Suhteet ja työurani

Kiinnostava kirjoitus Hesarissa sai pohtimaan oman työurani suhteellisuutta ja suhteettomuutta. Hiukan mutkia oikoen se sujui seuraavasti.

Lukiokaveriani Jari pääsi kahdesti paikallislehteen. Ensimmäisen kerran laiska toimittaja haastatteli ensimmäistä ylioppilaskirjoituksista poistujaa. Toisen kerran laiska toimittaja haastatteli paikkakunnalle avatun uuden Alkon ensimmäistä asiakasta. Siinä merkittävimmät Jarista. Minä kirjoitin kuusi ällää, olin kesätyötön ja suuntasin työvoimatoimistoon selvittääkseni miten elämäni rakentaisin. Työkkärin takana raivosi rakennustyömaa, ja kun olin lähdössä, aidan takaa huudettiin. Jari viittoili iloisesti ja selitti saaneensa isänsä kautta hyvän kesäduunin kaivinkoneenkuljettajana. Minulla ei tätä kaistaa ollut. Olimme kunnollinen, näkymätön, alempaan keskiluokkaan kuuluva, televisiota iltaisin katseleva tiilitaloperhe, enkä ujona itsekään saanut tartuttua puhelimeen saati muutenkaan tehtyä itseäni tykö. Rauma Repolaan kävin jättämässä paperit, enkä sen koommin kuullut asiasta. Leikkasin kesän puolipäiväisesti ruohoa leirintäalueella ja sitten jaoin postia. Molemmat työt valitsin, koska niissä saattoi välttää työpaikan ihmissuhteita.

Pääsin opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun. Kuvisopettajien linja tuntui turvalliselta valinnalta, koska se valmisti ammattiin, ja oli myöhemmin ajatellen kiinnostava, koska kurssikaverit tulivat ympäri maata ja eri yhteiskuntaluokista. Olin myös kiinnostunut yhteiskunnasta, ja päätynyt mm. kieltäytymään aseista, joten hankkiuduin pääopintojeni ohessa tuhlaamaan yhteiskunnan varoja Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Valtsika ei valmistanut varsinaisesti mihinkään, ja sinänsä mukavat kurssikaverit tulivat varsin yhtenäisestä taustasta. Monet saivat ensimmäisen työ- tai harjoittelupaikkansa yliopistolta, ministeriöistä tai lehtien toimituksesta, ja huomattavan monessa paikassa työskenteli ennestään jo joku samanniminen. Fiskuja ja käyttäytymiskoodin valmiiksi taitavia nämä kurssikaverini olivat, ja koska he hoitivat hommansa varmaankin moitteettomasti, heidän urakehityksensä oli nouseva. Moni on nykyään televisiosta tuttu. Niistä samoja arvosanoja saaneista, jotka päätyivät mäkkäriin, en sittemmin ole kuullut.

Työn jälkeen

Riittääkö mielekästä palkkatyötä tulevaisuudessa kaikille? Onko minkä tahansa työn tekeminen millä tahansa ehdoin arvokkaampaa kuin joutilaisuus? Mitä tapahtuisi, jos meille kaikille annettaisiin vastikkeeton perustulo? Mitä yhteiskunnalle tapahtuisi? Mitä sinulle tapahtuisi? Mitä tekisit, jos sinun ei olisi pakko tehdä työtä? Miksi ja mistä lähtien olemme kokeneet velvollisuudeksemme työnteon?

Ruotsalais-italialainen Erik Gandini on mielidokumentaristejani, ja työn tulevaisuuden ja tarkoituksen pohtiminen on pakkomielteitäni. Työn jälkeen -dokumenttielokuvassa (2023) yhdistyvät molemmat, joten sitä on ilo suositella.

1.5.2024 tulee täyteen viisi vuotta omasta ratkaisustani. Työn päivänä juhlin palkkatyöstä poistumiseni viisivuotispäivää. Iloitsen, mutten suosittele kenelle tahansa. En edes kuluttamiseen kyllästyneille. Vähintään oma tarkoitus on hyvä ajatella valmiiksi, ja varata myös vaihtoehtoista puuhaa.

Puolueiden eduskuntavaaliohjelmat ja työ

Halusin vuoden 2011 eduskuntavaaleissa selvittää puolueiden työhenkisyyden, minkä vuoksi laskin työn esiintymisen  puolueiden edellisten vaalien vaaliohjelmassa. 

Sanan työ tai jonkun sen johdannaisen mainitsi vuonna 2007 suurimmista puolueista Suomen Keskusta 220 kertaa, Vasemmistoliitto 201 kertaa, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 163 kertaa, Kansallinen Kokoomus 147 kertaa ja perustuloa puffannut Vihreä liittokin 88 kertaa. (Perussuomalaiset oli tuolloin vielä pienpuolue, joten se puuttui laskelmista.) 

Saadakseni selville työn suosion kehityksen viimeisen 15 vuoden ajalta tein tuoreille vaaliohjelmille vastaavan testin, jonka tulos oli seuraava: 

Turun jälkeen. Lisää kuria ja järjestystä?

Minulta on kysytty ajatuksiani Turun puukotuksista. Ajatellut surra muiden mukana, vaieta, kun olen tyhjä kuten useimmat. Monet ihmiset puukkotyypin ympärillä toimivat rohkeammin kuin minä ikinä olisin pystynyt. Samoin hienosti toimi poliisi. Jenkeissä tyyppi olisi ammuttu tuhannen päreiksi, Venäjällä olisi varmuuden vuoksi ammuttu lisäksi puoli torillista. Hyvä ettei ruikusta tehty marttyyriä vaan hänet tuomitaan varoittavana esimerkkinä oikeudessa kuten lain mukaan kuuluu.

Murhenäytelmän jälkeinen sosiaaliporno on ollut vastenmielestä.

Nettiöykköreiltä tiesti, mitä odottaa, ja pimeyden ruhtinas Halla-aholta, mutta vakavasti otettavilta poliitikoilta olisi odottanut suhteellisuudentajua eikä intomielisyyttä purkaa oikeusvaltiota. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta pitäisi muistaa, että elämme maailmanhistorian turvallisinta aikaa, yhdessä maailman turvallisimmista maista.

Yksikin uhri on kuitenkin liikaa? Ei ole. Ei voida ajatella niin, että estämme lapsia jäämästä auton alle katkomalla kaikilta varmuuden vuoksi synnytyslaitoksella jalat.

Myöskään varmuuden vuoksi tehtävässä rajojen sulkemisessa tai turvapaikanhakijoiden massakarkoituksissa ei olisi mieltä. Rajojen yli kulkee paljon enemmän hyvää kuin pahaa, ja pahaa löytyy myös itsestämme. Pelottavia ovat niin radikalisoituneet muslimit kuin natsiaatteen viettelemät breivikit kuin narsistiset perhesurmaajat kuin piripäiset sekoilijat kuin kapakan sulkemisaikaan ilman naista jääneet känniläisetkin. Usein, joskaan ei aina, uhkissa on kyse hukkaan joutuneista nuorista miehistä.

Jokainen, joka on joskus ollut nuori mies, tietää ettei nuoria miehiä mikään uskonto tai ideologia ohjaa. Vaan se, joka itsellänikin, ehkä vähän jo muistumana, on omasta arvostaan tarkka ja roikkuu jalkojen välissä.

Jos terrorismia, perhesurmia, koulusurmia tai huumehörhöilyä vastaan halutaan suojautua, se ei onnistu katkomalla lapsilta jalkoja tai lisäämällä jokaiseen kadunkulmaan poliisipartioita tai sallimalla kaikkien kansalaisten puhelin- ja nettivalvonta. Ei myöskään suojautumalla muilta kulttuureilta, aatteilta tai uskonnoilta. Ei edes ottamalla aseet pois kaikilta.

Vaan luomalla olosuhteet, jossa mahdollisimman monen on hyvä olla. Tulo- ja varallisuuserojen kaventaminen, koulutus, terveydenhoitopalvelut, mielekäs tekeminen ovat arkisia ratkaisuja. Monelle turvapaikanhakijalle mielekästä tekemistä olisi työ. Jopa kotimaisia säädöksiä alemmin palkattu, kun se yhdistetään esimerkiksi kieliopintoihin. Jos vastaavasti isolle joukolle nuoria miehiä ei anneta mahdollisuutta mielekkääseen tekemiseen, he alkavat tehdä mielettömiä tekoja. Sääntöön ei ole poikkeusta. Siihen eivät vaikuta uskonnolt tai poliittiset aatteet tuon taivaallista. Ay-liike hohoi!

Valvontaakin tarvitaan. Mutta kohtuudella. Äärimmäisyyteen ei pidä vastata äärimmäisyydellä, sillä juuri siihen pyrkivät ne uskonnolliset ja poliittiset pedofiilit, jotka nuoria pudokkaita ohjailevat. Heidän hyödyllisiä idioottejaan ovat kotoiset meuhkaajamme, jotka ovat olevinaan terrorismia vastaan, mutta jotka ovat terroristien tärkeimpiä tukijoita. Tynkä-perussuomalaisia voidaan hyvin kutsua Suomen islamistipuolueeksi.

Mitä liiallisesta valvonnasta voisi meille kunnon ihmisille seurata? Eikö valvonta ole samantekevää, jos omatuntomme on puhdas?

Näen, että suurempi vaara kuin kaikki terroriteot yhteensä, on digitalisoituvassa maailmankylässämme päätyminen kaikenkattavaan valvontaan. Kaikenkattavasta valvonnasta on ollut ja on pelottavia paikallisia esimerkkejä. Mutta niin itäblokin kommunistimaissa kuin nykyään Pohjois-Koreassa ihmiset saattoivat kuitenkin haaveilla vapaudesta, joka sijaitsi jossain omien rajojen ulkopuolella. Mutta jos pelko ja sen myötä valvonta pääsevät ulottumaan kaikkialle, ei enää jää ulkopuolista maailmaa, josta käsin valvonnan voisi enää koskaan purkaa. Ja jos ja kun valvonta liukuu ajan myötä väistämättä vääriin käsiin, syntyy painajaismainen maailma, jossa toive paremmasta lakkaa kokonaan.

Ei siis tueta niitä meuhkaajia, jotka nyt raakkuvat perustuslakia pilkaten lisää valvontaa ja kovempia rangaistuksia. Ei tueta pelkureita ja raukkoja.

Äitini Suomi

Lapsia oli ensin kolme. Suur-Suomi innosti tekemään neljä lisää. Aatteesta syntyi äitini kevättalvella 1936.

Kun äiti oli viiden, sota vei papan. Äidin äiti jäi leskeksi hoitamaan lapsikatrastaan ja isoa kotitilaa Länsi-Suomessa. Vastuu painoi, ja mummin hermot olivat välillä kireällä. Lapset saivat tulla ja mennä. Kasvatukseksi riitti, että oli pöydässä ruoka-aikaan. Maita ja mantuja piisasi. Tallia, navettaa, kanalaa, aittaa, pakaria, metsää, peltoa, jokea ja merenrantaa. Ja ihmisiä: tilanhoitajia, suomea ja ruotsia pulputtavia sukulaisia, sisaruksia ja kyläläisten lapsia, kansakoulunopettajaa, pappia ja muuta seurapiiriä, piikoja, renkejä, seppää pajoineen, kalastajapariskuntaa merenrantamökkeineen, inkeriläisiä pakolaisia, komeasti laulavia venäläisiä sotavankeja, evakkoja. Ja niin edelleen. Äidistä kasvoi äitinsä uskottu, joka päätyi kantamaan huolta varhain.

Teini-iässä terveys horjui ja oppikoulu jäi kesken. Mutta oli elämässä iloakin. Yhdessä sisarukset kävivät tansseissa. Äidistä kasvoi mykistävä, tumma, ampiaisvartaloinen kaunotar, jonka tyylitaju oli erehtymätön. Pyöriteltäviä riitti, Mölliä myöten. Jopa liiaksi asti. Keski-ikäistyttyään ja pyylevöidyttyään äiti totesi helpottuneensa, kun ventovieraat uroot lopettivat perään vislaamisen.

Viisikymmenluvulla äiti sai kurkistaa suureen maailmaan. Hän piikoi Ruotsissa, ja teki äitinsä ja tutun papin perheen kanssa automatkan sodasta toipuvaan Euroopaan: Saksaan, Itävaltaan, Sveitsiin, Italiaan ja Ranskaan. Perhealbumissa on viehättävä valokuvasuurennos äidistä kansallispuvussa taustanaan lumihuippuiset Alpit.

Sairaus hellitti. Äiti kävi kosmetologikoulun ja emäntäkoulun. Hän auttoi kotona, työskenteli hoitajana orpokodissa Ruissalossa, apuhoitajana sairaalassa Helsingissä, myyjättärenä tätinsä kangaskaupassa Uudessakaupungissa ja lopulta parturina Raumalla.

Kunnes eräänä päivänä 1960-luvun alussa asiakkaaksi istui isäni, pikimustatukkainen Antrean poika. Isä oli Hämeeseen, Kymenlaaksoon, Ruotsiinkin, ulottuneen kiertelynsä jälkeen moottoripyöräillyt töihin Rauman satamaan, kummallista kieltä puhuvien ihmisten keskelle. Tähän merikaupunkiin uimataidoton sisämaan kasvatti päätti asettua. Parturintuoliin hän ei istunut sattumalta. Hän oli kartoittanut paikallista tarjontaa, ja saanut kapakassa vinkin kauniista, vapaasta kartanon tyttärestä. Ensi käynnillä isä ei puhua pukahtanut. Jonain seuraavista hän kutsui äidin jääkiekko-otteluun. Kun kutsu oli muualle kuin ravintolaan, kutsuja oli kunnon mies, äiti päätteli. Kun ulkomuotokaan ei ollut hullumpi, äiti vastasi myönteisesti. Ottelun lopputulosta ei kumpikaan muista, mutta avotaivaan alla takuulla vilutti. Lähikontaktiin saattoi päästä tanssilavan ulkopuolellakin, oli isä oivaltanut.

