tiistai 8. helmikuuta 2011

Haussa työväenpuolue. Auta!

Työläisenä haluaisin äänestää työväen puoluetta. Ongelmani on tarjonnan runsaus. Kaikki puolueet ajavat asiaani. Viime eduskuntavaaleissa sanan työ tai jonkun sen johdannaisen mainitsi vaaliohjelmassaan Suomen Keskusta 220 kertaa, Vasemmistoliitto 201 kertaa, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 163 kertaa, Kansallinen Kokoomus 147 kertaa ja Vihreä liittokin 88 kertaa.

En osaa valita näistä fantastisista vaihtoehdoista. Sadannen blogikirjoitukseni kunniaksi vetoankin teihin, hyvät molemmat lukijani. Kertokaa minulle, mitä puoluetta minun mielestänne pitäisi äänestää!
Lupaan äänestää gallupissa voitolle päässyttä puoluetta sillä varauksella, ettei voittajaksi selviä perussuomalaiset tai kristilliset. Muista puolueista löydän kyllä kelvollisen ehdokkaan. Äänestänen Pentti Linkolan tapaan nuorta, kaunista naista ikäiseni ruman miehen sijaan.

Vetoomukseni ei ole vitsi! En myöskään missään nimessä halua halventaa kansanvaltaa. Evääni ovat aidosti levällään. Kaikista puolueista kun löytyy sekä hyvää että huonoa.

Parviälyä hyödynsin sitä paitsi jo ennen sosiaalista mediaa, kun ratkoin EU-kantani. Kuuntelin argumentteja puolesta ja vastaan. Pohdin kenen joukoissa seisoisin kannattaessani, keihin taas liittyisin vastustajana. Vaalipaikalle kävelin keinotekoisen pitkää reittiä, jotta kaikki mahdolliset näkökannat varmasti tulisivat vastaan ennen äänestyskoppia.

Ei ole erityisen kunniakasta ratkaista suuria asioita matkimalla muita. Epäilen kuitenkin, että toimimme näin jokainen. Tuskin sinäkään ratkoit EU-kantaasi käymällä läpi tuhansia sivuja virallisia asiakirjoja?

Puolueen valitseminen on vaikeaa myös markkinoiden nurinkurisen logiikan takia. Vasemmiston vaalivoitto pelästyttäisi markkinat ja pakottaisi poliitikot "yliuskottavaan" talouspolitiikkaan. Maineeltaan oikeistolainen päättäjä taas voi tehdä vasemmistolaistakin politiikkaa markkinoita hermostuttamatta. Vasemmistolaisen kannattaa siis äänestää oikeistoa, oikeistolaisen vasemmistoa.

Vaikken koskaan ole ollut intohimoinen minkään ismin kannattaja, olen silti aina löytänyt riittävästi vastustettavaa äänestääkseni. Äänestämättä jättämistä olen harkinnut vasta näissä vaaleissa. Tähän ratkaisuun näyttää päätyvän kirjailija Tommi Melender surumielisessä blogikirjoituksessaan. Hänen mukaansa elämme teknokratiassa, emme demokratiassa. Ehkä onkin hyvä niin, hän pohtii. Ehkäpä toisten asioihin intohimoisesti sekaantuvat populistit ja aktivistit ovatkin lopulta vaarallisempia kuin teknokraatit. Henkilökohtainen turhamaisuus ajaa useampaa poliitikkoa kuin ylevä aate. Parhaimmisto palvelee yhteisöään muilla tavoin.

Ja tosiaan: jos politiikka oikeasti olisi yhteisten asioiden hoitamista, miksei nykyisissä urheilijakansanedustajissamme ole ainuttakaan joukkuepelaajaa? Asell, Kalliomäki, Matikainen-Kalsström, Mieto, Virén. Ei MM-kiekkoleijonia, ei huippufutaajia. Markku Uusipaavalniemikin oli yksilöurheilija joukkueen sisällä.

Perussuomalaisia ja kristillisiä vastustaakseni äänestänen lopulta tälläkin kertaa.

Perussuomalaisuudesta löytyy hyvääkin, ainakin selvästi puhuminen. Muut voisivat ottaa oppia. Missiot, visiot, tahtotilat, painopistealueet, reunaehdot ja muut puppusanat voisi korvata ymmärrettävämmillä termeillä puheen täsmällisyyden vähääkään kärsimättä. Havainnollistaminen eroaa kuitenkin yksinkertaistamisesta. Jälkimmäisen voi antaa anteeksi vain aidosti yksinkertaiselle puhujalle. Timo Soini on kuitenkin erittäin fiksu mies. Pitäisikö hänet tuomita hädänalaisten laskelmoivasta hyväksikäytöstä, tyhjän tarjoamisesta uhatuille ja syrjäytyneille? Toisaalta isällinen Soini on paljon vartijana. Hänen hahmonsa toimii jykevänä tukkona vastenmielisen vihaviemärin kannella. Toivottavasti Soini ei päätä ryhtyä laihduttamaan.

