tiistai 12. tammikuuta 2010

Miksi kannatan perustuloa?

Hämmennyksekseni huomaan kannattavani niin monia hajanaisen prekariaattiliikkeen ajatuksia, että kiirehdin heti sanoutumaan irti osasta heidän keinojaan. "Proleshoppailulla", eli köyhyyden verukkeella ryöstelyllä, pummilla matkustamisella ja muilla laittomuuksilla ei mielestäni ole mitään tekemistä kansalaisvaikuttamisen tai edes kansalaistottelemattomuuden kanssa. Kansalaistottelemattomuudella tavoitellaan aina oman edun tai anarkian (= vahvimman oikeus) sijaan lakien kehittämisestä. Avoimesti lakia rikkomalla vääryydeksi koettu asia kyseenalaistetaan. Kansalaistottelematon, toisin kuin pikkurikollinen, tarjoutuu itse tuomiolle ja ottaa vastaan vallitsevan lain hänelle langettaman rangaistuksen. Jos yhteisö pitää tuomiota vääränä, lakia tai ainakin sen tulkintaa todennäköisesti jatkossa muutetaan.

Mutta itse työ, ja samalla työttömyys, ne ovat muuttuneet. Koska työ on irronnut paikasta ja ajasta, ei enää pitäisi palkita vain työksi mielivaltaisesti määritellyistä hetkistä. Uudet innovaatiot kehittyvät joka puolella yhteiskuntaa, ei vain palkkatyössä. Vanha perusajatus, että ensin on tuotettava, jotta voisimme jakaa, ei uudessa taloudessa ainakaan ihan täysin enää päde. Tieto- ja palveluteollisuuden noustessa keskeiseksi tuotannon aloiksi voimme ajatella päinvastoinkin: on jaettava ennen kuin voidaan tuottaa yhtään mitään. Työtä ei enää tehdä tehtaiden liukuhihnoilla vaan erilaisissa tiimeissä, kaikkialla ja kaiken aikaa. Työntekijä organisoi itse itseään ja kommunikoi jatkuvasti työtovereiden ja asiakkaiden kanssa. Tieto ja uudet innovaatiot ovat yhä tärkeämmässä roolissa yhteiskunnan ja talouden kehityksessä. Tiedon arvo ei kasva pihtaamalla vaan jakamalla. Mitään tulosta ei synny ilman jakamista. Tietotaloudessa työn tuottavuus riippuu mahdollisuudesta hyödyntää erilaisia avoimia yhteisöresursseja, kuten sosiaalisia suhteita ja kulttuurisia taitotietoja. (ks. Korhonen et al, 97, 105)

Luovuudelle on siis oikeasti raivattava ajoissa tilaa.
Emme saa hylätä heikkoja, mutta heistä huolehtiminen ei saisi yhdenvertaisuuden nimissä johtaa kaikenkattavaan valvotayhteiskuntaan, jossa ehkä oikeus toteutuu, mutta jossa vähäinenkin luovuus on luvanvaraista tai tapahtuu "omalla vastuulla". Uusi, ansioluettelostaan tarkka portfoliotyölänen ei tarvitse kontrollijärjestelmiä vaan tietää kyllä viranomaista paremmin mitä tarvitsee. Tutkijat, taiteilijat ja yrittäjät uskaltaisivat seurata unelmiaan ja ottaa riskejä, jos tietäisivät perustulon turvaavan toimeentulon vailla nöyryytystä kaikissa tilanteissa.

Tehdään täysin kuvitteellinen ajatusleikki. Siirrytään edelliseen lamaan ja vuoteen 1994. Leikitään, että sinä olet saanut pestin Rovaniemen työvoimatoimiston työvoimaneuvojana. Pakeillesi tulee ujonoloinen, vähän epäsiisti pitkätukka, jolle pitäisi löytää töitä.

Nuori mies kertoo olevansa koulutukseltaan medianomi ja päättäneensä juuri siviilipalveluksensa. Häntä kiinnostavat sarjakuvat ja videoeditointi, mutta niillä ei oikein elä. Lukio on jäänyt kesken. Tulee hetken vaivalloinen hiljaisuus. Nuorukaisen silmät kuitenkin välähtävät, kun alatte puhua musiikista. Hänellä on nimittäin unelma. Hän haluaisi tehdä jotain, jota kukaan ei ennen ole tehnyt. Hän haluaisi perustaa ystävineen hard rock -bändin, pukeutua kauhuelokuvien tyyliin, esiintyä mahtavan pyrotekniikan kera ja voittaa kymmenen vuoden kuluttua euroviisut.

Käsi sydämelle. Miten sinä reagoisit tällaiseen työnhakijaan?

Kehottaisitko pitämään kiinni unelmista, hyppimään hiostavissa hirviövetimissä seuraavan vuosikymmenen? Tarjoaisitko mahdollisesti starttirahaa oman yrityksen perustamiseen? Tuskin.

Todennäköisemmin yrittäisit puhua pojalle järkeä. "Onhan musiikkia mukava harrastaa, oma tyttärenikin soittaa viulua musiikkiopistossa", saattaisit lausahtaa. "Aika harva sillä kuitenkaan ihan leipäänsä ansaitsee." "Ainakaan kokonainen yhtye." "Eivätkös ne ole kalliitakin sellaiset tulishowt?" Mutta kiinnostaisiko ehkä joku muu ammatti? Tutkisit päätteeltäsi, josko löytäisit jotain edes vähänkään vastaavaa. "Olisiko yövartija mitään, tai hitsaaja?" Nuorukainen hieroo vaivautuneena käsiään ja pälyilee seiniä. Et haluaisi määrätä häntä karenssiin, joten jatkat etsimistä. Lopulta kasvoillesi kirkastuu hymy. Olet varma, että olet löytänyt aivan huippuhomman. Tarina sai kun saikin onnellisen lopin.

"Haudankaivajan apulaisen paikka on vapaana. Ihan kuin sinulle tehty. Sinua kun taitaa kiinnostaa tuo saatananpalvontakin."

Vaikka Lordi-hirviö entisenä keskustanuorena lieneekin vastikkeellisen sosiaaliturvan kannalla, en malttanut olla käyttämättä häntä esimerkkinä viranomaisharkinnan vääjäämättömästä lannistavuudesta. Itse pointti on kuitenkin tämä: Miksi nimenomaan kaikkein omaperäisimpiä ja lahjakkaimpia pitäisi nöyryyttää? Miksemme takaisi myöhempien aikojen loordeillekin taattua perustoimeentuloa niin, että he voisivat vapaasti kokeilla siipiensä kantavuutta? Etenkään jolleivat he pyydä muuta kuin luvan kehitellä juttujaan rauhassa (aineettomassa tuotannossa ei tosiaan useinkaan tarvita suuria pääomia). Kyllä maailma potkii onnettomat yrittäjät ruotuun ilman viranomaisten avustustakin.

Perustulo ei tosiaan kehota laiskuuteen, vaan siinä yhteisö päinvastoin sijoittaa jäsentensä aktiivisuuteen. Todennäköisesti paremmalla tuotolla kuin se nykyään sijoittaa pankkitukiin, yritystukiin, maataloustukiin tai johtajien optioihin. Sijoitus vastaisi hajautettua osakesalkkua. Jotkut pettäisivät odotukset, mikä on valitettavaa mutta luonnollista. Riittävän monet kiittäisivät kuitenkin vapaudestaan niin ruhtinaallisesti, että yhteenlasketut voitot ylittäisivät tappiot. Keskimääräinen tuottavuus lisääntyisi verrattuna nykyjärjetelmään, jossa kyttäämme toisiamme ja voimme huonosti kaikki muut paitsi pääomatuloilla porskuttajat.

Mutta entäpä syrjäytyneet, alkoholisoituneet, vammaisiset, mielisairaat ja muut, joilla ei ole suuria omia visioita toteutettavanaan vaan jotka aidosti tarvitsisivat toisen ihmisen tukea? Tarkoittaako vapaus heidän heitteillejättöään? Mielestäni ei, jollemme itse niin päätä. Uskon ihan tosissani, että luovuuden vapauttaminen lisäisi taloudellistakin jaettavaa. On sitten poliitikkojemme käsissä, miten verotulot käytämme.

Minusta ketään ei pitäisi auttaa tyrkyttämällä heille ilmaista pakkotyötä hankeen paleltumisen uhalla. Kelan lomakkeiden täyttäminen tuskin sekään on erityisen terapeuttinen sidos yhteiskuntaan. Yhteiskunnan heikoimmissa menettämä työpanos on parhaimmillankin niin vaatimaton, ettei vainoamista voi ainakaan taloudella perustella. Ja tuskin meidän tuottavampien ahertaminenkaan on heidän varoittavasta esimerkistään kiinni. Kun perustulo vapauttaisi avun tarvitsijat nöyryyttävien selvitysten tekemisestä ja viranomaiset selvitysten käsittelystä, voisi aktivoija muuttua aidoksi auttajaksi. Viranomainen olisi edelleen käytettävissä, mutta tällä kertaa ihmisenä ja aitona myötäkulkijana. Pienipalkkainenkin työ voisi edelleen olla jollekulle "parasta terapiaa", mutta yhdessä voitaisiin etsiä muitakin vaihtoehtoja.

Perustulossa kaikki ei ole hyvää eikä varsinkaan realistista. Hahmottelen seuraavaksi piileviä vaaroja ja ajatuksiani hyvästä perustulosta.

Lähteet:
Kopra, V. (2007). Perustulo. Kova vai pehmeä paketti? Helsinki. Yliopistopaino. Kalevi Sorsa -säätiö.
Korhonen, A, Peltokoski, J. ja Saukkonen, M. (2009). Paskaduunista barrikadillle. Prekariaatin julistus. Keuruu. Like

2 kommenttia:

  1. Vai ei vammaisilla ja "mielisairailla" ole omia suuria visioita, joita toteuttaa? Googlaapa Kalle Könkkölä, Amu Urhonen tai joku muu vammaisaktivisti, niin huomaat väitteesi vääräksi. "Mielisairas"-osastolla joudut googlaamaan englanniksi, mutta sieltä löytyykin sitten sellaisia visioidensa toteuttajia kuin Gábor Gombos, Tina Minkowicz, Patricia Deegan, Judi Chamberlin, Elyn Saks...

    VastaaPoista
  2. Ikävä, että tekstini saattoi lukea noinkin.

    En tietenkään tarkoita, ettei vammaisilla, mielisairailla, alkoholisteilla tai syrjäytyneillä voisi olla ihan yhtä huikeita visioita kuin kenellä tahansa. Kuten toteat, historia on täynnä hyviä esimerkkejä.

    Briljanteita vammaisista mieleeni tulee karismaattisen Kalle Könkkölän lisäksi vaikkapa Stephen Hawking, joka myös on jotain pientä kai joskus visioinut. Häntä liikkumisen rajoitteet ovat saattaneet nimenomaan kannustaa kehittämään vahvuuksiaan abstaktissa ajattelussa.

    Pointtini oli siinä, ja tosiaan vain siinä, ettemme hylkäisi toisiamme ihan heti, jos jossain asiassa joskus tarvitsemme toistemme apua. Ja ettei meitä pakotettaisi kerjuulle siinäkään tapauksessa, ettemme olisi tavattoman briljantteja tai tuottavia.

    Pyydän anteeksi, jos epätäsmällisellä ilmaisulla aiheutin mielipahaa. Olin sokea omalle tekstilleni. Sellaisen vammankin kanssa on elettävä.

    VastaaPoista