Torsti Lehtinen 1942 - 2023

1980-90-luvun taitteessa lojuin nojatuolissa Mäkelänkadun räjähtäneessä yksiössä Helsingissä. Radiossa haastateltiin Torsti Lehtistä, kirjailijaa, josta en ollut koskaan kuullut. Annoin lähetyksen jatkua, kai rangaistukseksi pitkäksi venyneestä ilottomasta illasta. Vähitellen itseään tehostamaton, toteavan varma, koristelematon, välillä humoristinen, puhe tempasi minut mukaansa. Lauseet olivat kuin painavasti iskettyjä nauloja suoraan krapulassa jyskyttävän sieluni ytimeen.

Hankin käsiini Torsti Lehtisen omaelämäkerrallisen trilogian (Kun päättyy Pitkäsilta, Kuin unta ja varjoa, Sokea taluttaja), ja vaikutuin lisää. Kirjojen etsintä korreloi ilmiömäisesti omaani. Seuraavan kesän vietin Vallilan kalloilla tankaten läpi Kierkegaardin Päättävän epätieteellisen jälkikirjoituksen. Huumorilla rakennamme yhteistä tilaa, ironialla otamme toisiimme etäisyyttä. Edes sen verran ymmärsin.

Kymmenisen vuotta myöhemmin ilmielävä Torsti Lehtinen pelmahti miltei syliini öisellä Vaasankadulla, bailaavan nuorisojoukon keskeltä, kädet levällään ja rakkauttaan koko maailmankaikkeudelle mylvien. Yllätyin, koska luulin kirjailijan asettuneen pysyvästi Tampereelle. Sulattelin ilmestystä markkinoinnilliselta kannalta: näin paljon tosi kirjailija näkee vaivaa esittääkseen tosi kirjailijaa.

OSALLISET — ajankuva nuoruudesta, naiiviudesta ja hetken lepattavasta toivosta

Syyskesä 1991, revennyt rautaesirippu ja vapaus! Interrail-ajan kasvatit Taru ja Santeri syöksyvät rämisevällä Kleinbussillaan leppeän ilmaston ja halpojen hintojen houkuttelemana historian ryöppyävään virtaan. Unkarin maaseudun mökkipahasesta käsin, huolten ja houkutusten tuolta puolen, ystävykset aikovat loihtia maailman taidehistoriaa ravistelevia mestariteoksia.

Idyllin varjossa väijyy kuitenkin ankarampi todellisuus, eivätkä työrauhaa edistä myöskään Tarun onneton rakastuminen vuokraisännän vaimoon tai yhä pahaenteisemmiksi muuttuvat uutiset kotoa.

Kylmän ja sateiden myötä on unelmoijien viimein kohdattava omat ja maailman rajat. Mutta vaikka siihen Suomeen, josta lähdettiin, ei enää ole paluuta, ilmestyy elämänjanoisten silmien eteen aina myös uusia mahdollisuuksia. Tai ainakin uusia kangastuksia.

Osalliset on rosoinen ajankuva nuoruudesta, naiiviudesta ja hetken lepattavasta toivosta. Taiteilija-, rakkaus- ja matkakertomus lienee myös kaikkien aikojen ensimmäinen romaani sarjakuvan tekemisestä.

En enää muista, milloin syntyivät romaanini ensimmäiset rivit. Kun kesällä 2013 tein perehtymismatkan tapahtumapaikoille Unkariin, tiesin kuitenkin jo missä käydä, mihin kiinnittää huomiota. Pelkästään 2018 heinäkuun jälkeen käsikirjoituksesta syntyi 35 itsenäistä versiota. Muun muassa Trump, koronaepidemia ja Ukrainan sota pakottivat arvioimaan uudelleen romaanin elämäntunnetta ja tapahtumahetkeä, kylmän sodan päättymisen jälkeistä aikaa, nyt jo häviävää hetkeä, jolloin tyranneilla oli rajat ja meille muille maailma auki.

Joka tapauksessa tänään Osalliset on valmis. Olet sydämellisesti tervetullut julkistamistilaisuuteen tiistaina 9.5.2023 klo 18 Kallion kirjastoon Helsingissä tai seuraamaan sitä livestriimin välityksellä.

Osalliset on tilattavissa myös kustantajan verkkokaupasta.

Puolueiden eduskuntavaaliohjelmat ja työ

Halusin vuoden 2011 eduskuntavaaleissa selvittää puolueiden työhenkisyyden, minkä vuoksi laskin työn esiintymisen  puolueiden edellisten vaalien vaaliohjelmassa. 

Sanan työ tai jonkun sen johdannaisen mainitsi vuonna 2007 suurimmista puolueista Suomen Keskusta 220 kertaa, Vasemmistoliitto 201 kertaa, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 163 kertaa, Kansallinen Kokoomus 147 kertaa ja perustuloa puffannut Vihreä liittokin 88 kertaa. (Perussuomalaiset oli tuolloin vielä pienpuolue, joten se puuttui laskelmista.) 

Saadakseni selville työn suosion kehityksen viimeisen 15 vuoden ajalta tein tuoreille vaaliohjelmille vastaavan testin, jonka tulos oli seuraava: 

Miten auttaisimme Ukrainaa?

Kohta vuoden jatkunut, loputtomalta jo tuntuva, turhauttava sota. Kerta toisensa jälkeen Venäjä pommittaa Ukrainan kaupunkeja kivikauteen, ja savun laskeuduttua ukrainalaiset insinöörit purkkavirittelevät sähköverkon hetkeksi uuteen kuosiin. Sillä välin rintamalinjalla lakoaa ihmisiä puolin toisin kuin ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen mutavellissä ikään. Me lännessä, Suomikin sinne matkalla, heilutamme voimattomina käsiämme, jottei harhainen pikku rakettimies räjäyttäisi koko planeettaa. Pakotteet vuotavat ja venäläinen keskiluokka porskuttaa kuin “parempi väki” Titanicin kannella ikään.

En siedä lukea enää ainuttakaan länsimedian varmaa tietoa siitä, miten pakotteet aivan kohta alkavat purra, miten Venäjän ohjukset aivan kohta loppuvat, miten kansa Venäjällä aivan kohta nousee kapinaan, miten Putin on sairas ja aivan kohta kuolee. Eivät pure, eivät lopu, eivät nouse. Putin on, pää pois lukien, terve kuin pukki ja hallitsee fysiikkansa puolesta vielä vuosikymmenet.

Toisaalla mielessä siintää jo miltei unikuvaksi haalistunut muisto mahdottoman muuttumisesta mahdolliseksi. Murtuva, alas rojahtava Berliinin muuri, riemuiten vapauteen loikkivat valtiokeskitysleirin asukit. Tyrannian kaatuminen.

 
Voisiko vastaava ihme toistua?