Turvapaikanhakija joulukalenterissa, ja ongelman ratkaisu

Avaan joulukalenterin itsenäisyyspäivän kohdalta. Luukusta katsoo keräyskampanjoiden kuvastosta tuttu pelokas pikkupoika suurine silmineen. Arviolta kahdeksanvuotias.

Poika on väsynyt ja kuumissaan. Lähtemään on jouduttu kiireesti, ja vaikka on keskikesä, päälle on puettu kaikki mahdollinen. Poika ei vielä itse osaa kertoa, mutta hän on paossa samaa sotaa, joka tappoi hänen isänsä jo vuosia sitten. Poika ei myöskään tiedä, että hän on onnekas. Jos hän, hänen äitinsä ja siskonsa olisivat myöhästyneet junasta, he olisivat joutuneet tulemaan seuraavalla. Sillä, joka joutui keskelle maansa sotahistorian tuhoisinta ilmapommitusta, jossa toista sataa, pääasiassa sotaa pakenevaa suojatonta siviiliä sai surmansa.

Katson poikaa ja näen hänessä muutakin tuttua kuin kärsivän lähimmäisen. Poika muistuttaa kovasti minua itseäni. Poika on isäni.

Poika pääsi turvaan. Perhe asettui Hämeenlinnan seudulle, sitten Tohmajärvelle. Sisämaan karjalaispoika kouluttautui satamatyönjohtajaksi ja päätyi tekemään työuransa omituista murretta puhuvien ihmisten keskelle Raumalle, josta löysi äitini. Muutama kuukausi sitten ostin isälle eläkepäivien ratoksi tabletin. Voi olla, että hän tälläkin hetkellä etsii kuvia kotiseuduistaan, rajan molemmilta puolilta.

Kun ajattelen Suomeen nyt tullutta noin 30 000 turvapaikanhakijaa, ajattelen väkisin isän kautta. Aivan oikein minua muistutetaan tilanteen erilaisuudesta. Isä ei ollut pakolainen paettuaan sotaa maansa sisällä. Turvapaikanhakija hän kuitenkin oli.

Ja aivan samoin kuin turvapaikanhakijoita tänään, myös evakoita karsastettiin aikanaan kovasti. Heidänkin asuttamisensa maksoi, ja raha oli jostain poissa. Muun muassa äitini äidiltä, joka oli jäänyt sotaleskeksi seitsemän lapsensa kanssa. Hänen kotitilastaan lohkottiin evakoille maatiloja samassa suhteessa kuin heillä oli ollut omistuksia Karjalassa. Helppo oli epäillä tulijoiden ilmoituksia ja todellista tarvetta. Eivät tainneet vapaamieliset suomenruotsalaisetkaan malttaa olla nimbyilemättä kummallisia mie- ja sie-ihmisiä kohdatessaan.

Sinänsä metka sattuma, että suurimman vastuun evakkojen asuttamisesta kantoi Perussuomalaisen puolueen edeltäjän, Suomen Maaseudun Puolueen, perustaja ja pitkäaikainen johtaja, "unohdetun kansan ääni", Veikko Vennamo. Veikon, perussuomalaisten todellisen isän poika Pekka Vennamo, myös puolueen pitkäaikainen johtaja, taas hiljan kauhisteli kansanedustaja Olli Immosen monikulttuurisuuslinjauksia Facebook-sivullaan:

Mutta mitä pitäisi tehdä turvapaikanhakijoille vuonna 2016? Ongelmahan meillä on. Sen myöntävät jo muutkin kuin maahanmuuttokriitikot.

Prosessi, resurssi (sinä?), ja kolmas maailmansota

Nollien ja ykkösten maailma on horoskooppeihin ja voimaeläimiin uskomattomien miesten. Luulisi, ettei huuhaalle ole tilaa.

Silti joka niemeen, notkoon, saarelmaan, kuntaan ja sairaanhoitopiiriin nousee oma vaikeasti käytettävä tietojärjestelmänsä, joka ei suostu puhumaan muiden järjestelmien kanssa. Alkujaan kehityksestä innostuneet käyttäjät alkavat suhtautua tekniikkaan välinpitämättömästi tai jopa vihamielisesti, kun eivät koe sen helpottavan arkeaan. Neljännes hankkeista ei tuota maksajalleen koskaan minkäänlaista hyötyä vaan päätyy keskeytykseen (ks. Ryhänen). Ja vaikka verorahoitetut katastrofit paistattelevat julkisuudessa, meininki kylmää myös yrityksissä. Ne vain vaikenevat nolona miljoonamokistaan. Mistä ihmeestä on kysymys?

Olen ollut alalla 15 vuotta, enkä ole vielä nähnyt törmännyt kylmään harkintaan. Tunteellisempaa olentoa kuin johtavassa asemassa oleva pukumies ei taida ollakaan. Katsokaa kyynelehtivää Harry Harkimoa tai Kalervo Kummolaa Sel8nne -dokumenttielokuvassa (ks. Siili). IT-talon johtaminen on arvailua ja harhailua siinä missä muukin elämä.

Isot järjestelmät ovat äärimmäisen mutkikkaita. Ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne luodaan tyhjästä ja ennen kaikkea ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne kehittyvät vähitellen. Ne saattavat pitää sisällään hyvin erilaisia teknologioita eri aikakausilta. Alkuperäiset tekijät ovat jo muissa töissä tai eläkkeellä, ja kun dokumentaatiokin on summittaista, on päässyt syntymään erilaisin purkkaviritelmin kasassa pysyvä spagettihirviö, johon kukaan vastuullinen ihminen ei enää uskalla koskea.

Ennen kaikkea riippuvuuksien verkosto on ylivoimainen asiakkaalle. Suhteessa teknologiaan asiakas elää samassa epävarmuudessa kuin maanviljelijä on elänyt vuosituhansia suhteessa säähän. Riippuvaisena, ymmärtämättä. Tulvat, kuivat kaudet, heinäsirkkaparvet, yöpakkaset tai myrskytuulet ovat saattaneet koska tahansa tehdä tyhjäksi viljelijän uutterat ponnistelut ja suistaa hänet perheineen nälkäkuoleman partaalle.

Huhujen ja luulojen maailmassa on suuri kiusaus uskoa asiantuntijaan, joka vakuuttaa tuntevansa kalenterit, joka väittää tietävänsä, milloin kyntää, milloin kylvää. Asiantuntijaan, joka selittää selittämättömän.

Moderni meteorologia ja tukiaiset ovat tehneet papistosta viljelijälle tarpeettoman. Uusi työpaikka löytyy it-alalta.

Suunnitelma B

Kun blogin alkajaisiksi vuonna 2009 pohdin ihmisen motiiveja tehdä työtä, olin työtön työnhakija. Hurjan ulkoistuksen herkistämänä jahkailen neljä vuotta myöhemmin samaa, nyt henkilökohtaisemmin.

Yritys, johon minut kipattiin, vaikuttaa kelvolliselta. Palkka ja työehdot säilyvät alkuun miltei entisellään, tahtia ja ehtoja kiristettäneen vasta vähitellen. Irtisanomisen suoja-aika on varsin pitkä. Sen kuluttua väkeä epäilemättä vähennetään. Lomautuksia saatetaan toki jakaa ennekin. Periaatteessa arvostan silti mahdollisuutta jatkaa edes hetken. Pätevämpiä on joukoin vailla työtä.

Ei tämä silti kivaa ole ollut. Työnkuvani muuttui, eikä parempaan suuntaan. Ennen suunnittelin. Nyt arvioin työmääriä ja siirrän tietämystäni halpamaihin. Mekanisoimme henkistä työtämme, jotta kuka tahansa voisi tehdä sitä missä tahansa. Aina siellä, missä halvimmaksi tulee.

Moraalisesti en näe ulkoistuksissa ongelmaa. Hyvinvoinnin kuuluu jakautua maailmassa tasaisemmin. Pätevän intialaisen insinöörin pitää saada sama palkka kuin suomalaisenkin. Ulkoistamisen ansiosta tasoittuminen vähitellen tapahtuu. Länsimaisen työntekijän neuvotteluasema tosin romahtaa vuosiksi tai vuosikymmeniksi, mutta minkäs teet.

Kaikille aloille mekanisoiminen ei sovi. On eri asia hajoaako Toyotasi vai aorttasi. Autoja voidaan koota liukuhihnalla, mutta esimerkiksi terveydenhoitoa, vanhustenhoitoa tai koulutusta lähestyisin holistisemmin. Oma alani on rajatapaus. Välillä epäilen tavattomasti, välillä näen järkeäkin.

Vuosikymmeniä palvelleet huippuosaajat ovat kuitenkin kokeneet tulleensa nöyryytetyiksi. Viimeisenä palveluksena ulkoistettujen pitäisi nyt muutamassa kuukaudessa siirtää koko tietämyksensä ulkomaille. Ulkoistukselta pelastuneetkaan eivät huokaa helpotuksesta. Eräs lyhyen aikaa talossa ollut asiantuntija esitteli oman salaliittoteoriansa: hän sai jäädä, koska hänen pois potkimisensa tulee aikanaan halvimmaksi. Huumori hersyy. "Vielä ei tule ilmastointilaitteista kaasua", kuuluu kylmäävin kuulemani murjaisu.

Monet ovat irtisanoutuneet. Minäkin harkisten. Olkoonkin, ettei uutta työtä ole tiedossa kuten useimmilla lähtijöillä. Olisi ehkä silti parempi paeta ennen kuin voimat täysin loppuvat.

Mitä paljastui Pekka Himasen luennolla?




Pitkittynyt flunssa ja tuore tutkimuskohu johdattivat minut lukemaan uudelleen vuonna 2005 Pekka Himaselle kirjoittamani harjoitustyön. Luova elämä - luovuuden filosofia ja luova talous -luentosarja käsitti neljä luentokertaa, joiden päätteeksi kirjoitimme lyhyen esseen omasta luovuuden filosofiastamme. Suhtauduin suureelliseeen lähtökohtaan varautuneesti, mutta sain kuitenkin tekstin punnerretuksi, vaikken lyhyttä tietenkään.

Jo luentosarjan aikana pommitin Himasta kysymyksillä ja huomioilla. Yllättäen hän vastasi taviksen vuodatukseen parin sadan sanan mittaisella kannustavalla sähköpostilla, jossa hän pohti muun muassa vakavasti kärsimyksen ongelmaa.

Löysin omassa tekstissäni Himasen sujuvasta yltiömyönteisyydestä paljon hyvää. Itsensä voittamisen perushömpästä en kokenut olevan kysymys. Maailman rakenteelliset ongelmat tunnustettiin, mutta niissä ei suostuttu rypemään. Silti realisti minussa epäili todellisuutta Himasen maailmaa karummaksi paikaksi.

Seuraavassa hieman karsittuna siis se, mitä julistin huippufilosofille marraskuussa 2005. Mukaan näyttää mahtuneen monia tässä blogissa myöhemmin jatkuneita teemoja.

Jos huominen (työ)päivä olisi viimeinen

Ilman ironian häivää: saan tehdä huippukiinnostavaa työtä huippuhienoissa porukoissa. Viimeksi viikolla sain työstäni rutkasti muutakin kuin rahaa. Olimme kokoontuneet jatkamaan aikanaan keskeytynyttä projektia. Meitä oli neuvotteluhuoneessa puolisen tusinaa. Hyviä tyyppejä, mutta osa vähän vaikeita persoonallisuuksia. Tunnelma oli hermostunut. Palaverin aluksi palauttelimme mieleen vanhoja suunnitelmia. Työkaveri kysyi, muistanko vilautelleeni jotain. Sanoin, etten muista vilautelleeni, ja jos muistaisin, en tunnustaisi. Syntyi hiljaisuus ja epäilin jo arvioineeni huumorintajun väärin. Erityisesti nolostutti esittäytymiseni uusille tuttavuuksille. Sitten seurue purskahti nauruun. Tunnelma vapautui, asiat alkoivat sujua ja etenevät nyt ymmärtääkseni myönteiseen suuntaan. Hieno hetki.

Mikään ei silti nykyään ole ikuista.

Mikä tahansa onnistunut tai epäonnistunut pätkä tai keikka voi jäädä viimeiseksi. Kuka tahansa voi koska tahansa menettää pysyvänkin työnsä. Syystä tai syyttä. Perhosen siivenisku toisella puolella maailmaa voi tärvätä yrittäjän bisnekset, oli liiketoimintasuunnitelma miten realistinen hyvänsä. Turvassa ei ole kukaan.

Kouluttautumalla ja verkostoitumalla voimme varautua muutoksiin. Vanhan loppu voi olla paremman alku.

Ei aina.

Oman työni liikesuhde korostui, kun yt-neuvottelut ahmaisivat monta pätevää työkaveria huolimatta firman voitollisuudesta. Tuskailin tilannetta joulunajan välipäivät. Mitä tekisin, jos saisin potkut?

Ruotsalainen ihmiskoe

Tällaista tapahtuu vain Ruotsissa.

Yle Areena esittää dokumenttia Yrityksen voitto kuuluu kaikille 12.2.2013 asti.

Siinä missä kotoiset yritysjohtajamme tarjoavat pidempiä työviikkoja ja -uria pienemmällä palkalla, ruotsalaisen Monitor-yrityksen johtaja Åke Persson ajattelee toisin.

"Rahaa on jäänyt valtavasti yli. Mitä teen sillä? Ostanko linnoja ja kartanoita, huoneistoja ulkomailta, tunturimajoja, loistoautoja, arvohuoneistoja ja sen sellaista? Mitä iloa siitä on? Minua olisi hävettänyt, jos olisin käyttänyt rahaa niin. Työntekijät sen rahan ovat tuoneet. He ovat olleet uutteria."

Vuonna 2010 Persson päätti jakaa koko yritysensä voiton työntekijöilleen. Jaettavaa kertyi 12 353 000 kruunua, keskimäärin 167 000 kruunua työntekijää kohden.

Persson ei jaellut höveleitä bonuksia hyvyttään vaan pyrki lisäämään tuottavuutta. Rahoja ei jaettu tasan vaan, vaikka kaikki saivat paljon, hyviksi arvioidut saivat muita enemmän. Arvioinnin Persson sysäsi työntekijöille itselleen.

Mitä sitten tapahtui?

Sen voin paljastaa, että pienen Hudiksvallin kuntapäättäjät innostuivat uusista verotuloista. Mutta roihahtiko tuottavuus toivotusti vai kääntyvätkö työntekijät ahneuksissaan toisiaan vastaan? Mitä tuumasivat liiketuttavat, joille idealistinen ja valoisa Persson visioi ratkaisuaan Aasian taloustiikerit päihittävänä Ruotsin mallina? Mitä ajatteli ammattiyhdysliike rahojaan vapaaehtoisesti jakelevasta yritysjohtajasta?

Yrityksen voitto kuuluu kaikille -dokumentti kertoo.

Johtaja Persson on joka tapauksessa lumoava henkilö, jonka suuhun on vaikea kuvitella tahtotilan, painopistealueen, vision tai mission kaltaisia puppusanoja. Yrittäjän onnea on aito mahdollisuus ajatella "out of the box". Pyrkimys hyvään huokuu Perssonista. Myös ruotsalaista diskuteeraamista on aina miellyttävää ihmetellä.

Dokumenttia katsoessani mietin silti, haluaisinko työskennellä Perssonin alaisuudessa. Kannustaisivatko muhkeatkaan bonukset, jos huomaisin saaneeni keskimääräistä vähemmän? Millaisia arvioita, jos millaisiakaan, tekisin päätyessäni pisteyttämään työtovereita ja itseäni?

Dokumentti:
Pieniowski, H ja Sleszynska, M. (2012). Yrityksen voitto kuuluu kaikille. Alkuperäinen dokumentti: Experimentet. Sveriges Television och Pieniowski Film.

Aiempia kirjoituksiani kannusteista:
Työn kannusteista 1/2 - me tavalliset pulliaiset
Työn kannusteista 2/2 - johtajat

Maailman vanhin ammatti

En ole kertonut kaikkea. Prostituutio auttoi minua parantamaan elämäni laatua merkittävästi 1990-luvun loppupuolella.

Kauhistelun ollessa kukkeimmillaan ostin nimittäin asunnon Helsingin pahamaineisimmalta alueelta.

Edullisen hinnan syy selvisi jo eteisessä, kun siistiin riviin aseteltu korkokenkäkokoelma paljasti perheen vaimon venäläiseksi. Hieroessamme kauppaa totesin myös, että herttainen tytär oli tulossa hankalaan ikään. Oli syntynyt niin pikainen muuttopäätös, että pakettikaupalla kylppäriremonttiin hankittuja laattoja jäi vapaaseen käyttööni.

Vaikka remontti on edelleen tekemättä, olen viihtynyt asunnossani erinomaisesti. Taloyhtiö on rauhallinen ja taannoisissa talkoissa vallitsi mukava tekemisen meininki. Vaikka näen kirjaimellisesti silmieni alla pysäkin muuttuvan viimeisen bussin mentyä punaisten lyhtyjen alueeksi, kadulla voi kulkea yhtä turvallisesti kuin missä tahansa muualla. Ja häiritsemättä, ainakin miehenä. Naisten olen kuullut kiusautuneen autoista huudeltuihin ehdotuksiin. Kun entinen elämänkumppanini avaimensa unohdettuaan soitti minulle alaovelta, ohi kulkeneet keski-ikäiset rouvat tuhahtelivat toisilleen: "Tää on taas niin tätä".

En silti vaihtaisi biodiversiteettiäni espoolaiseen omakotitaloalueeseen, jonka jokaiseen taloon on kloonattu autoileva ydinperhe. Meillä piisaa prostituoitua, juoppoa, skitsofreenikkoa, narkkaria, mutta myös tavallista työmatkalaista, koirantaluttajaa, kitaraa kanniskelevaa kunnon nuorta, optiomiljonääriä. Entinen tasavallan presidentti. Kukaan ei joudu silmätikuksi.

Alue on toisaalta 15 vuodessa muuttunut aktiivisten ihmisten toimesta merkittävästi viihtyisämmäksi. Puistoja ehostetaan, tapahtumia järjestetään, julkista tilaa otetaan muutenkin omaehtoiseen käyttöön. Myönteinen kierre voimistaa itseään. Talossamme asuu ensimmäistä kertaa usea lapsiperhe, joka ei kiirehdi muuttoa muualle. Asuntoni arvo sen kuin kohoaa.

Voin siis syystä väittää tehneni elämäni parhaat kaupat prostituution ansiosta.

Vain, jos vanhempani kyläilevät, havahdun katselemaan ympärilleni ulkopuolisin silmin. Muuten sivuutan thaihieromapaikat ja katujen tarjonnan kuten veppisivustojen mainosbannerit. Nytkin havahduin ajattelemaan prostituutiota vasta, kun näin sitä televisiosta.

Erinomaisessa hollantilaisessa dokumentissa, Punaisten lyhtyjen kaksoset, kamera seuraa seitsemänkymppisten identtisten kaksoissiskojen, Martine ja Louise Fokkensin, arkista elämää Amsterdamissa. Siskokset ovat kuin kenen tahansa meidän kukkamekoista tykkääviä lörpötteleviä tätejä, paitsi että he ovat toimineet prostituoituina jo puolisen vuosisataa. Martine edelleen, koska ei pärjää kansaneläkkeellään. Pääsemme seuraamaan niin verkkaista arkea kuin asiakastapaamisten koko kirjon ilman että katsominen tuntuu tirkistelyltä. Väliin siskokset pysähtyvät kertomaan ajatuksiaan ja kertaamaan elämänvaiheitaan. Suvun ja naapuruston kanssa ei aina ole ollut helppoa, mutta asiakkaista heillä tuntuu olevan vain hyvää sanottavaa. Ja asiakkaita on tosiaan ehtinyt olla lukemattomia.

Dokumentti näyttää, ei selitä. Se ei mässäile naisten kauhealla kohtalolla, ei piiloudu tilastoihin ja yleiselle tasolle, ei romantisoi eikä paheksu. Ehkä siksi se saa minut pohtimaan kantaani prostituutioon.

50 vuotta kivenpyörittelyä

Täytin 50-vuotta, minkä siedän vaihtoehdon kamaluuden takia.

En silti tunne itseäni yhdeksi niistä pönäköistä keski-ikäisistä, jotka lehdessä hiukan alaviistosta kuvattuna muistelevat omahyväisesti mennyttä ja visioivat tulevaa. Ei haastattelua kyllä pyydettykään. Juhliminen jäi pariin puheluun, muutamaan tekstiviestiin ja postikorttiin. Työpaikalla salasin asian. Ex-elämänkumppanin kanssa kävimme konsertissa, mutta päivämäärä oli sattuma.

En tosiaan ole oppinut minkäänlaista viisautta. Uskoakseni tulen tuntemaan loppuun asti vain hämmennystä kaikesta ympärilläni. Olen suuri ja erittelemätön: en tiedä.

Hetki sitten olin silti vielä uusi ylioppilas, ja maailma näytti avoimelta. Mitä tapahtui?

Ministerit kertoivat viime viikon sunnuntaihesarissa miten nuoruuden työpaikat olivat valmistaneet heitä suuriin tehtäviin (ks. Kantola ja Tolonen). Huomasin kokemusteni olevan vähintään samaa tasoa. Koulutuksenikin. Miksi juuri minä jäin vaille suurta tulevaisuutta? Merkittävät ihmiset toteavat aina, etteivät voineet kieltäytyä, kun pyydettiin, tai että joku aate valitsi heidät, eivät he aatetta. Olisin kyllä ollut minäkin käytettävissä. Jostain syystä kukaan ei pyytänyt, eikä yksikään aate villinnyt. Tällainen on toisaalta - toisaalta -ihmisen kohtalo?

Lapsetkin jäivät tekemättä, ja siten lapsenlapset. Puuttui joko rahaa tai sopiva nainen. Yleensä molemmat. Viimein aika lukitsi vaihtoehdot. Kun ensin emme työltä ehdi lisääntymispuuhiin, joudumme lopulta työskentelemään 70-vuotiaaksi, kun eläkkeiltä puuttuvat maksajat.

Ei tosin voi valehdella omistautuneeni uralle. Sellaista ei tullut. Tuli vain sinnittelyä ja yksittäisiä fragmentteja, jotka ovat toki pätevöittäneet kirjoittamaan työaiheista blogia.

Muistelen juhlan kunniaksi näitä fragmentteja.

Muistinvaraisessa järjestyksessä: sanomalehdenjakaja, ulkoalueen hoitaja leirintäalueella, pilapiirtäjä, ahtaaja (huutomies), posteljooni, taidemuseon kesävahtimestari, rakennustyömies, kuvataideterapian avustaja, rahtivarastomies, siivooja, animaattori, kuvittaja, opettaja. Siivoamistani olen käsitellyt aiemmin, joten ohitan sen nyt. Nykyistä it-humanistin työtä olen sivunnut pitkin matkaa, albumissanikin, joten jätän senkin tällä kertaa.

Työn kannusteista 2/2 - johtajat

Johdon kannustimet ovat toisesta maailmasta kuin meidän muiden, mutta periaatteessa niillä pyritään samaan asiaan, eli omistajan hyvään. Myös johto on omistajalla töissä, ja senkin tavotteena tulisi olla omistajien pitkän aikavälin etu. Kelpo kannustimin omistajat pyrkivät myös pestaamaan globaaleilta markkinoilta kaikkein motivoituneimmat, osaavimmat ja sitoutuneimmat tyypit.

Ja kiinnostaahan johtajia raha. Kannustimia suunnittelevan Alexander Groupin julkaisema yhteenveto yritysjohdon kannustimista on Helsingin Sanomien poltiikan toimituksen esimiehen, Marko Junkkarin, mukaan 7000 euron hinnastaan huolimatta yritysjohtajien bestseller.

Eri asia sitten on, onnistuuko rakkauden ostaminen nytkään rahalla. Hyvinvointitutkija Mikko Martela esittää, että yksilön onnellisuus on absoluuttisen palkan sijaan kiinni palkan suhteessa viiteryhmään, eli tässä tapauksessa toisiin johtajiin. Miljoonapalkkiot eivät liity reaalimaailman ostotarpeisiin. Raha on menestyksen mittari, eikä kukaan tahdo tienata viiteryhmäänsä vähemmän. Ei keskiarvokaan riitä. Ihmisen ajatteluvirheistä kirjoittaneen Rolf Dobellin mukaan lottovoittajan onnellisuus kestää kolme kuukautta. Totuttuaan uuteen tilanteeseen hän on yhtä onnellinen tai onneton kuin ennen voittoaan. Pitää saada lisää. (ks. Sainio)

Pelkään, että raha paljastaa olennaisen johtajien suhteesta omaan työhönsä ja omistajiin. Älykkäinä ihmisinä johtajat tietävät pelin säännöt. Omistajat sitoutuvat vain osakkeiden lyhyen aikavälin arvonnousuun. Eivät henkilöstöön, eivät johtajiinkaan. Käytetyistä keinoista he eivät piittaa. Tuotteen laatu, henkilöstön tyytyväisyys tai ekologinen vastuu kiinnostavat vain puheissa. Tämä tekee johtajan työstä paitsi epävarmaa myös kunnon kotikasvatuksen saaneelle ihmiselle epämieluista.

Työn kannusteista 1/2 - me tavalliset pulliaiset

Palkanmaksajallani menee kohtuullisesti, joten sain pienen bonuksen.

Kiitän ja kuittaan, vaikka en tiedäkään, toteutuuko tavoiteltu innokkaampi ja tehokkaampi tekeminen omalla kohdallani. Teen asiakkaalta laskutettavia tunteja parhaani mukaan muutenkin. Palkkion yleisemmillä perusteilla en vaivaa päätäni. Kokemukseni mukaan vain välittömästi sisään tuleva raha merkitsee. Noudattamani tarkka tuntikirjausohje sitäpaitsi todistaa, että minulta halutaan reipastahtista rutiinityötä. Innovointi on isompia aivoja varten.

Innosti bonus kuitenkin pohtimaan kannustamista yleensä. Ensin meidän tavallisten pulliaisten kannalta. Seuraavassa tekstissä johdon kannalta.

Kannatan kohtuullisista kannustamista.

Ongelmiakin on.

Kadonneiden nuorten arvoitus

Kehittämispäällikkö Pekka Myrskylän Elinkeinoelämän valtuuskunnalle tekemän raportin mukaan 50 000 nuorta, kokonainen ikäluokka, on vaarassa syrjäytyä. 30 000 näistä nuorista ei enää näy missään rekisterissä. He eivät ole sen paremmin koulun penkillä, työnhakijoina, sairaana, eläkkeellä kuin työvoimakoulutuksessakaan.

Syrjäytyminen on minusta vähän hankala sana. Sen käyttäjä olettaa seuransa niin kiehtovaksi, että kaikki sitä automaattisesti tavoittelevat. Jollei tavoittele, on tuen tarpeessa. Oletettavasti nämäkin nuoret ovat silti valinneet kannaltaan parhaimman vaihtoehdon ja pyrkivät ihan aidosti sitä kohti.

Epäilemättä he ovat ainakin jossain vaiheessa olleet "työvoimapoliittisten toimenpiteiden" kohteina. Jos he ovat kokeneet "palvelun" uhkailuna tai nöyryyttävänä palkattomana pakkotyönä, ei pakoon pinkomisessa ole mitään ihmeteltävää. Epäreiluuteen ei kannata sitoutua. Moni nuori elää tässä ja nyt. Hän ei kykene järkeilemään, että orjatyö voisi vuosien kuluttua johtaa pysyvään työsuhteeseen ja aitoon elämänhallinnan paranemiseen. Varsinkin, kun terapiapajastelu on ansioluettelossa pikemmin rasite kuin suositus kunnon töihin.

Kannan minäkin kyllä huolta näistä nuorista. Ymmärrän heidän pakonsa ahdistavista olosuhteista, mutta hyväksyn sen vasta, kun kaikki muut vaihtoehdot on tutkittu. Vetäytymispäätöstä ei saisi tehdä pelkkien mielikuvien perusteella, edes tutustumatta yhteisössä elämisen tarjoamiin vaihtoehtoihin.

Siksi muuten kannattamani perustulo ei näitä nuoria auttaisi. Se kun mahdollistaisi liian helpon vetäytymisen.

Ellei sitten olisi toisinpäin. Työnteko auttaisi perustulolle. Jos esimerkiksi kahden vuoden yhteenlaskettu työhistoria olisi perustulolle pääsyn edellytys, minkä tahansa työn tekeminen muuttuisi nuorelle kannattavaksi.

Nuori saattaisi ensin ajatella huijaavansa yhteiskuntaa, paukuttavansa vasaraa jossain nyrkkipajassa nuo pari vuotta ja palaavansa sitten peräkammariin tapailemaan kitaraansa. Näissä kahdessa vuodessa olisi kuitenkin tilaisuutemme. Jos nuori saisi onnistumisen kokemuksia, työ olisi mielekästä, työyhteisö reilu, liksa kohtuullinen, hän unohtaisi vähitellen alkuperäisen penseytensä ja pikemmin suunnittelisi jatko-opintoja, perheen perustamista, asunnon hankintaa. Kaikkea, mitä työllä voi hankkia, mutta mitä nuori ei koskaan ole tullut ajatelleeksikaan. Pahimmassakin tapauksessa pienipalkkainen pätkätyö löytäisi tekijänsä ainakin hetkeksi, ja nuori saavuttaisi elämässään jotain, vähintään sen perustulon.

Onneksi olen huolineni arvovaltaisessa seurassa. Myös virkaan astuva tasavallan presidentti on ilmaissut erityishuolensa nuorten syrjäytymisestä. Ainakin uusi työryhmä on tekeillä. Se on minulle vähän pettymys, sillä tutkittua tietoa ja hankkeitakin piisaa. Jos olisimme halunneet vielä yhden komitean, olisimme valinneet presidentiksi vielä yhden demarin. Olisiko aika aloittaa itse työt?

Presidentti Sauli Niinistö on julistanut taistelevansa myös ahneutta vastaan. Odotan kiinnostuksella, keitä hänen mielestään ovat ne kaikkein ahneimmat. Etteivät vain juuri nämä nuoret? Nollasta on joka tapauksessa enää vaikea vähentää, joten perinteiseen tapaan etuja karsimalla syrjäytyjiä ei enää voi "kannustaa".

Lähteet:
Hankkeet riittävät jo - nyt töihin. Helsingin Sanomat. Pääkirjoitus 2.2.2012.
Laitinen, J. (24.1.2012). Niinistö haluaa työryhmän nuorten hätään. Helsingin Sanomat.
Liiten, M. (1.2.2012). Raportti: Kymmeniätuhansia nuoria opintojen ja työelämän ulkopuolella. Helsingin Sanomat.
Myrskylä, P. (2012). Hukassa - Keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA-analyysi no 19.

Omia aiempia kirjoituksiani:
Nuoret ja työ
Perustulosta: http://sisyfoskivi.blogspot.com/search/label/Perustulo

Häviääkö perhe?

Livistin 11.11.2011 töistä hyvästä syystä. Kiirehdin onnittelemaan kultahäitä viettäviä vanhempiani. Saunottiin. Syötiin kakkua. Muisteltiin hiukan kuluneita vuosikymmeniä.

Vanhempieni tarina on ajalleen tyypillinen. Isä, Karjalan evakko, ajatui länsirannikolle, astui pieneen parturiliikkeeseen ja ihastui kauniiseen tukanleikkaajaansa. Lyhyen seurustelun jälkeen nuoret menivät naimisiin ja hankkivat kaksi lasta. Kodiksi he rakensivat punatiilisen omakotitalon, jossa asuvat vieläkin. Äiti hoiti siskoa ja minua. Isä raatoi vuorotyöuransa yhden yrityksen palveluksessa terveytensä pettämiseen saakka. Niukkuus vaihtui vähitellen suhteelliseksi vauraudeksi.

Vanhempiini verrattuna elämäni on ollut vaatimaton. Isälläni oli kunnon työ, perhe ja koti, kun minä vielä kärvistelin poikamiehenä opiskelijasolussa ja viimeistelin opinnäytettä. Toistaiseksi voimassa olevat työ- ja parisuhteet solmin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. Lastentekoon en uskaltautunut ollenkaan.

Tuttavapiirissäni on sentään oltu rohkeampia. Vanhempieni kaltaiset ehjät parisuhteet ovat kuitenkin olleet harvinaisempia kuin mutkikkaat uusperhekuviot.

Nykynuorille varmuutta tarjoillaan vielä niukemmin. Vaikka työ on parhaimmilaan palkitsevaa ja hyvin palkattua, spekulantin aivastus toisella puolella planeettaa voi hetkessä pyyhkäistä unelmat mennessään.

Onko perheinstituutiolla enää tulevaisuutta? Onko kirkon ja Hollywoodin kauppaama elinikäinen parisuhde pikemmin jäänne maatalousyhteiskunnasta, jossa nainen ja mies kohtasivat myötä- ja vastoinkäymiset mielekkäänä talousyksikkönä? Kummallakin oli selkeä roolinsa, jota ilman toinenkaan ei tullut toimeen. Ne parjatut miesten ja naisten työt.

Supermies ja minä

Elämänkumppanini löysi supermiehen Hesarin sunnuntailiitteestä.

Supermies työskentelee 70 tuntia viikossa. Hän menestyy kiinteistöalan nettiyrittäjänä piinkovassa Kaliforniassa. Hänen yrityksensä työllistää 300 ihmistä, ja sen verkkopalvelua käyttää viikottain 16 miljoonaa ihmistä. Jos kaikki sujuu suunnitellusti, supermies on ensi vuonna ensimmäinen suomalainen pörssiyhtiön johtaja Yhdysvalloissa. Työ ei estä häntä olemasta 35-vuotiaana ikäluokkansa toisiksi paras amatööritriatlonisti maailmassa. Sosiaalisessa mediassakin hän ehtii brändäämään itseään ja yritystään.

Elämänkumppanini näyttää minulle kokosivun kuvaa supermiehestä. Panen merkille Hollywood-tähden kasvot ja hiukset, valkaistut hampaat, timmit lihakset. Elämänkumppanin mielestä noin sietämättömän hyvännäköisen tyypin on pakko olla epäaito.

Syvennyn juttuun. Taikavoimia supermiehellä ei ole. Sen sijaan hän mittaa pakonomaisesti kaikkea mahdollista. Hän tunnustaa rakastavansa dataa. Jos jotain voi mitata, sitä voi parantaa, on hänen mottonsa.

Tehotuottajan elämä ja toiminta

Eräänä päivänä tainnutuspistooli oli rikki koko päivän, joten he leikkasivat lehmien kaulan takaosan veitsellä auki niiden seistessä yhä jaloillaan. Lehmät vain putoavat kanveesiin ja jäävät siihen tutisemaan. He myös tökkivät lehmiä puukolla kankkuihin saadakseen ne liikkumaan. Katkovat häntiä. Lehmä hakataan henkihieveriin... niin että ne ölisevät kieli pitkällä.
Tästä on vaikea puhua. Sitä on hirveässä stressissä ja paineessa. Kuulostaa tosi pahalta, mutta olen itsekin täräytellyt lehmiä sähköpiiskalla silmiin.
Verenlaskijat sanovat, että veren haju tekee aggressiiviseksi. Olen samaa mieltä. Sitä alkaa ajatella, että jos tuo sika potkaisee, annan samalla mitalla takaisin. Tapan sian joka tapauksessa, mutta se ei vielä riitä. Sen pitää kärsiä... Käytän kovia otteita, tönin sitä, lyön henkitorveen, hukutan sen omaan vereensä. Halkaisen ehkä kärsän. Yhä elävä sika juoksee pitkin verenlaskuhallia. Se toljottaa minua ja minä sitä. Otan veitseni ja leikkaan sialta silmän sen vain kököttäessä paikoillaan. Ja sika sen kun kiljuu. Yhden kerran sivalsin veitselläni, joka on muuten melkoisen terävä, sian kärsästä pään kuin makkarasiivun. Sika vauhkoontui vähäksi aikaa. Sitten se vain istui ja näytti typerältä. Otin kourallisen suolaa ja hieroin sitä sen kärsään. Sika meni järjiltään ja kihnutti kärsäänsä joka paikkaan. Minulla oli yhä suolaa kourassani - käsissäni oli kumihanskat - joten työnsin loput suolat sian perseeseen. Sikapolo ei tiennyt, olisiko se paskantanut vai sokeutunut... En ollut ainoa, joka teki tällaista. Eräs kaveri, jonka kanssa teen hommia, ajaa sikoja kalttauskammioon. Ja kaikki - rahtarit, ripustajat, teurastamotyöntekijät - mätkivät sikoja putkenpätkillä. Kaikki tietävät siitä, ihan kaikki.
(Foer, 304 - 305)

Jos todellisuuspaon sijaan haluat lomallasi paeta työpaikan keinotodellisuutta, yhdysvaltalaisen Jonathan Safran Foerin kirja Eläinten syömisestä on dekkarit mennen tullen päihittävää kesäluettavaa. Ostin kirjan alunperin 17-vuotislahjaksi kasvissyönnistä kiinnostuneelle nuorelle. Muuten teema ei minua erityisemmin koskettanut. Minulle ovat aina maistuneet niin liha kuin kasviksetkin. Syön jo juoksuharrastukseni takia yleisterveellisesti, vaikkei muiden tekemisten sivussa hutiloimistani pöperöistä juuri ruokalajeja tunnistakaan. Yhdessä kokatessamme elämänkumppanini on pomo. Töissä ja kylässä syön mukisematta sitä mitä on tarjolla. Aina lautaseni tyhjäksi. Ravintolassa satsaan Michelin-tähtien sijaan maittavuuteen ja määrään. Luonnossa eläimet syövät toisiaan, eikä ihminen tee siitä poikkeusta. So, where is the beef?

Ennen paketoimista selailin kirjaa. Miellyin Foerin tapaan ajatella, ja hankin kirjan oitis itsellenikin. Foer puhuu täyttä asiaa, intohimoisesti, mutta mieluummin pohdiskellen kuin saarnaten. Jopa surumielisen kauniisti. Hän ei tuomitse meitä lihansyöjiäkään, vaan ymmärtää ruoan olevan järkeilyn lisäksi myös muistoja, vuorovaikutusta ja tottumuksia. Kirja sisältää tuhdin tietopaketin tehotaloudesta. Ainakin minä opin paljon uutta. Myös kirjan herättämät moraaliset kysymykset haastavat oikeasti. Ennen kaikkea Foer kertoo kuitenkin tarinoita ruoasta. Versionsa pääsevät kertomaan niin tehotuottaja kuin sinnikkäät vaihtoehtojen etsijätkin. Kokonaisuuden sitoo yhteen Foerin, ja hänen sukunsa, oma vivahteikas tarina.

Miehen koko kuva?

Tervemenoa tänne!

Valokuvaaja Jari Koski käsittelee hienossa näyttelyssään miehenä olemista. Kuvatut miehet ovat useimmat toisilleen tuntemattomia, mutta kaikki kuvaajalle jollain tavalla tuttuja; sukulaisia, opiskelukavereita, ystäviä, työkavereita. Heidät on kuvattu heidän vapaasti valitsemissaan paikoissa.

Nimenomaan miehenä. Mies perheensä keskellä, mies harrastamassa, mies mielenmaisemassaan, mies roolinsa haastajana, mies sanojensa takana.

Lisäksi kuvatut ovat kirjoittaneet lyhyesti miehenä olemisestaan. Jatkossa Jari Koski aikoo yhdistää kuvat ja tekstit kirjaksi.

Avajaisten jatkoilla pohdimme, voisiko näyttelyn miehiä kuvata yhteisillä määreillä. Ikä, perhe, ammatti, harrastukset, poliittinen vakaumus? Jokin muu?

Ammatti keskustelutti vilkkaasti.

Redusoituuko ihminen, tai edes mies, työhönsä? Onko mies ensi sijassa insinööri, taiteilija tai verotarkastaja? Miten hänen käy työn loppuessa potkuihin tai eläkkeelle jäämiseen? Pitäisikö työn oikeasti olla vain keino muun elämän rahoittamiseen?