perjantai 29. tammikuuta 2010

Nuoret ja työ

Pähkäilin iän merkitystä työelämässä kirjoituksessa "Onko suomalainen työnantaja ikärasisti?". Sivuan aihetta vielä ainakin työvoimapulaa ja maahanmuuttoa käsittelevässä kirjoituksessani. Ennen sitä kuitenkin muutama lisähuomio lähinnä tuohon aiempaan kirjoitukseeni.

Kirjassaan Yksinäisyyden äärellä Paul Auster liittää mielestäni osuvasti tilalliseen havaitsemisemme näköaistiin ja ajallisen havaitsemisemme muistiin (ks. Auster, 245). Tuon ajallisen havaitsemisen tuotokset, muistot, ovat historiattomana internet-aikamme ongelma. Ne kun antavat meille perspektiiviä arvioida uusimpien muutosten järkevyyttä. Iän myötä osasta meistä tulee siis viisaampia. Kun osaamme erottaa tärkeän turhasta, emme enää hötkyile kaiken uuden perään.

Työnantajalle olemme kuitenkin ylhäältä osoitettujen tavoitteiden ja menetelmien kannalta vaarallisia. Onko nimittäin mitään hankalammin hallittavaa, kuin elämäänsä tyytyväinen, velaton, perheellinen keski-ikäinen, joka osaa hommansa, ja jolle riittää se, että tekee sen hyvin? Meidän onkin väsymättä todisteltava "vaarattomuuttamme". Meidän on Lenitan, Speden tai Arja Samulinin tavoin osoitettava olevamme hetkessä kiinni olevia ikuisia lapsia. Ollaksemme uskottavia, meidän on hamuttava muiden hyväksyntää ja velkarahalla uusimpia kulutusmahdollisuuksia. Ne saavuttaaksemme haluamme pärjätä työssämme sen tavoitteita millään tavoin kyseenalaistamatta. Tämä on työnantajalle tärkeää. Meidän on vaikka hampaat irvessä otettava muutos tosissaan.

Varminta työantajalle on kuitenkin palkata nuori, jolla muistoja ei vielä ole ollenkaan.

torstai 28. tammikuuta 2010

Sosialistisen ja kapitalistisen työn sankarit

Poikkesin työnhaun lomassa Helsingin DocPoint-festivaaleilla katsomassa puolalaisen veteraaniohjaajan Marcel Łozińskin (s.1940) dokumentin How To Live (Jak żyć).

Elokuva kertoi kommunistisen puolueen järjestämästä kesäleiristä nuorille perheille. Mukaan oli valittu perheitä, jotka puolue koki tavalla tai toisella kadottaneensa. Virkistäytymisen lomassa opastettiin takaisin oikeanlaiseen elämään. Leiriajan kestävässä "leikkimielisessä" kilpailussa valittiin sosialistinen malliperhe. Luvassa oli mahtava palkinto, täysautomaattinen jääkaappi.

Kilpailun julistamisen jälkeen seurasi näennäisrentoa meininkiä auktoriteetin valvonnan alla. Tanssiaiset, tietokilpailu, pulikointia uimarannalla, tapakoulutusta, lasten runonlausuntaa. Arvioitsijoiden keskustelua lasten kanssa. Kulissien takaista peliä. Kukin perhe pisteytettiin päivittäin, ja perheet seurasivat edistymistään tulostaululta. Ja kuten ohjaaja Łoziński tilaisuuden jälkeen totesi, ihmiset eivät nousseet vastustamaan sortajaa vaan sitä, joka rikkoi sääntöjä.

Vuosi oli 1976. Łozińskin mukaan jo seuraavana vuonna osa osallistujista kieltäytyi valmiista käsikirjoituksesta. Reaalisosialismi alkoi vähittäinen murentua.

Łoziński onnitteli vuolaasti meitä suomalaisia päätymisestämme rautaesiripun vapaammalle puolelle. Vaikka niin oli epäilemättä parempi, poimin elokuvasta silti pelottavan tuttuja piirteitä.

torstai 21. tammikuuta 2010

Miten perustulo muuttaisi oman elämäni?

