perjantai 21. toukokuuta 2010

Tarinaa säätykierron vaikeudesta - ja siitä, miksei minusta tullut Sitä

Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri Kari Raivio puolustaa innokkaasti korkeakoulujen lukukausimaksuja. Hänen mielestään ilmainen, eli verorahoitettu, koulutus suosii rikkaita eikä köyhiä, kuten yleensä kai ajattelemme. Näin on siksi, että herrojen lapset korkeakouluttautuvat seitsemän kertaa narrien lapsia todennäköisemmin, ja narrien vanhemmat maksavat enemmän veroja kuin heidän lapsensa koulutusta hyödyntävät. Eli kohtuulliset lukukausimaksut olisivat vain oikeus ja kohtuus.

Jäin pohtimaan Raivion perusteita ja säätykierron vaikeutta yleensäkin. Miksi herrojen lapsista tahtoo tulla herroja ja narrien lapsista narreja? Ihmettelen asiaa kannaltanikin. Olen saamaani yltäkylläiseen, maksuttomaan koulutukseen erittäin tyytyväinen ja työnikin on sopivan haastavaa. Vaatimattomammillakin papereilla on kuitenkin edetty paljon pidemmälle. Miksi siis suuri tulevaisuus solmioammatissa jäi kohdallani toteutumatta?

Uskon säätykierron vaikeuteen olevan useita syitä, joista seuraavassa.

Koulutusmahdollisuuksien puutteeseen en usko. Meillä on toki eliittikouluja, muttei samassa mielessä kuin perinteisemmissä luokkayhteiskunnissa. Enemmän taitaa myös olla kyse maineesta kuin todellisista oppimistuloksista. Norssiin, SYK:kiin ja Ressuun sekä tullaan että niistä lähdetään kympin keskiarvolla. Koulu ei siis pilaa ketään, muttei erityisesti preppaakaan.

Toisessa päässä koulujen slummiintumistakin jonkin verran liioiteltaneen, vaikka muutamassa opinahjossa elämän eväitä ei juuri pystyttäisikään tarjoamaan.

Yleisesti ottaen koulut lienevät kuitenkin edelleen varsin tasalaatuisia. Ahkera ja lahjakas saattaa "taviskoulussa" saada jopa enemmän tukea kuin eliittikouluissa, joissa kaikki muutkin ovat ainakin sukutaululla ja lompakolla mitaten lahjakkaita. Taviskoulun oppilas saattaa tosin jäädä vaille niitä myöhemmässä elämässä tärkeitä verkostoja, jotka eliittikoululainen saa annettuna. Frendejä tai Big Brotheria seuraavista luokkatovereista ei juuri ole apua kielellisesti, musikaalisesti tai matemaattisesti lahjakkaalle, tai jos sattuu harrastamaan poliittista historiaa. Vaikkei verkostojen merkitystä voikaan liioitella, ne voinevat internetin ja sosiaalisen median aikakaudella syntyä muillakin tavoin kuin fyysisessä lähipiirissä.

Ainakin minulla on hyviä kokemuksia pienen paikkakunnan tavislukiosta, josta valmistuin aikanaan hyvin paperein. Parhaimmille pedagogeille olen edelleen hyvin kiitollinen. Erityisen tärkeä oli iäkäs äidinkielenopettajalleni, jonka ydinopetuksen (kirjoita lyhyemmin, kaikki rönsyt pois) toteutumattomuutta blogini lukijat tuskailevat edelleen. Äidinkielenopettajan ja matemaattisten aineiden opettajien väittelyistä sain ensimmäisen kunnon aavistuksen aikuisten maailman ristiriitaisuuksista. Humanismin ja teknokratian välinen kuilu on tuntunut keskeiseltä myöhemminkin. Pysyviä verkostoja koulu ei kyllä tarjonnut. Valmistumisen jälkeen ylioppilaat suuntasivat suurempiin keskuksiin jatkamaan opintojaan. Tämä taitaa kuitenkin olla pienten paikkakuntien kohtalo.

