torstai 17. syyskuuta 2009

Miksi teemme työtä?

Tämä kirjoitus on jatkoa kirjoitukselle Minä, laiskuri?,  jonka lopuksi esitin työn tekemiselle seuraavat motiivit:
1. Selviytyminen
2. Moraali
3. Tunnustuksen tavoittelu
4. Kulutus
5. Elämän tarkoituksen etsintä
Käsittelen jatkossa näitä motiiveja.

1. Selviytyminen

Työtä, työtä, työtä tehdään
jotta, jotta leipää syödään...
(Isän ja äidin työlaulu. Lastenlaulu vuodelta 1973, M.A. Numminen)

Perustoimeentulostaan kamppaileva ei ehdi saivarrella. Hän raataa, koska tarvitsee ruokaa ja suojaa. Opintolaina, auto, kesämökki, lomamatkat ja lasten ohjatut harrastukset kannustavat useimpia meistä arkiseen aherrukseen. Suomen kylmä ilmasto ja omistusasumisen suosiminen sitouttavat nekin, jotka muuten olisivat valmiit tyytymään vähempään. Salaliittoteoreetikot voisivat nähdä kalliissa asumisessa jopa tarkoituksellisuutta. Vaikka bruttokansantuote on kasvanut toisen maailmansodan jälkeen moninkertaiseksi, yksiön säästäminen pakottaa raatamaan samat vuosikymmenet kuin ennenkin. (ks. Seppänen, 32-33)

2. Moraali

Nukuin ja uneksin,
elämä oli iloa.
Heräsin ja huomasin,
elämä oli velvollisuuksia.
Tein työtä - ja katso
velvollisuus oli iloa.
(Intialainen runoilja Rabindranath Tagore, 1861-1941)
(Frankl, 81)

Välttämättömyys ei selitä kaikkea. Jo 1960-luvun lopulla tutkijat arvioivat, että vain 5% tuolloin tehdystä työstä tyydytti ruoan, vaatetuksen ja suojan vähimmäistarpeet. (Holvas, 188-190) Miksi sitten myös ne, joilla kaikkea jo on, paiskovat töitä? Nykyisessä kotikaupunginosassani Helsingin Kalliossa kerrotaan asuvan kymmeniä oikea-aikaisilla osakekaupoilla vaurastuneita optiomiljonäärejä, joista monet kuitenkin jatkavat töissään vanhaan malliin. Mikseivät he vietä loppuelämäänsä pelaamalla golfia tai kirjoittamalla runoja? Työllä lienee heille puhdasta vaihtoarvoa suurempi merkitys. Mitä ilmeisimmin työn sisältö kiehtoo heitä aivan aidosti.

Tai sitten miljonäärit kokevat laillani kiusalliseksi vastata "en mitään", kun joku kysyy, mitä he tekevät työkseen. Näin heitä velvoittaa protestanttinen työetiikka. He kokevat, että työtä kuuluu tehdä. Eikä pelkkä velvollisuuden täyttäminen silloin riitä: pitää yrittää vielä enemmän (palaan protestanttiseen työetiikkaan työnteon historian yhteydessä). Valitettavasti en tunne kotiseutuni miljonäärejä, joten voin vain arvailla heidän tuntojaan. Mutta ilmeisen monet muut, joiden ruoan ja suojan tarve on ajat sitten tyydytetty, näkevät paljon vaivaa antaakseen itsestään uutteran vaikutelman. Onnistuminen työssä ja elämässä tulkitaan yleisemmäksi hyvyyden osoitukseksi. Rahapalkinto ja sen kautta saavutettu parempi kohtelu, tai vaikkapa menestys parinmuodostusmarkkinoilla (koskee lähinnä kai miehiä), on oikeutettu seuraus muille tuotetusta hyvästä, muttei kuitenkaan itse asia.

Tutkijat Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki kummeksuvat pamfletissaan Odotustila, että moderni ihminen kavahtaa sanaa orja, mutta käyttäytyy kuitenkin orjan lailla. Kysymystä oman elämän tarkoituksesta, omasta hyvästä elämästä ei työnteon tiimellyksessä yksinkertaisesti ehditä esittämään. Pamfletistit pohtivat, että haluammeko me ylipäätään tulla onnellisemmiksi, vai haluammeko pikemminkin unohtaa onnellisuuden ja kysymykset hyvästä elämästä, koska ne häiritsevät työntekoa? (Holvas, 188-190)

3. Tunnustuksen tavoittelu

Filosofi Maija-Riitta Ollilan mukaan meillä on universaali tunnustuksen saamisen halu (Ollila, 317). Tunnustuksen, kuten rahan ja vallankin, saamiseen jää helposti koukkuun. Vähenevä rajahyöty ei toteudu, vaan tulevan tunnustuksen ennakoiminen aiheuttaa kuumeista innostusta ja ajaa addiktin ylittämään saavutuksensa yhä uudelleen. (ks. Ollila, 318-319) Äärimmäinen kunnian tavoittelu ja tuhoutuminen ovat naimisissa keskenään. Sankaruudessa on kyse olemassaoloviettiä vahvemmasta kunniasta (ks. Ollila, 370).

