tiistai 22. maaliskuuta 2011

Kirjastoille kiitos!

Kirjastot ovat ostaneet kolmekymmentä kuusi kappaletta Oletko valmis? -sarjakuvaani. Myymättä on enää noin kolmekymmentä. Omakustantajana olen olemattomasta markkinoinnista huolimatta omillani.

Marginaalista myyntiä enemmän iloitsen luetuksi tulemisesta. Niin vaatimatonta kuin yritän esittää, niin tokihan toivon tekoselleni huomiota. Kirjastojen kappaleet kiertävät vuosia kädestä käteen ja saavuttavat jokainen vähintään kymmeniä lukijoita.

Olen jo nyt saanut albumista enemmän palautetta kuin yleensä taitaa olla tavallista.

Kustantajista oikeastaan vain iso W vaivautui vastaamaan. Ja ainoana moittimaan, kunnolla ja rakentavasti. Pari artistivetoista pientä kustantajaa valoi uskoa, että muualla tärppää. Muuten vastaanotin parin rivin vakiokirjepohjia. Noin puolet kustantajista eivät vastanneet ollenkaan.
Albumissa pääsemme ääneen myös me bisnesmiehet!
Kujanjuoksuun tuhrautui vuosi ja rapiat. Varoitankin virallisesta tiestä ainakin niitä, joiden työt sisältävät ajankohtaista aineistoa. Jollet valmiiksi tunne oikeita ihmisiä tai jollet ole helposti markkinoitava valmis julkkis tai ilmiömäinen verkostoituja, tee suosiolla omakustanne. "Oikea" kirjallisuuskin on monille kustantajille nykyään vain bisnestä. Sarjakuva on ollut sitä aina.

Myöhempi palaute, pääasiassa toki tutuilta tullut, on ollut sitäkin myönteisempää. Välillä niin myönteistä, etten ilkeä siteerata, jottei epäillä oman kehun haisevan.

Kehut saavat toisaalta epäilemään hampaiden tylsyneen. Olisi surullista kuulua sovinnaisia ennakkokäsityksiä toisteleviin "koko kansan" tunteiden tulkkeihin. Voiko hyvä tuotos olla ärsyttämättä ketään? Parhaimmisto tanssii yleensä sopivuuden rajalla. Ainakin parin pöljäkkeen kuuluisi älähtää työtä näkemättä, jos työ on näkemisen arvoinen.

Ehkä haukkujen puute johtuu siitä, että marginaalisena tekijänä tavoitan vain samanmielisiä? Mediapaniikkiakaan ei demokratiassa saavuteta markkinoimatta. Persut ja uskovaiset innostuvat teilaamaan työn vasta, kun se jo muuten on yleinen puheenaihe. Kun kaikki voivat puhua, mutta kenenkään ei tarvitse kuunnella, ankarin tuomio on hiljaisuus.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Voimattomana atomina

1980-luvun alussa, lakkiaisten aikaan, työkkäristä tarjottiin helppoa ja rahakasta hanttihommaa ydinvoimalassa. Sanoin ei eettisin perustein. Virkailija katsoi minua vakavasti silmiin, ja tällä kertaa harkinnanvaraisuus kääntyi edukseni. Vältin karenssin, ja parin viikon päästä löysin mieluisamman työn.

En ollut perustanut kielteistä kantaani ydinvoimaan ituhippien puheisiin vaan ihan insinööreiltä saamani materiaaliin. Lukioluokkamme oli vieraillut Olkiluodossa, jonka toimintaa meille oli esitelty asiallisessa ja mukavassa tilaisuudessa. Teimme pienen kierroksen ja saimme vapaasti kysyä ilkeitäkin kysymyksiä. Minua kukkasia ja linnunlaulua sisältänyt diashow hiukan kummeksutti, mutta luokkakaveriini tarjottava upposi paremmin. "Kerrankin saatiin objektiivista tietoa", tämä muuten järkevä varhaisteknokraatti höläytti paluumatkalla.

Minä olin vaiti, mutta kahmin kassiini tarjotut esitteet. Pänttäsin niitä seuraavat illat. Fysiikka ja pitkä matematiikka olivat minulle vaikeita, mutta nyt oli kyse isoista asioista. Yritin ihan tosissani ymmärtää voimalan toimintaperiaatteen. Esitteet vakuuttivat minut itse voimalasta. Ympäröivästä maailmasta ne eivät kuitenkaan puhuneet mitään. Sotiako ei enää käytäisi, voimaloitako ei pommitettaisi, hullut diktaattorit ja terroristitko eivät haluaisi omaa ydinherkkuaan?

