keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Tehotuottajan elämä ja toiminta

Eräänä päivänä tainnutuspistooli oli rikki koko päivän, joten he leikkasivat lehmien kaulan takaosan veitsellä auki niiden seistessä yhä jaloillaan. Lehmät vain putoavat kanveesiin ja jäävät siihen tutisemaan. He myös tökkivät lehmiä puukolla kankkuihin saadakseen ne liikkumaan. Katkovat häntiä. Lehmä hakataan henkihieveriin... niin että ne ölisevät kieli pitkällä.
Tästä on vaikea puhua. Sitä on hirveässä stressissä ja paineessa. Kuulostaa tosi pahalta, mutta olen itsekin täräytellyt lehmiä sähköpiiskalla silmiin.
Verenlaskijat sanovat, että veren haju tekee aggressiiviseksi. Olen samaa mieltä. Sitä alkaa ajatella, että jos tuo sika potkaisee, annan samalla mitalla takaisin. Tapan sian joka tapauksessa, mutta se ei vielä riitä. Sen pitää kärsiä... Käytän kovia otteita, tönin sitä, lyön henkitorveen, hukutan sen omaan vereensä. Halkaisen ehkä kärsän. Yhä elävä sika juoksee pitkin verenlaskuhallia. Se toljottaa minua ja minä sitä. Otan veitseni ja leikkaan sialta silmän sen vain kököttäessä paikoillaan. Ja sika sen kun kiljuu. Yhden kerran sivalsin veitselläni, joka on muuten melkoisen terävä, sian kärsästä pään kuin makkarasiivun. Sika vauhkoontui vähäksi aikaa. Sitten se vain istui ja näytti typerältä. Otin kourallisen suolaa ja hieroin sitä sen kärsään. Sika meni järjiltään ja kihnutti kärsäänsä joka paikkaan. Minulla oli yhä suolaa kourassani - käsissäni oli kumihanskat - joten työnsin loput suolat sian perseeseen. Sikapolo ei tiennyt, olisiko se paskantanut vai sokeutunut... En ollut ainoa, joka teki tällaista. Eräs kaveri, jonka kanssa teen hommia, ajaa sikoja kalttauskammioon. Ja kaikki - rahtarit, ripustajat, teurastamotyöntekijät - mätkivät sikoja putkenpätkillä. Kaikki tietävät siitä, ihan kaikki.
(Foer, 304 - 305)

Jos todellisuuspaon sijaan haluat lomallasi paeta työpaikan keinotodellisuutta, yhdysvaltalaisen Jonathan Safran Foerin kirja Eläinten syömisestä on dekkarit mennen tullen päihittävää kesäluettavaa. Ostin kirjan alunperin 17-vuotislahjaksi kasvissyönnistä kiinnostuneelle nuorelle. Muuten teema ei minua erityisemmin koskettanut. Minulle ovat aina maistuneet niin liha kuin kasviksetkin. Syön jo juoksuharrastukseni takia yleisterveellisesti, vaikkei muiden tekemisten sivussa hutiloimistani pöperöistä juuri ruokalajeja tunnistakaan. Yhdessä kokatessamme elämänkumppanini on pomo. Töissä ja kylässä syön mukisematta sitä mitä on tarjolla. Aina lautaseni tyhjäksi. Ravintolassa satsaan Michelin-tähtien sijaan maittavuuteen ja määrään. Luonnossa eläimet syövät toisiaan, eikä ihminen tee siitä poikkeusta. So, where is the beef?

Ennen paketoimista selailin kirjaa. Miellyin Foerin tapaan ajatella, ja hankin kirjan oitis itsellenikin. Foer puhuu täyttä asiaa, intohimoisesti, mutta mieluummin pohdiskellen kuin saarnaten. Jopa surumielisen kauniisti. Hän ei tuomitse meitä lihansyöjiäkään, vaan ymmärtää ruoan olevan järkeilyn lisäksi myös muistoja, vuorovaikutusta ja tottumuksia. Kirja sisältää tuhdin tietopaketin tehotaloudesta. Ainakin minä opin paljon uutta. Myös kirjan herättämät moraaliset kysymykset haastavat oikeasti. Ennen kaikkea Foer kertoo kuitenkin tarinoita ruoasta. Versionsa pääsevät kertomaan niin tehotuottaja kuin sinnikkäät vaihtoehtojen etsijätkin. Kokonaisuuden sitoo yhteen Foerin, ja hänen sukunsa, oma vivahteikas tarina.

Tehotuotanto voidaan kai määritellä tuotannoksi, jossa suuria määriä eläimiä pidetään pienissä tiloissa tuotannon maksimoimiseksi ja kulujen minimoimiseksi. Ilmiö on varsin uusi. Ensimmäiset teolliset tuotantolaitokset syntyivät 1820-1830 -luvun taitteessa, kun ammattitaitoisten teurastajien työ pilkottiin pienempiin työsuoritteisiin. Syntyi erikoistuneita tappomiehiä, verenalaskijoita, hännänkatkojia, jalanleikkaajia, kankunpaloittelijota, kyljensahureita, päännylkijöitä, kallonavaajia, suolistajia ja selänhalkojia. Henry Ford ihastui malliin ja kopioi sen myöhemmin autoteollisuuteen. (ks. Foer, 131-132)

Varsinaista tehotuotantoa jouduttiin sen sijaan odottamaan pitkälle 1920-luvulle, ja se syntyi oikeastaan vahingossa, kun Delmarvan niemimaalla Yhdysvalloissa asuvalle kotirouva Cecilia Steelelle sattui vahinko. Rouva Steele, joka hoiti perheensä pientä kanaparvea, sai tilaamiensa viidenkymmenen kananpoikasen sijaan erehdyksessä viisisataa poikasta. Pakon edessä hän päätti kokeilla lintujensa pitämistä sisätiloissa talven yli. Vastikään keksittyjen rehulaatujen ansiosta ne yllättäen selviytyivät, ja Steele jatkoi kokeilujaan. Vuonna 1935 hänellä oli jo 250 000 lintua, kun keskimääräinen parvikoko tuohon aikaan oli kolmisenkymmentä. Tehotuotanto ei siis saanut alkuaan tarpeesta ruokkia nälkäisiä suita vaan tavoite oli alusta asti rahan tahkoaminen (ks. Foer, 252). Kulutus kasvoi vasta tarjonnan kasvettua ja lihan hinnan alennuttua. (ks. Foer, 132-133)

Rahan ansaitsemisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Ainakin minä vierastan enemmän niitä eläinten oikeuksien puolustajia, jotka omivat käyttöönsä äänet, jotka eläimiltä puuttuvat. Rajansa silti on aiheutetulla kärsimykselläkin. Hyvä elämä, helppo kuolema. Itselle toivomani soisin eläimillekin. Omat rajani kohtasin muutaman vuoden takaisen keskieurooppalaisen karjankuljetusskandaalin yhteydessä. Venyttelin raukeana tv:n ääressä juoksulenkin jälkeen, kun ajankohtaisohjelman juontaja varotti herkimpiä katsojia järkyttävästä aineistosta. Ajattelin noita nähdyn. Jäin tuijottamaan öistä miesjoukkoa, joka piiskasi nautoja ulos jonkinlaisesta kuljetuskontista. Yksi naudoista ei pystynyt hakattunakaan nousemasta jaloilleen, jotka olivat ilmeisesti murtuneet. Kun aikataulutavoitteensa sisäistänyt tehotalousihminen työnsi kätensä läpi naudan silmästä ja alkoi silmittömässä raivossa riuhtoa kallosta kahvaten, pahaa aavistamaton urheilijan sydämeni löi muutaman hutin.


Meet Your Meat -video on erittäin epämiellyttävää, mutta mielestäni tärkeää katsottavaa.
Foer väittää, etteivät väärinkäytökset ole poikkeuksia vaan valtavirtaa, kun eläinyksilöitä sisältäneet perhetilat ovat muuttuneet valtaviksi, eläimiä raaka-aineenaan käyttäviksi, suljetuiksi teollisuuslaitoksiksi. Hän kertoo tutkimuksesta, jossa havaittiin peräti kolmasosassa Yhdysvaltojen teurastamoissa "tahallisia, säännöllisesti" toistuvia julmuuksia ennakkoon ilmoitetuilla tarkastuskäynneillä, ja pohtii mitä mahtaa tapahtua niissä vielä useammissa teurastamoissa, jotka eivät salli tarkastuksia ollenkaan. (ks. Foer, 306-308) Mielikuva perinteisestä tuotannosta vapaine possuineen ja kananpoikineen elää enää markkinoinnissa, ja sitä voimakkaampana mitä kurjemmaksi todellisuus muuttuu.

