tiistai 23. marraskuuta 2010

Uralla etenemisestä

Esimies kysyi kiinnostuksestani haastavampiin tehtäviin.

Nykyisessä työssäni maksaja tai projektipäällikkö kertovat varsin täsmällisesti mitä minulta kulloinkin odotetaan. Voin periaatteessa odottaa ohjeita, pysyä asiantuntijuus- ja mukavuusalueeni sisällä. Vastata vain kun kysytään.

Uudessa roolissani minulta odotettaisiin kokonaisvaltaisempaa vastuuta. Joutuisin välillä vaikka väkisin jyräämään aikaan päätöksiä. Minun pitäisi myös itsenäisemmin vastata asiantuntemukseni kehittämisestä. Aina ei olisi ketään, jolta kysyä neuvoa. Minulta kysyttäisiin, välillä vieraalla kielellä ja mahdollisesti vieraassa maassa.

Mitä vastaisin?

Itse tarjous tuli yllättäen ja tilaamatta. Ilman muuta lyhyessä ajassa saavuttamani luottamus imartelee. Vuosi sitten olin ikääntyvä pitkäaikaistyötönkandidaatti vailla tulevaisuutta. Tallailin työttömänä pitkin viimaisia katuja ja vain haaveilin tällaisesta tilaisuudesta. Nyt teen vaativaa ja tärkeää työtä kivassa porukassa. Minulle on tarjottu vielä vaativampaa ja tärkeämpää. Ohittaisin pari talossa jo vuosia ollutta. Palkka nousisi. Tukenani olisi fiksu pomo.

Ihan hetkeen en ilmeisesti joudu pelkäämään potkuja. Oikeastaan ensimmäisen kerran, nyt lähes viisikymppisenä, luotan työsuhteen jatkuvan vielä puolen vuoden kuluttuakin. Lasten tekemisen kannalta varmuus tulee liian myöhään, mutta tuntuuhan se hyvältä näinkin.

Oikeastaan on hassua päätyä käytännössä pohtimaan hetki sitten fiktiossa pyörittelemääni. En tosiaan ollut ajatellut asian enää mitenkään koskevan itseäni. Tuo fiktio, sarjakuva, on toinen puoli samaa työttömyyden takia keskeytynyttä opinnäytettäni, jonka faktapuoli sisältyy tähän blogiin, ja on kirjoituskokoelmana luettavissa oikean palkin Kootut työjutut -bannerin kautta.

Faktaosuus summasi muuttuvan työn aikalaiskeskustelua. Pääosassa oli järki. Fiktio täydentää toivoakseni kokonaisuuden. Yritän siinä omia kokemuksiani ja ammattilaisilta keräämääni aineistoa yhdistellen hahmottaa miltä työn tekeminen uusien mahdollisuuksien ja epävarmuuksien keskellä tekijästään tuntuu.

Sarjis on nyt valmis, ja julkaisen sen omakustanteena. Tämän sivun ulkoasusta saa jonkun tolkun tyylistä. Nelivärisivuja tulee olemaan noin 70 ja hinta asettunee hiukan alle 20 euroon. Markkinoisin tekelettäni innolla joululahjaksi kaikille, joita kaupoissa tungeksiminen tympii, jos olisin varma painamisesta ennen joulua. Paino ei tätä kuitenkaan uskalla luvata.

Mutta palaan markkinointiviestintään tuonnempana. Nyt riittää pohdittavaa tuossa uralla etenemisessä.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Vastakkainasettelun ajan paluu?

Seuraava pohdintani on leikkiä, enkä edes toivo sitä todeksi. Ehkä syysflunssa sai itsekritiikinkin aivastelemaan. Varsinaisen innoituksen antoi vanhasta hesarista löytämäni kauppatieteen tohtori Maria Joutsenvirran talouskasvun ja hyvinvoinnin suhdetta pohtiva mielipidekirjoitus. Joutsenvirta tuskailee, että päättäjämme tarjoavat talouskriisiin ratkaisuksi yksinomaan talouskasvua. Ellemme paisu vähintään muiden tahtiin, seuraa työttömyyttä, alenevia verotuloja, kasvavia kuluja. Lopulta hyvinvointiyhteiskunnan romahdus.

Useimmat meistä uskonevat, kun päättäjät lupaavat tieteen ja teknologian ratkaisevan väestön ja kuluttamisen kasvun aiheuttamat ongelmat. Tietoisesti tai tiedostamattaan he äänestävät valinnoillaan. Hulluilla päivillä, ideaparkeissa ja joulumarkkinoilla paljastuu millainen ajattelu on voitolla. Muutama kasvukriittinen blogi ei valtavirtaa patoa.

Yhä useammat epäilevät kuitenkin Joutsenvirran tavoin, ettei talouskasvu enää turvaa hyvinvointia. Joskus on jopa päinvastoin. Tietyn tulotason jälkeen tulojen merkitys hyvinvoinnille vähenee. Oravanpyöräilijät alkavat haluta vapaa-aikaa enemmän kuin rahaa. Oikeudenmukaisuuskaan, jos sillä tarkoitetaan säällistä elämää kaikille, ei näytä kasvun myötä toteutuvan. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Köyhä etsii harkinnanvaraista onneaan toimeentulotukiluukulta, keskiluokka jouluvalojen loisteesta, rikas rottweilerin vartioimasta bunkkeristaan. Kukaan ei löydä.

Kasvukriitikon ylivertaisin pointti on tietysti ekologinen. Hän uskoo, että yhdistetty väestön- ja talouskasvu ulosmittaa kaikki tieteen ja teknologian hedelmät, ja enemmänkin. Jatkuva talouskasvu on kuin pahenevien pikavippien sarja, jonka katkeraksi lopuksi luonnonvarojen kulutus ja ilmastokriisi käyvät kestämättömäksi. Palellumme pakkaseen tai paistumme eläviltä tai pyörremyrky vie tai hukumme vedenpinnan noustessa. Ellemme tee parannusta tänään, menetämme koko huomisen.

Tekoihin valmiita kasvuideologian vastustajia, jos unohdetaan suunpieksijät, on aika vähän. Pentti Linkola ja muutama muu. Valinta kasvun ja siitä eroon pyristelyn välillä lienee kuitenkin aikamme keskeisin. Kun toinen haluaa pelastaa maailman jarruttamalla, toinen kaasuttamalla, kompromissia ei oikein taida löytyä.

Fanaattisuudessaan kasvun vastustajat lähentelevät mielestäni välillä fundamentalistiuskovaisia. Me olemme hyviä, muut kadotettuja, kuuluu tämänkin lahkon sanoma. Usko omaan asiaan on järkkymätön. Kasvutalousihminen nähdään narkomaanilta, jota arvaamatonta sekoilua ohjaa silkka silmitön seuraavan piikin tarve. Huomenna on jo saatava uusi annos, uutta kasvua. Yhä enemmän, yhä isompaa.

Vakavimmin sairaita ovat tietysti yhteisöstään itsensä irti repäisseet superrikkaat, joille mikään raha ei riitä tarjoamaan onnea. Heille kasvukriitikko tarjoaa joko nappia otsaan (kun kaikkia ei voi auttaa, älköön autettaako yhtäkään) tai yhteiskunnan kustantamaa psykiatrista hoitoa (pahimmasta alennustilastakin on mahdollista palata ihmiseksi). Nimenomaan maksuttomuuden tarjoama kontakti muihin ihmisiin voisi rohkaista veropakolaisenkin tarttumaan kukkaronsa sijaan jälleen toisen ihmisen käteen.

Miten näihin kiihkeisiin Jumalan hulluihin pitäisi suhtautua?

Pitäisikö heidät kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä palauttaa ruotuun ryhtymällä rankaisemaan talouskasvun vastustamisesta? Vai olisiko meillä varaa antaa heidän elää uskonsa mukaisesti? Täydellisesti se ei tietysti onnistuisi, kuten ei mikään muukaan epätäydellisessä maailmassamme. Uusin teknologia tarjoaisi kuitenkin, ehkä paradoksaalisesti, aiempaa parempia edellytyksiä vaatimattomaan elämään palaamiseksi.

Keksin ainakin kolme tapaa helpottaa kasvukriitikoiden vaellusta maan päällä.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Pikkujoulut - viisi plus yksi vinkkiä selvitä kunnialla

Pikkujoulut huipentavat monen vuoden. On kerrankin tilaisuus rentoutua ja antaa muidenkin ottaa vähän rennommin. Jos työt sujuvat ja porukka on sopivan letkeää, pieni tonttuilu voikin olla parasta mahdollista alkavan kaamosmasennuksen torjuntaa.

Kaikki eivät yhdy riemuun. Irtisanomisuhatun irroittelu on keinotekoista. Pätkätyöläisenkin on vaikea osallistua sisäpiiriläisten riehaan. Monet vakituisetkin kokevat pomon joka vuosi toistuvat tekohauskat nokkeluudet ja jokaiselle jotakin -tyyppisen "harmittoman" ohjelmiston vitsauksena, jolla työantaja varastaa työntekijän aikaa perheeltä ja harrastuksilta. Ahdistuneimmat kehittelevät jo alkusyksystä kunniakkaita tekosyitä laistaa koko kännipäinen ääliöinti.

Pikkujouluihin osallistuminen on vapaaehtoista, mutta käytännössä poissaolijalta tivataan perusteluja. Ellei tivata, se merkitsee, että kohde on lopullisesta luokiteltu toivottomaksi tapaukseksi.

Pikkujouluihin kannattaakin mielestäni mennä, jos suinkin mahdollista. Illasta voi selvitä hengissä, ja kunniallakin, kunhan pidät mielessä muutaman tervejärkisen periaatteen.