Etsittyäni töitä turhaan puolisen vuotta päivittäiset rutiinini ovat vakiintuneet.

Arkiaamuisin tutustun Jobsafari.fi -palvelun sähköpostiini lähettämiin avoimiin työpaikkoihin. Enemmistön sivuutan yleensä suosiolla, sillä esimerkiksi suunnittelija-hakusanani tuottaa paljon epärelevanttejakin osumia. Jos olen onnekas, joukkoon osuu alanikin töitä tai sitten muuten vain kiinnostavia mahdollisuuksia.

Kunnollisen hakemuksen tekemiseen kuluu helposti koko päivä. Pelkkä osaamisen luettelointi ei riitä, vaan hakemuksen pitäisi visioida uniikki, harha-askeleeton tarina kehdosta nimenomaan vain ja ainoastaan avoimena olevaan tehtävään. Työnhaun "veteraanina" voin hyödyntää hakemuspohjia ja ajantasaista ansioluetteloa, mutta kussakin hakemuksessa nostan ja sivuutan asioita tilanteen mukaan. Tyyliä vaihtelen tapauskohtaisesti toteavasta asiallisuudesta räväkkään myyntihenkisyyteen.

Liekö syy iässä vai osaamisessa, mutta olen aniharvoin edennyt edes haastatteluun. Monesti rekrytointi on tyssännyt näytetöihin. Vaikka olen ollut alalla pitkään, voin harvoista yhteistyöprojekteista signeerata mitään selkeästi omaa. Monista en voisikaan, sillä ne sijaitsevat suljetuissa verkoissa. Välillä en saisikaan, sillä vaitiolovelvollisuus kieltää. Toisinaan en halua, sillä ennalleen jääneet kokonaisuudet ovat niitä, joita ei vuosikausiin ole kehitetty. Ylpeyden aiheet on puolestaan moneen kertaan jo päivitetty uudelleen. "Leikkinäytteiden" laadintaan en ainakaan vielä ole intoutunut. Osaksi työsaran loputtomuuden vuoksi; näytteetkin kun pitäisi osata ennalta räätälöidä nimenomaan tietylle työnantajalle. Pitkäaikaistyöttömyyden houkutellessa tämäkin vaihtoehto alkaa kuitenkin houkutella enemmän ja enemmän.

Nyt kun olen ennättänyt haastatella entiset työantajat ja useimmat tututkin jo ainakin kertaalleen, ovat päiväni usein työnhaullisesti varsin toimettomia. Sisältöä elämään antaa perhe, ainakin vielä, vaikka nuukailla täytyy. Jonkin verran seuraan myös alani kehitystä, ennen kaikkea netin välityksellä. Blogikirjoittelu, juoksu, lueskelu ja kaikenlainen arjen pikkupuuhastelu täyttävät muita vapaita hetkiä. Isoja omia projekteja en ole aloittanut, koska en voi suunnitella ajankäyttöäni muutamaa päivää pidemmälle.

Miten edellisessä kirjoituksessani luonnostelemani perustulo muuttaisi elämääni?

tiistai 19. tammikuuta 2010

Perustuloni - ja sen seuraukset

Alustava idealistinen luonnokseni perustuloksi olisi kuukausittainen veroton rahasuoritus, joka maksettaisiin kaikille Suomessa kaksi vuotta työskennelleille ja tänne veronsa maksaneille työikäisille. Sen käyttöä ei valvottaisi mitenkään. Eläkeläisten talouden varmistaisin takuueläkkeellä, kuten SATA-komitea jo tekikin. Vastaavasti lapsilisät ulottaisin vähintään täysi-ikäisyyteen asti, tai alenevana  kunnes perustulon saamisen ehdot täyttyvät. Näistä ehdoista lisää vähän myöhemmin.

