoitus on elämämme primäärinen voima ja samalla aikamme suurin ongelma (ks. Frankl, 22).

Uskovainen vältti vuosisadat moisen ahdistuksen. Hänelle Jumala, tai jokin muu kosminen periaate, tarjoasi perimmäisen tarkoituksellisuuden tunteen mielettömässä maailmassa. Koska Jumalan eksaktia tahtoa oli vaikea päätellä, sitä riensivät tulkitsemaan maalliset edusmiehet. Jumalan auktoriteettiin nojaten he opastivat uskovaista harrastamaan seksiä vain silmät kiinni ja heteroliitossa, työskentelemään nöyrästi, kunnioitamaan auktoriteetteja ja testamenttaamaan omaisuutensa kirkolle. Tai mitä milloinkin. Hyvien aikojen muuttumaton ja ikuinen Jumala oli yleensä lama-ajan Jumalaa sallivampi.

"Kansojen syvät rivit" uskovat edelleen. Meillä Suomessakin monet iloitsevat tai kärsivät uskossa. Ja mikäpä siinä? Minusta ainakin on hienoa, jos joku onnistuu Jumalaan turvaten vapautumaan huumeista tai viinasta. Uskonnollinen vakaumus jäntevöittää monen maallista vaellusta kaiken kaikkiaan. Uskovaisen ihmisen työn laatuun voimme yleensä luottaa. Uskonnollisperäinen kehitysyhteistyö menee erään uskonnottoman tuttuni mukaan perille maallisia väyliä varmemmin. Uskon silti, että minkä tahansa vakaumuksen omaksuminen tekee ihmiselle hyvää. Opilla ei ole niin väliä. Parantavasti toimii ateistinenkin vakaumus. Riittää, että uskoo. Edes johonkin.

Lapsenuskoista uhkaa kuitenkin myös hyväksikäyttö. Osa tapauksista on ilmeisiä. Tuomittavaa jälkeä syntyy, kun seurakuntalaisten rahaa alkaa runsain mitoin virrata gurun pankkitilille tai kun pastori ryhtyy ensin panemaan parastaan ja sitten salailemaan tekojaan. Välillä ulkopuolisen on vaikeampi mennä väliin. Saatamme kauhistella ehkäisyn kieltämistä, ympärileikkausta, verensiirron epäämistä onnettomuuden uhrilta tai järjestettyjä lapsiavioliittoja. Uskovaiset saattavat kuitenkin itse kokea ne elämänmenoonsa kuuluvaksi. Muistan edelleen myös oman syvän ahdistukseni, kun kuulin noin kymmenvuotiaana Jehovan todistajien ennustavan äidilleni meidät vääräuskoiset hävittävää harmageddonia. Pötyähän nuo tarkat päivämäärät tietysti olivat, mutteivät tietoista hyväksikäyttöä, todistajat kun itse olivat vakuuttuneita tekemisensä tärkeydestä.

Sittemmin omaksuin tieteellisen maailmankuvan. Uskonnot eivät merkitse minulle enää muuta kuin yhtä kulttuurista ilmiötä muiden kulttuuristen ilmiöiden joukossa. Ilmiötä, jota on hyvä tuntea, koska se on yhä osa monien arkea ja vaikuttaa maallistuneenkin ajattelun taustalla. En periaatteellisesti vastusta uskontoja, vaikka harkitsin työttömyyteni loppuaikoina vapaaehtoistyötä uskontojen uhrien parissa. Vakaumukselliset ateistit tuntuvat kiihkeydessään uskovaisiakin höperömmiltä vastustaessaan kiivaasti jotakin, jota ei heille ole olemassakaan. Oppi sielunvaelluksesta tai Pyhästä Kolmiyhteisestä Jumalastakin tuntuu toki minustakin hupsutukselta. Enkelioppi, ihmeteot, pyhäinjäännökset tai horoskooppit jättävät nekin kylmäksi. Käyköön silti kaikki, jos se vähentää jonkun kärsimystä.

Itse kuulun edelleen luterilaiseen kirkkoon. Tietty karuus viehättää minua, mutta konservatiivista instituutiota vierastan. En ole pitänyt eroamisella kiirettä, koska en usko jäsenyyteni kiinnostavan Jumalaa millään lailla. Kahdesti olen silti ollut hilkulla. Miltei parikymmentä vuotta sitten tuttavapariskunta pyysi minua todistamaan parisuhteensa "rekisteröimistä", joka tapahtuisi yhteisessä kirkosta eroamistilaisuudessa. Pidin ideaa hauskana ja lupauduin. Jumalanko johdatusta, mutta nukuin kuitenkin pommiin. Läheltä piti tämän kevään arkkipiispanvaalinkin myötä. Konservatiivisen ehdokkaan voittoa ennakoiden lisäsin selaimeni suosikkeihin jo valmiiksi Eroakirkosta-sivuston osoitteen. Onneksi turhaan.

