Suhteet ja työurani

Kiinnostava kirjoitus Hesarissa sai pohtimaan oman työurani suhteellisuutta ja suhteettomuutta. Hiukan mutkia oikoen se sujui seuraavasti.

Lukiokaveriani Jari pääsi kahdesti paikallislehteen. Ensimmäisen kerran laiska toimittaja haastatteli ensimmäistä ylioppilaskirjoituksista poistujaa. Toisen kerran laiska toimittaja haastatteli paikkakunnalle avatun uuden Alkon ensimmäistä asiakasta. Siinä merkittävimmät Jarista. Minä kirjoitin kuusi ällää, olin kesätyötön ja suuntasin työvoimatoimistoon selvittääkseni miten elämäni rakentaisin. Työkkärin takana raivosi rakennustyömaa, ja kun olin lähdössä, aidan takaa huudettiin. Jari viittoili iloisesti ja selitti saaneensa isänsä kautta hyvän kesäduunin kaivinkoneenkuljettajana. Minulla ei tätä kaistaa ollut. Olimme kunnollinen, näkymätön, alempaan keskiluokkaan kuuluva, televisiota iltaisin katseleva tiilitaloperhe, enkä ujona itsekään saanut tartuttua puhelimeen saati muutenkaan tehtyä itseäni tykö. Rauma Repolaan kävin jättämässä paperit, enkä sen koommin kuullut asiasta. Leikkasin kesän puolipäiväisesti ruohoa leirintäalueella ja sitten jaoin postia. Molemmat työt valitsin, koska niissä saattoi välttää työpaikan ihmissuhteita.

Pääsin opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun. Kuvisopettajien linja tuntui turvalliselta valinnalta, koska se valmisti ammattiin, ja oli myöhemmin ajatellen kiinnostava, koska kurssikaverit tulivat ympäri maata ja eri yhteiskuntaluokista. Olin myös kiinnostunut yhteiskunnasta, ja päätynyt mm. kieltäytymään aseista, joten hankkiuduin pääopintojeni ohessa tuhlaamaan yhteiskunnan varoja Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Valtsika ei valmistanut varsinaisesti mihinkään, ja sinänsä mukavat kurssikaverit tulivat varsin yhtenäisestä taustasta. Monet saivat ensimmäisen työ- tai harjoittelupaikkansa yliopistolta, ministeriöistä tai lehtien toimituksesta, ja huomattavan monessa paikassa työskenteli ennestään jo joku samanniminen. Fiskuja ja käyttäytymiskoodin valmiiksi taitavia nämä kurssikaverini olivat, ja koska he hoitivat hommansa varmaankin moitteettomasti, heidän urakehityksensä oli nouseva. Moni on nykyään televisiosta tuttu. Niistä samoja arvosanoja saaneista, jotka päätyivät mäkkäriin, en sittemmin ole kuullut.

Kohti 30 kunnan parempaa huomista!

13.4.2025 Suomen 308 kunnassa järjestettävät kuntavaalit tarjoavat hyvän syyn pohtia niiden kaikkien tarpeellisuutta. Kuntarakenteemme periytyy ajalta, jolloin vaivalloista ja vaarojen sävyttämää matkaa pitäjästä toiseen taivallettiin päivätolkulla hevoskärryillä tai reellä. Reaaliaikaiseen sähköiseen tiedonvälitykseen siirtyminen ei ole järkeistänyt kattausta mitenkään, vaan kärrypolkuajattelu vallitsee yhä. Suuri osa kunnista on vain ison koulun kokoisia. Mediaanikokokin oli vuonna 2022 vain 5879 asukasta. Muuttotappioiden ja väestön ikääntymisen myötä yhä useamman kunnan talous on lohduttomassa jamassa, eikä parempaa ole luvassa.

Pitäisikö meidän, sen sijaan että yhä uudelleen ja epätoivoisemmin leikkaamme sote-palveluista ja koulutuksesta, niistä oikeasti kansalaisille ja kansakunnalle tarpeellisista asioista, tarkastella olohuoneeseemme unohtunutta virtahepoa? Kyse ei ole ainoastaan siitä, mihin meillä on varaa, vaan yhä enemmän myös mahdollisuudestamme vaikuttaa kohtaloomme tulevaisuudessa.

Populismi ja internet

Miksi populistit ja salaliittoteoreetikot ovat nykyään keskuudessamme niin vahvoina kuin ovat?

Eivät "maahanmuuttokritiikki", ryssäviha, rokotevastaisuus tai muu sen semmoinen mitään uutta tietysti ole. Sen tietää jokainen, joka menneinä vuosikymmeninä vähääkään tuhosi nuoruuttaan kaikista "woke-ideologioista" vapaissa keskikaljabaareissa. Oli Veikko Vennamo ja SMP rötösherra- ja seteliselkärankaispuheineen. Olivat kylähullut, hyvässä ja pahassa. Olivat vävy- ja miniäkokelaille ensitapaamisissa rivouksia möläyttelevät peräkammarin setä- ja tätisukulaiset. 

Yhteistä näille kaikille oli aikanaan jääminen marginaaliin. Juottolan etnonationalisti ei saanut yhteyttä naapuribaarin uhoajaan, SMP:n viesti päristi eteenpäin Eino Poutiaisen mopedin hitaudella, härskit sedät ja tädit ohjattiin sukukokouksissa sivummalle, ja vieraille selitettiin nolostellen, ettei tuota kannattanut ottaa niin tosissaan. Omissa yhteisöissään erilaiset jurnuttajat jäivät aina kuriositeeteiksi "tolkun" ihmisten varjoon.

Kunnes tuli internet. 

Työn jälkeen

Riittääkö mielekästä palkkatyötä tulevaisuudessa kaikille? Onko minkä tahansa työn tekeminen millä tahansa ehdoin arvokkaampaa kuin joutilaisuus? Mitä tapahtuisi, jos meille kaikille annettaisiin vastikkeeton perustulo? Mitä yhteiskunnalle tapahtuisi? Mitä sinulle tapahtuisi? Mitä tekisit, jos sinun ei olisi pakko tehdä työtä? Miksi ja mistä lähtien olemme kokeneet velvollisuudeksemme työnteon?

Ruotsalais-italialainen Erik Gandini on mielidokumentaristejani, ja työn tulevaisuuden ja tarkoituksen pohtiminen on pakkomielteitäni. Työn jälkeen -dokumenttielokuvassa (2023) yhdistyvät molemmat, joten sitä on ilo suositella.

1.5.2024 tulee täyteen viisi vuotta omasta ratkaisustani. Työn päivänä juhlin palkkatyöstä poistumiseni viisivuotispäivää. Iloitsen, mutten suosittele kenelle tahansa. En edes kuluttamiseen kyllästyneille. Vähintään oma tarkoitus on hyvä ajatella valmiiksi, ja varata myös vaihtoehtoista puuhaa.

Torsti Lehtinen 1942 - 2023

1980-90-luvun taitteessa lojuin nojatuolissa Mäkelänkadun räjähtäneessä yksiössä Helsingissä. Radiossa haastateltiin Torsti Lehtistä, kirjailijaa, josta en ollut koskaan kuullut. Annoin lähetyksen jatkua, kai rangaistukseksi pitkäksi venyneestä ilottomasta illasta. Vähitellen itseään tehostamaton, toteavan varma, koristelematon, välillä humoristinen, puhe tempasi minut mukaansa. Lauseet olivat kuin painavasti iskettyjä nauloja suoraan krapulassa jyskyttävän sieluni ytimeen.

Hankin käsiini Torsti Lehtisen omaelämäkerrallisen trilogian (Kun päättyy Pitkäsilta, Kuin unta ja varjoa, Sokea taluttaja), ja vaikutuin lisää. Kirjojen etsintä korreloi ilmiömäisesti omaani. Seuraavan kesän vietin Vallilan kalloilla tankaten läpi Kierkegaardin Päättävän epätieteellisen jälkikirjoituksen. Huumorilla rakennamme yhteistä tilaa, ironialla otamme toisiimme etäisyyttä. Edes sen verran ymmärsin.

Kymmenisen vuotta myöhemmin ilmielävä Torsti Lehtinen pelmahti miltei syliini öisellä Vaasankadulla, bailaavan nuorisojoukon keskeltä, kädet levällään ja rakkauttaan koko maailmankaikkeudelle mylvien. Yllätyin, koska luulin kirjailijan asettuneen pysyvästi Tampereelle. Sulattelin ilmestystä markkinoinnilliselta kannalta: näin paljon tosi kirjailija näkee vaivaa esittääkseen tosi kirjailijaa.

OSALLISET — ajankuva nuoruudesta, naiiviudesta ja hetken lepattavasta toivosta

Syyskesä 1991, revennyt rautaesirippu ja vapaus! Interrail-ajan kasvatit Taru ja Santeri syöksyvät rämisevällä Kleinbussillaan leppeän ilmaston ja halpojen hintojen houkuttelemana historian ryöppyävään virtaan. Unkarin maaseudun mökkipahasesta käsin, huolten ja houkutusten tuolta puolen, ystävykset aikovat loihtia maailman taidehistoriaa ravistelevia mestariteoksia.

Idyllin varjossa väijyy kuitenkin ankarampi todellisuus, eivätkä työrauhaa edistä myöskään Tarun onneton rakastuminen vuokraisännän vaimoon tai yhä pahaenteisemmiksi muuttuvat uutiset kotoa.

Kylmän ja sateiden myötä on unelmoijien viimein kohdattava omat ja maailman rajat. Mutta vaikka siihen Suomeen, josta lähdettiin, ei enää ole paluuta, ilmestyy elämänjanoisten silmien eteen aina myös uusia mahdollisuuksia. Tai ainakin uusia kangastuksia.

Osalliset on rosoinen ajankuva nuoruudesta, naiiviudesta ja hetken lepattavasta toivosta. Taiteilija-, rakkaus- ja matkakertomus lienee myös kaikkien aikojen ensimmäinen romaani sarjakuvan tekemisestä.

En enää muista, milloin syntyivät romaanini ensimmäiset rivit. Kun kesällä 2013 tein perehtymismatkan tapahtumapaikoille Unkariin, tiesin kuitenkin jo missä käydä, mihin kiinnittää huomiota. Pelkästään 2018 heinäkuun jälkeen käsikirjoituksesta syntyi 35 itsenäistä versiota. Muun muassa Trump, koronaepidemia ja Ukrainan sota pakottivat arvioimaan uudelleen romaanin elämäntunnetta ja tapahtumahetkeä, kylmän sodan päättymisen jälkeistä aikaa, nyt jo häviävää hetkeä, jolloin tyranneilla oli rajat ja meille muille maailma auki.

Joka tapauksessa tänään Osalliset on valmis. Olet sydämellisesti tervetullut julkistamistilaisuuteen tiistaina 9.5.2023 klo 18 Kallion kirjastoon Helsingissä tai seuraamaan sitä livestriimin välityksellä.

Osalliset on tilattavissa myös kustantajan verkkokaupasta.

Puolueiden eduskuntavaaliohjelmat ja työ

Halusin vuoden 2011 eduskuntavaaleissa selvittää puolueiden työhenkisyyden, minkä vuoksi laskin työn esiintymisen  puolueiden edellisten vaalien vaaliohjelmassa. 

Sanan työ tai jonkun sen johdannaisen mainitsi vuonna 2007 suurimmista puolueista Suomen Keskusta 220 kertaa, Vasemmistoliitto 201 kertaa, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 163 kertaa, Kansallinen Kokoomus 147 kertaa ja perustuloa puffannut Vihreä liittokin 88 kertaa. (Perussuomalaiset oli tuolloin vielä pienpuolue, joten se puuttui laskelmista.) 

Saadakseni selville työn suosion kehityksen viimeisen 15 vuoden ajalta tein tuoreille vaaliohjelmille vastaavan testin, jonka tulos oli seuraava: 

Miten auttaisimme Ukrainaa?

Kohta vuoden jatkunut, loputtomalta jo tuntuva, turhauttava sota. Kerta toisensa jälkeen Venäjä pommittaa Ukrainan kaupunkeja kivikauteen, ja savun laskeuduttua ukrainalaiset insinöörit purkkavirittelevät sähköverkon hetkeksi uuteen kuosiin. Sillä välin rintamalinjalla lakoaa ihmisiä puolin toisin kuin ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen mutavellissä ikään. Me lännessä, Suomikin sinne matkalla, heilutamme voimattomina käsiämme, jottei harhainen pikku rakettimies räjäyttäisi koko planeettaa. Pakotteet vuotavat ja venäläinen keskiluokka porskuttaa kuin “parempi väki” Titanicin kannella ikään.

En siedä lukea enää ainuttakaan länsimedian varmaa tietoa siitä, miten pakotteet aivan kohta alkavat purra, miten Venäjän ohjukset aivan kohta loppuvat, miten kansa Venäjällä aivan kohta nousee kapinaan, miten Putin on sairas ja aivan kohta kuolee. Eivät pure, eivät lopu, eivät nouse. Putin on, pää pois lukien, terve kuin pukki ja hallitsee fysiikkansa puolesta vielä vuosikymmenet.

Toisaalla mielessä siintää jo miltei unikuvaksi haalistunut muisto mahdottoman muuttumisesta mahdolliseksi. Murtuva, alas rojahtava Berliinin muuri, riemuiten vapauteen loikkivat valtiokeskitysleirin asukit. Tyrannian kaatuminen.

 
Voisiko vastaava ihme toistua?

Oman kansan suuruudesta

Itsenäisyyspäivä ja vastaanoton katselun välttely harhauttivat polveilevat ajatukseni nationalismin kautta rotuoppeihin. Niihin, joilla oman ns. kansan tai rodun etevämmyyttä muihin nähden on yritetty todistella.

Kun tuo etevämmyys, eli käytännössä poikkeuksetta itsemme kaltaisuus, on tunnistettu, on ryhdytty toimiin. Kuten käsihygienialla olemme torjuneet koronaa, olemme rotuhygienialla, esimerkiksi romaneja, saamelaisia ja irtolaisia steriloimalla (ja kehottamalla toisaalta juurevia maalaisia lisääntymistalkoisiin), edistäneet etevämmyyttä ja hankkiutuneet eroon hevoshuijareista, prostituutiosta ja muusta pahasta.

Etevämmyyden yksi keskeinen kriteeri on ollut älykkyys.

Kuukauteni elokapinallisena

Aivan erityisen kauniina ja hartaana koin 6.10.2021 toteutetun aktion, jossa vaiteliaat kapinalliset sulkivat Helsingin Pitkänsillan molemmin puolin liikenteeltä samalla kun keskellä siltaa vaelsi orkesteri loihtimassa tunnelmaan sopivaa surumielistä, mutta särmikästä äänimaisemaa.

Olen tänä syksynä perehtynyt Elokapina-liikkeeseen.

Toisin kuin useimpia, minua eivät epäilyttäneet keinot vaan tavoitteet.

Minulle on ok, että lakia välillä rikotaan, kunhan se tehdään ehdottoman väkivallattomasti, omilla kasvoilla ja seuraukset nahoissa tuntien. Toisin kuin “klassiset” kansalaistottelemattomat Rosa Parks, Martin Luther King tai Mohandas Gandhi, elokapinalliset eivät edes hamua mitään omalle ryhmälleen vaan yhteistä hyvää, ilmastokatastrofin ja luontokadon estämistä. Kansalaistottelemattomuudella he tavoittelevat huomiota, jota muilla keinoin ei ole saatavissa. Minäkin heräsin vuosikymmenten unestani vasta, kun ylireagoivat poliisit sumuttivat pippuria maassa istuneiden mielenosoittajien silmille Helsingin Kaisaniemessä.

Minulle keinoja ongelmallisempia ovat liikkeen konkreettiset vaatimukset. En varsinaisesti vastusta niitä, mutten niin kiihkeästi kannatakaan, että huutaisin iskulauseita tai nousisin barrikadeille.