Myös vanhemmat ja muut läheiset vaikuttavat ratkaisevasti siihen, oppiiko nuori arvostamaan koulutusta. Jos kotona harrastetaan aktiivisesti kuvataidetta, kirjallisuutta tai abstraktia yhteiskunnallista keskustelua, valmiiksi kielikylvetetty nuori kokee ne läheisemmiksi myöhemminkin. Jollei hän toisaalta koe itse voivansa koulutuksella parantaa kohtaloaan, hän jättää vaivan näkemättä. Miksei jättäisi? Jollei lapselle pienenä lueta, jollei häntä oteta mukaan tekemään asioita yhdessä tai jollei häntä ohjata harrastuksiin, hän jää tavallaan syntymästään sokeaksi. Hän ei osaa kaivata toimijuutta myöhemminkään vaan suistuu omaehtoisen ajattelun sijaan passiiviseen kuluttajuuteen. Hän haavelee korkeintaan mallin, iskelmälaulajan tai tv-juontajan urasta. Mahdollinen loiste hänen silmissään on vain heijastumaa tv-ruudusta.

Koti voi toki olla liiankin kannustava, jos tulisin palo löytyy isän ja äidin silmistä. Etenkin ohjatussa harrastamisessa liu'utaan helposti liiankin pitkälle. Kun nuoren kaikki aika projektoidaan täyteen muiden osoittamaa toimintaa, jossa ehkä vielä erikoistutaan liian nopeasti, nuoresta koulitaan passiivinen muiden odotusten toteuttaja. Ilon kuolemisen kautta hiipuu lopulta harrastuskin. Vasta levossa ja joutilaisuudessa virikkeet jalostuvat saajalleen käyttökelpoiseen muotoon. Tärkeintä olisi löytää ponnistelun ja levon oikea suhde.

Yläkoulun ammatinvalinnanohjauksessa puffataan nyt kovasti "käytännön" ammatteja. Tavallaan se on hyväkin. Monet ammatit ovat luokkiin tarhatuille nuorille tuiki tuntemattomia, joten on syytä jakaa tietoa niiden tarjoamista mahdollisuuksista. Monista käytännön taidoista on viranomaisoptimismista riisuttunakin pysyvää hyötyä. En usko, että esimerkiksi kokit tai parturit koskaan täysin loppuisivat. Jos vaihtoehtoina ovat misseys tai tosi-tv -tähteys, niin minkä ikinä muun taidon, vaikka media-assistentin, opetteleminen on automaattisesti arvokkaampaa. Valitettavasti nopeaan tienaamiseen tarttuvat todennäköisimmin juuri ne virikkeettömien kotien nuoret, jotka eivät oikein muusta tiedäkään. Omat lapsensa Kivekkäät, Waldenit, Wihurit ja Hellbergit lähettävät edelleen korkeakouluihin. Helppo valinta on liian usein suoranainen ansa, kun opittu muutamassa vuodessa vanhenee, tai kun kysyntää ei ole alunperinkään. Helpoksi ajateltu elämä vaikeuttuu, kun uusia käytännön töitä pitää opiskella ihan solkenaan ja mahdollisesti pienen palkan takia tehdäkin useampia yhtaikaa. Onneksi jatkokouluttautuminen on nykyään mahdollista myöhemminkin.

Minua opiskeleminen on aina kiinnostanut, enkä oikein tiedä miksi. Kotini puolesta kuuluisin pikemminkin duunariksi. Ennen suvussani harrastettiin abstraktiakin ajattelua, mutta traditio katkesi isoisieni kaaduttua sodassa. Vanhempieni vaihtoehdoksi jäivät käytännön ammatit, minkä myötä lapsuuteni kulttuuriympäristö koostui lähinnä Peyton Placen, Suomi-iskelmien, pikkuremonttien, puutarhanhoidon ja kokkaamisen kaltaisista ilmiöistä. Politiikasta, tieteistä tai taiteista ei juuri keskusteltu, ellei oteta lukuun toista isoäitiäni, joka pelkäsi kommunisteja ja reporadiota ja kehotti meitä lapsia äänestämään kouluneuvostovaaleissa Kokoomusta. Vanhempani eivät erityisesti kannustaneet opiskeluun, mutteivat toisaalta väheksyneetkään sen merkitystä. Sain vapaasti valita alani ja maailmankuvani.

Haastattelin taannoin vanhempiani heidän täyttäessään pyöreitä vuosia. Kysyin isältäni, miten hän, Karjalan evakko, oli löytänyt tiensä kirjojen pariin, kotona kun ei juuri lukemaan ehditty. Hän kertoi poikenneensa lapsena kirjastoon ihan itse, ensin viihtymään seikkailukertomuksien, sitten jännärien ja vanhemmiten historiallisten romaanien ja myös internetin parissa. Hyvän tapansa hän siirsi meille lapsille jo varhain. Ilman tätä sattumusta olisin varmaan elänyt paljon toteutunutta köyhemmän elämän.

Opintolainan ja asumislisän yhdistelmällä duunarinkin pentu pystyi 1980-luvulla mitenkuten kituuttamaan, etenkin kun inflaatio kuittasi lainan korot. En osaa arvioida, miten vanhempani olisivat suhtautuneet, jos Kari Raivion kaavailemat lukukausimaksut olisivat olleet voimassa. Ehkä isä olisi pilannut terveytensä paiskomalla hulluna ylitöitä akateemisen vetelehtimiseni eteen, ja minut olisi (vanhimpana poikana) koulutettu joka tapauksessa. Tai ehkä olisin vain tarrannut nopeasti kiinni leipään ja ruvennut esimerkiksi ahtaajaksi, mikä epäilemättä olisikin taloudellisesti ollut toteutunutta viisaampaa.

Kaikkiaan Raivion väite on ihan tutkimisen arvoinen. En torjuisikaan koulutuksen maksullisuutta aivan kaikissa olosuhteissa. Kaltaisiani toista tutkintoaan opiskelevia työssäkäyviä keski-ikäisiä, joita lisäksi riivaavat enemmän filosofiset miksi- kuin maailmalliset miten-kysymykset, olisi innovaatiotalouden ja talouskasvumyötämielen hengessä johdonmukaista kurittaa maksuilla. Yleisemmin kyllä epäilen, etteivät lukukausimaksut toisi köyhien perheiden lapsia korkeakouluopintojen pariin yhtään nykyistä enempää. Kyseessä olisi vain yksi este lisää köyhistä oloista ponnisteleville, kun koulutus olisi heille vielä nykyistäkin suurempi riski. Lukukausimaksuja köyhille lahjakkuuksille kompensoimaan kaavaillut stipedit kun taitaisivat mennä niille, jotka jo valmiiksi hallitsisivat eliitin käyttäytymiskoodit.

Korkeakuluttautuminen on jo ilman lukukausimaksujakin riskialttiimpaa "ulkopuolelta" tulevalle.

Lepikon torppa. Urho Kekkosen lapsuudenkotiEllei opiskelijalla ole tuoda kotoaan minkäänlaista abstraktin ajattelun traditiota, jo pärjääminen on vaikeaa. Ainakin minulle tuotti monissa tenteissä tuskaa ymmärtää kysymystäkään, vaikka mielestäni olin päntännyt kirjat ihan kunnolla. Mitä olisi esimerkiksi pitänyt vastata kysymykseen "Uskontososiologian olemus"? Liikaan vetistelyyn en silti näe syytä. Lahjakas ja ahkera opiskelija voi kokea tavallisuudesta poikkeavan näkökulmansa myös myönteisenä haasteena. Vaikka vallitsevia ajatustottumuksia haastamalla onkin kaikkina aikoina hankittu vaikeuksia, siten on saavutettukin eniten. Vaatimattomista oloista ponnistelua myös arvostetaan Suomessa. Jopa niin, että Lepikon torpan savupiippu retusoitiin pois tarinan parantamiseksi.

Iltapäivälehtitodellisuudesta pyristelevä nuori on korkeakoulussa silti myös henkisesti kodittomampi kuin akateemisen perheen nuori. Siinä missä jälkimmäinen joko noudattaa tai kritisoi vanhempiensa mallia, edellinen jää vaille edes kapinan kohdetta. Opintojen edistyessä hän löytää itselleen uuden todellisuuden, josta käsin voi enää olla vaikea kommunikoida vanhaan tyytyneiden tuttujen kanssa. Toisaalta myös uuden maailman aito kansalaisuus voi jäädä saavuttamatta. Ainakin minä törmäsin korkeakoulussa moniin teollisuuspaikkakunnan työtätekevän arjelle vieraisiin rituaaleihin ja käytäntöihin. Sellaiset sanat kuin dekaani, konsistori, tutor tai mentor sopivat suuhuni edelleen aika huonosti. Miten tapaamiseen Matti Klingen kanssa pitäisi pukeutua?

Varsinaiseen testiin köyhän kakara joutuu kuitenkin vasta työnhaussa. Opinnoissa menestyminenkään ei nimittäin enää takaa hänelle kunnon työpaikkaa.

Toisin oli vielä 1960 - 1970 -luvun rakennemuutoksen aikaan, kun toimihenkilöiden määrä kasvoi lyhyessä ajassa viidenneksestä puoleen. Koska koulutetusta väestä oli sodan jäljiltä pulaa, duunarinkin lapsi saattoi "luokkaretkeillä" itsensä vanhempiensa statusta korkeampaan asemaan. (ks. Hellman)

Tuo pula ei ole vaivannut enää pitkään. Jokaiseen kelpo työpaikkaan on nykyään kymmeniä hakijoita. Juha Siltala julistaa luokkaretken päättyneeksi: "Koulutusinflaation vallitessa alkaa vanhempien asema määrätä jälkeläisten asemaa. Sosiaalinen liikkuvuus on miltei pysähtynyt. Tietotyöläiset ovat kolme kertaa tavallsiia työntekijöitä useammin lähtöisin professionaalisesta, keskiluokkasiestsa kodista eivätkä he liioin aloita uraansa tuotantopuolen hommista." (Siltala, 157)

En usko karkeaan syrjintään. Olen päinvastoin varma, että työn ostaja pyrkii palkkaamaan parhaan työn myyjän taustoja kyselemättä. Julkinen rekrytointiprosessi on kuitenkin työn ostajalle tavattoman raskas. Jos päteviä hakijoita on kymmeniä, syntyy suuri kiusaus valita absoluuttisesti parhaan sijasta riittävän hyvä, eli jollain tavalla jo valmiiksi tuttu ja nuhteettomaksi tiedetty. Tässä leikissä triplatutkintokaan ei välttämättä auta tuntematonta, sillä erityisesti ylikoulutettuna hän on kummajainen.

Työn ostajan toivoo tietysti, että koko raskas rekrytointiprosessi voitasiin välttää. Puskaradio jos mikä suosii tietysti sekin "sisäpiiriläisiä".

Uskon että sisäpiiriin pääsemisen ja sen myötä myöhemmän urakehityksen kannalta nimenomaan ensimmäinen työpaikka on tärkeä.

Ratkaisevuus vaihdellee kuitenkin paljon aloittain. Jos opiskelijalla on taskussaan tutkinto selkeään ammattiin, kuten matematiikanopettajaksi tai lastenlääkäriksi, työhistorialliset "syrjähypyt" eivät välttämättä ole kohtalokkaita.

Kirjallisuustieteilijälle tai käytännön filosofille hyvänkin gradun hyödyntäminen työelämässä on pulmallisempaa. Vaikutelman antamisen merkitys korostuu. Jos valtiotieteen ylioppilaista toinen pääsee isänsä tai äitinsä junailemana harjoittelemaan ministeriöön ja toinen tyytyy laillani luuttuamaan saman ministeriön lattioita, on helpohkoa ennustaa molempien urakehitystä. He ovat linjanneet tasonsa. Harjoittelemaan päässyt etenee myötätuulessa, ellei ihan tyri. Hänelle riittää, että hän suoriutuu työstään riittävän hyvin. Vastaavaa näyttämisen tilaisuuttakaan kaiken työn samanarvoisuuteen uskonut opiskelukaveri ei koskaan tule saamaan. Suhteilla ei tarvise edetä kuin kerran ja vain perhosen siiveniskun verran. Sitten ollaankin pysyvästi eri raiteilla.

Opiskelu on siis paljon riskialttiimpaa köyhän kuin rikkaan kodista kasvatille, koska köyhällä on opintojensa jälkeen merkittävästi huonommat mahdollisuudet päästä urallaan alkuun. Mitä johtopäätöksiä pitäisi tehdä? Pitäisikö meidän Raivion logiikkaa myötäillen lukukausimaksujen lisäksi myös korkeimpiin opinahjoihin valinnoissa suosia rikkaiden perheiden vesoja? Taloudellisesti tämä voisi olla järkevää. Koska rikkaat joka tapauksessa pärjäävät myöhemmässä elämässään köyhiä paremmin, yhteiskunta ottaa pienemmän riskin investoimalla heihin. Köyhien kouluttamisessa taas on suuri hukkainvestoinnin vaara, kuten tapaukseni osoittaa.

Lähteet:
Hellman, H. (7.1.2007). Valkoinen kaulus kiristää. Helsingin Sanomat.
Siltala, J (2004) Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.

2 kommenttia:

  1. Itse en ole koskaan arvostanut formaalia koulutusta vaikka takana on akateemisia opintoja ja vaimoni valmistelee juuri tohtorinväitöskirjaansa. Olen aina arvostanut enemmän henkilön osaamista ja taitoa soveltaa tietoa. Ei sillä ole merkitystä mistä tietonsa on ammentanut. Samaa tietoa voi hakea niin monella eri tavalla ja monesta eri paikkaa. Miksi koulua pitäisi pitää paremmassa asemassa sen suhteen? Miksi juuri koulusta saatu opetus pitäisi olla arvokkaampaa? Fiksu ihminen hakee juuri sen tiedon mitä tarvitsee ja mikä on olennaisinta. Kouluissa opetetaan hyvin paljon tarpeettomiakin asioita.

    Monet menestyneet ihmiset eivät ole käyneet kouluja peruskoulua pidemmälle tai ovat keskeyttäneet opintonsa. Erityisesti monet menestyneet yrittäjät ovat tällaisia (esim. Steve Jobs tai Mark Zuckerberg). Voikin kysyä kuinka monen ihmisen kehittymistä koulun käyminen pidättelee?

    Julkinen puoli on tosiaan siinä mielessä outo lintu, että siellä keskitytään nimenomaan tähän formaaliin koulutukseen riippumatta välttämättä siitä onko juuri kyseinen henkilö tehtävään sopiva. Onneksi yksityinen puoli on fiksumpi eikä koulutuskaan paina yhtä paljon. Enemmän on merkitystä yksilöllä itsellään ja näin mielestäni pitääkin olla.

    VastaaPoista
  2. Heh, taisi olla Paavo Haavikon tokaisu, että suomalaiset ovat kansa, joka on koulutettu tyhmäksi. Monet omistakin fiksuimmista tutuistani ovat itseoppineita. Toisaalta idiootista ei kouluttamalla tule fiksua vaan vain koulutettu idiootti, Koulutus on yksi, muttei tokikaan ainoa kriteeri rekrytoinnissa. Koulutuksen arvostuksen ansiosta olemme mm saaneet lisää naisia yhteiskunnan ja yritysten johtopaikoille. Muualta hankittua asiantuntemustakaan ei silti saisi sivuuttaa, ja joihinkin hommiin on syytä olla jopa poliittisesti sopiva. Pointtini oli oikeastaan että ulkopuolisen on vaikea päästä sisäpiiriin, olitapa kriteerit mitkä hyvänsä. Toimii myös toisinpäin eli jos duunaritaustainen opiskelija on hukassa yliopistolla niin on se herraskainen opiskelijakin aikamoinen outolintu konepajalla. Erityisesti esimiestehtävistä eteenpäin olisi tärkeää kamppailla samanmielisten klikkejä vastaan.

    VastaaPoista