Heikkojen asialla ovat olevinaan kristillisetkin. Sisäistynyt kristillisyys onkin mitä kannatettavinta. Se kohottaa monia aivan aidosti, auttaa heidät irti viinasta, huumeista tai omasta itsestä maailmankaikkeuden keskuksena. Mutta heti kun arjen teot vaihtuvat "jeesusteluun" uskovainen muuttuu sietämättömäksi. Jumalan tahtoa tulkitsevat uskonnosta riippumatta innokkaimmin ahdasmieliset, eroottisille kokemuksille ja mammonalle persot vanhat miehet. Ainakin minulle on Raamattua lukiessani jäänyt epäselväksi millainen olisi Jumalan ulkopolittiikka, talouspolitiikka tai tiedepolitiikka. Pelottaa ajatella. Mielelläni silti äänestän kristillisesti ajattelevaa ehdokasta kunhan hän ei kuulu Kristillisdemokraatteihin.

Käyn seuraavassa lyhyesti läpi aidot vaihtoehdot. Edellisten vaalien alla piirtämäni sarjis näyttää edelleen ajankohtaiselta, vaikka useimmat naamat ovatkin vaihtuneet.

Suomen Keskusta

Keskustassa sympaattista on aito kansanvalta. Puoluekokous lienee maailman toisiksi suurin Kiinan kommunistien jälkeen. Keskustalaiset kommunikoivat vielä vanhanaikaisesti naamatusten eivätkä pelkästään netissä. Maahan sidottu talonpoika rientää myös muita harvemmin typeriin sotiin, koska tietää olevansa itse suurin kärsijä.

Maatalouden tukiautomaatit kuitenkin hirvittävät. Ymmärrän katastrofiavun ja sen, että kroonisesti sairas vanhus joutuu pysyvästi autettavaksi. Terveen ihmisen tulisi kuitenkin tulla toimeen omillaan (tai perustulolla), ellei hänellä ole aivan erityisen arvokasta tarjottavaa yhteisölleen. Kotimaista vaihtoehtoa kannattaa tukea, jos se päihittää kilpailijat laadulla, eettisyydellä tai ekologisuudella. Bulkkia ei työllisyydellä tai muullakaan verukkeen tulisi tukea. On kaksinaismoralistista heitellä kehitysapuropoja köyhien maiden korruptoituneelle eliitille, jos samalla suojaamme markkinoitamme näiden maiden maataloustuotteilta.

Kansallinen Kokoomus

Periaatteessa kannattamani kokoomuspäättelyn mukaan on ennen jakamista luotava jaettavaa. Kun kakkua kasvatetaan johdon optioin ja rikkaiden veronalennuksin, köyhäkin lopulta hyötyy.

Kokoomusta kannattavat opettajat ja sairaanhoitajat ovat niitä sympaattisia perusraatajia, jotka oikeasti uskovat mainostoimiston väitteen vastakkainasettelun väistymisestä. Meidän pitäisikin lakata ruikuttamasta ja tehdä työmme kunnolla ja lakkoilematta. Kaikki työ on yhtä arvokasta, vaikka toisista hommista maksetaankin enemmän.

Tuntemani, arvatenkin kokoomuslaiset, yrittäjätkin ovat kelpo väkeä. Riistämisen sijaan he panevat itsensä vähän liikaakin likoon työntekijöidensä puolesta. Puoluejohtajistakin pidän eniten Kataisesta, olkoonkin että alle parikymppisenä pukuun sonnustautuvassa, yhteisten asioiden ajamiselle omistautuvassa, savolaispojassa on outojakin piirteitä.

Kokoomuksen äänestäminen tuntuu silti hankalalta. Jos kokoomukselaiset saisivat päättää, jaettavaa kyllä luotaisiin, muttei jaettaisi koskaan. Jaettavaksi tulisivat korkeintaan osingot ja ylimmän johdon palkkiot.

Suomen Sosialidemoraattinen puolue

Äänestäisinkö uustyöväenpuolueen sijaan perinteistä, eli sosiaalidemokraatteja? Demareilla ja ay-liikkeellä on ainakin sankarillinen historia puolellaan. He rakensivat hyvinvointivaltion ottamalla rikkailta ja antamalla köyhille.