Uskonnollisten rituaalien kevytversiot; joulut, pääsiäiset, ristiäiset, häät ja hautajaiset, ovat monille edelleen tärkeitä yhdessäolon hetkiä. Varsinaisten oppien "totuuteen" uskonevat kuitenkin yhä harvemmat. Sattumanvaraisilta ja sekavilta tuntuvien oppien yhdistäminen tieteelliseen maailmankuvaan onkin yhä hankalampaa. Tiede ei tietysti koskaan voi osoittaa niitä varmuudella vääriksi, mutta ne eivät toisaalta oikeastaan enää täytä kiinnostavan hypoteesinkaan kriteerejä.

Kaiken kaikkiaan tieteellinen maailmankuva on marginalisoinut uskonnon tarjoaman tarkoituksellisuuden. Meidän koulutettujen on myönnettävä olevamme täällä vain sattumalta ja ilman valmista tarkoitusta. Julistamme, että tarkoitus elämälle on löydettävä itse. Se on kuitenkin vaikeaa. Kilpailevat tarkoituksen tarjoajat kun eivät ole kovin vakuuttavia.

"Etsin kunnes löydän sun", julistaa Jumalan sijaan suuresta rakkaudesta haaveileva prinssi tai prinsessa. Hänen aktiivinen tunkunsa palkitaan aika ajoin ja Se Oikea löytyy kerran jos toisenkin. Elämän suunta ei kuitenkaan muutu, kun löytö paljastuu aina uudelleen petturiksi, eli unelman sijaan omaksi todelliseksi itsekseen. "Sellaisia kaikki miehet/naiset ovat", kuuluu ihmissuhdenaivistin katkera tilitys suhteen kariuduttua.

Realistisemmat hyväksyvät, ettei yhtä oikeaa ole. Heille riittää riittävän kelvollinen partneri, jonka kanssa jatkaa sukua. Kysellen tai kyselemättä nämä "sukusolujensa kuoret" lankeavat luonnon asettamaan salaliittoon ja liittyvät ikiaikaiseen sukupolvien ketjuun. Lapsen syntymän jälkeen perheen hektinen arki jyrää filosofiset mietiskelyt vuosikausiksi. Pienet arkiset asiat muuttuvat tärkeiksi. Yhtään ei enää haittaa, että vanhemmat tietävät meitä karvattomia nisäkkäitä jo olevan tällä planeetalla aivan liikaa ilman heidän jälkeläisiäänkin.

Perheelliset vaikuttavat meistä lapsettomista usein onnellisilta. Tarkempi tutustuminen perheeseen saattaa auttaa korjaamaan käsityksen. Vahingonilo ei kuitenkaan auta meitä löytämään omaa tarkoitustamme. Voimme etsiä sitä esimerkiksi tieteestä, taiteesta, ystävistä tai ihmiskunnan rakastamisesta. Monet hyvässä ja pahassa "suuret sielut" ovat olleet perheettömiä. Uskon, että esimerkiksi homoseksuaalien "yliedustus" kulttuurielämässä on osaksi seurausta lapsettomuudesta, ja halusta jättää edes jotain jälkipolville.

Kaikki eivät tietysti haaveile suurista. Monille riittää vaikkapa aktiivinen harrastaminen; hölkkä, puutarhanhoito, pitsin nypläminen tai blogin kirjoittaminen läpi elämän. Ylivertaisesti helpoin ja siksi suosituin tarkoituksettomuuden torjumisen keino on tietysti vimmainen kuluttaminen.

Kuluttaminen liittyy talouteen, jonka uskonnonomaisuudesta filosofi Maija-Riitta Ollila kirjoittaa kiinnostavasti kirjassaan Lauman valta. Yrityskouluttajanakin toimivan Ollilan tyyli on lennokasta, mikä ärsyttänee tiukkaa tieteellisyyttä ja selkeää rakennetta kaipaavaa lukijaa. Minunkin on välillä hankala hahmottaa Ollilan kokonaisuuksia. Teräviä yksittäisiä oivalluksia kirja sisältää kuitenkin niin paljon, että lukeminen on kauttaaltaan viihdyttävää ja älyllisesti stimuloivaa.

Luvussa Lauman uskonto Ollila esittää, että talous toimii nykyään keinotekoisen uskonnon tavoin. Näin se pyrkii täyttämään "oikean" uskonnon ihmisten mielissä jättämää aukkoa. Seuraavat ajatukset ovat osaksi siteerausta Ollilan kirjasta, osaksi omia kehitelmiäni ja väärintulkintojani (vrt. Ollila, 239 - 280).

Ollila löytää uskonnosta ja taloudesta paljon yhteisiä piirteitä. Uskonnollisen liikkeen tavoin liikeyrityskin valitsee johtajikseen Steve Jobsin tai Jorma Ollilan kaltaisia karismaattisia suunnannäyttäjiä, yleensä miehiä. Oppi ja ydinkäsitteet ovat molemmissa tapauksissa niin sekavia, että uskonnollinen tai taloudellinen johtaja voi puhua seurakuntalaisilleen oikeastaan ihan mitä tahansa, kunhan tekee sen vakuuttavasti. Ollila esittää, että esimerkiksi matematiikan vaikea ymmärrettävyys mahdollistaa sen käytön uskonnollisiin tarkoituksiin. Näin tapahtuu usein esimerkiksi kansantaloustieteessä. Kun jokin "totuus" on saatettu eksaktilta vaikuttavan matemaattisen kaavan muotoon, herkkäuskoisempi olettaa esitetyssä teoriassa olevan jotain järkeä.

Raha itsessään on bisnesuskonnossa yhtä vähän palvonnan tai tavoittelun kohde kuin kalvinistisessa protestanttisuudessakin. Tärkeää se toki on, mutta kalvinismin ja kapitalismin yhdistäneen protestanttisen työetiikan lailla se on vain osoitus ja oikeudenmukainen seuraus siitä, että olemme toimineet Jumalan tahdon mukaisesti.

Ellei raha, niin mikä sitten on taloususkonnon varsinainen Jumala? Ollilan mukaan varsinainen jumala on globalisaatio, kavereiden kesken Iso G. Isolla G:llä ei juurikaan ole tekemistä maailmanlaajuista lähimmäisenrakkautta julistavan Uuden testamentin Jumalan kanssa. Pikemminkin hän on Vanhan testamentin oikukas, rankaiseva ja ihmisuhreja vaativa heimojumala, jonka tahtoa yritysjohtajat ylipappeina tulkitsevat. Luvatun maan sijasta luvassa on riviuskovaiselle tosin vain päättymätöntä kansainvälistä kilpailua ja toimintojen tehostamista. Päättymätöntä luovaa tuhoa. Iso G vaatii uskovaisiltaan täydellistä sitoutumista teoissa ja ajatuksissa, muttei itse sitoudu mihinkään muuhin kuin jatkuvaan voitontavoitteluun ja itsetarkoitukselliseen kasvuun.

Taloususkonto on Ollilan mielestä markkinafundamentalismille perustuva fundamentalistinen oppirakennelma. Pidäkkeetön kapitalismi on luodun uskonnon dogmatiikka. Muiden fundamentalististen oppirakennelmien tavoin taloususkonto kieltää omien perusteidensa perustelemattomuuden, ja vaatii uskonnottomiakin pitämään niitä totena. Markkinafundamentalistit eivät ota kantaa television katsomiseen tai vaadi naisia peittämään kasvojaan. Rahatalouteen se kuitenkin pakottaa meidät kaikki osallistumaan samalla kuin se tahtoo sisällyttää kaikki elämänalueet rahatalouden pariin. Elämäntapaintiaanit, opintojaan viivyttelevät nuoret tai eläkkeelle ennen aikojaan haikailevat seniorit ovat markkinafundamentalistille kauhistus, vastikkeeton perustulo suoranainen maailmanloppu. Kaikki tiet ulos rahataloudesta on pikimmin tukittava.

Taloususkonnon kannattajan tunnistaa katukuvasta huolitellusta business lookista. Habitusta leimaa hillitty, kohtelias käytös. Tarkoituksena on antaa absoluuttinsen kontrollin vaikutelma. Jollei uskovainen hallitse elämäänsä ja bisneksiään, Iso G suuttuu ja heittää hänet helvettiin, julkisen sektorin elätiksi niissä maissa, jossa on julkinen sektori. Julkinen sektori on Ison G:n mielestä hyvin paha asia, joka tuhlaa avoimessa kilpailussa hankitun varallisuuden.

Yksilön osana on olla trendikäs, eli mennä yksilölliseti lauman mukana. Hänen on aina ensin kuunneltava talouden asiantuntijoita voidakseen itse ajatella. Kiltteys on juurrutettu häneen jo pienenä. Tuhma joutuu komeroon, eristetyksi muista. Komeroihminen ei etsi onnistumista vaan välttelee virheitä. Pahimmat pelot toteutuvat varmimmin, ja juuri huonoimmalla hetkellä, kuten suomalaiset joukkueurheiljat ovat usein todistaneet.

Ihmisen täydellinen alistuminen onkin taloususkonnossa myös ongelma. Kaikkialle ulottuvalla keskusvalta yrittää kahlita lauman negatiivisia piirteitä. Aikatauluttaminen ja sisäinen laskutus onnistuu liiankin hyvin. Menestyminen kansainvälisessä talouskilvassa edellyttäisi luovuutta ja innovaatioita, joihin itseorganisoitumisen kykynsä kadottanut ja "isää" apuun huutava kesytetty lauma ei millään tahdo kyetä. Vai mitä meistä uusavuttomista pitäisi ajatella? Ruokakaupan parin päivän lakko aiheuttaa mediapaniikin. Pääministeri kritisoi mediaa, mutta visioi itse rohkeasti suuntaa vaatimalla suosikkimaitoaan lähimarketiin. Ei ihme, että surkastumme perussuomalaina pelkäämään kaikkea uutta ja outoa. Yritykset yrittävät tiimeillä tekohengittää turvallisiin rajoihin kahlittua dynaamisuutta kesytetyn organisaation sisään. Vaihtelevalla menestyksellä.

En usko suuntauksen hyvyyteen. Pelkään ylhäältä ohjatun ja kehdosta hautaan ulottuvan projektoinnin tuhoavan joutilaisuuden, jota kaikki luovuus edellyttää. Äärimmäistä hallintaa seuraa päinvastoin äärimmäinen kauhu. Koemme tosiasiassa elävämme nauhoitettua lähetystä tai kokonaan jonkun toisen elämää. Alamme toivoa täydellistä hävitystä, suurta sotaa, joka enää voisi vapauttaa meidät vähän kerrassaan kiristyvästä raportointipainajaisestamme.

Olen kuitenkin toiveikas. Vaikka Iso G tällä hetkellä näyttääkin hamuavan itselleen ainoan oikean jumalan asemaa, olemme voittaneeet pimeyden ennenkin. Nuoruuttani luonnehti Jehovan todistajien maailmanlopun ennusteiden lisäksi ikuiseksi luulemamme Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välinen kauhun tasapaino. 1980-luvulla tuntui mahdottomalta ajatella länsi- ja itäblokin ydinasevarutelulla pönkitetyn vastakkainasettelun koskaan päättyvän. Läntisen END-rauhanliikkeen (European Nuclear Disarmament) kehotus toimia kuin yhdistynyt, neutraali ja rauhallinen Eurooppa olisi jo olemassa tuntui etenkin rautaesiripun itäpuolella epärealistiselta haaveilulta (ks. Böök, 8 - 9, 174). "Realismiin" meitä kehotti mm. professori Lawrence Freedman, jonka mukaan turvallinen tulevaisuus voitiin Euroopassa saavuttaa vain liittoutumat ja niiden voimasuhteet tunnustaen. Supervalloista vapautuminen johtaisi rauhan sijasta vanhojen ratkaisemattomien ristiriitojen uuteen puhkeamiseen. "Uskooko joku vakavissaan, että molemmat Saksat voisivat vielä yhdistyä", hämmästelee Sir Freedman vuonna 1980. Myöhemmin hänet kohotettiin Tony Blairin ulkopoliittiseksi neuvonantajaksi. (ks. Böök, 65 - 67)

Lopulta mahdottomalta tuntunut muurin murtuminen tapahtui rauhanomaisesti ja kuin itsestään. Miltei suoraan vankilasta Tsekkoslovakian ja sitten Tsekin tasavallan presidentiksi valittu kirjailija Vaclav Havel avasi (unohtamani lähteen mukaan) ensimmäinen hallituksensa kokouksen sanoilla: "Aloittakaamme viiden minuutin naurulla!"

