torstai 30. syyskuuta 2010

Peruskoulu ja ponilla ratsastamisen taito

Maailman muuttuessa ja maailman muuttamiseksi kouluakin on muutettava. Enää se ei entiseen tapaan tuota tottelevaista tykinruokaa massa-armeijan tarpeisiin vaan itseohjautuvia taistelukärkiä kansainväliseen talouskilpaan.

Uuteen peruskoulun tuntijakouudistukseen päättäjiä innostivat talouden vaateiden lisäksi huoli nuoren tulostentekijöiden mielenterveydestä. Kouluammuskelujen jälkeisessä mediapaniikissa he julistivat suosivansa jatkossa taito- ja taideaineita. Huippuunsa tiedolla doupattujen pisa-päiden pelättiin muuten räjähtävän koulujen ja kauppakeskusten seinille.

Uudistus on edennyt ripeästi. Opetusministeriön muistio hämmentää kuitenkin minua ja monia muita. Se sisältää hienoja periaatteita. Nukkatiedon ulkoa opettelun sijaan se korostaa oppiaineet ylittäviä kokonaisuuksia, verkostoitumista ja oppimaan oppimista.

Periaatteet eivät kuitenkaan ole siirtyneet mietinnön käytäntöihin.

Paisuttaminen on helpompaa kuin järkeistäminen, joten siinä onnistuttiin nytkin. Mietintö ehdottaa oppilaan viikottaisen minimioppituntimäärää korottamista neljällä. Laitoksessa lapsen on hyvä olla, tuntuvat muuten yksilönvapauteen uskovat suomalaiset tuumivan. Näinhän vanhemmat voivat käyttää lapsiltaan säästyneen ajan kaikkein pyhimpään, eli työntekoon.

Pyrkimys suosia taito- ja taideaineita epäonnistui erityisen kurjasti. Pienimmät lapset saavat sentään edellään taiteilla ja taituroida. Alakoulussa heitä ohjaavat kuitenkin yleisen koulutuksen saaneet luokanopettajat eivätkä oppiaineeseensa vuosia erikoistuneet aineopettajat kuten yläkoulussa.

Uudistuksessa yläkoulun taito- ja taideopetus vähenisi. Oppilas valitsisi seiskaluokan päätteeksi Taide- ja käsityö -nimisestä kokonaisuudesta (musiikki, kuvataide, käsityö, draama) kaksi ainetta, joihin jatkossa syventyisi. Kaksi muuta olisi kokonaan lopetettava. Kun pottia tuodaan jakamaan uusi oppiaine, draama, nykyisten taide- ja taitoaineiden tuntimääriä tosiasiassa vähenee.

Draamasta mietintö toivoo tiukat oppiainerajat ylittävää sillanrakentajaa, mikä olisikin hyvä juttu. Draaman avulla moni päässee esiintymiskammostaankin. Itsekehua suosivassa ajassamme ulospäin suuntautuminen on edellytys menestymiselle tai edes mäkkärin myyjäksi pääsemiselle. Me kaikki myös miellämme maailman tarinoina, emme tilastoina tai vuosilukuina. Tarinoissa keskeisinä pidetyt asiat nostetaan esiin ja turhanaikaiset häivytetään. On tärkeää opettaa nuoret ymmärtämään niitä mekanismeja, joilla valinta tapahtuu. Miksi entisen missin silikonit päätyvät lööppeihin ohi kokonaisten kansanmurhien? Ketkä määrittävät keskeiset tarinamme, keiden osaksi jää niiden kuluttaminen?

Draama sopii kuitenkin mielestäni enemmän metodiksi kaikkeen opetukseen kuin itsenäiseksi oppiaineeksi. Lisättäköön draaman käyttöä siis "dramaattisesti" ainakin äidinkielenopetuksessa (ei kuitenkaan yhdyssanasääntöjen opettamisen kustannuksella), ja sivuuttakoon se detaljitietojen ulkoluvun muissakin aineissa.

Itsenäisenä oppiaineena draama aiheuttaisi kahdenlaisia ongelmia: Ensimmäinen on pätevien opettajien puute. Resursseja, eli valtion rahaa, ei kouluttamiseen luvata, minkä vuoksi uudistus toteutuisi aiotulla tavalla vain Kauniaisissa. Köyhät kunnat joutuisivat sysäämään uudet tunnit muiden aineiden haluttomalle vakiväelle. Tai sitten ne palkkaisivat työttömäksi kansanopistojen kursseilta valmistuneita laulavia näyttelijöitä. Pelkään, etteivät köyhien paikkakuntien pienten koulujen nuoret tule vuosiin, jos koskaan, saamaan pätevää draaman opetusta.

Toiseksi uusi oppiaine myrkyttäisi koulujen työilmapiirin, kun opettajat kamppailisivat keskenään samoista, vähenevistä tunneista, eli työpaikoistaan. Oppimistulosten sijaan he alkaisivat pohtia sitä, miltä asiat ulospäin markkinointimielessä näyttävät. Isokaan koulu ei pystyisi takaamaan pitkäjänteistä laatua, kun teinien ailahtelut aloittaisivat ja lopettaisivat kursseja sattumanvaraisesti. Pätevistä aineenopettajista tulisi kiertolaisia. He sukkuloisivat kulloistenkin tuulien mukana koulusta toiseen, haja-asutusalueella pitkiäkin matkoja. Kunnes epäilemättä löytäisivät paremmat työehdot joitain toiselta alalta. Viimein muitakin taide- ja taitoaineita kuin draamaa opettaisi epäpätevä sijainen. Kaikkiaan uudistus veisi yläkouluakin aineopettajuudesta luokanopettajuuteen.

Tuntijakouudistus tuntuu miltä tahansa kannalta tarkastellen niin pähkähullulta, että ryhdyin pohtimaan tällaisten uudistusten syntytapaa. Millaisesta todellisuudesta ovat kotoisin ne suunnittelijat, joiden kädestä syntyy tällaista jälkeä?

maanantai 6. syyskuuta 2010

Muutosjohtajan kuolema

Aika usein haluan pysäyttää ajan kulun. Elinajastani on millä tahansa kertoimella mitaten kulunut yli puolet, ehkä kaksi kolmannesta. Tuntuu ikävältä.

Vanheneminen ei ole viisastuttanut, mutta kärsimättömäksi se on tehnyt. Turhuuksiin en viitsisi syventyä, kun kaikki tärkeäkin tuntuu tekemättömältä, jopa aloittamattomalta.

En ole käännynnäinen, joka havahtuu rajallisuuteensa vanhenemisen myötä. Jo lapsuuden sairaudet opettivat sitä tavalla, jota terve aikuisuuskaan ei ole pyyhkinyt muistoista. Jokainen juoksulenkki tuntuu edelleen ihmeeltä, vaikka olen tahkonnut maratoneja jo yli 20 vuotta.

Tietoisuus kuolevaisuudesta ei valitettavasti kuitenkaan auta pysäyttämään aikaa. Aikaa ei voi säästää. Se kuluu meistä huolimatta. Ajan suhteen olemme pakosta kuluttajia. Vain kuluttamisen tapaan voimme vaikuttaa.

Kauhein tietämäni ajan kuluttamisen tapa on ajankulu. Ikään kuin aika ei kuluisi liian nopeasti ilmankin. Lomalla syvennyn aikakauslehtiä ja dekkareita mieluummin juuri niihin vaikeisiin kirjoihin, joihin en työn ohessa pysty keskittymään. Shoppailemista, rantalomailua ja hömppäsarjoja kavahdan yli kaiken.

Tärkein elämättä jättämisen tapa on mielestäni kuitenkin elämän ahnehtiminen, eli jatkuva kiire. Kiireellä kun ei oikein ehdi mihinkään. Ei työssä eikä vapaalla. Nuorempana kaikkialla kaiken aikaa olemista vielä jotenkin sieti. Iän myötä poukkoilusta on tullut yhä vastenmielisempää. Ja mitäpä muuta nykyinen työ yleensä on kuin poukkoilua asiasta toiseen?

Moni tuntuu ajattelevan samoin. Jo viime nousukauden aikaan kyselin digitalisoituvan työn tekijöiltä, siis muutoksen ammattilaisilta, mikä heitä työssä eniten häiritsi. Yleisesti ottaen työnteosta pidettiin, mutta jatkuvat muutokset ottivat päähän. Aika moni tuntui tempoilevien hallinnollisten ohjeiden, yhteensopimattomien ohjelmistopäivitysten, organisaatiomuutosten, vaihtuvien pomojen, tyhjänpäiväisten kokousten, sähköpostiviestien, puhelujen ja sermin takaa kantautuvan pälätyksen pyörteessä haaveillen kokonaisista päivistä, jolloin voisi uppoutua ihan vain yhteen asiaan.

Edellisten sukupolvien kaltaisesta urasta, jossa tiedot, taidot ja ansiotaso kehittyivät vuosi vuodelta, harva enää haaveilee. Ura voi katketa milloin tahansa, ja tiedot ja taidot vanhenevat joka tapauksessa muutamassa vuodessa.

Viisastumisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Mitäpä kerrottavaa meillä jää lapsillemme vanhentuneiden ohjelmistojen tai ohjelmointikielien hallinnasta? Mitäpä merkitsee C++ ja cobol-guruna oleminen edellisten sukupolvien sota- tai jälleenrakennusjuttujen rinnalla? Viisaus ei enää nosta vanhuuden arvoa, sillä sekin on googlattavissa suoraan netistä.

Levottomuus on ainakin minulla tihkunut vapaa-aikaankin. Kun työpuhelin mökillä muutamaksi tunniksi kesällä vaikeni, aloin epäillä, että työsuhteeni oli koeajalla purettu. Ehkeivät pomot enää lähetä sähköpostiakaan, kun potkut voi hoitaa sulkemalla kännykkä. Viimeisellä kesälomaviikolla rauhoituin, mutta sitten olikin jo aika palata päätteelle ja palavereihin.

Ei siis ihme, että ne joilla on taloudelliset mahdollisuudet valita, pohtivat yhä enemmän sitä, mitä elämästään tosiasiassa haluavat. Eläkeiän nostoaikeet tuskin innostavat nuoriakaan oravanpyöräilemään.

Entäpä jos onnistuisimme pysäyttämään tuon iänikuisen muutoksen?