Ennen kaikkea minua hirvitti korkea-aktiivinen jäte, jonka kaivamisesta maaperään esitteissä puhuttiin kovin toiveikkain sävyin. Eihän noissa sadoissa tuhansissa vuosissa ollut mitään tolkkua, kun koko ihmisen kirjoitettu historiakin mahtui sadasosaan tuosta ajasta! Ihminen pohtii, onko hyvä vai paha, mutta oikeasti olemme vain mitättömiä. Hädin tuskin vaalikausissa ajatteleva apinalaji, joka harhojensa vallassa kuvittelee hallitsevansa jääkausia. Entä millainen laji hoitaa jätteet meidän karvattomien nisäkkäiden väistyttyä?

Onko meillä malttia aikuistua? Purkaa virittämämme aikapommi, joka ennemmin tai myöhemmin räjähtää silmillemme? Leikata irti pahanlaatuiseksi äitynyt talouskasvain?

Ei Japanin onnettomuus mitään muuttane. Ehkä meidän pitäisikin tunnustaa tosiasiat. Lakata kokonaan pettämästä itseämme kestävän kehityksen kaltaisella uuskielellä, kun oikeasti haaskaamme luonnonvaroja koko ajan yhä silmittömämmin? Turhien höpinöiden sijaan painaisimme citymaasturimme kaasupoljinta. Ajaisimme moottori ulvoen ykkösluokassa helvettiin ilman sentimentaalisia illuusioita. Puheissammekin.

Luokkakaverini syytti minua tunneperäiseksi haahuilijaksi, eikä olisi voinut osua oikeampaan. Yhden asian luulisi kuitenkin tekevän hänetkin levottomaksi. Kaltaiseni pessimismiin taipuvainen kömpelö kompastelija olisi täällä meillä Suomessa ihan oikeasti päässyt ydinvoimalaan töihin.

  Kauan sitten piirtämäni, mutta edelleen valitettavan ajankohtainen piirros.

Ja olen sentään lukutaitoinen, toisin kuin se halvimman tarjouksen perusteella ympäri Eurooppaa haalittu jämäjoukko, joka paraikaa hitsailee Olkiluoto 3:a (ks. Nieminen)

Ydinvoimasta aiemmin:
Haussa työväenpuolue. Auta!
Vastakkainasettelun ajan paluu?
Leikkauksia 9!
Leikkauksia 8! Ydinvoimailemalla Suomi nousuun?
Insinööristä humanistin silmin

Lähde:
Nieminen, T. (31.1.2010). Työmiehen totuus Olkiluodosta. Helsingin Sanomat.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Katoamistemppu - ja miksi se tehdään

Pikkupoikien sosiaalisessa hierarkiassa asema määräytyy urheilumenestyksen mukaan. Kivulloisena varhaisnuorena olin urheilutuntien jämätyyppi, jota joukkuetta valitsevat kapteenit tyrkyttivät toisilleen. Yksilölajit sujuivat yhtä huonosti. Opettaja lohdutti minun voittaneen sentään Heikin. Heikki oli flegmaattinen kehitysvammainen, jota ei vaivauduttu edes kiusaamaan.

Pettymyksiin kyllästyneenä aloin haaveilla kaiken jättämisestä. Poimin Seura-lehdestä artikkelin Hunza-maasta, jonne joskus muuttaisin. Artikkelissa kerrottiin vuorten keskellä sijaitsevasta laaksosta, jonka asukkaat söivät terveellisesti ja elivät yli satavuotiaiksi. Minulla on tuo artikkeli edelleen tallella.

Aikuisuuden kynnyksellä tutustuin työelämään. Leikkasin leirintäalueen nurmikkoa. Pestin lähestyessä loppua sain osan palkasta "vapaana". Yritin olla ymmärtämättä, että minua kusetettiin.

Jaoin postia. Kun palasin ensimmäiseltä kierrokseltani, oli jo pimeää. Nopeammat olivat sammuttaneet lajittelupisteen valot enkä löytänyt katkaisijaa. Missään ei näkynyt ketään. Vain etäällä soiva radio kertoi Anwar Sadatin murhasta. Joulun alla postin määrä kasvoi kasvamistaan. Yritykset valittivat, kun joutuivat odottamaan. Kierroksen lopulla minua huimasi, kun en ehtinyt syömään koko päivänä. Jouduin viimein lopettamaan, kun vuorokauden tunnit eivät riittäneet kaiken postin jakamiseen.

Sataman huutomiehille maksettiin sentään hyvää palkkaa silloin kun töitä oli. Sain ensi tehtäväkseni hakea minulle entuudestaan tuntematon työkalu minulle entuudestaan tuntemattomasta terminaalista. Pyysin tarkempaa ohjetta, ja sain kehotuksen kysyä "Rahikaiselta". Rahikaista en tuntenut, enkä muutaman hehtaarin kokoista satama-aluettakaan. Aamupäivän hyisessä viimassa turhaan harhailtuani minut pantiin iltapäiväksi riuhtomaan sormet verillä pressuja junavaunujen päältä.

Yritin raksan apumiehenä. Piikatessani kuivuneita saumoja elementtitalon katonrajassa sain rasitusastman. Suuhun kertynyt pöly ja hiekka olisi pitänyt pestä hammasharjalla, jotta olisin voinut syödä ruokatunnilla. Yleensä jätin suosiolla väliin. Kun kyselin mestarilta kunnon hengityssuojaimia, hän käänsi puheen naisystäväänsä, joka oli nukahtanut hänen elimensä suussaan. Sain palkkapäivänä pidellä humalaista työkaveriani, joka olisi mukiloinut mainitun mestarin saatuaan selville tienistini pienuuden.

Oikeaa panoa pääsin seuraamaan vasta siivoojana valtion virastoissa noudatattavan työajan jälkeen. Olin liian ujo pyrkiäkseni kimppaan, eikä urakkapalkalla olisi kannattanutkaan. Useimmat ylityöläiset eivät kiinnittäneet siivoojaan juuri mitään huomiota. Vakuutusyhtiön it-päivystäjä sen sijaan puhutteli aina herra siivouspäälliköksi. Samalla hän saattoi tyhjentää tuhkakupin jalkojeni juureen, katsoa silmiin ja hymyillä viatonta Jack Nicholson -hymyä.

Onnistuin nielemään kaiken, kun ajattelin kurjan tilani väliaikaiseksi. Hunza-maan sijasta pakenin sisäisiin maailmoihini. Yritin olla kuin Torsti Lehtisen Jano-romaanisarjan päähenkilö.

Maanantaista perjantaihin esitin ohjelmoijaa, viikonloput riehuin osakunnissa tai Lassen boheemiporukoissa. Eräänä kesäyönä opin olemisen syvimmän olemuksen. Istuin itämaisella matolla. Shilumi kiersi. Tumma, kaunis tyttö soitti ruokohuilua, runoilija luki ääneen Peppi Pitkätossun seikkailuja. Äkkiä ymmärsin: Nauru! Kaiken alkuperä, päämäärä ja tarkoitus on Nauru, avaruuden lävitse tunkeva, loppumaton Nauru. Nauroin. Kyyneleet valuen nauroin. Nauru tarttui. Lasse nauroi, runoilija nauroi, kuvanveistäjä, tumma kaunotar, kaikki nauroivat. Maa ja taivas tanssivat.
(Lehtinen, 256 - 257)

Muuten hyvä, mutta olin jo koettanut nauruakin, kun myin pilapiirroksia paikallislehteen. Kaksi kolmasosaa sensuroitiin, enkä saanut sovittua korvausta julkaistuistakaan. Originaalipiirrokset katoilivat eikä niitä korvattu. Kahdesti palkkiotani yksipuolisesti alennettiin.

Ei ihme, että Lehtisen päähenkilökin yritti kadota.

Minä yritin samaa. Reissasin rinkka selässäni ympäri Eurooppaa. Itä-Eurooppa oli 1980-luvulla hinnoiltaan kapitalistimaan työläisen paratiisi. Löydettyäni yösijan jätin rinkkani, ja olin kuin kuka tahansa paikallinen. Onnistuin tavanomaisen naamavärkkini ansiosta sulautumaan miltei missä tahansa Euroopan maassa. Hampurissa ehdin olla puoli tuntia, kun minulta oli kysytty tietä jo kolmesti. Ich bin ein Hamburger!

Hetken riemuitsin. Olin irtautunut kaikesta, vapautunut velvollisuuksista. Pian kuitenkin ahdistuin täydellisestä tarkoituksettomuudestani. Sitoumusten myötä olin kadottanut myös mahdollisuuteni jakaa mitään kenenkään minulle vähänkään merkitsevän ihmisen kanssa. Huonot hetket saivat tietysti jäädäkin jakamatta, mutta samoin kävi hyvillekin. Matkani alussa olin vaihtanut junanvaunua, jos olin kuullut jonkun puhuvan suomea. Kuukausia myöhemmin suomalaisturistien tapaaminen sai minut iloitsemaan niin, että tarjosin heille oma-aloitteisesti rautatieasemalta ostamaani hesaria. Suomeen palattuani olin hetken onnellinen jopa kurjassa työssäni.

Kerron kokemuksistani oikeastaan vain havainnollistaakseni niiden mitättömyyden. Mitättömiä ne olivat siksi, että minä pystyin valitsemaan tarinani. Vaikkei alempaan keskiluokkaan kuulunut "pappa" kyennytkään pelastamaan pulasta, kuuluin kuitenkin etuoikeutettuihin. Minulla oli opiskelupaikka, ja uskoin mahdollisuuksiini vaihtaa proletaarin statukseni kunnialliseen virkaan ja tylsään loppuelämään heti kuin halusin.