perjantai 22. huhtikuuta 2011

Barbaarien invaasio?

Vaalien jälkeisenä yönä en tahtonut saada unta. Kansa oli sanonut sanansa, joka ei ollut toivomani, eikä ihan odottamanikaan.

Natsikortti tunki katkonaisiin uniini. Yhteydet 1930-luvun Eurooppaan pelottavat. Tuolloinkin suuri joukko ihmisiä tunsi pettymystä. Tuolloinkin helppoja vastauksia tarjoava vahva johtaja haastoi eksyksissä olevat vanhat valtiaat. Tuolloinkin haastaminen tapahtui laillisissa vaaleissa. Tuolloinkin johtaja korosti kansallisuusaatetta ja lietsoi vihaa rahavaltaa (ent. juutalaiset, nyk. suomenruotsalaiset) kohtaan. Tuolloinkin puolue tuomitsi "postmodernit" kokeilut rappiotaiteena ja tarjosi tilalle herooista kansallismielisyyttä.

Olen tietysti epäoikeudenmukainen. Perussuomalaisia ei mitenkään voi verrata natseihin, ja vielä vähemmän ihmisvihasta irti sanoutuvaa Soinia Hitleriin. Maailman, tai edes Karjalan, valloittamisen sijaan perussuomalaiset pyrkivät palaamaan Suomeen, jota ei koskaan ollutkaan. Perussuomalaisessa utopiasssa profeetta Timo on johtava unohdetun kansansa takaisin äidin kohtuun, jossa kukaan tai mikään ei voi sitä häiritä.

Tilanne on muutenkin toinen. Elämme, ainakin nyt ennen euron romahtamista, mittakaavaltaan paljon 1930-lukua pienempää aikaa. Silmittömään hulluuteen suistumiseen vaadittaisiin keskiluokan romahdus. Riittävän monien olisi menetettävä riittävän paljon, jotta he olisivat valmiit takertumaan mihin tahansa omaa ahdistustaan helpottavaan selitykseen.

Seuraavan neljän vuoden odottaminen masentaa minua silti. Lisäarvoa tuottavan luovuuden sijaan saamme tiukempaa valvontaa rajoilla, virastoissa ja todennäköisesti työpaikoillakin. Maailman parhaat aivot alkavat pitää Suomea kyräilevänä ja sisäsiittoisena tuppukylänä, mikä sekin taannuttaa taloutta. Perustulon sijaan suosimme risusavottojen kaltaista tempputyöllistämistä. Ilmastonmuutoksesta emme piittaa. Ehkei kohta ole varaakaan.

Toivottavasti sentään vältämme yleiseen kaaokseen. Hallitukseen todennäköisesti nousevat perussuomalaiset ovat vaaliohjelmaansa myöden hajanainen porukka. Puolueen nimeen vannovia euroskeptikoita, maahanmuuttokriitikoita, homofoobikkoja, rötösherrajahtaajia tai muuten vain oman elämänsä hallinnan menettämistä pelkääviä kansalaisia yhdistää oikeastaan vain nykymenon vastustaminen. Monet perussuomalaisten 39 edustajasta tapaavat toisensa vasta eduskunnassa. Työhön perehtyminen vie aikaa, ja ainakin aluksi Timo Soini käyttänee yksin useimpien edustajien ääniä.

Koulutus ei tee kenestäkään viisasta, eikä ainakaan rehellistä. Työ opettaa tekijäänsä, kunhan tekijä on riittävän nöyrä ja avoin oppimaan uutta. Martti Ahtisaarelta kysyttiin muistaakseni vuosia sitten, onko mieltä järjestää vaaleja Namibiassa, jossa suuri osa kansasta on luku- ja kirjoitustaidotonta. Ahtisaari vastasi viisaasti, että vaalit voidaan hyvin järjestää koskei lukutaidottomuus tee ihmisistä tyhmiä.

Vauhtia, vaarallisia ja vähän koomisiakin tilanteita tuskin silti ainakaan hetkeen puuttuu. Useimmat uudet edustajat ovat kokemattomia, eikä päteviä avustajiakaan suurelle joukolle ihan helposti löytyne.