Perustulo olisi osittainen eli se korvaisi vain nykyisen sosiaaliturvan vähimmäisetuudet (esim. työmarkkinatuki, työttömän peruspäiväraha, opintotuki ja hoitotuki) kansaneläkettä lukuun ottamatta. Harkinnanvarainen toimeentulotuki ja asumistuki säilyisivät "hätävarana", vaikka niiden tarve esimerkiksi opiskelijoilla vähenisikin. Vasemmistolle rakas ansiosidonnainen työttömyysturva jäisi sekin, sillä kuten Ville Kopra toteaa, sillä on itsessään merkittävä työntekoa kannustava ja työntekijän taloutta vakauttava merkitys (ks. Kopra, 43). Heikoimmista kannettaisiin edelleen huolta, mutta ketään ei ohjattaisi pakkotyöhön tai turhaan koulutukseen.

Perustulon suuruus on mutkikas juttu. Vastikkeeton raha ei saisi houkutella liian monia kokonaan runoilemaan tai perhokalastamaan. Päinvastoin, sen tulisi innostaa työntekoon, kokeiluihin ja riskinottoonkin. Onneksi suuruutta ei tarvitse hakata kiveen, vaan se voi hiukan elää yhteiskunnan tarpeiden mukaan. Liikaa se ei kuitenkaan saa vaihdella, sillä kansalaisten pitää voida luottaa siihen, että perustulo turvaa heidän perustoimeentulonsa kaikissa tilanteissa.

tiistai 12. tammikuuta 2010

Miksi kannatan perustuloa?

Hämmennyksekseni huomaan kannattavani niin monia hajanaisen prekariaattiliikkeen ajatuksia, että kiirehdin heti sanoutumaan irti osasta heidän keinojaan. "Proleshoppailulla", eli köyhyyden verukkeella ryöstelyllä, pummilla matkustamisella ja muilla laittomuuksilla ei mielestäni ole mitään tekemistä kansalaisvaikuttamisen tai edes kansalaistottelemattomuuden kanssa. Kansalaistottelemattomuudella tavoitellaan aina oman edun tai anarkian (= vahvimman oikeus) sijaan lakien kehittämisestä. Avoimesti lakia rikkomalla vääryydeksi koettu asia kyseenalaistetaan. Kansalaistottelematon, toisin kuin pikkurikollinen, tarjoutuu itse tuomiolle ja ottaa vastaan vallitsevan lain hänelle langettaman rangaistuksen. Jos yhteisö pitää tuomiota vääränä, lakia tai ainakin sen tulkintaa todennäköisesti jatkossa muutetaan.

Mutta itse työ, ja samalla työttömyys, ne ovat muuttuneet. Koska työ on irronnut paikasta ja ajasta, ei enää pitäisi palkita vain työksi mielivaltaisesti määritellyistä hetkistä. Uudet innovaatiot kehittyvät joka puolella yhteiskuntaa, ei vain palkkatyössä. Vanha perusajatus, että ensin on tuotettava, jotta voisimme jakaa, ei uudessa taloudessa ainakaan ihan täysin enää päde. Tieto- ja palveluteollisuuden noustessa keskeiseksi tuotannon aloiksi voimme ajatella päinvastoinkin: on jaettava ennen kuin voidaan tuottaa yhtään mitään. Työtä ei enää tehdä tehtaiden liukuhihnoilla vaan erilaisissa tiimeissä, kaikkialla ja kaiken aikaa. Työntekijä organisoi itse itseään ja kommunikoi jatkuvasti työtovereiden ja asiakkaiden kanssa. Tieto ja uudet innovaatiot ovat yhä tärkeämmässä roolissa yhteiskunnan ja talouden kehityksessä. Tiedon arvo ei kasva pihtaamalla vaan jakamalla. Mitään tulosta ei synny ilman jakamista. Tietotaloudessa työn tuottavuus riippuu mahdollisuudesta hyödyntää erilaisia avoimia yhteisöresursseja, kuten sosiaalisia suhteita ja kulttuurisia taitotietoja. (ks. Korhonen et al, 97, 105)

Luovuudelle on siis oikeasti raivattava ajoissa tilaa.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Perustulo - mistä puhutaan?

