perjantai 11. maaliskuuta 2011

Katoamistemppu - ja miksi se tehdään

Pikkupoikien sosiaalisessa hierarkiassa asema määräytyy urheilumenestyksen mukaan. Kivulloisena varhaisnuorena olin urheilutuntien jämätyyppi, jota joukkuetta valitsevat kapteenit tyrkyttivät toisilleen. Yksilölajit sujuivat yhtä huonosti. Opettaja lohdutti minun voittaneen sentään Heikin. Heikki oli flegmaattinen kehitysvammainen, jota ei vaivauduttu edes kiusaamaan.

Pettymyksiin kyllästyneenä aloin haaveilla kaiken jättämisestä. Poimin Seura-lehdestä artikkelin Hunza-maasta, jonne joskus muuttaisin. Artikkelissa kerrottiin vuorten keskellä sijaitsevasta laaksosta, jonka asukkaat söivät terveellisesti ja elivät yli satavuotiaiksi. Minulla on tuo artikkeli edelleen tallella.

Aikuisuuden kynnyksellä tutustuin työelämään. Leikkasin leirintäalueen nurmikkoa. Pestin lähestyessä loppua sain osan palkasta "vapaana". Yritin olla ymmärtämättä, että minua kusetettiin.

Jaoin postia. Kun palasin ensimmäiseltä kierrokseltani, oli jo pimeää. Nopeammat olivat sammuttaneet lajittelupisteen valot enkä löytänyt katkaisijaa. Missään ei näkynyt ketään. Vain etäällä soiva radio kertoi Anwar Sadatin murhasta. Joulun alla postin määrä kasvoi kasvamistaan. Yritykset valittivat, kun joutuivat odottamaan. Kierroksen lopulla minua huimasi, kun en ehtinyt syömään koko päivänä. Jouduin viimein lopettamaan, kun vuorokauden tunnit eivät riittäneet kaiken postin jakamiseen.

Sataman huutomiehille maksettiin sentään hyvää palkkaa silloin kun töitä oli. Sain ensi tehtäväkseni hakea minulle entuudestaan tuntematon työkalu minulle entuudestaan tuntemattomasta terminaalista. Pyysin tarkempaa ohjetta, ja sain kehotuksen kysyä "Rahikaiselta". Rahikaista en tuntenut, enkä muutaman hehtaarin kokoista satama-aluettakaan. Aamupäivän hyisessä viimassa turhaan harhailtuani minut pantiin iltapäiväksi riuhtomaan sormet verillä pressuja junavaunujen päältä.

Yritin raksan apumiehenä. Piikatessani kuivuneita saumoja elementtitalon katonrajassa sain rasitusastman. Suuhun kertynyt pöly ja hiekka olisi pitänyt pestä hammasharjalla, jotta olisin voinut syödä ruokatunnilla. Yleensä jätin suosiolla väliin. Kun kyselin mestarilta kunnon hengityssuojaimia, hän käänsi puheen naisystäväänsä, joka oli nukahtanut hänen elimensä suussaan. Sain palkkapäivänä pidellä humalaista työkaveriani, joka olisi mukiloinut mainitun mestarin saatuaan selville tienistini pienuuden.

Oikeaa panoa pääsin seuraamaan vasta siivoojana valtion virastoissa noudatattavan työajan jälkeen. Olin liian ujo pyrkiäkseni kimppaan, eikä urakkapalkalla olisi kannattanutkaan. Useimmat ylityöläiset eivät kiinnittäneet siivoojaan juuri mitään huomiota. Vakuutusyhtiön it-päivystäjä sen sijaan puhutteli aina herra siivouspäälliköksi. Samalla hän saattoi tyhjentää tuhkakupin jalkojeni juureen, katsoa silmiin ja hymyillä viatonta Jack Nicholson -hymyä.

Onnistuin nielemään kaiken, kun ajattelin kurjan tilani väliaikaiseksi. Hunza-maan sijasta pakenin sisäisiin maailmoihini. Yritin olla kuin Torsti Lehtisen Jano-romaanisarjan päähenkilö.

Maanantaista perjantaihin esitin ohjelmoijaa, viikonloput riehuin osakunnissa tai Lassen boheemiporukoissa. Eräänä kesäyönä opin olemisen syvimmän olemuksen. Istuin itämaisella matolla. Shilumi kiersi. Tumma, kaunis tyttö soitti ruokohuilua, runoilija luki ääneen Peppi Pitkätossun seikkailuja. Äkkiä ymmärsin: Nauru! Kaiken alkuperä, päämäärä ja tarkoitus on Nauru, avaruuden lävitse tunkeva, loppumaton Nauru. Nauroin. Kyyneleet valuen nauroin. Nauru tarttui. Lasse nauroi, runoilija nauroi, kuvanveistäjä, tumma kaunotar, kaikki nauroivat. Maa ja taivas tanssivat.
(Lehtinen, 256 - 257)

Muuten hyvä, mutta olin jo koettanut nauruakin, kun myin pilapiirroksia paikallislehteen. Kaksi kolmasosaa sensuroitiin, enkä saanut sovittua korvausta julkaistuistakaan. Originaalipiirrokset katoilivat eikä niitä korvattu. Kahdesti palkkiotani yksipuolisesti alennettiin.

Ei ihme, että Lehtisen päähenkilökin yritti kadota.

Minä yritin samaa. Reissasin rinkka selässäni ympäri Eurooppaa. Itä-Eurooppa oli 1980-luvulla hinnoiltaan kapitalistimaan työläisen paratiisi. Löydettyäni yösijan jätin rinkkani, ja olin kuin kuka tahansa paikallinen. Onnistuin tavanomaisen naamavärkkini ansiosta sulautumaan miltei missä tahansa Euroopan maassa. Hampurissa ehdin olla puoli tuntia, kun minulta oli kysytty tietä jo kolmesti. Ich bin ein Hamburger!

Hetken riemuitsin. Olin irtautunut kaikesta, vapautunut velvollisuuksista. Pian kuitenkin ahdistuin täydellisestä tarkoituksettomuudestani. Sitoumusten myötä olin kadottanut myös mahdollisuuteni jakaa mitään kenenkään minulle vähänkään merkitsevän ihmisen kanssa. Huonot hetket saivat tietysti jäädäkin jakamatta, mutta samoin kävi hyvillekin. Matkani alussa olin vaihtanut junanvaunua, jos olin kuullut jonkun puhuvan suomea. Kuukausia myöhemmin suomalaisturistien tapaaminen sai minut iloitsemaan niin, että tarjosin heille oma-aloitteisesti rautatieasemalta ostamaani hesaria. Suomeen palattuani olin hetken onnellinen jopa kurjassa työssäni.

Kerron kokemuksistani oikeastaan vain havainnollistaakseni niiden mitättömyyden. Mitättömiä ne olivat siksi, että minä pystyin valitsemaan tarinani. Vaikkei alempaan keskiluokkaan kuulunut "pappa" kyennytkään pelastamaan pulasta, kuuluin kuitenkin etuoikeutettuihin. Minulla oli opiskelupaikka, ja uskoin mahdollisuuksiini vaihtaa proletaarin statukseni kunnialliseen virkaan ja tylsään loppuelämään heti kuin halusin.

Verraten hyvin, vaikkei kovin suoraviivaisesti, työelämä on minua lopulta kohdellutkin. Kaikkiaan meillä keski-ikäisillä keskiluokkaisilla menee aika mukavasti. Saamme asuntomme maksettua ja lapsemme maailmalle. Voimme hankkia hybridiauton tai lentsikoida Lappiin laskettelemaan. Voimme satsata uraan tai ryhtyä downshiftaamaan. Määrittää ydinosaamisalueeksemme dallaamisen, kiireettömyyden, huolella tekemisen.

Tällä hetkellä pakopaikakseni riittääkin vanhempien kesämökki, jossa todellisuudessa ehdin viivähtää vuodesta vain noin viikon. Mökki on kuitenkin ajatuksena tärkeä. Siellä nuolen haavani, jos maailma kunnolla kolhii. Sinne voin jäädäkin, jos voimani kokonaan loppuvat. Viimeksi leikittelin luontaistaloteen siirtymisellä potkujeni aiheuttamassa tunnekuohussa.

Todellisia kusetettuja ovat esimerkiksi ne kouluttamattomat, pitkäaikaistyöttömät ja maahanmuuttajat, jotka eivät voi valita tarinaansa. Ja jotka tietävät, etteivät valitse tulevaisuudessakaan. Heitä olivat myös ne pienipalkkaiset siivoojat, jotka aikanaan jätin jälkeeni pesemään rappukäytäviä ja vessoja kiristyvällä urakkatahdilla. Heidän kohtalonsa liikutti minua sen verran, että fantasioin lakosta, jossa palkankorotusvaatimus olisi markoissa maltillinen mutta prosenteissa tasan sata. Ensin kukaan ei kiinnittäisi lakkoon huomiota, mutta jo kohta hukkuisimme roskiin ja likaan. Koko karnevaali tallennettaisiin dokumenttielokuvaksi, joka päätyisi siivoojien voittoon ja rohkaisisi muitakin alistettuja barrikadeille. Koska kuitenkin olin vain läpikulkumatkalla proletariaatissa, en tietystikään ryhtynyt oikeisiin tekoihin. Korkeasti koulutettuna minulla ei ollut riittävästi rakkautta näköistaidetta ja humppaa rakastavaa lottokansaa kohtaan. Omat postmodernit kokeiluni kiinnostivat enemmän. Se, että muukin eliitti ajattelee laillani, näkyy todennäköisesti kevään eduskuntavaalien tuloksessa.

Todella kusetetut viis veisaavat kansainvälisestä kilpailukyvystämme. Heitä eivät kiinnosta myöskään keskiluokkaiset unelmamme muutaman prosentin vuotuisesta talouskasvusta. He eivät huoli huoltosuhteemme heikkenemisestä tai työurien pidentämisestä sen paremmin alusta, keskeltä kuin lopustakaan. He vähät välittävät ilmastonmuutoksestakaan. Heillä on itsellään paljon elävämpi, tässä ja nyt -tarina elettävänään kuin meillä, jotka lukkojemme takana odotamme maailmanloppua milloin mistäkin syystä.

Mistä muuta kusetettujen on järkevää haaveilla kuin koko systeemistä ulos kävelemisestä?

Hyvinvointivaltion aikaan oli vielä toisin. Oli toivoa. Vaikka työ olisi ollut raskasta, likaista ja huonosti palkattua, se silti tarjosi unelmaa kehittyvästä aineellisesta hyvinvoinnista. Tehtaissa yksittäinen työntekijä saattoi myös kokea yhteenkuuluvuutta työtovereihinsa, jotka jakoivat saman kohtalon. Ammattiyhdistys ajoi koko porukan asiaa. Ainakin ennen kuin toverit jäivät yksi kerrallaan kotiin tuijottamaan Peyton Placea.

Nykyiset paska- ja pätkätyöt eivät enää yhdistä, kun eivät oikein yhdistä kunnon työtkään. Ei ole pysyviä työkavereita, eikä kai kohta enää työpistettäkään, jonne voisimme asettaa kuvan puolisostamme tai lapsestamme. Toimiston sermin takana vaihtuvat muukalaiset tekevät meille ihan tuntemattomia asioita, ja äänet, jotka sieltä kuuluvat, pelkästään häiritsevät laskutustavoitteessa pysymistä.

Nykytyössä olemme kaikki itsenäisiä toimijoita, jotka kauppaamme osaamistamme aina päivä kerrallaan. Yhteistä historiaa, kertomusta meille ei synny, sillä kamppailemme toisiamme ja ulkoistusta vastaan. Joko hyväksymme pomon kahden kesken tarjoamat ehdot sellaisenaan, tai jos osaamisellamme on erityiskysyntää, vedätämme hetkellisiä lisäetuja. Pomo voi ihan vilpittömästikin puhua sitoutumisesta ja kehittymisestä, mutta katsomme jo hänen lävitseen. Tiedämme, että "markkinavoimien" aivastus toisella puolella maailmaa voi millä tahansa hetkellä pyyhkäistä arvon hänen puheiltaan. Viimeistään media huolehtii, että muitakin kuin kusetettuja pelottaa.

Siinä missä näennäisen sosiaaliseksi muuttuneen työn tekijä on viime kädessä yksin, työttömyys voi paradoksaalisesti muuttua yhdistäväksi kokemukseksi.

Ainakin niille, jotka eivät potkut saatuaan vetäydy surkuttelemaan tilannettaan, kuten minulle oli käydä. Potkut voivat olla jopa vapauttava kokemus. Enää ei tarvitse pelätä ainakaan työn menettämistä. Niille, joille työelämä tarjoaa pelkkiä alistumisen kokemuksia, juuri työttömyys saattaa tarjota ainoan todellisen mahdollisuuden kasvaa kokonaiseksi ihmiseksi. Tyytyväiset eläkeläiset antavat työttömäksi jääville toivoa uuden alun mahdollisuudesta. Monet heistäkin töiden loppuminen on ensin suistanut kriisiin. Ajan myötä he ovat kuitenkin löytäneet uuden tasapainon, uuden sosiaalisen verkoston. Kohta kalenteri on täynnä mielekkäämpää tekemistä kuin koskaan ennen. Mitä kauemmin työttömyys kestää, sitä luonnollisemmalta se alkaa tuntua. Työn ulkopuolisesta maailmastakin alkaa paljastua vivahteita. Työ lakkaa olemasta erityinen velvollisuus. Minä olin koukuttua bloggaamiseen niin, etten varmaan työttömyyteni pitkittyessä olisi kohta enää työtä kaivannutkaan.

Työtön, jonka kännykkä vaikenee ja joka ei enää kiirehdi seuraavaan palaveriin, kaappaa aikansa takaisin työn ostajalta. Hän ehtii tekemään itseään kiinnostavia asioita ja kohtaamaan nekin ihmiset, joiden ohi työ pakotti kiiruhtamaan. Muistan miten innostunut ensin ja pettynyt lopulta itse olin, kun aloitin täydennysopinnot. Kuvittelin tapaavani ajatuksia täynnä olevia ihmisiä. Ehkä tapasinkin, mutta kun kaikki koko ajan kiiruhdimme omiin suuntiimme, emme koskaan ehtineet vertailla sitä mitä päässämme liikkui. Luovassa joutilaisuudessa, eli työttömyydessä, olisimme voineet innovoida vaikka mitä.

Kirjastot, kirpputorit tai vaikka leipäjonot tarjoavat oivat puitteet luovalle joutilaisuudelle. Monet arvokkaat asiat ovat oikeastaan lähes tai täysin ilmaisia, mutta kun kukaan ei niitä markkinoi, ne jäävät helposti huomaamatta. Tietotekniikan kehitys ja sosiaalinen media ovat lisänneet kiehtovan ilmaisuuden piiriä. Uskon, että työttömien välille voi parhaimmillaan kehittyä keskinäisen avun kulttuuri, jossa kukin tekee omaan tahtiinsa sitä mitä osaa. Parhaimmillaan syntyy luontaistalous, jossa rahaa ei juurikaan tarvita.

Tai tarvitaahan sitä. Ruoka ja vaatteet eivät edelleenkään ole freewarea. Asuminen vasta maksaakin. Kaavaillun tv-maksun kaltaisilla "pakollisilla" menoilla rahatalouteen pakotetaan vastahakoisimmatkin. Silti, jos työtön on valmis luopumaan kulisseistaan, hän pystyy tulemaan toimeen aika vähällä rahalla. Sen vähän useimmat pystyvät hankkimaan tavalla, jonka niin valtakulttuuri kuin omatuntokin hyväksyvät.

Ikäisilleni aineelliseen vähään oppiminen voi olla vaikeaa. Putoaminen merkitsee etenkin meille miehille usein itsesyytöksiä ja itsetuhoa. Nuoret, jotka eivät ole saavutetuista eduista kuulleetkaan, sen sijaan tekevät välttämättömyydestä itselleen hyveen paljon luontevammin. Siinä missä sota määritti isovanhempiemme elämää, hyvinvointivaltio vanhempiemme, vaurastuva mutta eriarvoistuva Nokia-Suomi omaamme, siinä 2010-luvun nuoria sitoo yhteen jatkuva epävarmuus. Heidän sukupolvikokemuksensa on se, että kuka tahansa voi menettää työnsä koska tahansa. Syystään tai syyttään. Kivaa, hyvin palkattua, opettavaa ja hyödyllistä työtä nuoretkin ovat reilussa porukassa valmiita paiskomaan hurjastikin. Tyhjänpäiväistä tehostuspuhetta syytävää yritysjohtoa tai rahanteon jalostavasta vaikutuksesta menneisyyden arvojen hengessä saarnaavaa yritysvalmentajaa he eivät sen sijaan jää kuuntelemaan. Miksi ottaa vastaan työ, joka ei millään tavalla edistä omaa hyvinvointia? Miksi hyväksyä status, joka tuntuu vain nöyryyttävältä? Nöyryytetyt tekevät kannaltaan vain järkevästi, kun katoavat kortistosta jälkiä jättämättä, ja toteavat ettei ongelma ole heidän. On viisaampaa satsata rentoon meininkiin kavereiden kanssa tai vaikka omaan bändiin. Musiikki on ennenkin lohduttanut sorrettuja.

Kehotamme nuoria opiskelemaan tekniikkaa, jotta he tekisivät kansainvälisesti kilpailukykyisimmät kännykät, ja hoitoalaa, jotta he osaisivat aikanaan vaihtaa vaippamme. Mutta olisiko nopeasti vaihtuvien työelämävalmiuksien sijaan lopulta viisaampaa satsata vakaampiin työttömyysvalmiuksiin? Miksi nuorten pitäisi ihailla 60-vuotiasta, Jorma Ollilan kaltaista, lapsi-ihmistä, joka viisaan vanhenemisen sijaan jaksaa edelleen meuhkata uusien kännykkämallien tarjoamista tyhjänpäiväisistä vipstaakeista? Miksemme antaisi nuorten aikuistua, opiskella filosofiaa, kuvataidetta, kirjallisuutta, kuolleita kieliä ja musiikkia? Sellaista, josta heille on iloa vielä silloinkin, kun Nokia siirtää pääkonttorinsa Yhdysvaltoihin ja tuotekehityksensä Kiinaan.

Jos nuoret tyytyisivät vain flirttailemaan rahatalouden kanssa, me keski-ikäiset jäisimme yksin kuin kultakimpaletta kantava Roope Ankka autiomaahan. Rahaa meillä olisi vaikka kuinka, muttei enää ketään, jonka voisimme ostaa. Alistetut olisivat jo tehneet ratkaisevan sosiaalisen innovaationsa. He olisivat kadonneet.

Lähipiirissä asustava, metallimusisointia ja isä- ja äitirahoitteista cd-levyjen keräilyä harrastava teini ei ota stressiä tulevasta. Kesätöiden puuttumiselle hän kohauttaa olkapäitään, vaikka me viisaat aikuiset olemmekin yrittäneet kannustaa työnhakuun. Laiskuudesta häntä ei kuitenkaan voi syyttää. Syksyllä, kun jo oli pakkasta, muttei vielä lunta, hän teki kavereineen selviytymiskokeen. Onnistuisiko kahden vuorokauden yhtämittainen asuminen taivasalla? Kaverusten laatimien sääntöjen mukaan muihin kuin julkisiin sisätiloihin ei saanut mennä, muuta kuin kokeen aikana ansaittua rahaa ei saanut käyttää, eikä lakia saanut rikkoa. Seikkailu taltioitiin videolle, josta editoidun dokumenttielokuvan näkemistä odotan innolla.

Vähän myöhemmin valveutuneelta teiniltämme kysyttiin nuortenohjelmassa mielipidettä politiikasta. Hän toivoi poliitikoilta toimenpiteitä dyykkaamisen helpottamiseksi.

Katsonko hänessä uuden ajan ihmistä?

Kirjallisuus:
Lehtinen, T. (1997). Jano. Sanasato Oy Tampere.

Aihepiiriin liittyviä muita kirjoituksiani:
Elämäni siivoojana
Aina kiire?
Hidastamalla elämänhallintaan?
Isäni Suomi

3 kommenttia:

  1. Terve,
    Lämmin kiitos hyvistä & ajattelemaan pistävistä kirjoituksistasi.
    // Kimmo

    VastaaPoista
  2. Kiitos itsellesi, jos olet jaksanut pitkiä mietteitäni lukea. Yritän jatkossa opetella tiivistämään.

    VastaaPoista
  3. Luin tätä kirjoitusta ennen muutamia Taloussanomien juttuja työelämästä. Puhuttiinhan niissäkin esim. työhyvinvoinnista, mutta niissä ei edes vahingossa nähty metsää puilta. Sinun kirjoituksesi taas oli erinomainen, ihan eri planeetalta. Hienosti uskalsit myös kyseenalaistaa Ollilan roolimallina.

    VastaaPoista