tiistai 30. maaliskuuta 2010

Insinööristä humanistin silmin

Olen työskennellyt pitkään insinöörien kanssa olematta insinööri.

Yleisesti ottaen pidän insinöörejä kelpo työkavereina. Hommat hoituvat asiallisesti ja ajallaan. Esimerkiksi työpaikkakiusaamista on mahdotonta ajatellakaan.

Minua kiinnostavat kuitenkin enemmän miksi-kysymykset ja insinöörejä miten-kysymykset.

Palavereissa tuskastun, kun insinöörit suistavat keskustelun kolmi- tai nelikirjaimisiin lyhenteisiin, joista muut joko eivät ymmärrä mitään tai joita he pitävät tappavan tylsinä. Insinöörit puolestaan ärsyyntyvät, jos muistutan heitä mielestäni tärkeistä, mutta projektin ulkopuolelle rajatuista yksityiskohdista. Kuten tavoitteesta helpottaa loppukäyttäjän elämää. Heidän mielestään huomio tulisi kiinnittää siihen, mistä maksetaan.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Viesti toisesta maailmasta

Silloin tällöin sekoitan tarkoituksella pääni. Hiljan vaelsin Valokuvataiteen museoon, Susanna Majurin Vedentutkijan tytär -näyttelyyn.

Veden ympärille kietoutunut fantasia oli muodollisesti, värillisesti ja teemallisesti ehyt ja vaikuttava. Muuten se oli mielestäni ajallemme tyypillistä, sisäänpäin käpertynyttä, anoreksiaan vivahtavaa naistaidetta, jossa nuori taiteilija kuvaa pääasiassa itseään ja omaa seksuaalisuuttaan (Majurin kohdalla ei kuitenkaan aina). Ei siis varsinaisesti kaltaiseni lihansyöjauroksen juttu.

Seurasinkin sivusta, kun opas kertoi kuvista pääosin nuorista naisista koostuvalle yleisölle. Jokaikinen kuunteli hiljaa ja tarkkaavaisesti, mikä on nykyään harvinaista. Majurilla näytti siis olevan todellista sanottavaa kohdeyleisölleen. Seuralaisenikin silmät kostuivat, kun hän katsoi näyttelytilassa pyörivän Majuri-dokumentin. Hän ihmetteli, ettei se kiinnostanut minua. Olin paennut Antero Takalan mielenmaisemiin, kun dokumentti alkoi esitellä Majurin liikkumista "maailmalla" ja hänen sieltä saamaansa "arvostusta". "Hyväksykää minut! Nostakaa minut establishmenttiin!", näytti Majurikin monien muiden tavoin perimmiltään vain huutavan.

Oma taidekäsitykseni on paitsi ulospäinsuuntautuneempi myös kyseenalaistavampi. Sanaa taide olisin mieluummin kokonaan käyttämättä. Alansa "Finlandian" vastaanottava puudeli voi jo heittää pensselit santaan.

Mieleeni palaili Hesarin taannoinen Suomi 2017 -kirjoitussarja, jossa maamme mahtiurokset visioivat talouttamme nykykriisin jälkeen. Omassa tykityksessään kansakunnan ykkösjorma toivoi meidän joka aamu vaativan itseltämme ja toisiltamme partiopojan asennetta talouskasvun saavuttamiseksi (ks. Ollila).

Voivatko Susanna Majuri ja Jorma Ollila kohdata? Olisiko Majurista partiopojaksi?

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Sain töitä

"Sisyfos Kivi" palaa tuoteselosteensa mukaisesti työelämään. Allekirjoitin viime viikon lopuksi työsopimuksen.

Uusi työni kiinnostaa minua kovasti. Se sisältää tuttuutta ja haasteita sopivassa suhteessa. Palkka ja muut ehdot ovat kohdallaan. Työsuhde on voimassa toistaiseksi. Työt alkavat huhtikuussa.

Asian varmistuttua ostin pitkäripaisesta yllätyskuoharin.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Työttömyys ja ihmissuhteet

Työ ja ihmissuhteet -tekstissä kirjoitin työntekijän ihmissuhteista. Totesin, että absraktisoituva työ mahdollistaa yhä puutteellisemmin teollisesta ajasta periytyvän me-hengen ja korvaa sen konsulttivetoisella pakkoyhteisöllisyydellä. Aidompaa yhteisöllisyyttä haetaan kodista ja perheestä, vaikkei niille juuri aikaa liikenekään. Työyhteisö tarjoaakin monelle edelleen merkittävää elämänsisältöä.

Olen ollut vailla työn tarjoamaa yhteisöllisyyttä jo kohta kahdeksan kuukautta, joten on aika kirjoittaa työttömän ihmissuhteista.

Työttömyys on suuri muutos jokaiselle. Asemamme yhteisössä muuttuu elättäjästä elätiksi. Aika lisääntyy, raha vähenee.

Kukin kokee työttömyytensä tavallaan. Yksityinen kokemus riippuu paljon ajan ja rahan tarpeestamme. Jos elämme ehyessä perheessä, velattomassa kodissa, hyväksyvien ystävien keskellä ja aikaa vievän halvahkon harrastuksen pauloissa, se saattaa tuntua aluksi piristävältäkin. Myös vanhuus- tai sairauseläkkettä odotteleva tai vuosien yt-putkessa sätkytellyt työntekijä saattaa kokea työttömyyden edes jonkinlaisena varmuuden saavuttamisena. Suoranaisena mahdollisuutensa sen näkee vuosia briljanttia bisnesideaa hautonut innovaattori.

Työnsä sisältöön kiintyneille, uratietoisille, korkeaan kulutustasoon tottuneille, velallisille ja niille, joille työ on merkinnyt pääasiallista sosiaalisuutta yllättävät potkut saattavat merkitä suistumista syväänkin epätoivoon ja häpeään.

Itse asetun ääripäiden väliin. Ajan kulumisen ongelmaa en tunnista. En lapsenakaan koskaan ruinannut tekemistä äidiltä. Elämänkumppani ihmettelee, miten ylipäätään olen kerinnyt töihin juoksemisteni, kirjoittamisteni ja muiden tekemisteni välissä. Mahdollisuus ajatella ajatuksensa loppuun on ollut tervetullutta vaihtelua.

Rahapulasta en kärsi välittömästi. Olen terve, elatusvelvoitteeton ja asuntovelaton. Kulutuskeskeisyyttä karsastan. Ansiosidonnaisella työttömyysturvalla selviän hyvin päivittäisistä kuluistani, ja pienten säästöjeni ansiosta vältän leipäjonon tovin vielä työmarkkinatuellakin.

Ongelmallisimpana koen elättinä olemisen tunteen, joka viekottelee vetäytymään. Ulkopuolelta katsoen tiedän häpeän aiheettomaksi. Kohtalotovereita riittää. Potkuni olivat osa ison organisaation isoa järjestelyä, johon en voinut mitenkään vaikuttaa. Kukaan ei ole mistään syyttänytkään. Virallisen jargonin katveessa moni muukin, työtön tai työllinen, pohdiskelee koko talouskasvun tai työn tekemisen mielekkyyttä. Jopa tuorein käyntini te-toimistossa oli jälleen täysin asiallinen.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Nimellistä osallistumista?

Rasistinen vihakirjoittelu koettelee netin sananvapauden rajoja. Yksi jos toinen tahtoo nimettömät keskustelijat kuriin.

Mielipaha on aiheellista, suitsiminen ei. On toki väärin, että tutkijoita pelotellaan niin, etteivät he uskalla osallistua julkiseen keskusteluun. Väärin on myös maahanmuuttoministerin uhkailu, vaikka polittisen päättäjän onkin demokratiassa kestettävä välillä alatyylistäkin kritiikkiä. "Maahanmuuttokriitikoiden" lisäksi sosiaalisessa mediassa vilistää kouluammuskelijoita, pedofiileja ja muitakin pahiksia. Meidän kunnon kansalaisten lisäksi mukana on alusta asti ollut aimo annos anonyymiä aggeressiivisuutta. Ei se kuitenkaan ole netin olemus.

Uhkailun kohteeksi joutuminen tuntuu ymmärrettävästi pahalta. Erityisesti, jos uhatulla on sukua, puoliso tai pieniä lapsia. Tiedän kokemuksesta. Omaakin kuolemaani on aikuisikäni aikana kertaalleen toivottu.

Uskon netin viharyhmien kuitenkin lisäävän enemmän mielipahaa kuin todellista uhkaa. Pikemminkin uhka vähenee. Äkkipikaisimmat purkavat paineitaan jo kirjoittamiinsa teksteihin. Samalla he paljastavat meille muille, viranomaisillekin, mitä "kansan syvät rivit" oikeasti ajattelevat. Ilman sensuroimatonta nettiä tätä olisi hankala selvittää.

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Leikkauksia 8! Ydinvoimailemalla Suomi nousuun?



Piti saada työpaikkoja ja halpaa sähköä. Kepulaisille risupakettikin.

Pieni risupaketti taidettiin saada. Kovapalkkaisia töitä vain juristeille. Muut hommat menivät EU-maiden kieli- ja lukutaidottomalle jämäjoukolle, joka kilpailuttajien kantaisää, Sulo Viléniä, siteeraten saatiin tänne halvalla (ks. Nieminen). Sähköä laitos ei tuota vielä pitkään aikaan. Sellu- ja paperitehtaat ennätetään siihen mennessä siirtää säteilyltä turvaan.

Vanhatestamentillinen päätös fiaskolle olisi purkaa koko Baabelin torni ja tuomita syylliset ankarimman mukaan.

Suomen päättäjien ja Helsingin Sanomien päätoimittajan Janne Virkkusen johtopäätös on kuitenkin myöntää lisää lupia. Mahdollisesti jopa kolme, voimalaitosteknologian biodiversiteetin turvaamiseksi kukin eri toimittajalle. (ks. Virkkunen)

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Vähään tyytymisen sietämätön keveys

Työttömänä totuttelen tyytymään vähempään. Se ei ole minulle ollenkaan vaikeaa. Olen tähänkin asti vältellyt kalliita, addiktoivia riippuvuuksia. Hintavat autot ja hotellit, Michelin-ravintolat ja trendivaatteet olen jättänyt itseäni paremmille ihmisille. Niiden sijaan olen haalinut ilmaisia tai lähes ilmaisia nautintoja; kirjastoista, lenkkipoluilta, kirpputoreilta, reppumatkoilta. Mistä ei hyvinä aikoina mitään tiedä, sen perään ei hädän hetkelläkään ruikuta.

Oikeastaan en itse koe työttömyyteni takia luopuneeni juuri mistään, sillä en suhteellisen vaurauteni päivinäkään nauttinut kuluttamisesta. Herkkyttä vai tyhmyyttä, mutta kaupallinen yhteisöllisyys, jossa ihmisten väliin tuupataan tavara, ei vain koskaan tuntunut "jutultani". Koen hälytyslaittein rajatussa markkinavetoisessa itseilmaisussa vain alistamista ja hiljaista kärsimystä. Tavarasta turhaan onnea tavoittavat kuluttajat ja väkinäinen hymy kasvoillaan heitä minimipalkalla mielistelevät palvelijat näyttelevät kaikki makaaberia näytelmää, josta puuttuu aito sisältö kuten muustakin prostituutiosta. Prostituutio taas on olemisemme tapa kaikkialla, missä talouspuhunta on mädättänyt kohtaamisemme. Mitä epäystävällisempää siis on saamani palvelu, sitä paremmin yleensä viihdyn. Töykeys viestii matalapalkkakusetetussa asiakaspalvelijassa vielä piilevästä elinvoimasta. Shoppailun harrastuksekseen ilmoittava pimu taas on minulle täysin vieras elämänmuoto, talvisodan tulimereen heitetyn veteraanin kaltainen, luonnollisen mukavuusalueensa ulkopuolelle kamppaileva sankari. Eikö näitä muotibloggareita kukaan auta?

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Ukko istui ikkunalaudalla ja piirsi









Katselin ympärilleni: kaikkialla kuohui ja pulppuili, sanoja sinkoili joka suuntaan kuin näkymättömiä johtoja pitkin; ideat, tarjoukset, suunnitelmat ja toiveet hyppelehtivät päästä toiseen kuin vilkkuvat sähkönpurkaukset. Tuona hetkenä ymmärsin jääneeni kaiken yhteisen tuotannon ja kulutuksen, koko maailman valtavan aineenvaidunnan ulkopuolelle; kohtaloni oli sillä ratkaistu. En kuluta enkä ole kulutettavissa.
"Minun on mentävä", nousin pöydästä.
He eivät juuri estelleet.
Nyt istun kotona.
(Kertész, 134)
Ei ole yhtä kunniakasta syrjäytyä rivisaneerattuna kuin epäsuosioon suistettuna kirjailijanerona. Silti Imre Kertészin Tappion selaileminen tuo lohtua. Maailma on kuten on. Jos kärsimme tappion, itsekunnioutuksemme säilyttämiseksi riittää, ettei se ollut omaa syytämme.

Ja ehkä kokonaan oma aikamme voi olla parempi kuin se, jonka olisimme viettäneet projektiaikatauluja noudatellen? Ehkä rooleista vapaana on helpompi olla tosissaan?

Lähde:
Kertész, I. (2006). Tappio. Otava.
(Unkarinkielinen alkuteos: A kudarc. 1988)

perjantai 5. maaliskuuta 2010

Tarkkailla ja rangaista - vai rangaista tarkkailemalla?

Laajennan seuraavassa tekstiäni, Ruumiin kontrollista mielivaltaan, työpaikoilta koko yhteiskuntaan.

Arvelin aiemmin valvonnan työelämässä lisääntyvän ja hienovaraistuvan. Vaikka syynääminen pikemminkin kyynistää kuin innostaa luovan työn tekijää, se kasvavien maailmanlaajuisten tuottavuusvaatimusten vuoksi kuitenkin lisääntyy. Työn tilaaja ja sijoittaja haluavat välitöntä näyttöä siitä, että saavat vastinetta rahoilleen. Teollisen ajan muodolliset hierarkkiat, käskytys ja yhtenäinen työaika väistyvät kuitenkin hienovaraisimpien menetelmien tieltä.

Työn ja vapaa-ajan limittyminen tuo valvonnan kaikkialle. Kaikki tila ja aika alkavat olla yhtaikaa omaa ja kontrolloitua. Työn ostajaa kiinnostaa valitseeko ohjelmistosuunnittelija iltalukemisekseen Java-oppaan vai Da Vinci-koodin. Paljastaako hän ehkä salaisia tietoja kilpailijoille hilpeissä illanvietoissa? Vahingoittavatko hänen vapaa-ajan mielipiteensä ja toimensa firmaa vai kiillottavatko ne peräti julkikuvaa? Nukkuuko hän tarpeeksi, käyttääkö alkoholia, tupakkaa, huumeita tai lääkkeitä? Harrastaako hän riittävästi liikuntaa? Onko hänellä alttiutta perinnöllisiin sairauksiin?

Työn ostaja muistuttaa valvonnan hyödyttävän työn myyjääkin. Asiantunteva reaaliaikainen palaute auttaa duunaria kehittymään. Kun jokainen työskennelty hetki dokumentoidaan, voidaan tehtävät myös jakaa tasapuolisemmin työntekijöiden kesken. Jos töitä on liikaa, pomo auttaa priorisoinnissa ja pelastaa uupumukselta. Vain tietämällä todellisen tilanteen hän voi myös puuttua ylipitkiksi venyviin työpäiviin.

Valvonnan pimeästä puolesta työn ostaja mieluummin vaikenee. Vajaatyöllistetyimmät lomautetaan tai irtisanotaan. Kekseliäs alainen oppii tarvittaessa tietysti pelaamaan aikaa. Ellei oikeita töitä ole, työn tekemistä esitetään. Tuntiseurantajärjestelmään tunnit kirjataan esimerkiksi "Yleinen hallinto" tai vastaavan otsikon alle. Orastavan luppojakson alla voi työskentelyä ainakin hitusen hidastaa.

Valvonnan perimmäinen tarkoitus on kuitenkin ohjata työn myyjää kohti työn ostajan osoittamia oikeita tekoja ja asenteita. Ihanteellisimmillaan työn myyjä sisäistäisi maksajan arvot, tavallisimmin maksimaalisen tuoton tavoittelun, omiksi ylimmiksi arvoikseen. Tällöin hän valvoisi ja arvioisi itse itseään.

Altistumme monenlaiselle valvonnalle työn ulkopuolellakin. Olemme tottuneet siihen, että lääkäri säilöö sairautemme potilastietokantoihin, että raha-asiamme tallennetaan pankin tietokantoihin ja että viranomaisilla on omat julkiset ja vähemmän julkiset rekisterinsä. Astuessamme kotikadullemme olemme välittömästi Googlen kuvausauton tai vastaantulijan kamerakännykän mahdollinen kohde. Maksaessamme julkisessa kulkuneuvossa henkilökohtaisella lipullamme jätämme jäljen liikennelaitoksen tietojärjestelmään. Julkisissa tiloissa, ainakin kaupoissa, kauppakeskuksissa ja liikenteessä, entistä enemmän kouluissakin, törmäämme erilaisiin turva- ja valvontakameroihin. Kotona nettisuffaillessamme vasta kerrytämmekin tiedonkerääjien varastoja. Eikä tässä tietenkään ole vielä kaikki. Syntymässä olevassa ubiikkiyhteiskunnassa tietoa kokoavia ja niitä langattomasti keskenään vaihtavia digitaalisia laitteita on kodinkoneissamme, käyttöesineissämme, yllämme, sisällämmekin.