Perustuloa puuhaavat Suomessa näkyvimmin Vihreät, mutta myös Kokoomus, Vasemmistoliitto ja Keskusta ovat eri yhteyksissä leikitelleet ajatuksella. Kun suurinta summaa, 850 - 1000 euroa, esittää raharuhtinas Björn Wahlroos ja kun vastaavasti ammattiyhdistysliike ja sosiaalidemokraatit käpertyvät syyperustaiseen sosiaaliturvaan, on syytä yrittää hahmottaa mitä kukin perustulolla tarkoittaa.

Käytän jatkossa selkeyden vuoksi pelkästään termiä perustulo, vaikka samaa tai liki samaa tarkoitetaan puhuttaessa kansalaispalkasta, kansalaistulosta tai negatiivisesta tuloverosta.

Ymmärtääkseni suuria kysymyksiä on kolme:

1. Saavatko kaikki perustuloa vai sisältyykö saamiseen ehtoja, esimerkiksi työvelvollisuus?
2. Korvaako perustulo koko muun sosiaaliturvan (täydellinen perustulo) vai vain osan siitä (osittainen perustulo)?
3. Kannustaako perustulo palkkatyöhön (on riittävän pieni) vai mahdollistaako se myös työstä kieltäytymisen (on riittävän suuri)?

perjantai 8. tammikuuta 2010

Onko perusturvan vastikkeellisuus osa hyvinvointiyhteiskuntaa?

Olen viime ajat pähkäillyt syyperustaiseen perusturvaan ja vastikkeettomaan perustuloon liittyviä kysymyksiä.

Syyperustainen perusturva sisältyy ymmärtääkseni perinteiseen, maltillisen vasemmiston vaalimaan hyvinvointiyhteiskunnan määritelmään. Hyvinvointiyhteiskuntaa ajatellaan tällöin kansalaisen ja valtion välisenä sosiaalisena sopimuksena. Sopimuksessa yhteiskunta tukee kansalaista hänen omien mahdollisuuksiensa hyödyntämisessä kehdosta hautaan asti. Kansalainen huolehtii vastavuoroisesti työpanoksestaan ja työkuntoisuudestaan. (ks. Kopra, 89)

Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus perustuu siis työntekoomme. Tuotamme työllämme verovaroja, joilla yhteiskunta tuottaa meille laadukkaita palveluja. Koska olemme todenneet järjestelmän tehokkuuden omassa arjessamme, olemme hyväksyneet monia muita maita korkeamman veroasteen. (Työnantajan myötämieltä tosin lisäsi pitkään epäilemättä myös kommunismin pelko.) Edes sosiaalimenot eivät hyvinvointiajattelussa ole kustannus vaan sijoitus, jonka avulla pääsemme vaikeiden hetkiemme yli takaisin taloutta kasvattamaan. Syyperustaisesti.

Pentti Arajärvi kiteyttää näkemyksensä sosiaaliturvan filosofiasta seuraavasti.
1. Terve, aikuinen ihminen hankkii lähtökohtaisesti elannon itselleen ja perheelleen omalla työpanoksellaan.
2. Jos tämä ei onnistu, siihen on jokin järkevä syy. Sosiaalietuuksia maksetaan työtulojen puuttuessa syyn perusteella. Syyperusteinen sosiaaliturva piirtää selkeän ja oikeudenmukaisen kuvan yksilön ja yhteiskunnan välisistä vastuista ja velvollisuuksista. (Kopra, 46)

Luulen yleispiirteittäin ymmärtäväni vastikkeellisen perusturvan periaatteen. Se kuulostaa ihan kauniilta. Tämä teolliseen aikaan sovitettu järjestelmä saattoi hyvinkin toimia niin kauan kuin käytännössä kaikilla, ainakin miehillä, oli elinikäiset kokopäiväiset palkkatyösuhteet. (Fordistinen työ perustui pitkään siihen, että naiset vapauttivat miehet palkkatyöhön kasvattamalla heidän puolestaan ilmaiseksi lapset ja tekemällä kotityöt. Samalla he jäivät riippuvaisiksi miestensä palkasta.)

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet.