perjantai 31. joulukuuta 2010

Todellisuus on kulloisenkin kertojan tarina

Ensin juhlin itsenäisyyspäivää. Sitten kävin hautajaisissa. Äsken vietin joulua läheisten seurassa. Nämä seremoniat ja muutama joutilas hetki ovat suistaneet minut murrosikäisiin ajatuksiin. Sellaisiin kuin: keitä olemme, mistä tulemme, minne menemme. Mitä kaikki tarkoittaa?

Useimmat tarvitsevat kukoistaakseen tarkoitusta. Ainakin minä tarvitsen. Iän myötä olen sentään lakannut etsimästä perimmäisiä tarkoituksia. Riittää, että esimerkiksi työssä on edes välillä vähän järkeä.

Uskon silti psykiatri Viktor E Franklin tavoin, että kaipaamme tarkoitusta enemmän kuin mitään muuta. Tarinoimalla viestimme näistä tarkoituksista. Tarina selittää nykyisyyden johdonmukaisen kehityksen lopputuloksena. Tarinoiden avulla haaveillaan myös tulevasta. Oman aikamme suosittuja tarinoita ovat esimerkiksi koti, uskonto ja isänmaa.

Koti. Jo pieni lapsi katsoo vanhempiensa kanssa mielellään perhealbumia, josta hän löytää itsensä osana suurempaa sukukokonaisuutta. Ihan erityisen kiinnostuneesti hän kuuntelee, miten hänen vanhempansa tapasivat toisensa. Tämän tarinan tuloshan on hän itse. Harva vanhempi tarinoi lapselleen inhorealistista siitä, miten humalassa kohdanneet isä ja äiti päätyivät valomerkin jälkeen suojaamattomaan seksiin. Tarina stilisoidaankin tilanteeseen sopivaksi, ja lapsi saa tilaamansa tarkoituksen. Myöhemmin hän tosin kärsii ainakin hitusen syyllisyydestä huomatessaan, ettei hänen oma viettielämänsä täysin vastaa sitä ihanteellista kaavaa, jota hän kuvittelee vanhempiensa "vanhoina kunnon aikoina" noudattaneen.

Uskonto. Joulun tarina opettaa meidät näkemään itsemme kristikunnan, hybriksessä peräti ihmiskunnan, osana. Raamattuhan sinänsä, kuten suurelta osin ihan maallinen historiankirjoituskin, on tositapahtumiin perustuvaa aikuisten satuilua, jonka tarkoitus on torjua tarkoituksettomuutta ja auttaa meitä näkemään nykyinen tilanteemme kertojan tai tulkitsijan mielen mukaisena vääjäämättömänä tuloksena.
(Uskonnollista paatosta kaihtaville joulu tarjoaa nykyään myös kevyemmän, tavarataivaallisen tarinan pukkeineen ja tonttuineen. Tämä tarina julistaa kulutusyhteiskunnan merkittävyyttä. Ainakin mainoksissa joku vielä ilahtuu uusista tavaroista).

Isänmaa. Lipun liehuessa tarinoimme tarkoitustuksestamme kansakuntana. Sodassa rikkunut veteraani kuuntelee väsymättä vakuutteluja siitä, että unissa edelleen jatkuva silmitön tappaminen oli välttämätöntä ja arvokasta. Kirjallisuudesta ja elokuvista lohtua löytyy lisää. Toisaalla keskikaljabaarien pudokkaat ja pilottitakkiset nahkatukat takertuvat kansallisuhoon ja muukalaisvihaan, kun muutakaan ei ole tarjolla. Ja hoilaammehan me tavitsektin välillä olevamme sankareita ihan kaikki, kun oikein silmät suljetaan. Mitättömimmänkin vaihetyön tekijä voi samaistua menestyneeseen kiekkojoukkueeseen, oikaista hetkeksi kipeää selkäänsä rispaantuneella Suomi-soffallaan, ja todeta tippa silmässä: hyvä me.

Tarinoinnin tauottua jää kuitenkin jäljelle hauras yksilö. Ruumiimme vääjäämätöntä heikkenemistä emme voi paeta, mikä latistaa tarinamme lopun ennustettavaksi. Yritämme syödä terveellisesti, hölkätä tai leikellä itseämme lisää käyttöikää, mutta lahjomattomat madot haluavat silti ruokansa ajallaan. Hautajaisissa paketoidaan päivänsankarin lisäksi hänen elämänsä tarkoitus. Syntyi. Kytki muutaman tuhatta sähköjohtoa. Kuoli pois. Eihän sitä näin voi kertoa. Tunteisiin vetoavaa muistelijaa surijat arvostavat enemmän, sillä hän auttaa heitäkin torjumaan tarkoituksettomuutta.

Sinne tänne sinkoilevien atomien todellisuudessa valmiita merkityksiä ei kuitenkaan ole. Yritämme sellaista vähän kai epätoivon vimmallakin hahmottaa, samaan tapaan kuin aivomme pelkistävät kaottisia havaintojamme säännönmukaisiksi muodoiksi. Emme taida muuta voikaan.

Yksi tapa yrittää saada otetta kaaoksesta on työ. Puheissa haaveilemme muka vapautuvamme raadannasta, mutta sen hetkeksikään lakatessa moni on heti vaikeuksissa. Vähänkään pidemmistä juhlapyhistä selvitään vain poliisin ja sosiaaliviranomaisten avulla.

Työ ei ehkä anna tarkoitusta, mutta se auttaa kuitenkin unohtamaan tarkoituksen puuttumisen. Mitäpä muuta ylistetty flow, mielen ja käden ykseys, on lopulta kuin tarkoituksettomuuden onnistunutta pakenemista? Keskitymme johonkin yksityiseen niin tiiviisti, että unohdamme kokonaan elämän ahdistavan monimutkaisuuden.

Nykyaikainen työ on monella tapaa luovaa ja kivaa. Samanlaista myönteistä kehityskertomusta se ei kuitenkaan tarjoa kuin teollisen ajan ikävystyttävä rutiinityö. Päinvastoin se uhkaa vallata kaiken aikamme ja syrjäyttää kaikki muut tarinat, niin kodin, uskonnon kuin isänmaankin. Globaalissa talouskilvassa onkin käynyt yhä haastavammaksi luoda yhteisiä, yleviä merkityksiä. Ylimmäksi arvoksi nostettu talouskasvu ei monien mielestä enää lisää hyvinvointia. Monista se on jopa haitallista, hallitsemattomasti leviävä syöpä, joka tuhoaa luonnon ja lopulta ihmisenkin. Talouskasvu näyttää myös hyödyttävän yhä harvempia. Enemmistön osaksi jää työskennellä alenevilla palkoilla globaalissa hikipajassa, joka siirtyy aina halvimpia kustannuksia ja väljempiä ympäristönormeja tarjoavaan maailmankolkkaan.

Yrityskouluttajat ja monet poliitikotkin yrittävät silti vimmaisesti vakuutella meille, että juuri työtä tekemällä pääsemme mukaan johonkin paljon suurempaan kuin oma mitätön elämämme. Organisaatiollakin on luomiskertomuksensa, jolla yritetään osoittaa sille loisteliasta paikkaa maailmankaikkeudessa. Ahkeroimalla pääsemme mukaan sen suureen tarinaan. Samalla suojelemme tietysti myös hyvinvointivaltiota, puramme eläkepommia. Vakuuttelu on kuitenkin yhä hankalampaa historiattomassa kvartaalikapitalisimissa, jonka ainoa tarkoitus on jauhaa voittoa omistajille. Mitään ei yritetä tehdä hyvin, vaan ainoastaan kustannustehokkaammin. Harva enää oikeasti uskoo tai sitoutuu.

Abiturientti Jessica Ekholm tulkitsee Helsingin Sanomien nuoren palstan kirjoituksessaan mielestäni oivallisesti ajan henkeä:

Vaikuttaa, että tulevaisuudellani on ennalta määrätty yhteiskunnan luoma kaava: lukion jälkeen yliopistoon, yliopiston jälkeen töihin ja siitä seuraavat viisikymmentä vuotta työntekoa. Sitten vanhainkodin kautta hautaan. Toivoisin, että elämälläni olisi jokin muu vaihtoehto kuin se, jonka yhteiskunta on minulle sanellut. Mutta tätä toivetta on hankala ilmaista ääneen. Varsinkin vanhemman polven suomalaiset, joihin vanhempanikin kuuluvat, uskovat vakaasti, että koulu ja työt on hoidettava vastaan haromatta, koska sellaista elämä vain on.
(Ekholm)

Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett kertoo työlleen omistautuneesta it-alan menestyjästä, Ricosta, jolla on kauhistuttavan vähän vastauksia Jessican epäilyille:

Rico oli kuin olikin täyttänyt isänsä toiveet sosiaalisesta kohoamisesta, mutta samalla hylännyt isänsä tien. Hän halveksii "ajan vankeja" ja muita byrokratiaan kiinni jääneitä; hän itse haluaa olla avoin muutoksille ja uskoo riskinottoon. Kaikkein eniten Ricoa huolestuttaa, että hänen omassa elämässään ei ole mitään sellaista sisältöä, joka voisi toimia eettisenä ohjenuorana hänen lapsilleen. Hyvän työn määreet eivät ole hyvän ihmisen määreitä. Työelämässä pärjääminen tai edes menestyminen ei siis anna Ricolle juurikaan eväitä toimia vanhemman roolissa. Hän haluaisi päinvastoin suojella omaa perhettään tämän päivän työelämälle ominaisen lyhytjänteisyyden, palaverimaisuuden ja ennen kaikkea heikon lojaaliuden ja sitoutumattomuuden vaikutuksilta. Uuden talouden jatkuvasti muuttuvien arvojen sijaan perheessä pitäisi Ricon mielestä korostaa velvollisuudentuntoa, luotettavuutta, sitoutumista ja määrätietoisuutta, jotka kaikki edellyttävät pitkäjänteisyyttä. Millä tavalla lyhytjänteisessä, nopeatempoisessa yhteiskunnassa voi pyrkiä pitkäjänteisiin päämääriin? Millä tavalla kestäviä sosiaalisia suhteita voi ylläpitää? Millä tavalla ihmiset voivat luoda omaa identiteettiään ja elämänhistoriaansa koskevan kertomuksen näin pirsteleisessa, katkelmallisessa yhteiskunnassa? Ymmärtääkseni Rico tunnistaa itsessään sen, että hän on paitsi elämässään menestynyt myös jossain määrin hämmentynyt. Se joustavuus, jonka ansiosta hän on menestynyt, on samalla heikentänyt hänen luonnettaan, mutta tähän ei ole mitään käytännön parannuskeinoa. (ks. Sennett, 13 - 29)

Miksi ihmeessä me sitten olemme vedätettävissä? Miten työtön saadaan lietsottua paniikkiin heti, kun hän vapautuu työstä, jota on koko ikänsä inhonnut? Miksi eläkkeelle "pääseminen" suistaa monet syvään masennukseen?

Ajattelen, että temppu tehdään, tai se syntyy, kolmella tavalla. Kitisemällä, rutisemalla ja häivyttämällä. Kaikki nämä tavat iskevät kimppuumme luonnollisen ymmärrysmaailmamme ulkopuolelta. Siksi kohtaamme ne niin valmistautumattomana.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Nyt se on valmis!

Sain albumin tänään painosta, joten se näyttää ehtivän tilaajille jouluksi!

Jotkut ovat kyselleet näytteen perään, koskeivät halua ostaa sikaa säkissä. En varmaan haluaisi minäkään, joten lisäsin muutaman sivun sarjakuvaportaali kvaakiin.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Joululahjavinkki: painotuore sarjakuva-albumi

Inhoatko kaupoissa tungeksimista? Tuskailetko, mitä antaisit jouluna hänelle, jolla kaikkea jo on? Tämä tärppi on juuri sinulle!

Sisyfos Kivi: Oletko valmis?
ISBN: 978-952-92-8350-7.

68 sivua, 19 x 26 cm, nidottu, neliväri.
Painopaikka: Kirja kerrallaan. Helsinki, 2010.
Sarjakuva-albumi, Oletko valmis?, 68 nelivärisivua, vaivainen 150 kappaleen painos, takuuvarma keräilyharvinaisuus jo syntyessään. Kukaan ei ole voinut tätä vielä lukea, sillä sitä vasta painetaan.

Omakustanteeni kertoo työstä, kuinkas muutenkaan. Se täydentää tämän blogini. Molemmat syntyivät puolentoista vuoden takaisista potkuistani, jotka keskeyttivät opintoni. Blogitekstit syntyivät opinnäytteen teoriaosuudesta. Tutkiskelin mitä ja miksi työelämässä tapahtuu. Albumi kertoo ihmisestä rakenteissa, siitä miltä muutosten keskellä eläminen tuntuu. Omien kokemusteni lisäksi hyödynsin käymiäni keskusteluja ja nimettömänä minulle kerrottuja tarinoita ja ajatuksia.

Ketkä tästä sarjiksesta sitten luultavimmin pitävät? Uskoisin, että ainakin pätkätyöläiset, ja kaikki muutkin, joita työn epävarmuus jollain tavalla koskettaa. Lisäksi ne, jotka yrittävät ymmärtää mahdollisuuksien ja uhkien keskellä työskentelevien "luovien" ammattilaisten sielunelämää. Ja jos olet pitänyt blogiani edes ajoittain täysjärkisenä, saatat sinäkin tykätä. Lapsille teemat ja vähän vino huumori sen sijaan jäänevät avautumatta. Isovanhemmillekaan en tätä välttämättä ostaisi.

Mutta tilata siis saa. Hinta on 18 euroa plus postikulut (Suomeen 2 euroa. Lähetä postiosoitteella varustettu tilaus sähköpostiini: sisyfos.kivi ät hotmail.com. Saat vastausviestinä pankkitilin numeron ja tarkemmat ohjeet. Rahan tultua tilille postitan albumin, joka onnen suosiessa ehtii perille jouluksi.

Varmaa jouluksi ehtiminen ei valitettavasti ole. Paino lupaa tehdä parhaansa ja on tähän asti työskennellyt kuin unelma. Ihan varmaksi he eivät silti muilta kiireiltään uskalla valmistumista luvata. Ilmoita siis viestissäsi, onko jouluksi ehtiminen tilauksesi ehto. Jos on, lähetän maksuohjeet vasta albumin tultua painosta. Jollei se näytä ehtivän ajoissa, perutaan kauppa.

Hypistelen tätä kirjoittaessani painotuoretta tarkistusvedosta. Pysyn hädin tuskin tuolillani. Eihän tuo hullummalta näytä. Ajallamme on ikävät puolensa. Palvelutyössä olemme välillä lähes orjuudessa, kun yritämme miellyttää asiakkaan pienintäkin oikkua. Mutta kun pääsemme itse asiakkaan asemaan, mahdollistaa tekniikan ja talouden villi paritanssi vastaavasti aikamoisen kivoja asioita. En olisi 10 vuotta sitten kuvitellut painattavani täysimittaista nelivärialbumia ihan omin voimin.

Palkkatyöstä tosin pitää pitää kiinni, jotta saan kulut katetuksi. Tosin juuri nyt avokonttorissa on innostukselta vaikea keskittyä.