Päälavajumputukseen olen jo vähän kyllästynyt, mutta sivummalta löydän edelleen elämyksiä, tänä vuonna kaksin kappalein.
Brittiläinen musiikillinen "tutkimusmatkailija" ja multi-instrumentalisti Andrew Cronshaw ja dukukia soittanut armenialainen Tigran Aleksanyan esittivät huikean kauniin, kansanmusiikista ammentavan kokonaisuuden. Meditatiiviselle esitykselle hauska vastakohta olivat Cronshawn rasavillit välispiikit. Vivahteikkaan esityksen kuulisi mieluusti uudelleen hälyttömässä konserttisalissa. Onneksi elämänkumppani onnistui ostamaan Cronshawin hienon Ocre-levyn. Artisti sattui paikalle samanaikaisesti ja vannotti omistuskirjoituksessaan kauppaamasta levyä kirpputorilla.
Maininnan ansaitsee myös nepalilais-espanjalainen UrJazz-kokoonpano, joka yhdisteli taitavasti nepalilaista kansanmusiikkia jazziin ja flamencoon.
Ei tällaista tarjontaa ole aina ollut, kuten me keski-ikäiset hyvin muistamme. Vasta 1980-luvun loppupuolella Helsingin henki tuulettui hengittäväksi Helsingiksi. Kaivarin konsertit, Hasse Walli senegalilaisrytmeineen ja monet muut ihmeelliset asiat toivat käännösiskelmien, Tero Heinäsen Agit Prop -sävelradioiden ja Jaakko Janhukaisen Levyraadin mustavalkoiseen maailmaan värit. Kovin erilaiseen todellisuuteen kasvavat nykyiset netissä ja festareilla viihtyvät nuoret kuin me umpiopakatut 1960-luvulla maailmaan parkaisseet.
Ehkä juuri musiikissa globalisaatio on ymmärrettävimmillään. Voisimme ajatella siitä, kuten Helsingin kaupungin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén ajattelee (kuva)taiteesta: se on globalisaation hyvä puoli. Vaikka kovasti nautin toissaviikonlopun tapahtumasta, en jahkailevaan tapaani osaa olla kyseenalaistamatta tätäkään.
Pessimismini perusteet ovat onneksi tavallista hatarammat. Olen epämusikaalinen. Pimputin lapsena pakotettuna pianoa. En oppinut viidessä vuodessa kunnolla nuottejakaan. Jääräpäät, isä ja poika, ottivat yhteen, enkä tänäänkään tiedä voittiko kumpikaan. Fanikulttuurikin on minut sivuuttanut. John Lennonin kuoltua Mark Chapmanin luoteihin 8.12.1980 (kiinnittäkää huomiota yksityiskohtiin!), sain lukiossa kivisydämen maineen tokaisessani, että mitäpä yhdestä Lennonista, samanmoisia kuolee kehitysmaissa kuin kärpäsiä ihan joka päivä. Tiedän, että ihan järkeviksi luulemani ihmiset reissaavat maailmalla kuullakseen suosikkiaan, mutten voi ymmärtää, että he ottavat ulkomusikaalisetkin lausahduksetkin niin tosissaan.
Sen minä kyllä ymmärrän, että musikaalinen ja ajatteleva ihminen ryhtyy mieluummin musisoimaan kuin vaikkapa bloggaamaan. Miksi kohdistaa sanomansa sadoille jos voi tavoitella miljoonia?
Ennen kaikkea minua mietityttää omaehtoisen, omasta arjesta syntyvän kulttuurin kohtalo.