Alkuperäinen, Tyko Sallisen vuonna 1918 maalaama Jytkyt. Ei ihan kansallisromanttista tyyliä, mutta kuitenkin...
Jo vaalivalvojaisissa saimme esimakua. Kun Uudenmaan piirin puheenjohtaja Pietari Jääskeläinen moitti nykymenoa ja hehkutti "Urkin" 1970-luvulla työttömyyden takia kokoon runnomaa hätätilahallitusta, perussuomalaisten kantaisä Veikko Vennamokin lienee pyörähdellyt haudassaan. Ajatus vaikkapa kulttuuriministeri Kike Elomaasta ei enää tunnu mahdottomalta. Onneksi maisterisjätkä Soini sentään tarttui sivistystehtäväänsä rivakasti ja valitsi vaalivoittoaan symboloivan iskusanansa jytky puolueohjelmassa mainittujen ylevien kansallisromantikkojen sijaan "rumista" maalauksistaan tunnetulta Tyko Salliselta.

Viikolla tapahtui onneksi jotain, minkä vuoksi perussuomalaisten vaalimenestys surettaa minua jo vähemmän. Katsoin Ryhmäteatterin suomalaista demokratiaa käsittelevän Eduskunta-näytelmän. Esitys jakoi Suomen kahtia.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Retkahdin nuoreen naiseen

Olen töiden jälkeen mainiolla mielellä. Löysin fiksun, kauniin ja kansainvälisen nuoren naisen. Hän on huippuyliopistosta valmistunut realistinen idealisti, joka ymmärtää niin ekosysteemiä kuin yritysmaailman lainalaisuuksiakin. Kannattaa perustuloa, vastustaa ydinvoimaa. Voiko muuta toivoa?

Pari puutetta ihastuksellani on. Hän rakastaa matkustamista... Miksi fiksuilla nuorilla pimenee aina juuri tässä kohdassa? Ensin he nakertavat vuositolkulla ituja ja porkkanoita, suojelevat söpöjä eläimiä, lajittelevat ja kierrätettävät jätteensä. Seuraavassa hetkessä he istuvat New Yorkin lentsikassa tekemässä tyhjäksi ekotekonsa tuhanneksi vuodeksi.

Valitullani on myös suhde oopperaan, jota minä pidän melko museaalisena hengenelämän alueena. Vastauksia olemassaolomme peruskysymyksiin, tulevaisuuden uhkien ja mahdollisuuksien ensimmäisiä pilkahduksia löydetään ymmärtääkseni toisaalla.

Kieltäkin valittuni saisi käyttää välkymmin, varsinkin kun vaikuttaa viestijänä. "Arvostan yksilötason tinkimättömiä ympäristötekoja, mutta todelliseen muutokseen tarvitaan vastuullisesti toimivia yrityksiä luomaan entistä kestävämpiä vaihtoehtoja." Sisältö ok, muoto meiltä viime vuosituhannen pönäköiltä ukkeleilta...

Äänestin kuitenkin tänään sovitusti ennakkoon. Annoin ydinvoimasekoilut anteeksi ja valitsin suosituksestanne vihreät.

Vaalisalaisuuden takia muikenen ehdokkaani henkilöstä kuin vaari. Kunhan et klikkaa tästä :)

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Näkymätön henkilö

Vuorovaikutukseen ja tiedon jakamiseen perustuva uusi työ vaatii kokonaisvaltaista heittäytymistä. Pelkän suoritteen antavaa työkaveria pidämme epäilyttävänä. Maabrändityöryhmäkin kehottaa jo koululaisia tekemään jotain luokan hiljaisimpienkin kanssa. Teollisen työn tottelevaisuusihanteen sijaan vallitsee pikemmin itseilmaisun pakko.

Tosiasiallinen vapaus vaihtelee tietysti työpaikoittain ja asemittain. Hierarkian huipulla on yleensä vapainta, vaikkei helppoa ole pomollakaan, jota tarkkaillaan sekä ylhäältä että alhaalta. Pomon Outlook-kalenteri täyttyy muiden varauksista. Muutospuheelle on valmiit PowerPoint-pohjat. Asema edellyttää äänen madaltamista ja hillittyä pukeutumista. Normiseksuaalisuutta suositaan. Kun Finanssivalvonnan markkinointiosaston toimistopäällikkö Ari Voipio ilmoitti alkavansa elää Arjana, kuusi yhdekästä osastolle asiantuntijatehtäviin pyrkineestä perui oitis hakemuksensa. Rekrytointiongelmia pelänneet esimiehet siirsivät tämän jälkeen Voipion näkymättömämpiin tehtäviin. Osaamme me alaisetkin latistaa.

