keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

50 vuotta kivenpyörittelyä

Täytin 50-vuotta, minkä siedän vaihtoehdon kamaluuden takia.

En silti tunne itseäni yhdeksi niistä pönäköistä keski-ikäisistä, jotka lehdessä hiukan alaviistosta kuvattuna muistelevat omahyväisesti mennyttä ja visioivat tulevaa. Ei haastattelua kyllä pyydettykään. Juhliminen jäi pariin puheluun, muutamaan tekstiviestiin ja postikorttiin. Työpaikalla salasin asian. Ex-elämänkumppanin kanssa kävimme konsertissa, mutta päivämäärä oli sattuma.

En tosiaan ole oppinut minkäänlaista viisautta. Uskoakseni tulen tuntemaan loppuun asti vain hämmennystä kaikesta ympärilläni. Olen suuri ja erittelemätön: en tiedä.

Hetki sitten olin silti vielä uusi ylioppilas, ja maailma näytti avoimelta. Mitä tapahtui?

Ministerit kertoivat viime viikon sunnuntaihesarissa miten nuoruuden työpaikat olivat valmistaneet heitä suuriin tehtäviin (ks. Kantola ja Tolonen). Huomasin kokemusteni olevan vähintään samaa tasoa. Koulutuksenikin. Miksi juuri minä jäin vaille suurta tulevaisuutta? Merkittävät ihmiset toteavat aina, etteivät voineet kieltäytyä, kun pyydettiin, tai että joku aate valitsi heidät, eivät he aatetta. Olisin kyllä ollut minäkin käytettävissä. Jostain syystä kukaan ei pyytänyt, eikä yksikään aate villinnyt. Tällainen on toisaalta - toisaalta -ihmisen kohtalo?

Lapsetkin jäivät tekemättä, ja siten lapsenlapset. Puuttui joko rahaa tai sopiva nainen. Yleensä molemmat. Viimein aika lukitsi vaihtoehdot. Kun ensin emme työltä ehdi lisääntymispuuhiin, joudumme lopulta työskentelemään 70-vuotiaaksi, kun eläkkeiltä puuttuvat maksajat.

Ei tosin voi valehdella omistautuneeni uralle. Sellaista ei tullut. Tuli vain sinnittelyä ja yksittäisiä fragmentteja, jotka ovat toki pätevöittäneet kirjoittamaan työaiheista blogia.

Muistelen juhlan kunniaksi näitä fragmentteja.

Muistinvaraisessa järjestyksessä: sanomalehdenjakaja, ulkoalueen hoitaja leirintäalueella, pilapiirtäjä, ahtaaja (huutomies), posteljooni, taidemuseon kesävahtimestari, rakennustyömies, kuvataideterapian avustaja, rahtivarastomies, siivooja, animaattori, kuvittaja, opettaja. Siivoamistani olen käsitellyt aiemmin, joten ohitan sen nyt. Nykyistä it-humanistin työtä olen sivunnut pitkin matkaa, albumissanikin, joten jätän senkin tällä kertaa.

Sisyfos Kivi sanomalehdenjakajana

Tästä alkoi raadanta.
Taisin ensimmäisen kesätyön aikaan olla jo 16-vuotias. Töiden hakeminen jännitti silloin kuten myöhemminkin. Vanhempani "kannustivat" kuitenkin sen verran, että katsoin vähemmän pelottavaksi kierähtää kotisohvalta työelämään.
Itse pestistä muistan yllättävän vähän. Se sujui ihan mukavasti. Aamukasteisessa kesäyössä oli mukava polkea ympäri heräävää pikkukaupunkia. Kierros alkoi kello kolmelta, joten kuuntelin ennen yöhön sukeltamista Radio Luxembourgia.

Sisyfos Kivi leirintäalueen ruohonleikkaajana


Ruohonleikkuri roiski kovasti öljyä, jota piti lisätä joka aamu. Unohdin, ja moottori leikkasi kiinni. Nolotti. Sain työhullun maineen, kun päristyttelin niin paisteella kuin sateellakin. Olin kuitenkin vain ujo. En uskaltautunut samaan piharakennukseen tyttöjen kanssa, varsinkaan kun yksi oli vähän vihjaillen sinne houkutellut.

