Pikkupoikien sosiaalisessa hierarkiassa asema määräytyy urheilumenestyksen mukaan. Kivulloisena varhaisnuorena olin urheilutuntien jämätyyppi, jota joukkuetta valitsevat kapteenit tyrkyttivät toisilleen. Yksilölajit sujuivat yhtä huonosti. Opettaja lohdutti minun voittaneen sentään Heikin. Heikki oli flegmaattinen kehitysvammainen, jota ei vaivauduttu edes kiusaamaan.
Pettymyksiin kyllästyneenä aloin haaveilla kaiken jättämisestä. Poimin Seura-lehdestä artikkelin
Hunza-maasta, jonne joskus muuttaisin. Artikkelissa kerrottiin vuorten keskellä sijaitsevasta laaksosta, jonka asukkaat söivät terveellisesti ja elivät yli satavuotiaiksi. Minulla on tuo artikkeli edelleen tallella.
Aikuisuuden kynnyksellä tutustuin työelämään.
Leikkasin leirintäalueen
nurmikkoa. Pestin lähestyessä loppua sain osan palkasta "vapaana". Yritin olla ymmärtämättä, että minua kusetettiin.
Jaoin postia. Kun palasin ensimmäiseltä kierrokseltani, oli jo pimeää. Nopeammat olivat sammuttaneet lajittelupisteen valot enkä löytänyt katkaisijaa. Missään ei näkynyt ketään. Vain etäällä soiva radio kertoi
Anwar Sadatin murhasta. Joulun alla postin määrä kasvoi kasvamistaan. Yritykset valittivat, kun joutuivat odottamaan. Kierroksen lopulla minua huimasi, kun en ehtinyt syömään koko päivänä. Jouduin viimein lopettamaan, kun vuorokauden tunnit eivät riittäneet kaiken postin jakamiseen.
Sataman huutomiehille maksettiin sentään hyvää palkkaa silloin kun töitä oli. Sain ensi tehtäväkseni hakea minulle entuudestaan tuntematon työkalu minulle entuudestaan tuntemattomasta terminaalista. Pyysin tarkempaa ohjetta, ja sain kehotuksen kysyä "Rahikaiselta". Rahikaista en tuntenut, enkä muutaman hehtaarin kokoista satama-aluettakaan. Aamupäivän hyisessä viimassa turhaan harhailtuani minut pantiin iltapäiväksi riuhtomaan sormet verillä pressuja junavaunujen päältä.
Yritin
raksan apumiehenä. Piikatessani kuivuneita saumoja elementtitalon katonrajassa sain rasitusastman. Suuhun kertynyt pöly ja hiekka olisi pitänyt pestä hammasharjalla, jotta olisin voinut syödä ruokatunnilla. Yleensä jätin suosiolla väliin. Kun kyselin mestarilta kunnon hengityssuojaimia, hän käänsi puheen naisystäväänsä, joka oli nukahtanut hänen elimensä suussaan. Sain palkkapäivänä pidellä humalaista työkaveriani, joka olisi mukiloinut mainitun mestarin saatuaan selville tienistini pienuuden.
Oikeaa panoa pääsin seuraamaan vasta
siivoojana valtion virastoissa noudatattavan työajan jälkeen. Olin liian ujo pyrkiäkseni kimppaan, eikä urakkapalkalla olisi kannattanutkaan. Useimmat ylityöläiset eivät kiinnittäneet siivoojaan juuri mitään huomiota. Vakuutusyhtiön it-päivystäjä sen sijaan puhutteli aina herra siivouspäälliköksi. Samalla hän saattoi tyhjentää tuhkakupin jalkojeni juureen, katsoa silmiin ja hymyillä viatonta
Jack Nicholson -hymyä.
Onnistuin nielemään kaiken, kun ajattelin kurjan tilani väliaikaiseksi. Hunza-maan sijasta pakenin sisäisiin maailmoihini. Yritin olla kuin
Torsti Lehtisen Jano-romaanisarjan päähenkilö.
Maanantaista perjantaihin esitin ohjelmoijaa, viikonloput riehuin osakunnissa tai Lassen boheemiporukoissa. Eräänä kesäyönä opin olemisen syvimmän olemuksen. Istuin itämaisella matolla. Shilumi kiersi. Tumma, kaunis tyttö soitti ruokohuilua, runoilija luki ääneen Peppi Pitkätossun seikkailuja. Äkkiä ymmärsin: Nauru! Kaiken alkuperä, päämäärä ja tarkoitus on Nauru, avaruuden lävitse tunkeva, loppumaton Nauru. Nauroin. Kyyneleet valuen nauroin. Nauru tarttui. Lasse nauroi, runoilija nauroi, kuvanveistäjä, tumma kaunotar, kaikki nauroivat. Maa ja taivas tanssivat.
(Lehtinen, 256 - 257)
Muuten hyvä, mutta olin jo koettanut nauruakin, kun
myin pilapiirroksia paikallislehteen. Kaksi kolmasosaa sensuroitiin, enkä saanut sovittua korvausta julkaistuistakaan. Originaalipiirrokset katoilivat eikä niitä korvattu. Kahdesti palkkiotani yksipuolisesti alennettiin.
Ei ihme, että Lehtisen päähenkilökin yritti kadota.
Minä yritin samaa. Reissasin rinkka selässäni ympäri Eurooppaa. Itä-Eurooppa oli 1980-luvulla hinnoiltaan kapitalistimaan työläisen paratiisi. Löydettyäni yösijan jätin rinkkani, ja olin kuin kuka tahansa paikallinen. Onnistuin tavanomaisen naamavärkkini ansiosta sulautumaan miltei missä tahansa Euroopan maassa. Hampurissa ehdin olla puoli tuntia, kun minulta oli kysytty tietä jo kolmesti.
Ich bin ein Hamburger!
Hetken riemuitsin. Olin irtautunut kaikesta, vapautunut velvollisuuksista. Pian kuitenkin ahdistuin täydellisestä tarkoituksettomuudestani. Sitoumusten myötä olin kadottanut myös mahdollisuuteni jakaa mitään kenenkään minulle vähänkään merkitsevän ihmisen kanssa. Huonot hetket saivat tietysti jäädäkin jakamatta, mutta samoin kävi hyvillekin. Matkani alussa olin vaihtanut junanvaunua, jos olin kuullut jonkun puhuvan suomea. Kuukausia myöhemmin suomalaisturistien tapaaminen sai minut iloitsemaan niin, että tarjosin heille oma-aloitteisesti rautatieasemalta ostamaani hesaria. Suomeen palattuani olin hetken onnellinen jopa kurjassa työssäni.
Kerron kokemuksistani oikeastaan vain havainnollistaakseni niiden
mitättömyyden. Mitättömiä ne olivat siksi, että minä pystyin valitsemaan tarinani. Vaikkei alempaan keskiluokkaan kuulunut "pappa" kyennytkään pelastamaan pulasta, kuuluin kuitenkin etuoikeutettuihin. Minulla oli opiskelupaikka, ja uskoin mahdollisuuksiini vaihtaa proletaarin statukseni kunnialliseen virkaan ja tylsään loppuelämään heti kuin halusin.