Nykyään demarit tuntuvat valitettavasti suojelevan enemmän työpaikkoja kuin työntekijöitä. He eivät puolusta "saavutettuja etuja" tyhmyyttään, vaan koska heidän oma valtansa perustuu vanhan maailman rakenteille. Niitä suojellakseen he vastustavat kiihkeästi myös perustuloa. Kokopäiväisten, pysyvien työsuhteiden puolustamisessa ydinvoimaloiden rakentaminen, yritystuet ja mitkä tahansa muutkin keinot ovat sallittuja. Siinä missä Keskusta kylväisi tukimiljardit pitkin peltoja, haaskaisivat demarit tuplarahat kuoleville teollisuusaloille. Menneisyydessä meillä on tulevaisuus -iskulause ei kuitenkaan vakuuta äänestäjiä oikeastaan enää missään Euroopassa.

Demarien julistautuminen rakkauspuolueeksi saa minut kieriskelemään entistä vaivaantuneemmin. He olisivat voineet vastata äänestäjien aitoon epävarmuuteen aidolla politiikalla, mutta valitsivat toisin. Epäilenkin äänestäjän valitsevan eteerisen rakastajan sijaan suorapuheisen populistin. Rakkaushöttö julistaa todellisen sanottavan puuttumista.

Toisaalta menneisyyden joukoissa seisten viisikymppinenkin voisi tuntea itsensä tulemisen tilassa olevaksi.

Vihreä liitto

Vihreät ovat näkyvimmin edistäneet perustuloa, jonka puolesta intoilen niin, että naputtelin blogiini kokonaisen sarjan kirjoituksia.

Ilman päätöstä kahdesta ydinvoimalasta voisinkin äänestää vihreitä, joiden kannattajissa jo lieneekin eniten uuden työn ymmärtäjiä.

Nyt se on hyvin vaikeaa. Häviölle jäämistä ei sinänsä tarvitse hävetä. Periaatteettomuutta pitää. Äärivasemmiston Stalin-sympatiat ovat tavallaan harmitonta hupsutusta verrattuna ydinjätteiden miljoonan vuoden elinkaareen. Jäämällä hallitukseen vihreiden moraalista ei jäänyt jäljelle mitään. Vähintään olisin kuvitellut vihreiden ministereiden vetäytyvän politiikasta lopullisesti. He jatkavat kuitenkin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jäljelle jää vain se historiaton päivänpolitikointi, josta Vihreät ovat tekopyhästi syyttäneet muita puolueita. Luonnehdinta vihreistä kokoomuksen puisto-osastona tuntuukin aivan erityisen osuvalta. Anteeksiantoni puoliintumisaika ylittänee muutaman vaalikauden.

Vasemmistoliitto

Minulle Che Guevara, sirppi ja vasara symboloivat silmitöntä pimeyttä ja kauhua siinä missä hakaristikin. Suomen taistolaisuus lienee ainoa asia, josta olen Ben Zyskoviczin kanssa samaa mieltä. Taistolaisuus oli yhdistelmä opportunismia, typeryyttä ja täysin kaiken valonsa menettäneen diktatuurin ihailua. Se, miksi niin monet yksilöllisyyttä hehkuvat taiteilijat tuntevat vetoa tällaisiin "lopullisiin ratkaisuihin", ei lakkaa ihmetyttämästä minua.

Vaan pitäisikö Benin ja minun unohtaa menneet? Kun Jaakko Laakso ja Esko-Juhani Tennilä nyt vetäytyvät, ajat ovat lopullisesti muuttuneet. Vasemmistoliiton nykyinen johtaja Paavo Arhinmäki vaikutti rähmälläänolon aikaan vielä lastenrattaissa. Hänen visionsa ovat toisaalta jääneet minulle epäselviksi. Joka tapauksessa hän edistää niitä vaalien jälkeenkin oppositiosta.

Ainakin yhteen nuoreen Vasemmistoliitto on kuitenkin tehnyt vaikutuksen. Jokunen vuosi sitten vierailin puolipakotettuna Faces-etnofestareilla. Seurueemme tyylitajuinen teini kilpailutti pinssien tarjoajia ja tykästyi eniten Vasemmistoliiton tyylikkääseen tarjontaan. Esteettinen retrohenkisyys vetosi.

Katoavan kansanperinteen suojelu lieneekin merkittävin syy äänestää Vasemmistoliittoa.

Suomen ruotsalainen kansanpuolue

Vaikka suomenruotsalaisissa on työläisiä siinä missä valtaväestössäkin, en silti ole tottunut pitämään RKP:ta varsinaisena työväenpuolueena. Viimeaikainen pakkoruotsikeskustelu on kuitenkin saanut niin vastenmielisiä vihapuheen piirteitä, että haluaisin pyytää ruotsinkielisiltä anteeksi. Se voisi tapahtua vaikka RKP:ta äänestämällä.