Hyväkään kohtelu ei tosin enää auttaisi maksimaalisen tuottaviksi, mutta sairaiksi jalostettuja tuotantoeläimiä. Yhdenmukaisen Frankenstein-perimänsä takia ne eivät enää nimittäin selviäisi luonnonmukaisissa olosuhteissa. Kuten Formula-autot ne on suunniteltu kestämään vain juuri ja juuri maaliin asti. Tuottavuuden nimissä matkaakin on kovasti lyhennetty. Siinä missä kana luontaisesti eläisi viidestä seitsemään vuoteen, räpiköi broileri hunajamarinaadiin alle neljässäkymmenessä päivässä.

Ahtaat, likaiset ja ulosteiden peittämät tilat pakottavat eläinlääkärit lääkitsemään immuniteettijärjestelmältään vahingoittuneita eläimiä antibiootein varmuuden vuoksi. Hekään eivät enää pyri optimoimaan eläinten terveyttä vaan rahan määrän. (ks. Foer, 229) Sivutuotteena elintärkeiden antibioottien teho ihmisiin vähenee ja pandemioiden vaara vastaavasti lisääntyy. Espanjantauti tappoi vuonna 1918 50-100 miljoonaa ihmistä ympäri maailman. Foer pitää vastaavia pandemioja väistämättöminä tulevaisuudessakin. Itse asiassa sellainen on hänen mukaansa jo myöhässä. (ks. Foer, 155-156)

Foer kyseenalaistaa myös tehotalouden todellisen kannattavuuden. Yhteensä tuotantoeläimet tuottavat Yhdysvalloissa 130 kertaa enemmän ulostetta kuin ihmiset, ja tämän paskan saastutusvoima on 160 kertaa suurempi kuin puhdistamattoman kunnallisen jäteveden. Suuryritykset tuottavat suurta laskennallista voittoa Foerin mielestä vain, koska ulkoistavat härskisti haitat. Saastumisesta aiheutuvien sairauksien ja muiden ongelmien hoitaminen kun jää yhteiskunnalle. (ks. Foer, 212, 253)

Paisuvan tehotuotannon maailmanlaajuisia seurauksia Foer pitää kauhistuttavina. Kehitysmaiden vaurastuminen tuo lihapatojen äärelle niin suuren joukon ihmisiä, ettei ekologisesti kestävä tuotanto enää ole mahdollista. Tuotantoeläimet syövät viljan, jota tarvittaisiin kaikkein köyhimpien ihmisten ruokkimiseen (Foer, 254). Jos koko maailma seuraisi Yhdysaltojen mallia, se kuluttaisi vuosittain jo pelkästään kanoja yli 165 miljardia, vaikkei väestö kasvaisi ollenkaan (Foer, 182). Kiinalaisessa ruokavaliossa on edelleen vain 16 prosenttia eläinperäisiä tuotteita, mutta tuotantoeläinten osuus Kiinan vedenkulutuksesta on jo yli 50 prosenttia. Samaan aikaan kiinalaisten vedenpuute on jo globaali huolenaihe. (Foer, 315)Naudanlihatuotantoa, joka ehkä eläinsuojelullisesti on kestävämpää kuin sian- tai siipikarjan tuotanto, Foer pitää ilmastonmuutoksen suurimpana aiheuttajana. Sen vaikutuksen maapallon lämpenemiseen hän väittää olevan 40 prosenttia suurempi kuin maailman koko liikenteen. (ks. Foer, 57)

Lihan vaihtaminen kalaan ei lievennä ongelmaa yhtään, sillä hävitystä kylvetään myös vesillä. Foer kehottaa kuvittelemaan eteemme sushilautasen. Jos lautasella olisivat kaikki ne eläimet, jotka tapetaan sushin saamiseksi, lautasen halkaisijan pitäisi olla puolitoista metriä (ks. Foer, s. 65). Tehottomimmissa operaatioissa mereen heitetään takaisin kuolleena yli 98 prosenttia saaduista merieläimistä. Kokonaissaaliin vähenemistä on vaikea havaita, sillä kun saalistamme loppuun halutuimmat kalalajit ravintoketjun yläpäästä, ravintoketjun alemmat lajit saattavat hetkellisesti runsastua. Kalastamme sitten nämäkin lajit loppuun ja siirrymme taas ravintoketjussa pykälän verran alemmas. Kaikki näyttää omalaatuisessa dominopelissä olevan pitkään kunnossa, koskeivat saaliit vähene. Foer kehottaa kuitenkin pohtimaan mitä kalaa isovanhempamme söivät. (ks. Foer, 232-233)

Tehotuotanto ei näytä poistvan nälkää vaan pitkällä aikavälillä nimenomaan lisää sitä. Levittäytyessään kaikkialle tehotuotanto vaikeuttaa myös paluuta kestävämpään tuotantotapaan. Ongelmana ei ole se, ettemmekö ostaisi luomua, vaan se, etteivät kunnon tuottajat pysty tuottamaan eläimiä, elleivät he rakenna uudelleen koko sitä maatalouden infrastruktuuria, jonka voiton maksimointiin jo juridisestikin velvoitetut massiiviset suuryritykset ovat tuhonneet. (ks. Foer, 283, 285) Mistä tuottaja enää löytää geneettisesti elinkelpoisia lajeja? Mistä (riittävän läheltä) hän enää löytää myöskään kunniallista teurastamoa? Miten hän hoitaa jakelun?

Tehotuotanto ei oikeastaan ole vain eläin- vaan myös ihmisoikeuskysymys. Mitä tapahtuu niille ihmisille, jotka työskentelevät koko ikänsä tehotilalla tai teurastamossa? Yleisesti ottaen työolot näyttäisivät ainakin Yhdysvalloissa olevan hyvin kurjat. Foer puhuu järjestelmällisistä ihmisoikeusrikkomuksista. (Foer, 305) Suuryksiköiden omistajat palkkaavat paskatöihin kernaasti laittomia siirtolaisia, mutta myös köyhät ja laillisetkin kielitaidottomat maahanmuuttajat ovat riittävän puolustuskyvyttömiä saamalleen kohtelulle (ks. Foer, 163). Kaltoin kohdellut työntekijät purkavat turhautumistaan tuotantoeläimiin tai vain taipuvat esimiestensä vaatimuksiin pitää tuotanto käynnissä hinnalla millä hyvänsä. Erityisen kurjia olot näyttäisivät olevan teurastamoissa, joissa käsittelynopeus on jopa kahdeksankertaistunut viimeisen sadan vuoden aikana. Kun yhdessä työvuorossa saatetaan ottaa hengiltä jopa yli 2000 nautaa, vahinkojakin sattuu. Foerin mukaan 27 prosenttia työntekijöistä loukaantuu vuosittain. Entinen merijalkaväen sotilas kertoo, etteivät häntä haittaa veri eikä suolenpätkät, vaan eläinten epäinhimillinen kohtalo. (ks. Foer, 278- 279)

Voiko tehotaloudessa työskentelevä ihminen tuntea todellista ylpeyttä työstään samaan tapaan kuin vaikkapa etevä kirurgi tai käsityöläinen? Useimmat meistä kun haluamme kustannusten leikkaamisen, liikeratojen optimoimisen ja pörssikurssien vedättämisen sijaan tehdä työmme niin hyvin kuin osaamme. Alalle hakeutuu mielikuvien perusteella varmasti edelleen paljon myös sellaisia, jotka ainakin pieninä tyttöinä ja poikina aidosti pitivät eläimistä ja nauttivat niiden huolehtimisesta ja suojelemisesta. Mitä heille tapahtuu, kun totuus selviää? Miten he kuolettavat kiintymyksensä eläimiin? Miten he pärjäävät mengelöintiin taipuvaisten työtovereidensa kanssa? Lähtevätkö he vitsaillen kaljoille työpäivän jälkeen? Mitä he kertovat työstään uteliaille sukulaisille ja tutuille? Mitä lapsilleen? Kuvailevatko he ensi treffeillä silmät innosta hehkuen työnsä yksityiskohtia mahdolliselle tulevalle elämänkumppanilleen? Saavuttavatko he mielenrauhan omaksumalla keskitysleirin vartijan moraalin siitä, että tekevät vain velvollisuutensa? Muistelevatko he lopulta ylpeänä lapsenlapsilleen sitä, että ovat olleet näkemässä koko alan muuttumisen perinteisista tiloista eläimiä materiaalina käyttäviksi tehtaiksi?

Voin ehkä orastavasti arvailla heidän tuntemuksiaan, sillä siivoojana toimiessani osallistuin tavallaan lähes kymmenen vuoden ajan tehotalouden kevytversioon. Duunini oli kurjasti palkattua ja arvostettua, tarkasti muiden toimesta aikataulutettua ja pisteytettyä. (Nyttemmin siivoojat ovat näemmä saaneet askelmittarit, joiden avulla johto on onnistunut laskemaan päivittäistä 6000-8000 askeleen määrää noin tuhannella (Aalto).) Aluksi minulle riitti se, että sain palkkani ajattelematta yhtään mitään. Huomaamattani liu'uin kuitenkin vähitellen ihmeelliseen turtumukseen. En enää pitänyt yhteyttä tuttuihini, eivätkä maailman asiat muutenkaan jaksaneet kiinnostaa. Työskentelin edelleen moitteettomasti, mutten oikeastaan enää muuten ollut olemassa.

Kunnes eräänä iltana poikkesin töistä kapakkaan muutamalle yksinäiselle oluelle. Olin jo horjahtelemassa kurjaan vuokrakämppääni, kun panin merkille valojen katveessa toisiaan syleilevät silhuetit. Hahmot irrottautuivat, ja mies askelsi epävarmasti poispäin. Nainen jäi kadulle huojumaan. Äkkiä taksi törmäsi häneen täyttä vauhtia lähes jarruttamatta. Oli täysin hiljaista. Nainen ei liikkunut eikä mikään muukaan. Lopulta taksinkuljettaja nousi autosta ja soitti ilmeisesti ambulanssin. Tiesin, etten voisi tehdä mitään, mutta että minun olisi pitänyt jäädä todistajaksi. Hapuilin kuitenkin avaimet taskustani, kapusin asuntoon ja nukahdin täysissä pukeissa sängylle yhtään mistään vähääkään välittämättä.

Yön tapahtumat jäivät lopulta vaivaamaan, ja palasin tavoittelemaan ihmiskunnan jäsenyyttä. Minua hiostettiin kuitenkin varsin puhtaissa konttoreissa, ei veren, suolenpätkien tai eläinten kauhunhuudojen seassa, joten saavutukseni ei ollut kovin kummoinen. Uskon silti ainakin etäisesti maistelleeni sitä perusmielentilaa, jossa tehotaloustyöntekijä todennäköisesti viettää koko elämänsä.

Tunsin nuorena eläinlääkärin, joka kertoi erikoistuvansa tuotantoeläinten sijaan lemmikkieläimiin työn monipuolisuuden takia. Ihmettelin nostalgista Kaikenkarvaiset ystäväni -televisiosarjaa nähneenä, ettei hän kokenut itseään tarpeellisemmaksi tuotantoeläinpuolella. Nyt ihmettelen paljon vähemmän.

Mitä ikinä kauheaa maailmalla tapahtuukaan, ydinvoimala posahtaa tai lentokone katoaa, ilmestyvät asiantuntijat aina rauhoittelemaan, että meillä Suomessa kaikki on maailman parhaalla tolalla. Foerin kertoman jälkeen olisikin lohdullista uskoa, että omat mahdolliset väärinkäytöksemme ovat yksityistapauksia (ks. Lappalainen). Varsinkin kun erinomaisuuttamme kuuluttaa myös Atrian Helsingin Sanomissa julkaisema koko sivun ilmoitus. Jos Foerin kirjan jälkikirjoitukseen on uskominen, meillä ei kuitenkaan sijaintimme ja ilmastomme vuoksi ole varaa muita tiukempiin säädöksiin. Suomen maataloustuotanto yrittää Salla Tuomivaaran mukaan kyllä uskotella, ettei suomalaisella eläintuotannolla ole mitään tekemistä ulkomaalaisten ikävien käytäntöjen kanssa ja että suomalainen maatalous on perheiden ylläpitämää perinteistä pientilatuotantoa, miltei luomua kaikki tyynni. Samalla kuitenkin tuotantoa tehostetaan ja voittoa maksimoidaan muun maailman malliin. Eläimiä on harvenevilla tiloilla yhä enemmän, ja tilat tuottavat niitä hyvin keskittyneelle elintarviketeollisuudelle. Runsastuottoisempiin, nopeakasvuisempiin ja usein rakenteellisesti aiempaa sairaampiin kantoihin tai kokonaan uusiin hybrideihin ja rotuihin on siirrytty meilläkin, mikä altistaa kannat globaaleille eläintaudeille. (ks. Tuomivaara, 375-380)

Jälkisanat kirjoittanut Tuomivaara ei entisenä kettutyttönä ole puolueeton lihatalouden esittelijä. Oma sikansa taitaa tosin olla ojassa Atriallakin, kun se ilmoituksessaan varottaa ottamasta antibiottikuuria ulkomaalaiselta sialta. Viime vuonna Atrian oma sianliha joutui antibioottijäämien takia pannaan Venäjällä (ks. Pohjola). Kukin uskokoon haluamansa.

Foer on oikeassa todetessaan tehotuotetun lihan syömisen edellyttävän lähes sankarillista ponnistelua olla tietämättä asioista (ks. s. 274). Olemme vain piittaamattomia. Olemme niitä, joilta tullaan oikeutetusti kysymään kuten sotasyyllisiltä Nürnbergissä: Mitä te teitte saatuanne tietää totuuden? (ks. Foer, 303)

Vaikka minunkin omaatuntoani kolkuttaa, elämäntapamuutokseni ovat jääneet kosmeettiseksi. Olen päättänyt syödä vähemmän lihaa. Kaupan hyllyltä etsin luomuvaihtoehdon. Suosin ruotoja uhmaten kotimaista järvikalaa.

Tiedän, ettei tuollainen mihinkään riitä koulutetulta ihmiseltä. Herkuista voisin varmaankin tinkiä, kun olen gourmet-ravintolat tähänkin asti kiertänyt. Ajasta luopuminen tuntuu paljon vaikeammalta. En kerta kaikkiaan halua uhrata ruoanlaittoon sitä aikaa, joka kuluisi maittavien ja monipuolisten aterioiden valmistamiseen pelkistä kasviksista. Muu tekeminen tuntuu tärkeämmältä. Tuttujen kanssa vaihdan mieluummin ajatuksia kuin reseptejä. Kokisin myös noloksi saivarrella tarjotusta ruoasta. Kuten Foer toteaa, ruoka on myös kulttuuria, tottumuksia, identiteettiä (Ks. Foer, 316). Torjumalla aterian torjut tarjoajan.

Ei meiltä nokkelaa sanailua puutu vaan rohkeutta. Onneksi on kuitenkin niitäkin, jotka panevat toimeksi ja vetävät kyynikkoja mukaansa. Naapurimme maalla kasvattavat maatiaiskanoja. Elämänkumppanini umpikaupunkilainen läheinen puolestaan avioitui jo 1980-luvulla luomutilalliseksi, eikä ole katunut valintaansa. Parisen vuotta sitten, heti potkujeni jälkeen, minut reväistiin lähes shokkitilassa heidän vieraakseen valtaisiin maalaishäihin keskelle suurelta osin tuntemattomia ihmisiä. Kyläyhteisön elämänuskoinen optimismi sekotti itsesääliseen kieriskelyyni suhteuttavaa huumoria ja edesauttoi seuraavien viikkojen toipumista. Periköön maailman heidän kaltaisensa viitseliäät vaivannäkijät.

Foer haluaa olla optimistinen. Hänestä myötätunto on lihas, joka vahvistuu käyttämällä. Asettamalla omantunnon helppouden edelle vahvistumme itsekin. (ks. Foer, 310) Ehkä tosiaan voimme antaa seuraavalle sukupolvelle toisenlaiset muistot ja toisenlaisen ruokakulttuurin kuin vanhempamme ovat siirtäneet meille ja sodan nähneet isovanhempamme vanhemmillemme. Foer haluaa myös selkeitä kieltoja. Tehotuotettu liha pitäisi kriminalisoida kuten lyijymaaleilla maalatut lasten lelut tai CFC-yhdisteillä paineistetut aerosolipakkaukset (ks. Foer, 320). Minä nopeuttaisin kehitystä vielä viemällä rippikoululaiset ja Prometheus-leiriläiset aikuistumisriittinä oikeasti katsomaan kuinka kaikki tapahtuu. Näin he voisivat tehdä oman ratkaisunsa näkemänsä perusteella. Kanaloihin, navetoihin, sikaloihin ja teurastamoihin sijoittaisin valvontakameroita seuraamaan tuotantoprosessia reaaliaikaisesti. Kamerat kytkisin nettiin. Jokuveljinä valvoisimme eläinten kohtelua kuten jo nyt valvomme toisiamme avokonttoreissa.

Vapauttavaa huumoria Foer ei valitettavasti juuri viljele. (Toivoakseni) kuitenkin kerran. Kummeksuttuaan aiheellisesti sitä, että syömme toisia eläimiä, mutta pidämme toisia lemmikkinä, hän esittää klassisen filippiiniläisen koiramuhennoksen reseptin hääjuhlia varten. Epäilemättä ateria olisi puheenaihe myös suomalaisissa juhannushäissä:

Tapa aluksi keskikokoinen koira, Polta sen karvat pois kuuman tulen päällä. Nylje koira, kun sen nahka on vielä lämmin. Siirrä nahka sivuun mahdollista myöhempää käyttöä varten (sitä voidaan hyödyntää myöhempää käyttöä varten muissa ruokalajeissa). Leikkaa lihat parin sentin kuutioiksi ja marinoi niitä viinietikka-, pippuri-, suola- ja valkopsipuliseoksessa pari tuntia. Pane lihapalat painumaan suoraan öljyttyyn wokkipannuun nuotion ylle. Lisää sipulit, murskattu ananas ja ruskista, kunnes liha on kypsää. Kaada sekaan tomaattikastike ja kiehuva vesi, vihreät paprikat, laakerinlehdet ja tabasco. Hauduta liha kannen alla mureaksi. Kaada sekaan koiran maksasta valmistettu pyree ja kypsennä vielä 5-7 minuuttia.
(ks. Foer, 39-40)

Lähteet:
Aalto, S. (12.6.2011). Työajan käyttöä syynätään tarkasti. Helsingin Sanomat.
Foer, J. (2011). Eläinten syömisestä. Atena.
Lappalainen, E. (28.3.2011). "Ongelmat ovat yksittäistapauksia". Kahden vuoden aikana lähes kymmenen sikaa joutui kalttaukseen elävänä. Helsingin Sanomat.
Pohjola, J. (23.7.2010). Atrian sikalääke johti Venäjän tuontikieltoon. Helsingin Sanomat.
Tuomivaara, S. (2011). Onko suomalaisesta eäintuotannosta kertova tarina toisenlainen? (Foerin teoksen jälkikirjoitus)

3 kommenttia:

  1. Kiinnostava. Olisikohan viimeinen resepti parempi riisin vai perunoiden kanssa?

    VastaaPoista
  2. Karjankasvattajille eläimet ovat tuotantotavaroita, ne eivät ole heille nimettyjä lemmikkieläimiä tyyliin että joka lehmällä olisi nimi 'Mansikki', ei he inhimillistä eläintä.

    YouTube video oli aika provosoiva, ja näin varmasti eläimiä kohdellaan useissakin maissa.

    Koiran syönti meille suomalaisille tuntuu aika vieraalle, mutta on taas maita joissa sitä on sytöty aina, tosin nyky Kiinassakin vähenevässä määrin.

    Kuluttaja voi omilla valinnoillaan vaikuttaa ostamalla vaikkapa lattiakanalan luomumunia, vähentämällä broilerin syöntiä, suosimalla pientilojen tuottamaa lähiruokaa jne. Itsestähän se on kiinni. Ja tarjomalla kehittyville maille koulutusta (maa- ja karjataloudessa).

    Eikä tarvitse mennä merta edemmäksi kalaan vaan Pohjanmaan turkistarhoille, laiminlyöntejä eläinten kohtelusta ja tehotuotannosta löytyy läheltäkin.

    Mutta kuluttajahan se päättää mitä kaupasta ostoskärryyn nostaa. Siinä on se vaikutusmahdollisuus.

    VastaaPoista
  3. Ilman muuta vaikutamme valinnoillamme. Tosin valitsemme vain tarjotuista vaihtoehdoista, joita isoilla paikkakunnilla on yleensä pieniä enemmän. Myös lompakon paksuus rajoittaa vapauttamme. Rikas vertailee, köyhä ostaa halvinta tai "valitsee" säästämisen.

    Maailman parantaminen on tässäkin asiassa silti hyvä aloittaa omista valinnoistaan. Tätä yrittäjähenkeä kaivan nyt minäkin itsestäni. Valintojemme lisäksi tarvitaan tietysti myös lainsäädäntöä, kansainvälisiä sopimuksia ja valvontaa.

    Sisyfos

    VastaaPoista