Nykyisessä talousfundamentalistissa, tai -fatalistissa tunnistan samoja piirteitä kuin 1980-luvun "realistissa" Selvinä hetkinään hänkin näkee Freedmanin tavoin sivilisaatiomme ajautuvan omalla painollaan täyteen katastrofiin, jollei joku jossain pikaisesti tee jotakin. Itse hän kokee kuitenkin voivansa korkeintaan rukoilla. Olemme uskovinamme papiston puhetta määrällisen kasvun korvautumisesta laadullisella, mutta suljemme samalla silmämme siltä, että laadullinenkin kasvu on ainakin toistaiseksi lisännyt myös raaka-aineiden kulutusta ja saastumista. Miljardiväestöisten kehitysmaiden rientäessä joukkoon iloiseen tapahtuu - mitä? Sitä meidän ei kuulu ajatella. On päinvastoin tuotettava ja kulutettava yhä hurjemmin. Yksin Ison G:n vallassa on päättää siitä, mihin rajaton kasvu rajallisessa tilassa lopulta johtaa. Me seurakuntalaiset voimme vain alistua Hänen tahtoonsa. Papit opettavat, että tekemällä sen kilpailijoitamme nopeammin siirrämme "helvettiin" joutumistamme ainakin päivällä eteenpäin. Huominenkin lupaa tosin vain entistä ankarampaa talouden kasvattamista.

Yleensä en juuri usko nuorisoon, joka on kilttiä, koska sillä on kaikki edessään eli menetettävänään. Elinkeinoelämän valtuuskunnan tutkimuspäällikön Ilkka Haaviston tuore tutkimus, Työelämän kulttuurivallankumous, nostattaa kuitenkin varovaista toivoa. Nuoret näyttäisivät kyseenalaistavan palkkatyön itseisarvoisuuden vanhempiaan kärkkäämmin. Työtä kyllä arvostetaan edelleen, kuten pitääkin, mutta ihan mitä tahansa työ ei enää mihin hintaan tahansa kelpaa. Työ ei suomalaiselle nuorelle ole enää itseisarvo tai yhteiskunnallinen velvollisuus. Aika yllättäen rahakaan ei näytä merkitsevän kaikkea, vaan työn pitää olla kiinnostavaa ja hyödyllistäkin. Nuoret haluavat myös lisää vapaa-aikaa, eikä perhettä, ystäviä tai edes harrastuksia olla enää valmiita uhraamaan työnteolle.

Siitä vain nuoret! Vätystelemällä, pitämällä välivuosia, lykkäämällä työelämään siirtymistä ja laiminlyömällä eläkkeemme maksamista taistelette meidän vanhempienkin vapauden puolesta. Kunhan teitä vain ajaa velvollisuuden välttelyn sijaan myönteinen, itse valitsemanne tarkoitus; oma perhe, yhteisöllisyys, tyytyminen niukkaan mutta mielekkääseen arkeen, halu oppia soittamaan banjoa, tai jokin muu. Jos silmissänne on innostunut, vaarallinen loiste, huomaatte ajan myötä saavanne silmäniskuja yllättäviltäkin ihmisiltä. Moni meistä puurtajistakin osaa sisimmässään vielä arvostaa rohkeutta. Enää parantumattomimmat julistavat kaiken olevan omasta ahkeruudesta kiinni. Omien yllätyspotkujeni jälkeen en yllätyksekseni menettänyt ainuttakaan läheistä, vaikka olin jo itse vetäytymässä erakoksi korpeen. Tiedämme jo sisimmässämme, ettei Isolta G:ltä ole turvassa kukaan. Yhä useammat toteavat sen ihan ääneen.

Unelmoin, että pystyisimme kääntämään asetelman päälaelleen. Että oppisimme nauramaan koko vanhatestamentilliselle globalisaatiolle ja löytäisimme sen sijaan Uuden testamentin universaalin lähimmäisenrakkauden. Että tekisimme yhdessä Isolle G:lle saman kuin Jeesus Nasaretilainen teki juutalaisten Jahvelle, muuttaisimme vaihoharhaisen nurkkapatriootin kunnon hepuksi. Vapauttavaa naurua emme kuitenkaan voi unohtaa vielä pitkään aikaan. Nauru auttaa suhteuttamaan isot ja pienet asiat toisiinsa. Etenkin itketyttäessä pitää nauraa. Sopimattomissa paikoissa pitää nauraa myös. Yhteisiä, ja vain yhdessä ratkaistavia, haasteita riittää jonossa Ison G:n muuttamisen jälkeenkin.

Lähteet:
Böök, M. & Lehto, L. (toim.). (1982). End? Euroopan ydinsota vai ydinaseriisunta? Suomen Sadankomitealiitto. Jyväskylä.
Frankl, V. (1997): Tarkoituksellinen elämä. Otava. Keuruu. (Alkuteos: Die Sinnfrage in der Psychotherapie. 1981).
Haavisto, I. (2010). Työelämän kulttuurivallankumous. EVAn arvo ja asennetutkimus 2010. Taloustieto Oy.
Ollila, M. (2008). Lauman valta. Edita. Juva.

1 kommentti:

  1. Luin kerralla tämän ja pari edellistä. Kelpo analyyssiä kaikki kolme!

    VastaaPoista