Tokihan RKP sopuilee vielä härskimmin kuin Vihreät. Ruotsin kielen aseman turvatakseen se tuputtautuu hallitukseen kuin hallitukseen ohjelmasta piittaamatta. Ruotsalaiset tekevät tämän kuitenkin avoimesti siinä missä Vihreät korostavat moraalista ylemmyyttään.

Ruotsinkielisissä minua viehättää myös tietty aito maailmalle avoimuus ja vapaamielisyys. Vaikka kuulun itse synkistelevään mollikansaan, ruotsinkieliset ovat mielestäni rikastuttanut kulttuuriamme määräänsä nähden häkellyttävästi. Hannu Salama ja Jorma Ojaharju kaipaavat täydentäjäkseen Kjell Westön ja Monika Fagerholmin.

Voisiko RKP siis olla minun protestini? Pientä kompromissia sekin edellyttäisi. Kun muuten olen kuitenkin sitä mieltä, että kiteeläisen huoltoasemanpitäjän pojan kannattaisi ennemmin opiskella venäjää kuin ruotsia.

4 kommenttia:

  1. Jos ydinvoima on kynnyskysymys, valinnasta tulee vaikea. Kaikkihan sitä puoluetasolla nykyään kannattavat, paitsi ehkä nämä arhinmäkeläiset cheguevara-paitaiset iloiset veikot, ja epäilen, että hallitukseen päätyessään hekin äänestäisivät tiukassa paikassa ydinvoiman puolesta.

    Ydinvoima on kynnyskysymys monille äänestäjille (puoleen tai toiseen, monihan on jättänyt Vihreät ydinvoimavastaisuudenkin vuoksi) mutta ei käsittääkseni ainoallekaan puolueelle.

    VastaaPoista
  2. Johtuneeko vain kärttyistävästä flunssastani, mutta tällä hetkellä äänestäisin mieluummin avoimesti ahnetta "meidän jälkeemme vedenpaisumus" -citymaasturimiestä kuin samassa lauseessa ydinvoimasta ja tulevista sukupolvista horisevaa älyllis-moraalista viherpipertäjää. Vaan ehkä kuumeen laskettua näen taas puut metsältä...

    VastaaPoista
  3. Juu, en siis kehota äänestämään vihreitä vaan pohtimaan sitä masentavaa seikkaa, että jos oikeasti haluaa vastustaa ydinvoimaa, puoluevalikoima kutistuu melkein olemattomiin.

    Sinänsä mun on tunnustettava väriä sen verran, että olen ollut hämmästynyt siitä yllättyneisyydestä ja järkytyksestä, jota vihreiden kannattajat osoittivat yhdinvoiman lisärakennuspäätöksen jälkeen. Vihreäthän menivät hallitukseen tietäen, että lisäydinvoimasta äänestetään tämän hallituksen aikana, ja saivat vieläpä ennakoivasti luvan olla äänestämättä muiden hallituspuolueiden mukana. Ihmiset eivät vissiin hirveästi politiikkaa seuraa, jos ovat nyt yllättyneet siitä, mitä tapahtui. Kaikkihan on mennyt täsmälleen kuten tuolloin hallitukseen lähdettäessä luvattiin: hallitus äänesti ydinvoiman puolesta, Vihreät äänesti vastaan, Vihreät pysyivät hallituksessa.

    Itselleni suurempi syy jättää äänestämättä vihreitä olisi Lex Nokia. Tämä tosin koskee myös muita sen puolesta äänestäneitä puolueita. Ja Piraatteja taas ei voi äänestää, koska Piraatit ovat Suomessa pihalla kuin lumiukot. Ja kuka ajaa pätkätyöläisten asiaa? Kuka lupaa tehdä jotain noille hiivatin junille?

    Valitse nyt sitten näistä vaihtoehdoista...

    VastaaPoista
  4. Vähissä ne vaihtoehdot tosiaan ovat.

    Mutta niin paljon en minäkään ydinvoimaa vastusta, että äänestäisin perussuomalaisia, jotka tässä, kuten muussakin vastustamisessa, olisivat varmin vaihtoehto.

    Ehkä jotkut pettyivät Vihreisiin tietämättömyyttään, kuten esität. Monet varmasti myös Vihreiden oman virallisen optimismin, varmaan myös itselleen valehtelemisen, takia. Ensin ydinvoimapäätöksiä ei pitänyt tulla lainkaan. Sitten kun tuli kaksi, jonka kaikki paitsi Vihreät itse taisivat koko ajan, tämä yllättävä oma esitys piti mukamas vielä pystyä kumoamaan eduskunnassa.

    En minä, mutta ne isot pojat... Kuka tuollaista luikeroa pitää enää minään...

    VastaaPoista