Kesän päättäjäissaunaillassa join kaupungin laskuun ensimmäisen kännini. Vahvassa laitamyötäisessä pyöräilin läpi kaupungin. Ehdin juuri ja juuri television ääreen katsomaan yleisurheilukilpailuja, kuten olin vanhemmilleni luvannut. Nukahtamista vastaan taistellen todistin Martti Vainion taipumista viimeisellä kierroksella. Onnistuin kuin ihmeen kaupalla salaamaan niin humalan kuin kaatuilusta saadut verinaarmut. Selostajan hehkutus tuntui taivaan lahjalta.

Sisyfos Kivi pilapiirtäjänä

Tämä kuva nauratti päätoimittajaa keväällä 1981.
Soitin puhelinkopista kenellekään kertomatta paikallislehteen kaupatakseni piirroksiani. Ääni vapisi jännityksestä, mutta tapaaminen järjestyi. Päätoimittaja selasi hiljaisuuden vallitessa näytekansiotani. Erästä kuvaa hän tuijotti erityisen pitkään. Pystyin jännitykseltäni tuskin hengittämään. Yhtäkkiä hän puhkesi rämäkkään nauruun. Naurusta ei tullut loppua, ja pelkäsin toistasataakiloisen miehen saavan sydänkohtauksen. Kun hän viimein vedet silmissä tyyntyi, olin saanut, jos en pestiä, niin ainakin kehotuksen poiketa toistekin.

Kaikki toimituksessa eivät kuitenkaan innostuneet. Kuvani juuttuivat usein sensuuriin, mikä merkitsi, ettei niistä myöskään maksettu. Naurun aiheuttanut piirroskin jäi julkaisematta, koska sen arveltiin loukkaavan "lehteä hyvin lähellä olevaa tahoa". Sovittua 150 markan palkkiota laskettiin kahdesti. Toisen kerran lähetti toi tiedon erikseen kotiin. Kun sovittujakaan palkkioita ei ilmestynyt tilille, ja kun originaalipiirroksia piti karhuta toimituksesta erikseen, ymmärsin häipyä hiljaisesti.

Sisyfos Kivi ahtaajana

Jos satamat vielä värväävät kouluttamatonta väkeä, suosittelen tarttumaan tilaisuuteen! Ahtaajat pystyvät neuvottelemaan työehdoistaan, ja opiskelijapojalle palkka oli suorastaan käsittämätön. Jos töitä sattui olemaan. Me huutomiehet kirjoitimme listaan nimemme ja jäimme odottamaan sen lukemista kovaäänisestä. Töiden jako tapahtui viitteellisessä ilmoittautumisjärjestyksessä, mutta konkareita suosittiin. Meidän keltanokkien oli syytä hilautua paikalle hyvissä ajoin ennen kuutta. Jollei tärpännyt, saatoimme yrittää iltavuoroon.

Minkäänlaista perehdytystä ei ollut. Minua kehotettiin esimerkiksi hakemaan varsihäkläin kutosterminaalista. "Mikä on varsihäkläin? Missä on kutosterminaali?", ihmettelin. Työnjohtaja kehotti kysymään Ryynäseltä. Kun utelin, kuka on Ryynänen, hän menetti malttinsa ja karjui: "Hae nyt se perkeleen varsihäkläin!". Lopun päivää pyöräilin ympäri monen hehtaarin kokoista aluetta etsiskellen kutosterminaalia, varsihäkläintä tai Ryynästä. Perimmäisen varaston perimmäisestä nurkasta löytyi korttiporukka, ja kysyin josko joku pelaajista oli Ryynänen. Ei toivoakaan, että minuun olisi kiinnitetty minkäänlaista huomiota. Tehtävä on edelleen suorittamatta, mutta onneksi palkka kuitenkin ilmestyi tilille ajallaan.

Äärimmäinen kiire ja odottelu vuorottelivat laivojen tulemisten ja menemisten tahtiin. Hiljaisimmillaan kahdeksan tunnin työvuoro sisälsi yhden lauttavaunun lakaisun. Muun ajan lekottelimme varaston aurinkoisella seinustalla. Harja kädessä, minkä kokenut kollega tiesi viestivän oikeasta asenteesta. Muuten pomon hermo saattaisi pettää, ja hän simputtaisi meitä vaikka keruuttamalla roskia satama-alueelta.

Seuraavassa hetkessä painettiin hulluna. Erityisesti juhlapyhien aattona oli kiire, sillä satamaan juutunut laiva tuli kalliiksi. Jollei pitänyt aistejaan avoinna, "bangkokilaisen" ruumassa tai krapulasen trukkikuskin uhrina olisi voinut käydä huonosti.

