Tosiasiallinen vapaus vaihtelee tietysti työpaikoittain ja asemittain. Hierarkian huipulla on yleensä vapainta, vaikkei helppoa ole pomollakaan, jota tarkkaillaan sekä ylhäältä että alhaalta. Pomon Outlook-kalenteri täyttyy muiden varauksista. Muutospuheelle on valmiit PowerPoint-pohjat. Asema edellyttää äänen madaltamista ja hillittyä pukeutumista. Normiseksuaalisuutta suositaan. Kun Finanssivalvonnan markkinointiosaston toimistopäällikkö Ari Voipio ilmoitti alkavansa elää Arjana, kuusi yhdekästä osastolle asiantuntijatehtäviin pyrkineestä perui oitis hakemuksensa. Rekrytointiongelmia pelänneet esimiehet siirsivät tämän jälkeen Voipion näkymättömämpiin tehtäviin. Osaamme me alaisetkin latistaa.
Aitoja mielipiteitä odotetaan kuitenkin yleensä vain hierarkian huipuilta. Muut saamme ilmaista räväkkyyttämme vaatetuksella ja kampauksella. Muu itseilmaisu on johdon määrittämien ennalta oikeiden vastausten arvuuttelua, ja niiden uskottavaa esittämistä omina ajatuksinamme erilaisissa palaute- ja kehityskeskusteluissa. Todellisen asemansa hierarkiassa voi helposti testata. Jos omistat työhuoneen, jossa voit rauhassa ajatella, sinulta odotetaan itsenäistä ajattelua. Jos työskentelet avokonttorissa, sinulta odotetaan sopeutumista. Jos karsinasi on ulko-oven, naulakon, kahvihuoneen, saniteettitilojen läheisyydessä tai muuten hälyisässä paikassa, olet seuraava saneerattava.
Sopeutuminen ei ole passiivista tottelua vaan se vaatii välillä tarkkaa silmää. Eräässä työpaikassani välttelin pikkujouluillallisilla pomoni vieruspaikkaa. Tämä muuten asiallinen kaveri kun saattoi parin paukun jälkeen äityä sättimään somaleja, kummeksumaan homoja tai kohottamaan maljaa Mannerheimille, "Suomen pelastajalle". Lähetyskäskyn elähdyttämä uskovainen hän ei sentään ollut. Kaikkiaan vanhan kansan koti, uskonto ja isänmaa -tyylin pomot ovat jo onneksi suurelta osin eläkkeellä, joten sotilasarvokeskustelun pystyy yleensä välttämään. Nuorten kanssa joutuu korkeintaan pelaamaan kuulasotapelejä, mikä on loppujen lopuksi pieni kiusa.
Ehkei työssä pidäkään jakaa ihan kaikkea. "Hallittu hissukointi" on varsin kelvollinen eloonjäämisstrategia. Kun välttelemme politiikkaa, juttukaverimme ajattelee meidän todennäköisesti jakavan aatesuuntansa.
Kun vaikenemme uskonnosta, hihhulit ja ateistit pitävät molemmat meitä hyvänä tyyppinä. Ellemme ole suuna päänä, muut täydentävät taukomme itsellään ja toiveillaan. He toisin sanoen pitävät meitä kaltaisenaan, tai ihanteensa kaltaisena, kunnes toisin todistetaan. Kaunista naista kehotetaan syystä vaikenemaan, sillä suusta pyrkivä todellinen ihminen rikkoisi rikkaan suosijan hyödyllisen illuusion.
Saksalainen teatteriryhmä Familie Flöz hyödyntää hienosti naamioita luodakseen yleisinhimillisen tunnelman. Keinoa hyödynnetään yhtä lailla elokuvassa, jossa sankari- tai sankaripari ovat keskivertoideaaleja vailla erityisiä ominaisuuksia. Särmikkäämpien sivuhenkilöiden näytteleminen lienee palkitsevampaa. Sarjakuvissa samastumiskohdetta edustavat vaikkapa osuvasti englannista käännetty Jaska Jokunen ja keskivertoeurooppalainen Tintti, jolta on viety sukupuolikin. Käytänpä yleistämistä omassa sarjiksessani minäkin.
Värikäs ja ilmaisuvoimainen kieli ei kuulu mestarille vaan nälkäiselle haastajalle. Toisaalla sitä käyttävät vallasta syrjäytetyt. Räväkkyys on niitä varten, joilla ei ole vielä tai enää menetettävää. Vallanpitäjä sen sijaan kätkeytyy (demokratiassa) riskiä kaihtavaan yleisyyteen. Samoin tekevät myötäilijät. Näkymättömyyden kun voi digitaalisessa maailmassa menettää vain kerran.
Tulkinnoille avoin näkymättömyys ei kuitenkaan aina ole riskitöntä sekään.
Se voi täydentyä myös kielteisesti. Aurinkolaseilla peitetyt kasvot voivat kuulua unelmien rakastetun lailla kylmäveriselle tappajallekin. Kauhuelokuvat ja maahanmuuttokriitikot hyödyntävät taitavasti taipumustamme täydentää tuntematon peloillamme.
Myös työpaikalla hiljainen on vaarassa näyttäytyä ylimielisenä tai tyhmänä. Etenkin Suomen ulkopuolella. Kun valitin erään kurssitiedoston aukeamattomuutta tietokoneellani, sain latinalaisamerikkalaiselta opettajalta sapekkaan sähköpostin. Hän kehotti minua nurisemisen sijaan tutkiskelemaan vähäistä panostani seminaarikeskusteluissa. Olin täysin hämmentynyt, koska olin hyvin innostunut kurssista, enkä ollut osannut pitää hiljaisuuttani ongelmana. Olin vaiennut, kosken saanut selvää hänen aksentistaan. Todellisen syyn sijaan valittelin kohteliaasti stressiäni, minkä jälkeen tulimme taas toimeen, vaikkei liite edelleenkään auennut.
Omassa työssäni tasapainoilen näkyvyyden ja näkymättömyyden välillä.
Kun avaan suuni, puhun mieluiten itse työn järkevästä tekemisestä. Silmiin katsoen. Lyhyin, yksiselitteisin, mattapintaisin lausein. Perustellen rahalla, jos se suinkin on mahdollista. Muut perusteet kun ovat aina jollain tavoin vähän epämääräisiä.
Pukeudun talon tapaan, mieluummin vähän yli kuin ali, niin ajattomasti ja huomaamattomasti kuin suinkin.
Osallistun kahvipöytäkeskusteluun useammin kysyjänä kuin vastaajana. En oma-aloitteisesti ota esiin vaikeita aiheita, mutta jos joku tekee aloitteen, yritän kannustaa. Jos kantaani erikseen tivataan, luikertelen poliitikkomaisiin ympäripyöreyksiin. Ellei kyse sitten ole maahanmuuttokriittisyyden tai homoliittojen kaltaisista itsestäänselvyyksistä. Idioottimaisuuksiin en lähde mukaan.
Siitä taas, etten eettisistä syistä lennä tai pidä autoa, en pukahda, jottei juuri Mersun hankkinut, Phuketin lomastaan kertova työkaveri ahdistuisi. Hätätilanteessa käännän asiat vitsiksi ja nauran myös itselleni. Vältän kaikin tavoin palaamasta siksi änkyräksi, jota monet nuoruuteni tutut välttelivät.
Työn ulkopuolista julkista elämää minulla on perhesuhteiden ja elämänkumppanin remppaa huutavan talon verran. Blogista tai sarjiksistani vaikenen, kuten myös vakavammasta kirjallisuudesta ja kuvataiteesta, joista puhumisen moni voisi kokea elitistisenä. Kokonaispersoonani täydentää sentään juoksuharrastus. Urheilusta puhuminen on auttanut löytämään yhteyden moniin sellaisiin kaikki on itsestä kiinni -tyyppeihin, joiden kanssa en juuri muusta tulisi juttuun. Kuten tuohon entisen pomoni, jolle juoksu vertautui kai suoraan Nurmen ja Virénin isänmaallisiin sankaritekoihin.
En sanottavammin kärsi tasapainoilustani, sillä asiasta rönsyämätön työ sujuu mielestäni parhaiten. Ammatillinen selviäminenkin on toistaiseksi ollut kyllin haastavaa ihan sellaisenaan.
Mutta sitten on Johanna Korhonen.
Hänen kolumninsa poliittisen osallistumisen vaikeudesta saa minut ainakin hetkeksi tuntemaan itseni pelkuriksi. Emme Korhosen mukaan uskalla enää asettua ehdolle tai edes ilmaista mielipidettämme yhteiskunnallisista kysymyksistä omana itsenämme, koska "ilmapiiri kerta kaikkiaan nyt vain on sellainen". Seurauksena syntyy laumoittain ahdistuneita ihmisiä, jotka ilmaisevat itseään verkossa, anonyymeissa gallupeissa ja vaalikoneiden yksinäisyydessä. Patoutumamme pääsevät julki liioitellun kärjistyneesti, yksisilmäisesti, seurauksista välittämättä. Syntyy ääriliikkeitä.
Korhosen ironia osuu minuunkin, ja nimimerkilliseen blogiini, joka taisi ensin olla työttömän ja nyttemmin työläisen itseterapiaa. Valtavirtaviivasten pelkuruussyytöksistä en piittaa, mutta Korhonen, joka on näyttänyt rohkeudellaan esimerkkiä, voi perustellusti vaatia sitä muiltakin.
Jätän kuitenkin harkinnan jälkeen seuraamatta Korhosen esimerkkiä, ja kehotan useimpia muitakin pitämään päänsä kylmänä. Sana ei ole kaikille yhtä vapaa. Eikä kaikkien sana ole yhtä arvokas. Oletko perheellinen vai perheetön, nokkija vai nokittava, nainen vai mies, nuori vai vanha, humanisti vai teknokraatti? Siitä kuka olet riippuu se, miten vakavasti tulet otetuksi ja miten sinulle lopulta käy.
Nykyään Korhonen taitaa itse olla varsin turvassa pahalta maailmalta. Hänen saavuttamansa julkisuus suojaa häntä ainakin kurjimmilta kohtaloilta. Vähän samaan tapaan kuin Matti Nykästä tai Johanna Tukiaista, vaikka ylevämmässä genressä. Hän hankkii rohkeudellaan vihailijoita, mutta aina myös ainakin pienen joukon nimettömiä, vaikutusvaltaisia ihailijoita. Potkujen tullen verkostot tarjoavat hänelle tuota pikaa uusia, kiinnostavia työtarjouksia.
Hänen seuraajiaan julkisuus ei sen sijaan suojaa. Tavis jää vaille suosijoitaan. Avokonttorien anonyymit sankarit saattavat hetken nauttia työyhteisönsä arvonantoa, mutta kirjoituttavat samalla nimensä tiedostoon, joka kaivetaan esiin seuraavissa yt-neuvotteluissa. Potkut voivat heillekin merkitä uuden alkua, mutta tuo uusi on etsittävä kokonaan omin voimin. Valmiiksi kun kukaan ei missään pidä hyvänä tyyppinä.
Vaan olisiko Johanna Korhonenkin joskus ollut tavis? Ehkä hänkin on nuorena joutunut valitsemaan rohkeuden ja vaikenemisen välillä. Sen ensimmäisen, ratkaisevan kerran. Valvonut levottomia öitä. Päättänyt lopulta toimimaan oikein, kävi miten kävi.
Emme voi tietää. Yleisesti toiset ovat kuitenkin lähtökohdiltaankin tasa-arvoisempia. Rikas tai muuten vaikutusvaltainen isi tai äiti suojaa lastaan vaikeuksilta, jotka liiskaavat turvaverkkoa vaille jääneen. Kateellisena ja asiaan liittymättömästi kuukkeloin, että Johanna Korhosen setä on poliittisen historian professori, Kainuun Sanomien entinen päätoimittaja, Keijo Korhonen. Tieto voi olla merkityksetön, mutta hyppy rohkeuteen lienee maan hiljaisten joukosta ainakin hitusen itsetuhoisempi.
Virkasuhteinen elämänkumppaninikaan ei suostu ymmärtämään kielteisyyttäni. Hänestä olen mukavuudenhaluinen pakoilija, joka mielikuvittelee omat uhkansa ihan itse, jottei vahingossakaan joutuisi käytännön toimiin. Minulla on hyvä nykytyö ja esimies. Mikä muka voisi uhata?Elämänkumppani suorastaan ilakoi kustannuksellani. Hänestä en ota vastuuta mistään. Olen blogini kautta ulkoistanut jopa äänestämiseni.
Varsin usein epäilen hänen olevan oikeassa. Sitten tapahtuu aina kuitenkin jotain, joka muistuttaa näkymättömyyden eduista. Kuten nyt viikolla, kun menetin organisaatiomuutoksessa mainion pomoni. Uuden pomon hyvyyttä tai huonoutta en vielä pysty arvioimaan. Vaikeneminen tuntuu silti taas pelkuruuden sijaan viisaudelta. Koskaanhan ei tiedä.
Mitä vaaleihin tulee, ne ovat tuplasti jännemmät, kun tuloksen lisäksi avoimena on oma puoluekanta. Peli näyttää tosin olevan ratkeamassa vihreiden revittyä neljän äänen eron lähimpiin haastajiin. Tulisiko minun siis mielestänne unohtaa ydinvoimalat ja äänestää kannattamani perustulon puolesta? Saatan näin tehdäkin, mutta valitsen alustavan suosikkini myös demareista ja kokoomuksesta. Ennakkoäänestän ensi tiistaina kello 15 galluptilanteen mukaan.
Työpaikan käytännöistä olen kirjoittanut myös seuraavissa kirjoituksissa:
Uusi uljas tiimityöntekijä
Työ ja ihmissuhteet
Ruumiin kontrollista mielivaltaan
Aina kiire?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti