tiistai 3. marraskuuta 2009

Ensimmäinen valintamme: mukana vai poissa?

Työttömyyteni on kesälomineen kestänyt neljä kuukautta. Olen taantumasta huolimatta päässyt hakemaan kiintoisiakin töitä. Haastatteluun minua ei kuitenkaan ole kutsuttu kertaakaan. Epäilen että iän takia, vaikken tietysti voi olla varma. Levottomana odotan lähestyvää ilmoittautumista TE-keskuksessa, jossa pelkään kannustettavan yrittäjyyteen ilman kunnollista liikeideaa, tai mahdollisesti kurssille opiskelemaan ansioluettelon laadintaa. Pakkotyöhön tuskin sentään vielä joudun.

Alkuaikojen varovainen optimismini on jonkin verran järkkynyt. Monen ikäiseni, lähtöruutuun palautetun lailla pohdin, joudunko viettämään viimeiset työvuosikymmeneni raakkina työnantajien ja viranomaisten armoilla. Myös nuoremmat pätkä-, ketju-, silppu- ym. töihin tai päättymättömiin yt-neuvotteluihin juuttuneet tuntevat jatkuvaa levottomuutta. Harmin aiheita löytyy tukevasti työllisillekin: pomo on epäreilu, työkaverit tylsiä, ura tökkii, työ edistää vain eriarvoistumista, kerskakulutusta ja/tai ekosysteemin luhistumista.

Miksemme voisi tehdä kuten mainosmies Vatanen Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi -romaanissa: hypätä selityksittä oravanpyörästä? Miksemme lakkaisi teeskentelemästä tyhmempää kuin olemme? Miksemme ryhtyisi aidoksi, sitoumuksista vapaaksi itseksemme? Sitoutuminen on aina luopumista. Miksi sitoutuisimme?
Voimme periaatteessa ajatella olevamme sitä yksilöllisempiä, mitä vähemmän meillä on siteitä mihinkään suuntaan. Identeetti ei tällöin ole meille yhteyden löytymistä muihin, vaan jotain, jolla erottua heistä. (ks. Siltala, 388) Ajatus täydellisestä irroittautumisesta saattaakin viehättää hetken, mutta uskon, että useimmat yksilöllisyyden nimeen vannovat tulevat toisiin ajatuksiin hetken mietittyään. Teologi ja filosofi Terho Pursiainen huomauttaa, että sitoutumattomuuden vaikutus on täsmälleen sama kuin sitoutumisenkin. Sekin on luopumista. Kaikesta irtinsanoutuneella yksilöllä on paljon abstraktia vapautta. Vapaudella ei kuitenkaan ole hänelle suurta arvoa, koska tärkeät vaihtoehdot puuttuvat hänen elämästään. Ja jos tärkeyden ulottuvuus jää uupumaan, valinnoista tulee pelkkiä oikkuja. (ks. Pursiainen, 105)

Epäilen myös, että pitkään jatkuessaan irtisanoutunut yksilöllisyys johtaa taantumiseen tai sairastumiseen. Kielestä alkaen identiteettimme muodostuu suhteessa muihin ihmisiin. Ehkei aitoa, ympäristön vaikutuksesta vapaata omaa itseä ole olemassakaan. Jos sellainen olisi, aidon yksilöllisyyden malliesimerkkinä voisi pitää Saksan metsissä 1800-luvulla varttunutta löytölapsi Kaspar Hauseria. Kirkasta valoa kavahtanut, kömpelösti liikehtinyt ja sanavarastoltaan taantunut Hauser lienee kuitenkin ollut pikemmin irtisanoutuvan yksilöllisyyden murheellinen päätepiste.

Irtisanoutuva yksilöllisyys on Pursiaisen mielestä järkevää vain, jos emme voi sitoutua joutumatta toisten hyväksikäyttämäksi (ks. Pursiainen, 105-106). Katsoin eilen Ylen MOT-ohjelman jakson Palkattomat, joka arvioi 320 000 suomalaisen, eli 13 prosentin työvoimasta, paiskovan tälläkin hetkellä töitä erilaisissa palkattomissa harjoitteluissa. En voinut välttyä ajatukselta, etteivätkö haastatelluista ainakin työvoimapoliittista ilmaistyötä ulkomailla tehneet tekniikan tohtori ja valtiotieteen maisteri voisi jossain vaiheessa kokea tilannettaan juuri Pursiaisen edellyttämään tapaan toivottomaksi. Valitettavasti he eivät taida olla ainoita, sillä ohjelman blogi täyttyi nopeasti karmeista tarinoista. Yksi kertoi kokeneesta perushoitajasta, jonka tyytyväinen työnantaja yhden puolen vuoden palkattoman työmarkkinatukiharjoittelujakson jälkeen "palkkasi" toiseksi samanlaiseksi, ja joka kolmannesta palkattomasta jaksosta kieltäydyttyään sai karenssit niskaansa. Haluan kuitenkin uskoa, että laillistettu orjatyö on Suomessa edelleen poikkeus.

Joukossa "tyhmyys saattaa tiivistyä", mikä myös voi olla pätevä syy irtisanoutuvalle yksilöllisyydelle. Ryhmän jäsenenenä olemme vaarassa tempautua eettisesti hankaliin tilanteisiin. Esimerkiksi keskitysleirin vartijalle käskyn tottelematta jättäminen olisi epäilemättä suositeltava, vaikkakin uhkarohkea valinta.

Yhteisöön sitoutumisessa on siis kääntöpuolensakin. Jäljittäessään englannin community-sanan etymologiaa Pursiainen ei löydä aihetta riemuun. Sana on kokoonpantu latinan sanoista cum 'yhteinen' ja munis 'puolustus' ja tarkoittaa varustettua kaupunkia. Yhteisö siis sulkee sisäänsä sulkemalla toiset pois. (Pursiainen, 123) Yhteisöllisyydestä puhuminen voi myös olla vähän hurskasta. Juha Siltala ajoittaa kulttuurisista tai etnisistä yhteisöistä puhumisen alkaneen vasta, kun yhteiskunta tosiasiassa oli muuttunut eriskunnaksi vailla muita yksilöiden välisiä siteitä kuin markkinoilla sovittu hyöty. (ks. Siltala, 387)

Jos olosuhteet kuitenkaan ovat vähänkään suotuisat, kannattaa meidän Pursiaisen mielestä tavoitella tuuheaa yksilöllisyyttä. Tuuhea yksilöllisyys on elämistä sitoutuneena monelle tärkeälle taholle yhtä aikaa. Vain moninaisten sitoumusten jännitekentässä tragedioitaan hallinnoivasta ihmisestä voi hänen mukaansa kehittyä radikaalissa mielessä yksilöllinen olento. (ks. Pursiainen, 106 - 107)

Omia vaihtoehtoja pohtiessamme meidän kannattaa myös pitää mielessämme, että "irtisanoutuminen" on usein tietoinen brändi. Useimmat toisinajattelijat "erakoitunutta" Pentti Linkolaa myöten paljastuvat lähemmässä tarkastelussa monin aktiivisin sitein ympäristöönsä kiinnittyneiksi tuuhean yksilöllisyyden toteuttajiksi. Meistä tuskin siis tulee vapaita yksilöjä mediaseksikkään julkkiserakon esimerkkiä seuraamalla. Pelkään, että kävisi paljon onnettomammin. Irtisanoutuvaa yksilöllisyyttä edustaa murheellisimmillaan vaikkapa kouluammuskelija Pekka-Eric Auvinen. Aidon valinnan sijaan hän lienee päätynyt umpikujaan, jonka on sitten selittänyt itselleen hyveeksi.

Jos päätämme kestää jonkin verran epämukavuutta ja, mielestäni viisaasti, jatkaa mukana, päädymme seuraavaksi valitsemaan olemmeko puolesta vai vastaan.

Lähteet:
Juurus, K. (2.11.2009). Palkattomat. MOT. Yleisradio TV1.
Paasilinna, A. (1975). Jäniksen vuosi. Weilin + Göös.
Pursiainen, T. (2003). Sitoutumisesta ja sitoutumattomuudesta. Kirjapaja Oy. Jyväskylä.
Siltala, J. (2004). Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.

2 kommenttia:

  1. Samaa pohdin näinä päivinä. Olen henkisesti valmentautumassa tulevaan tilanteeseen. Valmistun uuteen ammattiin edellisessä väsyttyäni, mutta edessä on luultavasti palkkatyöttömyys koko työuran loppuun asti lukuunottamatta pakkotöitä ilman palkkaa. Seuraan blogisi kautta, mitä tulossa on ja miten voi säilyttää ihmisarvonsa TE-toimiston komennuksessa. En todellakaan laiskistuisi tuhannella eurolla, omaehtoista tekemistä riittää. Anteeksi nimettömyyteni tässä tilanteessa.

    VastaaPoista
  2. Mukava ajatella blogini olevan muutakin kuin terapiaa itselleni!

    Mielestäni sen paremmin työttömän kuin työllisenkään ei enää kannata kiinnittyä koko sielullaan työhön, viikate kun voi osua ihan kehen ja koska tahansa. Ehkä olen valinnut läheiseni hyvin, mutta yllätyin miten asiallisesti tuttuni ovat työni menettämisen ottaneet, korkeintaan "vanhempi kansa" tilaisuuden tullen kyselee työnhakuni edistymisestä. Nuorille taas pätkä-, silppu- ym. työt, niiden väliset työttömyysjaksot kuten myös "paska-" ja pakkotöiden pakoilu ovat arkipäivää.

    Tärkeämpää kuin bruttokansantuotteen kasvattaminen tai hysteerinen "yskilöllinen" kuluttaminen taitavat itse kunkin elämässä kuitenkin olla läheiseset ihmissuhteet, terveys ja mielekäs (ehkä palkkatyötä mielekkäämpikin?) tekeminen. Kaikkein tärkeintä on mielestäni huumorin säilyttäminen. Jos rentous ja leikkisyys katoavat elämästä, niiden mukana menee kyllä kaikki muukin.

    Oma ensimmäinen käyntini TE-keskuksessa sujui kesällä hyvin asiallisesti. Lähestyvään uuteen käyntiin, samoin kuin työvoimapolitiikkaan yleensäkin, palaan aikanaan varmasti myös näillä sivuilla. Toivon jatkossa parasta, sillä eihän mikään olisi hienompaa kuin uuden, asiallisen homman löytäminen. Samalla varaudun pahimpaan, sillä aika hurjalta tuntui tuo toissapäiväinen MOT-ohjelma ilmaistyön teettämisestä työelämäharjoittelun varjolla aivan huippuammattilaisillakin. Ja tämä kaikki perustulosta puhuneiden vihreiden heilutellessa työministerin nuijaa. Murheellista, että syntyvät orjamarkkinat näyttävät mediassa kokonaan hukkuneen sikainfluenssa- ja verotietouutisoinnin alle.

    VastaaPoista