Unohtakaa tosi-tv ja iskelmälaulukilpailut! Satamassa jos missä tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Entisiä merikapteeneita, telakan hitsaajia, liigakiekkoilijoita. Mahtoiko "ikiliikkujan keksijä" koskaan saada projektiaan valmiiksi? Mitä kuuluu Kuninkaalle, joka loikki junavaunujen päällä kuin akrobaatti ja siteerasi Eino Leinoa mennessään? Pitkä-Jokken kuulumiset valitettavasti tiedän. Lyötyään vetoa hän joi kossupullon yhteen menoon. Menehtyi siltä seisomalta voittajana alkoholimyrkytykseen.

Sisyfos Kivi posteljoonina

Kun en heti päässyt opiskelemaan, hakeuduin postinkantajaksi. Arvelin saavani terveellistä liikuntaa ja vapaat illat preppautua uuteen pääsykokeeseen. Pyöräilemään pääsinkin, mutta ensin posti piti lajitella.

Jo aamukuudelta parikymmentä postinkantajaa seisoi kahdessa rivissä lajittelemassa. Suut kävivät käsien tahtiin. Minä olin "poika", jolle ei ollut kirjotettu puheroolia. Kuulemasta en voinut välttyä. Puulaakikiekkoseura Postin Petojen pelit ruodittiin. Kuka oli tai ei ollut syöttänyt kun olisi pitänyt. Asiakkaidenkin asiat tiedettiin. Kuka sairasti mitä, kenen asunnossa vallitsi trooppinen ilmasto. Kirjattua kirjettä toimittanut kantaja oli peräti päässyt näkemään naisen nännit.

Samaan aikaan pomojen puolella vallitsi pysähtyneisyyden aika. Ilmeisesti virkauran kummallisuuksiin kuului tehdä pitkään palvelleista työntekijöistä automaattisesti esimiehiä. Kun vanhat eivät olleet ehtineet eläkkeelle, esimiesten määrä oli kasvanut holtittomaksi. Puoli tusinaa pikkupäällikköä saattoi käyttää aamupäivän kiistelemällä siitä, kuka hakisi kahvipaketin kadun toisella puolella sijaitsevasta kaupasta.

Minulla oli niin kiire, etten ehtinyt haaveillakaan lakisääteisestä kahvittelusta. Erään yrityksen johtaja raivosi, kun en ehtinyt jakamaan postia edes ennen sulkemisaikaa. Kerran ajoin töyssyyn, ja posti ryöpsähti laukusta keskelle pääkatua. Muistan edelleen lämmöllä tuntematonta naista, joka jäi auttamaan kirjeiden ja lehtien keräämisessä. Vaikka nolohan tilanne tietysti oli. Yritin parhaani, vaikka jaon loppupuolella nestehukan takia jo huimasi. Kun ensimmäisen työpäivän päätteeksi palasin lajittelupisteelleni, muut olivat jo sammuttaneet valot ja lähteneet. En löytänyt katkaisijaa, joten kirjasin osoitteenmuutokset pimeässä. Jossain radio kertoi Anwar Sadatin murhasta.

Lajittelu ei ottanut sujuakseen jatkossakaan. Joulun lähestyessä laskin, etten selviytyisi kasvavasta korttimäärästä, vaikka käytössäni olisivat olleet vuorokauden kaikki tunnit. Oli annettava periksi.

Sisyfos Kivi museovahtimestarina

Museo, jonka vahtimestaria sijaistin pari kesää, oli rauhallinen paikka. Jopa niin rauhallinen, että tilastoimme kävijöiksi myös itsemme, jos kuljimme pääoven kautta. En koskaan uskaltanut selvittää, miten korkealta määrärahoihin epäilemättä suotuisasti vaikuttanut ohje tuli.

Kiirettäkin piisasi, festivaalien aikaan, tai kun näyttelyä pystytettiin. Myös paikallisten taiteilijoiden ja muiden kulttuuripersoonien piipahdukset rikastuttivat päiviä. Taisivatpa poiketa Mauno ja Tellervo Koivistokin. Huippuhetkiin kuului päästä vapaasti penkomaan kokoelmia. Yhden vuoden kesänäyttely oli paitsi ripustamani myös valitsemani.

Valvontahommista pidin vähemmän. Tosin nyt ajatellen oli ihan hupaisaa huomautella mummeleille pitsien hypistelystä tai kehottaa kohteliaasti kumartelevaa japanilaisherraa kerta toisensa jälkeen purkamaan jalustaansa tilassa, joka oli täynnä valokuvaaminen kielletty -tarroja.

Henkilökunta kokoontui säännöllisesti kahvittelemaan intendentin johdolla. Näissä toisen kerroksen salin tilaisuuksissa viritys oli sivistyneempi kuin muissa keskusteluissamme. Arjen asiatkin käytiin läpi, mutta välillä juttu polveili filosofisempiin sfääreihin. Muistan intendentin todenneen vuosien vierivän kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen kuin huomaamatta. Omalla kohdallaan hän erehtyi.

Pari vuotta pestieni jälkeen näin vilaukselta vahtimestarin perheineen vaatekaupassa. He olivat niin keskittyneitä ostoksiin ja minä kiireessä muualle, ettemme jutelleet. Seuraavan päivän lehdestä luin intendentin kuolinilmoituksen. Perhe lienee ollut ostamassa hautajaisvaatteita.

Sisyfos Kivi rakennustyömiehenä

Raksalla maksettiin kuulemma hyvin, joten hankkiuduin opiskelijasoluni lähimmälle työmaalle tienaamaan interrail-rahoja. Piikkasin talven jäljiltä kovettuneita betonisaumoja katonrajassa. Lelusuojaimista ei ollut apua, kun sementti pöllysi naamalle. Suu oli niin täynnä hiekkaa, ettei kahvitunnilla voinut ajatellakaan syömistä tai juomista. Palkka ja markan suuruinen likaisen työn lisäkin olivat pettymys. Rikkauksien sijaan sain rasitusastman.

Meno oli kaikkiaan villiä. Telineet pystytettiin miten sattuu. Viikonloppua vasten miehet humaltuivat ja jutut härskiintyivät. Kerran moukaroin ylitöinä palasiksi väärään paikkaan rakennetun seinän.

Kun piti piikata portaikko, rakennusmestari nosti porraskaiteille pari lankkua ja käski nousemaan niiden varaan. Kontallaankin huimasi. Yritin olla katsomatta pudotusta. Seinään tukeutuen hivuttauduin jaloilleni ja hilasin piikkauskoneen vapisevin käsin katonrajaan. Painoin konetta saumaan ja mietin, mitä tapahtuisi, jos painaisin liipaisinta. Jollen nojaisi voimalla, kone potkaisisi minut vapaaseen putotukseen. Menisi henki. Vähintään halvaantuisin. Oksetti. Keräsin rohkeutta ja nousin ylös vielä pari kertaa. Lopulta ilmoitin, ettei hommasta tulisi mitään. Seuraajakin vaati muutaman lisälankun.

Lopulta pääsin ulkotöihin kokeneen timpurin apumieheksi. Työsuojelu ei kattojen tasallakaan ollut kunnossa, mutta ilma oli raikkaampaa. Ammattimiestä ei juoksutettu. Pelkkä halveksiva tuijotus piti rakennusmestarin vaisuna. Timpuri oli hyvä jutunkertoja. Hän avasi silmäni näkemään ne lukuisat tavat, joilla tulevia asukkaita huijattiin. Kun naapuripariskunta kertoi "elämänsä suurena päätöksenä" ostaneensa asunnon juuri näistä taloista, mietin, pitäisikö minun varottaa. Vaikeneminen vaivaa vieläkin.

Lojaalisuudesta huolimatta sain potkut, kun rakennusmestari ja minä olimme ensin huutaneet pärske-etäisyydeltä toisillemme päin naamaa. Kun myöhemmin hain verokorttini, potkut tosin paljastuivat väärinkäsitykseksi. "Painu kotiin" -ilmaisulla oli tarkoitettu vain loppupäivää.

Firma meni konkurssiin pari vuotta myöhemmin. En yllättynyt.

Sisyfos Kivi hullujenhuoneella

Kirjoituksen Tottelin vain käskyä syistä menin armeijan sijasta sivariin. Päädyin mielisairaalaan terapeutin apulaiseksi.

Minulla ei ollut kokemusta eikä oikeastaan kutsumustakaan hoitoalalle, joten olin epävarma siitä, miten tuli käyttäytyä. Huoli osottautui turhaksi. Jo ensimmäisessä kohtaamisessa potilaat viestivät käytöksellään laitostumisen rautaisten lakien mukaisen käsikirjoitukseni. Minua pidettiin jonkinlaisena hoitajan ja potilaan välimuotona. Rooli oli oikeastaan aika mielenkiintoinen. Tiukan hierarkian alimpana pääsin kurkistamaan potilaiden alakulttuuria valkotakkisia luontevammin.

Sairaala sijaitsi pienessä kylässä, jonka pääelinkeino oli mielisairaanhoito. Kaikki tunsivat toisensa. Monet asuivatkin aivan sairaalan lähellä. Henkilökunnassa oli paljon uskovaisia ja juoppoja, eivätkä ollenkaan kaikki tykänneet sivareista. Ulkopuolisen oli kuitenkin suhteellisen helppo hengittää.

Lähityöyhteisööni olin tervetullut. Henki oli motivoitunut ja avoin. Työtehtävät mielekkäitä. Tarjolla oli jopa työnohjausta. Viihdyin tavattoman hyvin.

Järkytys odotti myöhemmällä työkeikalla.Tapasin uudelleen potilaita, jotka olivat ajan myötä tulleet läheiseksi. Osa oli muutamassa kuukaudessa vaipunut täysin omaan maailmaansa. Ensimmäisellä kohtaamisella olin suhtautunut potilaiden kuntoon olankohautuksella, ilman kummempia tunteiluja. Tutun ihmisen muutos huonompaan kosketti ihan toisella tavalla.

Sisyfos Kivi rahtivarastomiehenä

Lentokentän rahtivarastomieheksi päädyin, kun luulin, että työn voisi yhdistää opintoihin. Helppoa se ei ollut. Kahta aamuviideltä alkavaa kymmenen tunnin vuoroa seurasi kaksi vapaapäivää. Vuoroja saattoi vaihtaa, mutta vain nimetyn henkilön kanssa ja muistaakseni vain kerran kahden viikon jaksossa.

Työ sinänsä oli asiallista ja vaihtelevaa, porukkakin ookoo. Tosin minua hämmensi lentäjien katsominen ylöspäin silloinkin, kun he eivät olleet taivaalla. Monet nuoret työkaverit halusivat itsekin lentäjäksi. Minä taas pidin lentämistä jo tuolloin syntinä. Kun muut kertoilivat ympäri maailman suuntautuneista viikonloppureissuistaan, minä jätin hiljaisesti käyttämättä työsuhde-etuna langenneen matkustusoikeuden.

Kasvihuoneilmiöstä ei toisestakaan syystä kannattanut paasata. Vuoden 1987 alkuun sattuivat vuosisadan kireimmät pakkaset. -37 asteessa kaikkialla oli kylmää, mutta aivan erityisen jäätävää oli lentokentällä, jossa tuuli aina. Pelkkä ulkona käyminen sattui keuhkoihin. Ulos kuitenkin jouduimme, sillä koneista ei ollut apua. Akut hyytyivät pakkasessa.
Työntömasto
Erityisesti iloitsin, kun opin hallitsemaan työntömastoa, trukkia, jonka ratista piti kääntää vasemmalle, kun halusi oikealle, ja oikealle, kun halusi vasemmalle. Kehityin alkuhämmennyksestä toivuttuani ihan kelvolliseksi kuskiksi. Tosin kerran, muutaman tunnin tavaraa laiturille ajeltuani, raportoin pomolle moottorin savuamista. Pomo piti naamansa peruslukemilla, kun käänsi käsijarrun pois päältä.

Sisyfos Kivi animaattorina

Pääsin yhden kesän ajan kokeilemaan monikansallisen kokoillan animaatioelokuvan tekemistä. Tanskalaisvetoisen projektin suomalaisrahoituksen ehto oli tietotaidon siirtäminen suomalaisille animaattoreille. Näytetöiden perusteella minuakin luultiin sellaiseksi. Pääkuvat, eli liikkeiden alut ja loput, tulivat Tanskasta tai Virosta. Suomalaiset animaattorit ja minä piirsimme kuvia niiden väliin.

En osoittautunut erityisen eteväksi. Lopulliseen elokuvaan lienee päässyt vain yksi tekemäni muutaman sekunnin pätkä. Virossa palkka perustui hyväksyttyihin "sceneihin". Olisin siellä kuollut nälkään. Palkanmaksussa oli toki ongelmia Suomessakin. Paikallinen tuottaja ilmestyi silloin tällöin jakamaan yksittäisiä seteleitä hätäapuna etenkin niille, jotka olivat muuttaneet Helsinkiin päästäkseen projektiin.

Piirtämistä enemmän kunnostauduimme juhlimisessa. Kouluttajaksi oli Tanskasta lähetetty kaksikymppinen rento kaveri, joka ei rasitusvamman takia voinut itse piirtää. Hän piti lippalakkia takaperin, mikä entisestään nuorensi vaikutelmaa. Meillä duunareilla oli työ ja tuska puhua pomomme sisään ravintoloihin. Juhlat jatkuivat ensi-illassa Kööpenhaminassa, jonne matkasimme virolaisten kanssa pikkubussilla. Näimme vaivaa esittääksemme juuri sen roolin, jota isännät epäilemättä odottivatkin.

Sisyfos Kivi kuvittajana

Muun puuhaamisen ohessa tein kuvituksia. Välillä päätoimisestikin. Freelancer olisin mielelläni vieläkin. En kuitenkaan tullut niin hyväksi, että puhelinvastaajani olisi täyttynyt työtarjouksista. Itsen tyrkyttäminen taas tuntui helvetilliseltä. Makasin sängyssä muutaman päivän ennen ja muutaman päivän jälkeen jokaisen myyntiponnistuksen. Sikiöasennossa vapisemiseen tuhraantui niin paljon aikaa, ettei reilukaan palkkio olisi turvannut kohtuullista toimeentuloa.

Alan vaihtaminen oli oikea ratkaisu. Edes lahjakkailla ja markkinointihenkisillä kollegoilla ei enää mene hyvin. En edes ilkeä kysyä, ovatko he hoitaneet eläkemaksunsa.

Sisyfos Kivi peruskoulunopettajana

Minulla on peruskoulunopettajan koulutus, muttei kutsumusta. Jo varhaiset sijaisuudet osoittivat, että oppisisällöt, joita opettajaopinnoissa korostettiin, olivat elinvoimaisille teineille täydellisen yhdentekeviä. Minusta taas ei ollut irrottamaan heitä primäärivieteistään. En edes halunnut. Ei minusta myöskään ollut äidiksi tai viranomaiseksi.

Niinpä homma lipsui käsistä. Takapenkin raggarit onnistuivat kesken tunnin jopa vääntämään metallirunkoisen pulpetin solmuun huomaamattani. Kerran onnistuin juuri ja juuri väistämään kohti heitetyt sakset. Menin heittäjän luo, ravistin molemmilla käsilläni hänen oikeaa kättään, katsoin silmiin ja kiitin ammatinvalinnanohjauksesta. Epäilemättä virkavirhe. Minun olisi tietysti pitänyt saarnata pitkään ja hartaasti teräaseiden heittämisen vaaroista. Pitkämielinen rakkaus tuota paskiaista kohtaan kuitenkin puuttui. Muutuin kriisitilanteissa pikemmin hulluksi sotapäälliköksi. Päällikkö palautti kyllä kurin, mutta vasta, kun hulabaloo oli riistäytynyt käsistä, ja tavalla, jonka jälkeen enää kenelläkään ei ollut kivaa.

Muisto oppilailta.
Itse olen nauttinut vuosien varrella monen omistautuneen ja innostavan opettajan opetuksesta. Ilmeni, etten kuulu tähän valiojoukkoon. Tunnen lievää syyllisyyttä, kun yhteiskunnan sijoitus koulutukseeni on valunut hukkaan. Varsinkin, kun havaitsin, kuinka paljon miehenmallia pojat kaipasivat. Uskon silti edelleen, että alan vaihtaminen oli parasta, mitä nousevalle nuorisolle saatoin tarjota. En minä tiedä, miten täällä kuuluu elää.

Kursseja vedän edelleen satunnaisesti, pääosin aikuisille. Näillä kursseilla vain opetan, eikä minun tarvitse huolia kasvattamisesta. Iloitsen aidosti oppilaiden kehittymisestä ja oivalluksista. Nuoruuden itsekeskeisyys antaa vähitellen periksi. Kokemuksen myötä ymmärrän myös, ettei koko maailma ole harteillani. Ryhmä toimii itsenäisestikin.

Vuosi 2012

Mutta nyt ollaan tässä, tai pikemmin Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Tajuan kesken villinä pyörivän Mr Vertigo-esityksen, ettei minulla ole vaikeutta tajuta pienintäkään yksityiskohtaa. Siinä missä Ella Eroset menevät nuoremmilta ohi ja vanhempieni ikäpolvi missaa tuoreemmat viittaukset, minä ymmärrän tosiaan aivan kaiken.

Ahdistun, sillä tiedän, mitä tämä merkitsee. Kun näin käy valtakunnan keskeisimmällä näyttämöllä, niin silloin, jos koskaan kuuluu niihin, jolla on valta. Kun vielä satun olemaan valkoihoinen, protestanttinen heteromies.

Valta voi olla "meillä", mutta ei minulla. Ja se varsinainen kauhea oivallus: kun hetkeni ei ole nyt, se ei ole koskaan. Kansallisen päänäyttämön tulevien esityksisten viittauksista tulisin ymmärtämään tulevina vuosina yhä vähemmän ja vähemmän. Vastaavassa tahdissa kokemukseni ja arvomaailmani häipyvät takavasemmalle arjen estradeilta, työelämästä ja yhteiskunnallisesta päätöksenteosta. Ei maailma huonommaksi tai paremmaksi tietysti muutu. Kunhan vaihtuu toisenlaiseksi. Vanhat sählääjät väistymme uusien sählääjien tieltä.

Mitä on jäänyt käteen? Fragmentteja. En saanut syntymälahjana valmiiksi viitoitettua uraa, tyyliin rikkaan isän pojasta menestyvän yrityksen johtajaksi. En ole myöskään luonut omia, hyötyyn perustuvia verkostoja. Rohkeimmat kokeilunikin ovat markkinointikammon tai lahjojen puutteen takia tuottaneet vain vaatimattomia tuloksia. Olen ajehtinut tekemään sitä, mitä kysynnän ja tarjonnan lain perusteella on kulloinkin ollut tarjolla.

Olenko nyt viisikymppisenä katkera, kun viimeisetkin suuren tulevaisuuteni ennustajat ovat vaienneet? Kadehdinko niitä, jotka ovat päässeet tekemään pitkäjänteisen uran tieteessä, taiteessa, bisneksessä tai politiikassa? Olisiko ollut viisainta leppoistaa jo alkuunsa, kun mistään ei kummempaa tullut?

Olen ollut onnekaskin. Lapsuuden jälkeen jopa häkellyttävän terve. Viisikymppisten keskustelussa tahdon jäädä ulkopuoliseksi, kun en voi nostaa aiheeksi ainuttakaan sairauttani. Köyhyys ei ole estänyt opiskelua, ja olen yleensä päässyt haluamiini kouluihin. Vain lahjattomuus ja laiskuus ovat olleet rajana. Tuloksia arvioitaessa olen pikemmin petturi kuin petetty. Työni ei useimmiten ole vastannut arvojani, muttei toisaalta ole ollut epäeettistäkään. Olen myös aina saanut työstäni palkan. Toisin kuin sadattuhannet pakkotyöläiset tälläkin hetkellä täällä Suomessa. Ja onnekkaimpana sattumuksena kaikista: it-buumi tarjosi kokonaan uuden alun.

Ennen kaikkea olen työn kautta oppinut paljon sellaista, mistä minulla ei muuten olisi ollut aavistustakaan. Kun haluan tehdä perustulon ehdolliseksi nuorille, en ilkeile. Työ on mitä mainioin tapa tutustua sekä itseen että maailmaan. Paskatyökin, hetken ajan. Sohvalle makoilemaan jäävä kitarantapailija jää maailmasta paitsi.

Tavallaan meille sinnittelijöille käy jopa paremmin kuin voittajille. Voittaja täyttää kuin huomaamatta kaiken tilan omahyväisyydellään. Hän on seurueen keskipiste.Hänen ajatuksensa noterataan ja hänen jutuilleen nauretaan, aidosti tai hyötymistarkoituksessa. Hän törmää vaihtoehtoisiin tapoihin katsoa maailmaa korkeintaan äkillisesti sairastuessaan, köyhtyessään tai jäädessään yksin. Eliitin valaistumistilityksiä ovat höpölehdet täynnä. Meille sinnittelijöille ne eivät tarjoa uutta. Me olemme koko ajan riippuvaisia kaikesta ja kaikista. Me joudumme elämään aistit avoimena elämämme jokaisen sekunnin. Meidän on pakko oppia ymmärtämään muitakin kuin omalla tavallamme ajattelevia. Ymmärryksemme kasvaa samalla vääjäämättömyydellä kuin raha tulee rahan luo.

Jaska Jokunen -sarjakuvassa on Amadeus-niminen hahmo. Hän elää baseballia harrastavien lasten keskuudessa, mutta on itse intohimoinen klassisen musiikin harrastaja. Lakkaamatta hän soittaa leikkipianoa uskaltautumatta koskaan isommille konserttilavoille.

Huomaan kiintyneeni Amadeuksen rooliin. Osaisinko edes nauttia muusta kuin ulkopuolisuudesta? Toisiko onnellinen käänne onnea vai vain toisenlaisen yksinäisyyden? Keskitysleirin ja kommunistibyrokratian kokeneen Imre Kertészin romaanihenkilön tavoin:
Ja sitten? Kövesiä odottaa onnellinen loppu: laskeuduttuaan kuilun pohjalle hän saa tietää, että [aiemmin hylätty] kirja julkaistaan sittenkin. Silloin hän tuntee sisällään tuskallista ikävää, ja katkerasti kaivaten hän kertaa kyllääntymättä tappionsa suloisia muistoja, aikaa, jolloin hän eli oikeaa elämää, intohimon riivaamana ja salaisen toiveen ruokkimana, mihin ei enää vanhentuneena - arkistokaapin edessä seisoessaan ja ajatellessaan - pysty. Hänen suuri seikkailunsa, sankariaikansa, on lopullisesti päättynyt.
(Kertész, 430 - 431)
Viitteet:
Kantola, E. ja Tolonen, J. (3.6.2012). Kirveen varresta vallan kabinetteihin. Helsingin Sanomat.
Kantola, E. ja Tolonen, J. (3.6.2012). Eritevitsejä ja ruhjottu peukalonpää. Helsingin Sanomat.
Kertész, I. (2006). Tappio. Otava. Alkuteos: A kudarc. 1988.

3 kommenttia:

  1. Onnea ja onnittelut merkkipäivän johdosta! Toivottavasti kirjoitussuoni sykkii vielä ainakin 50 vuotta tästä eteenpäinkin.

    VastaaPoista
  2. Ehkä hieman masentava kysymys, mutta mitkä koet tähänastisen elämäsi suurimmiksi virheiksi? Tai mitä tekisit toisin, jos saisit uuden mahdollisuuden? Näin nuorena kloppina pyrin vain tunnistamaan mahdolliset sudenkuopat tulevaisuuden kannalta.

    VastaaPoista
  3. Enpä osaa nimetä suurinta virhettä, toteutumattomaan on vaikea verrata. Nykypolkukin on kesken, ja sen saldo epäselvä.

    Monia ominaisuuksia olisin halunnut. Niitä en kuitenkaan ole voinut valita: järkeä, muistia, lukunopeutta, markkinointihenkisyyttä, karismaa, joustavaa small talk -käytöstä, pituutta, komeutta, matalaa, rauhoittavaa jyrkikataisbaritonia. Tai kompensaatioksi edes perittyä rahaa ja verkostoja. Olen joutunut tyytymään huumoriin, joka auttaa kestämään edellisten puutteen.

    Monet tehdyt valinnat toki mietityttävät. Useimmat eivät liity työhön. Työssä ja koulutuksessa olen pikemmin ollut onnekas. Kun jokin on loppunut, olen enemmän tuurilla kuin taidolla löytynyt uutta. Olen myös saanut uusia tilaisuuksia, ja kaikesta katumuksesta huolimatta toistanut sitten vanhoja virheitä.

    Haaveilen edelleen heittäytymisestä omalle ilmaisulle. Välillä olen miettinyt, missä olisin nyt, jos olisin lukion jälkeen vain kirjoittanut ja piirtänyt. Olisinko siellä, mitä pidän huippuna vai olisivatko aiheet jo ehtyneet?

    Idealistina janoan tarkoitusta. Olisin halunnut löytää elämäntehtävän, johon olisin voinut täydestä sydämestä uskoa. Sellaista en ole löytynyt, ja jos olisin, olisiko pystynyt asiaa edistämään? Pelkkä keräyslippaan helistely ei olisi minua tyydyttänyt.

    Yrittäjyyttäkin olen kerran vakavasti harkinnut. Puuttui uskallusta. Yrittäjyyden näen kuitenkin tässä ajassa fiksuna vaihtoehtona, ei vain tulla rikkaaksi vaan myös parantaa maailmaa. Parempi toimia itse kuin sorvata muilta toimia perääviä julkilausumia. Fantastiselta tuntuvan liikeidean varaan hyppäämistään tuskin katuu, vaikka homma menisikin myttyyn. (Seuraavaksi tekstissä pähkäilen yrittäjyyttä vähän enemmän.)

    Kun jätin opettajannurani, tein sen osin siksi, etten halunnut antaa elämänohjeita kenellekään. Kehotan sinuakin varomaan kaikkia guruksi ilmoittautujia, ennen kaikkea nimimerkillä bloggaajia. Tee mieluummin, kuten hienosti moderniakin taloutta erittelevän Noitaympyrä -kirjan päähenkilö Pate Teikka Pentti Haanpään mukaan teki: "hän kuunteli kaikkia muttei uskonut ketään".

    VastaaPoista