Aitoja mielipiteitä odotetaan kuitenkin yleensä vain hierarkian huipuilta. Muut saamme ilmaista räväkkyyttämme vaatetuksella ja kampauksella. Muu itseilmaisu on johdon määrittämien ennalta oikeiden vastausten arvuuttelua, ja niiden uskottavaa esittämistä omina ajatuksinamme erilaisissa palaute- ja kehityskeskusteluissa. Todellisen asemansa hierarkiassa voi helposti testata. Jos omistat työhuoneen, jossa voit rauhassa ajatella, sinulta odotetaan itsenäistä ajattelua. Jos työskentelet avokonttorissa, sinulta odotetaan sopeutumista. Jos karsinasi on ulko-oven, naulakon, kahvihuoneen, saniteettitilojen läheisyydessä tai muuten hälyisässä paikassa, olet seuraava saneerattava.

Sopeutuminen ei ole passiivista tottelua vaan se vaatii välillä tarkkaa silmää. Eräässä työpaikassani välttelin pikkujouluillallisilla pomoni vieruspaikkaa. Tämä muuten asiallinen kaveri kun saattoi parin paukun jälkeen äityä sättimään somaleja, kummeksumaan homoja tai kohottamaan maljaa Mannerheimille, "Suomen pelastajalle". Lähetyskäskyn elähdyttämä uskovainen hän ei sentään ollut. Kaikkiaan vanhan kansan koti, uskonto ja isänmaa -tyylin pomot ovat jo onneksi suurelta osin eläkkeellä, joten sotilasarvokeskustelun pystyy yleensä välttämään. Nuorten kanssa joutuu korkeintaan pelaamaan kuulasotapelejä, mikä on loppujen lopuksi pieni kiusa.

Ehkei työssä pidäkään jakaa ihan kaikkea. "Hallittu hissukointi" on varsin kelvollinen eloonjäämisstrategia. Kun välttelemme politiikkaa, juttukaverimme ajattelee meidän todennäköisesti jakavan aatesuuntansa.
Kun vaikenemme uskonnosta, hihhulit ja ateistit pitävät molemmat meitä hyvänä tyyppinä. Ellemme ole suuna päänä, muut täydentävät taukomme itsellään ja toiveillaan. He toisin sanoen pitävät meitä kaltaisenaan, tai ihanteensa kaltaisena, kunnes toisin todistetaan. Kaunista naista kehotetaan syystä vaikenemaan, sillä suusta pyrkivä todellinen ihminen rikkoisi rikkaan suosijan hyödyllisen illuusion.


Saksalainen teatteriryhmä Familie Flöz hyödyntää hienosti naamioita luodakseen yleisinhimillisen tunnelman. Keinoa hyödynnetään yhtä lailla elokuvassa, jossa sankari- tai sankaripari ovat keskivertoideaaleja vailla erityisiä ominaisuuksia. Särmikkäämpien sivuhenkilöiden näytteleminen lienee palkitsevampaa. Sarjakuvissa samastumiskohdetta edustavat vaikkapa osuvasti englannista käännetty Jaska Jokunen ja keskivertoeurooppalainen Tintti, jolta on viety sukupuolikin. Käytänpä yleistämistä omassa sarjiksessani minäkin.
Todellisia tyhjyyden mestareita ovat poliitikot. He saavat epävarmat keskitien äänestäjät täydentämään ympäripyöreät puheensa molempia tyydyttävällä tavalla. Viisas poliitikko varautuu myös tulevaan. Ajan ja ajattelun muuttuessa hän voi esittää vanhat latteutensa visioina. Muistoissaan kaikki vastustivat suomettumista. Tulevaisuudessa muisti kullannee ydinvoimakannat. Kaikki yrittävät sulauttaa itseensä koko maailmankaikkeuden. Puolueet muistuttavatkin puheissa toisiaan. Mikä tahansa tunnistettava piirre rajaisi jonkun potentiaalisen äänestäjän pois.

Värikäs ja ilmaisuvoimainen kieli ei kuulu mestarille vaan nälkäiselle haastajalle. Toisaalla sitä käyttävät vallasta syrjäytetyt. Räväkkyys on niitä varten, joilla ei ole vielä tai enää menetettävää. Vallanpitäjä sen sijaan kätkeytyy (demokratiassa) riskiä kaihtavaan yleisyyteen. Samoin tekevät myötäilijät. Näkymättömyyden kun voi digitaalisessa maailmassa menettää vain kerran.