Työ on keskeinen keino tavoitella kunniaa. Kunnian saaminen alkaa hallinnasta. Ihmisen täytyy näyttää, että hän on valinnut kulloisenkin elämäntilanteensa itse. Köyhäkin saa kunniaa, jos hän pystyy osoittamaan valinneensa köyhyytensä vapaaehtoisesti. Pentti Linkola saa ainakin aatemaailman jakavilta kunniaa, koska hän olisi voinut olla muutakin kuin vähävarainen kalastaja. (ks. Ollila, 369)

Kunnian paradoksi on siinä, että kunniaa tavoitteleva tuntee itsensä ylivertaisen yksilölliseksi. Tunnustusta voi kuitenkin saada vain täyttämällä menestyksen yhteisölliset kriteerit. Kun suuren yrityksen toimitusjohtaja oli rehvastellut Ollilalle olevansa riittävän vahva asettamaan omat menestyskriteerinsä muista piittaamatta, Ollila oli tiedustellut, mitä johtaja miettii kaartaessaan upouudella Ladallaan naapurin pihaan. Johtaja oli hymyillyt ja vaiennut. (Ollila, 365) Kunnia onkin lopulta yhteisön tapa kammitsoida vahvimmat ja jukuripäisimmät jäsenensä. Yksilö erehtyy kuvitellessaan olevansa oman tiensä valitsija. Hän on valinnut vain himonsa, kunnianhimonsa, ja se taluttaa hänet yhteisön valitsemia teitä. (ks. Ollila, 371)

4. Kulutus

Kuluttaminen kuuluu oikeastaan edellisen kohdan alle, sillä se on yksi tunnustuksen tavoittelemisen tapa. Kuluttaminen, etenkin kun se tapahtuu yli perustarpeiden, johdattaa kunnianhimottomatkin intensiiviseen työntekoon. Viime kädessä kuluttamisessa on kyse itsen vertaamisesta muihin, toiveesta tulla hyväksytyksi ja kuulua joukkoon. Kulutusyhteiskunnan ihannekansalainen on lapsi. Yhdenmukaisuus ei missään ole niin suuressa arvossa kuin lasten ja nuorten keskuudessa. Lapsi tarkkailee herpaantumatta omaa viiteryhmäänsä. Saadessaan uuden lelun hän ryntää ensi töikseen vertaisryhmään luomaan kulutuspaineita. Myyntityö on tehokasta, sillä palkkana on sosiaalinen arvostus. (ks. Seppänen, 46) Ja elleivät itselleen, niin ainakin lapselleen kunnon isä ja äiti haluavat tarjota parasta (mikä ei tietysti estä tuntemasta syyllisyyttä työn parissa vietetyistä illoista).

Juhani Seppänen esittää, että velaksi kuluttaminen on kulttuurissamme huomattavasti hyväksyttävämpää kuin liian vähän kuluttaminen. Näin siksi, että yli varojensa elävä viestittää sitoutuvansa ympäröivän yhteisön normeihin ehdottoman intensiivisesti. Toisin kuin lapsi, osaansa tyytyvä ja pätemisen kierteestä vapautunut vanhus onkin aktiiviyhteiskunnan ulkopuolelle tarhattavaa ongelmajätettä. Kulutushyödykkeillä ihminen sidotaan toimintaan, jonka sisäinen rationaalisuus saattaisi muuten asettua kyseenalaiseen valoon. Myös rahan abstrahoinnilla luottokorteiksi ja muiksi maksujärjestelyiksi ihminen saadaan kuluttamaan yli varojensa eli maksamaan toistaiseksi ansaitsemattomalla palkallaan. Työnteko on Seppäsen mukaan kulutuksen seuraus, ei tosinpäin. Samalla se toimii sosiaalisen kontrollin välineenä. Työtä tekemätön ihminen näyttäytyy huonona, moraaliltaan arveluttavana. Työttömyys on välitön uhka kulutusyhteiskunnallemme.
(ks. Seppänen, 43-46, 51-52, 119, 178)

Kulutusideologia korostaa yksilöllisyyttä toisin kuin protestanttinen työetiikka, joka ensi silmäyksellä näyttäytyy kollektiivisena toimintana. Vertaluun perustuva yksilöllisyys on Seppäsen mielestä kuitenkin näennäisyksilöllisyyttä, massayksilöllisyyttä. Siinä missä protestanttisen työetiikan edellyttämät tunnollisuus ja kunniallisuus ovat yksilön sisäistämiä aitoja henkilökohtaisia ominaisuuksia, eivät pelkkää vertailua kanssaihmisiin, kulutus on silkkaa kollektiivista toimintaa, johon on vain liitetty näennäisyksilöllisyyden vaikutelma. (ks. Seppänen, 52) (Se ristiriita, että myös puhtaan protestanttisen työetiikan mukainen kilvoittelu usein johtaa muiden hyväksyviin katseisiin, lienee toissijaista. Yksilön kannalta on olennaista se, ettei hän uurastuksellaan ole tavoitellut tunnustusta.)

5. Elämän tarkoituksen etsintä

Ehkä perimmäisin työn tekemisen kannustin on elämän tarkoituksen etsiminen. Jo vuonna 1759 valistusfilosofi Voltaire kertoo romaanissaan Candide naiivin päähenkilön vaiherikkaista harharetkistä ympäri maailman. Nähtyään kaikkialla vain kärsimystä, Candide lopulta asettuu ystävineen aloilleen. Työn avulla hän viimein pitää loitolla kolme suurta onnettomuutta: ikävystymisen, paheen ja puutteen. (Voltaire, 134-135)

Auschwitzin ja Dachaun keskitysleirit kokeneen psykiatri Viktor E. Franklin mukaan tarve löytää tarkoitus on ihmisen elämän primäärinen voima. Hänen mielestään se on myös suurin ongelmamme, joka selittää niin alkoholismia, huumeiden käyttöä kuin urheilun suosiotakin. Yksikään ihmisen vaisto ei kerro hänelle suoraan, mitä hänen olisi tehtävä. Traditiokaan ei enää auta kuten ennen. (ks. Frankl, 22) Kun perhe ei enää jäsennä elämää, eikä uskonnoista tai poliittisista aatteista ole maailmankuvan piirtäjäksi, ei ole yllättävää, että moni kokee toteuttavansa itseään työssään. Tässä ei sinänsä ole ongelmaa, vaikka ihminen jonkun tietyn tehtävän valitessaan samalla typistääkin monia puoliaan. Frankl siteeraa Albert Schweitzeria, jonka mukaan ainoat hänen tapaamansa todella onnelliset ihmiset ovat olleet niitä, jotka ovat omistutuneet jollekin asialle. (Frankl, 36) Luopuessaan ihminen myös saa: hän liittyy korkeampaan kokonaisuuteen, ihmisten muodostamaan yhteisöön. Tarkoituksellinen elämä ei ole olemista, vaan käytettävänä olemista. (ks. Frankl, 93-94)

Juhani Seppänen epäilee kuitenkin, että palkkatyölle asetetut vaatimukset ovat kasvaneet liian suuriksi. Kaikkien on yksinkertaisesti mahdotonta löytää tehtäviä, jotka vähänkään tyydyttäisivät tekijöidensä haaveet (ks. Seppänen, 66). Esimerkiksi luovuuden vaatimus on hänestä elitistinen, ja mahdollinen vain harvoille. Määritelmänsä mukaan luova prosessi tuottaa jotain uutta, odottamatonta, ennalta arvaamatonta ja ennustamatonta. Muutamaa harvaa suuryritystä lukuun ottamatta työnantajien on vaikea palkata ketään tekemään muita kuin ennustettavia asioita. (ks. Seppänen, 69) Samalla kun tekeminen muuttuu työksi, se tavallaan lakkaa olemasta uutta luovaa.

Kutsumustyötä tekevät kestävät tämän. Frankl siteeraa Friedrich Nietzscheä: "Ken tietää miksi elää, kestää melkein minkä tahansa miten." (Frankl, 30) Moni sairaanhoitaja, opettaja tai palomies sietänevätkin ankaran arjen ja huonon palkan työnsä tärkeyden ansiosta. Vuonna 1984 Suomen siihen asti suurimman lottovoiton saanut kolmen lapsen yksinhuoltaja Saara Pirhonen palasi hänkin työelämään. "Koin olevani juureton, mutta se tunne katosi, kun palasin töihin. Olin hyvä opettaja ja halusin tehdä sitä, missä olin hyvä." (Pulkkinen, 7.1.2007). Epävarmempaa on, moniko pitkää päivää paiskova peliohjelmoija, mainosmies, tuottaja tai business opportunity director kokee samaa levollisuutta. Puhumattakaan siitä, miten kokee elämänsä tarkoituksellisuuden John Websterin dokumenttielokuvan yötä myöten maaseutua kiertävä ja onnistumisen uskoa autoradiokasetista imevä pölynimurikauppias. (ks. Webster).

Globaalissa taloudessa täydellinen työhön samastuminen on toisessakin mielessä arveluttavaa. Uran kehittymiseen tai edes työn jatkumiseen ei välttämättä voi itse vaikuttaa. Tämän minäkin havaitsin.

Lähteet:
Frankl, V. (1997): Tarkoituksellinen elämä. Keuruu. Otava. (Alkuteos: Die Sinnfrage in der Psychotherapie. 1981)
Holvas, J. & Vähämäki, J. (2005). Odotustila. Pamfletti uudesta työstä. Pieksämäki. Teos.
Ollila, M. (2002). Erheitä ja virheitä. WSOY
Pulkkinen, P & Rossi, J. (7.1.2007). Onnen harhat ja todellisuus. Helsingin Sanomat.
Seppänen, J (2004). Hullu työtä tekee. Helsinki. Otava.
Webster, J. (1993). Pölynimurikauppiaat. Dokumenttielokuva. 52 min. http://yle.fi/d-projekti/arkisto/paasarja/99polynimuri.html
Voltaire.(2001). Candide. Tammi. (Alkuteos: Candide. 1759)

1 kommentti: