perjantai 25. marraskuuta 2011

Häviääkö perhe?

Livistin 11.11.2011 töistä hyvästä syystä. Kiirehdin onnittelemaan kultahäitä viettäviä vanhempiani. Saunottiin. Syötiin kakkua. Muisteltiin hiukan kuluneita vuosikymmeniä.

Vanhempieni tarina on ajalleen tyypillinen. Isä, Karjalan evakko, ajatui länsirannikolle, astui pieneen parturiliikkeeseen ja ihastui kauniiseen tukanleikkaajaansa. Lyhyen seurustelun jälkeen nuoret menivät naimisiin ja hankkivat kaksi lasta. Kodiksi he rakensivat punatiilisen omakotitalon, jossa asuvat vieläkin. Äiti hoiti siskoa ja minua. Isä raatoi vuorotyöuransa yhden yrityksen palveluksessa terveytensä pettämiseen saakka. Niukkuus vaihtui vähitellen suhteelliseksi vauraudeksi.

Vanhempiini verrattuna elämäni on ollut vaatimaton. Isälläni oli kunnon työ, perhe ja koti, kun minä vielä kärvistelin poikamiehenä opiskelijasolussa ja viimeistelin opinnäytettä. Toistaiseksi voimassa olevat työ- ja parisuhteet solmin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. Lastentekoon en uskaltautunut ollenkaan.

Tuttavapiirissäni on sentään oltu rohkeampia. Vanhempieni kaltaiset ehjät parisuhteet ovat kuitenkin olleet harvinaisempia kuin mutkikkaat uusperhekuviot.

Nykynuorille varmuutta tarjoillaan vielä niukemmin. Vaikka työ on parhaimmilaan palkitsevaa ja hyvin palkattua, spekulantin aivastus toisella puolella planeettaa voi hetkessä pyyhkäistä unelmat mennessään.

Onko perheinstituutiolla enää tulevaisuutta? Onko kirkon ja Hollywoodin kauppaama elinikäinen parisuhde pikemmin jäänne maatalousyhteiskunnasta, jossa nainen ja mies kohtasivat myötä- ja vastoinkäymiset mielekkäänä talousyksikkönä? Kummallakin oli selkeä roolinsa, jota ilman toinenkaan ei tullut toimeen. Ne parjatut miesten ja naisten työt.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Alas rahavalta!

Olen viime ajat blogannut harvakseltaan, sillä olen ihan kurssilla yrittänyt opetella kirjoittamaan. Lapsuusmuisteloiden kaltaiset harjoitukset eivät tietysti sovi blogiin, mutta tätä humoristista irrottelua kolumniksi ehkä malta pitää pöytälaatikossa. Se muuten sai kurssilla murskakritiikin.

--------------

Länsimaiset demokratiat perustuvat valistusfilosofi Montesquieun 1700-luvun puolivälissä kehittämään vallan kolmijako-oppiin. Lainsäädäntövallan (parlamentti), toimeenpanovallan (hallitus) ja tuomiovallan (oikeuslaitos) erottamisen estää valtaa keskittymästä liiaksi. Eri toimijoiden vastakkaiset pyrkimykset kumoavat toisensa, ja saamme kelvollista demokratiaa.

Pelkkiä instituutioita tarkastelemalla kolmijako-oppi tuntuisi pelittävän varsin hyvin. Mutta kun ryhdymme tutkimaan, keitä instituutioissa puuhaa, huomaamme samojen naamojen toistuvan eri yhteyksissä. Toiset paljastuvat toisia tasa-arvoisemmiksi.

Eliittiin pääsee kyvyillä, mutta kovin usein myös rahalla. Rahavaltaa kolmijako-oppi ei tunne. Mielestäni sen pitäisi. Mitä jos tunnustaisimme taloudellisen vallan vallankäytön muodoksi ja laajentaisimme kolmijaon nelijaoksi?

Ehdotan kolmea tapaa:

1. Verotetaan ankarammin palkkatulon ylittävää osaa pääomatulosta

Jo nyt progressiivinen verotus ottaa rikkailta ja antaa ainakin periaatteessa köyhille. Mutta voisimme ottaa rikkailta enemmänkin. Esimerkiksi työikäisten pääomatuloja voisimme verottaa ankarammin siltä osin, kun ne ylittävät heidän palkkatulonsa. Näin kannustaisimme rikkaitakin paiskomaan töitä pidempään. Tämän etevän porukan siirtyminen golfin pariin on paljon suurempi kansantaloudellinen onnettomuus kuin rappioalkoholistin "palveluiden" saamatta jääminen.

2. Annetaan köyhille lisää valtaa vaaleissa

Nalle Wahlroosin tai Jorma Ollilan äänioikeuteen emme koske. Heille jää eduskunta-, kunta- ja presidentinvaaleissa edelleen yksi ääni.

Kultalusikkaa vaille jääneiden poliittista valtaa sen sijaan lisäämme. Iiro Insinööri saa kaksi ääntä, Pirjo Perusduunari kolme. Asunnottoman sinolistin Reiska Ryystörannan baritoni vastaa viittä ääntä. Tämä kompensoi köyhien rikkaita laiskemman äänestämisen.

Rikkauden mittaaminen ei tietysti ole helppoa. Onko esimerkiksi velkakurimuksessa elävä suurituloinen rikas vai köyhä? Entä peruskorjausta vaativan kartanon perijä? Yksiselitteiseen oikeudenmukaisuuteen emme koskaan pääse. Käyttämällä palkkatuloja, pääomatuloja ja omaisuutta kertoimen laskemiseen saavutamme kuitenkin säällisen kompromissin. Jos palkkatulo vähentäisi äänivaltaa vähemmän kuin pääomatulo, itse hankittu omaisuus vähemmän kuin peritty, tämäkin järjestely kannustaisi työntekoon.

3. Tasataan ehdokkaiden vaalirahat

Viime vaaleissa valitut kansanedustajat maksoivat saamastaan äänestä keskimäärin 6,3 euroa. Kokoomussenaattorille eduskuntapaikka oli kallein, 9,3 euroa. Kukkaisrahastojen kuihduttuakin keskustalaisilla oli varaa pulittaa 8,1 euroa. Seuraavaksi eniten rahaa käyttivät kristilliset (6,9) ruotsalaiset (5,9), vihreät (5,7), demarit (5,3) ja Vasemmistoliitto (5,2). Ryysyköyhälistön asialla olivat ainoastaan perussuomalaiset, joille ääni maksoi vaivaiset 3,2 euroa.

Kun kaikki ehdokkaat jatkossa kilvoittelevat samalla euromäärällä, eduskunnasta tulee kovin toisenlainen (suluissa nykyinen paikkamäärä):

Perussuomalaiset 67 edustajaa (39)
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 43 (42)
Kansallinen Kokoomus 26 (44)
Suomen Keskusta 24 (35)
Vasemmistoliitto (sisältäen ryhmästä irtautuneet kaksi kansanedustajaa) 15 (14)
Suomen ruotsalainen kansanpuolue 10 (10)
Vihreä liitto 10 (10)
Suomen Kristillisdemokraatit 5 (6)

En ole varma, iloitsenko eduskunnan uudesta kokoonpanosta. Kun vielä lisäämme äänioikeusmuutoksen vaikutuksen, voimme olla varmoja, että kansan valitsema Suomi eroaa EU:sta, sulkee rajat maahamuuttajilta, lopettaa kehitysavun ja sallii vain isänmaallisen näköistaiteen. Naisen paikka on keittiössä, homon kaapissa.

Huomaan symppaavani filosofi Platonia, joka nähtyään postmoderneihin tekotieteellisiin kokeiluihin kyllästyneiden perusateenalaisten tuomitsevan Sokrateen kuolemaan, ryhtyi kannattamaan valistunutta harvainvaltaa. Ehkä meidän aikanamme vain todella rikkailla on varaa ajatella sallivasti ja oman etunsa sijasta kokonaisuutta?

Ylös rahavalta?

Lähde:
Mäkinen, E. (29.6.2011). Kolme kansanedustajaa kulutti yli 20 euroa jokaiseen äänestäjäänsä. HS Next -blogi. Helsingin Sanomat.
http://blogit.hs.fi/hsnext/kolme-kansanedustajaa-kulutti-yli-20-euroa-jokaiseen-aanestajaansa

lauantai 1. lokakuuta 2011

Työ ja ikääntyvät vanhempamme

Pari kokemusta lähipiiristäni.

Juhannusaattona, muutama vuosi sitten, tuttuni äiti liukastuu suihkussa. Ensiavun keikkalääkäri kysyy kivusta, mutta osin puhekyvytön vanhus ei kykene valittamaan. Vasta viikonlopun jälkeen tehdään tarkempi tutkimus. Toisen jalan luiden huomataan olevan täysin katki. Jalka kipsataan ja nainen jää osastolle toipumaan. Kun kipsi säädetyn ajan kuluttua avattaan, luutumisen huomataan tapahtuneen väärässä kulmassa. Seuraa korjaavia leikkauksia. Sairaalassa nainen välillä toipuu, mutta avohoidon puolella kunto heikkenee nopeasti uudelleen. Hoito ei herätä luottamusta. Olen itse paikalla, kun hoitaja iltatoimien yhteydessä peittää kipsiin hengittämisen takia tehdyn reiän. Kun huomautamme asiasta, hoitaja alkaa olkapäitään kohautellen vielä sovitella irroitettua kipsinpalaakin reikään. Jalka joka tapauksessa tulehtuu, diabetesta sairastava nainen heikkee, vaipuu koomaan, saa vielä sairaalabakteerinkin ennen kuin syyskuun lopussa kuolee. Juttua puidaan oikeudessa, joka huomauttaa alkuperäisen väärän diagnoosin tehnyttä keikkalääkäriä, muttei havaitse kuukausien hutilointipotpurissa muuta moitittavaa.

Toinen tuttuni, idealisti, kouluttautuu auttaman vanhuksia ja pestautuu töihin kivaan perheyritykseen. Pieni hyvähenkinen porukka tekee työtä terveellä järjellä, huolella ja antaumuksella. Muutaman vuoden kuluttua suuri kotimainen hoivapalveluyritys ostaa perheyrityksen, ja meininki muutuu. Alkaa hiostus ja inhimillinen meininki korvautuu liukuhihnamaisella suorittamisella. Viime kesälomalla tuttuni saa sitten lomallaan tekstiviestin, jossa kerrotaan se, mikä kohta on lehdissäkin; kansainvälinen sijoittajataho ostaa yrityksen osake-enemmistön. Jo yhtiön nimestä päättelemme tarkoituksen olevan jauhaa omistajille maksimaalista voittoa taylorisoimalla toimintaa entisestään.

Väestön vanheneminen ei ole eläkepommi vaan ennen kaikkea iloinen asia. Se tarkoittaa sitä, että olemme terveempiä ja elämme vanhemmiksi kuin ennen. Jopa kalastaja Pentti Linkola, joka muuten poistaisi ihmiset koko maapallolta, ylistää vanhenemisen (ja viisastumisen) mahdollistavaa lääketiedettä. Se, etteivät vanhukset "vanhoina hyvinä aikoina" lojuneet vaipoissaan laitosten käytävillä, johtuu vain siitä, että tuolloin kuoltiin aikaisemmin.

Ikääntyminen aiheuttaa kuitenkin kuvitellun eläkepommin lisäksi todellisen ongelman, josta en juuri ole huomannut julkisesti puhuttavan.

Meille keski-ikäisille väestön vanheneminen tarkoittaa omien vanhempiemme konkreettista vanhenemista. Meidän on ihan käytännössä ratkaistava se, miten toimimme, kun he eivät enää pysty tulemaan toimeen omillaan. Luotammeko siihen, että he saavat laitoksissa ammattilaisten järjestämää laadukasta ja inhimillistä hoitoa? Vai haluammeko vastata hoivasta itsekin, mahdollisesti työuramme kustannuksella?

tiistai 13. syyskuuta 2011

Kaupustelemaan sarjisfestareille!

Otin albumistani uuden painoksen, jota kaupustelen ensi viikonloppuna 17.-18.9. Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla. Aika on lauantaina kello 10-18 ja sunnuntaina kello 11-18 ja paikka Lasipalatsin aukion pienlehtiteltta.

En ennättänyt varata omaa pöytää, joten sijoitun omakustanteineni jossakin yhteispöydän perimmäisessä nurkassa. Minut tunnistaa silti helposti, sillä olen muita myyjiä vähintään 30 vuotta vanhempi. Näin etenee lupaava ura...

Albumin voi kyllä aivan hyvin lukea ilmaiseksikin. Ainakin seuraavat kirjastot ovat hankkineet sen kokoelmiinsa: Eno, Espoo, Forssa, Helsinki, Ihode, Ikaalinen, Joensuu, Juuka, Jyväskylä, Järvenpää, Kaarina, Kansalliskirjasto, Kerava, Kokkola, Kuhmo, Lahti, Lappeenranta, Mikkeli, Multia, Mäntsälä, Nilsiä, Oulu, Oulun yliopiston kirjasto, Paimio, Parkano, Porvoo, Raisio, Saarijärvi, Seinäjoki, Sipoo, Sodankylä, Tampere, Toholampi, Tornio, Turku, Tuusula, Varkaus, Åbo Akademis bibliotek, Äänekoski. Kiitokset kaikille! Aivan erityistä kiitollisuutta tunnen pienten paikkakuntien kirjastoja kohtaan, jotka ovat uhranneet niukkoja määrärahojaan omakustanteeseen. Kirjastojen kautta omakustannekin voi saada lukijoita, jos on lukijoita ansainnut. Markkinointiin omakustantajalla ei yleensä ole varaa ja arvostelukappaleiden lähettäminen lehdistölle on ainakin osaltani ollut alavireistä puuhaa.

Myyntityö ei ole ihan "juttuni", joten saas nähdä äijän käynti. Ei vaineen, kiinnostavaa. Kerran elämässä tämäkin on koettava.

Ja kiva, jos nähdään festareilla! Blogin lukijoille suorastaan häkellyttävä tarjous, eli Oletko valmis -albumi 17 euron hintaan, kun mainitset tunnussanan: blogifos. (Ellen itse ole paikalla, minua tuuraa nuorimies, jonka vaalea tukka tavoittaa taivaita. Hän tuntee koodin.)

----------------
Päivitys 18.9.2011 klo 23:40: Sarjisfestarit sujuivat mukavissa merkeissä. Myymisen välillä seurasin luentoja ja tapasin niin vanhoja kuin uusiakin tuttavia. Kollegojen muutamat kehut lämmittivät. Olisi mukavaa saada palautetta myös lukemisen jälkeen. Myyntipöytäni oli lopulta hyvällä paikalla, ja hiukan myinkin, kerran jopa blogialennuksella (kiitos, toinen lukijani!).

Enemmän taisin kuitenkin taas ostaa. Ajattelevan Manu Larcenetin Röykkiö ihraa odottaa jo yöpöydälläni. Sitä seurannee Ville Tietäväisen massiivinen Näkymättömät kädet, jonka olin hankkinut jo aiemmin.

Ulkomaisista vieraista Cyril Pedrosa puhui viisaasti ja kiehtovasti kehityksestään tekijänä. Opittu yksi tekemisen tyyli on jopa pelottava kahle. Parempi, että kulloinenkin tarkoitus määrää valitut keinot. S. Santikon referaatti sympaattisen ranskalaisen esityksestä kannattaa lukea Kvaak-sarjakuvaportaalista. Pedrosalta on suomeksi julkaistu hieno teos Kolme varjoa .

tiistai 30. elokuuta 2011

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Supermies ja minä

Elämänkumppanini löysi supermiehen Hesarin sunnuntailiitteestä.

Supermies työskentelee 70 tuntia viikossa. Hän menestyy kiinteistöalan nettiyrittäjänä piinkovassa Kaliforniassa. Hänen yrityksensä työllistää 300 ihmistä, ja sen verkkopalvelua käyttää viikottain 16 miljoonaa ihmistä. Jos kaikki sujuu suunnitellusti, supermies on ensi vuonna ensimmäinen suomalainen pörssiyhtiön johtaja Yhdysvalloissa. Työ ei estä häntä olemasta 35-vuotiaana ikäluokkansa toisiksi paras amatööritriatlonisti maailmassa. Sosiaalisessa mediassakin hän ehtii brändäämään itseään ja yritystään.

Elämänkumppanini näyttää minulle kokosivun kuvaa supermiehestä. Panen merkille Hollywood-tähden kasvot ja hiukset, valkaistut hampaat, timmit lihakset. Elämänkumppanin mielestä noin sietämättömän hyvännäköisen tyypin on pakko olla epäaito.

Syvennyn juttuun. Taikavoimia supermiehellä ei ole. Sen sijaan hän mittaa pakonomaisesti kaikkea mahdollista. Hän tunnustaa rakastavansa dataa. Jos jotain voi mitata, sitä voi parantaa, on hänen mottonsa.

perjantai 12. elokuuta 2011

Loma

Palasin töihin työurani ensimmäiseltä viiden viikon yhtäjaksoiselta lomalta. Käytön tuki naureskeli loman tehneen työstäirtauttamistehtävänsä, kun jouduin nolona tiedustelemaan koneeni käyttäjätunnusta. Vaihtuvan salasanan olin kaukaa viisaasti raapustanut paperille, mutta pysyvän tunnarin olin kuvitellut muistavani.

Tähänastisen it-urani olen lomaillut tutkijoiden suosittelemalla tavalla lyhyissä pätkissä. Ihan alussa lomia jäi pitämättäkin, koska pelkäsin tauoilla kadottavani tatsin. Freelancevuosina lähimmin lomaa muistutti oikeastaan työ. Vapaa-aika oli totista keikkojen etsimistä.

On aikaista arvioida pitkän ja pätkän paremmuutta, mutta ainakin vielä tuntuu mukavalta. Onnistuin varsin hyvin välttelemään huomisesta huolehtimista. Lomalle ei osunut edes remonttia, ja kovaa juoksutreeniäkin välttelin. Telkku ja netti pyvyivät nekin hyvin kiinni.

Aluksi reissasimme pariksi päiväksi Tallinnaan. Sitten piipahtelimme erilaisissa sään suosimissa tapahtumissa Helsingissä ja lähiseudulla. Tapasimme tuttuja ja sukulaisia. Tai vain häpeättömästi vetelehdimme. Jossain vaiheessa vietin retriittiviikon vanhempieni mökillä saunoen, lueskellen, marjastaen ja soudellen. Lomani viimeiset päivät ryhmämatkailimme Etelä-Viroon, Setumaahan ja Võrumaahan.

En yleensä piittaa suosikkilistoista, mutta nyt teen julkeassa markkinointitarkoituksessa sellaisen ihan itse. Seuraavat seitsemän asiaa ovat mielestäni kokemisen arvoisia. Elleivät tänä kesänä niin ainakin tuonnempana.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

Luonnostani

Vanhempani pakenivat remonttiaan ja viettivät viikon luonani. Saateltuani heidät bussiin poikkesin Taidemuseo Tennispalatsiin, jonka kaksi komeaa valokuvanäyttelyä, Hannes Heikuran Dark Zone ja Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Kultainen metsä ovat avoinna 4.9. asti.

Helsingin Sanomien maailmaa kiertänyt ja palkittu uutiskuvaaja Heikura katsoo yksityisnäyttelyssään lähelle, paikkoja ja ihmisiä, joiden ohi hän on vuosikymmenet kiiruhtanut. Teemana komeissa mustavalkoisissa kuvissa on yksinäisyys, ja ymmärrän kaupungin tapahtumapaikkana toissijaiseksi. Kovalaisen ja Sepon runsautta pursuvien metsäkuvien rinnalla korostuu kuitenkin vanha ahdistavan kaupungin ja aidon luonnon vastakohta.

Kärjistykseni ei aivan tee oikeutta kummallekaan näyttelylle. Kovalainen ja Seppo ylentävät kyllä luontoa, mutteivat häiritsevän sentimentaalisella tavalla. He näyttävät "hoidon" jäljiltä raiskatut metsät, ja tehotalouden monotoniset puupellot, mutta antavat kuitenkin äänen myös meille ei-puunhalaajille. Videoteoksen ääni tivaa, pitääkö ennemmin suojella hyvinvoivien romatikkojen, ainakin osin kuviteltuja, arvoja vai vaihtaa laitosten vanhuksilta säännöllisesti vaipat. Vastakkainasettelu kärjistää, mutta yleisemmin joudumme toki tekemään vaikeita valintoja.

Minun kaupunkilaistunut luontosuhteeni ei ole erityisen sentimentaalinen. Viimeisiin satoihin vuosiin saakka luonto on ollut mahtava vastustaja, jolta olemme parhaamme mukaan suojautuneet ja jota huijaamalla olemme yrittäneet kohentaa elinolojamme. Luontoa on kunnioitettu, muttei ensi sijassa sen kauneuden tai viisauden takia, vaan vain koska sen voimaa on oikeasti pelätty. Oikeasti luonnossa elävät ihmiset eivät harrasta maisemamaalausta eivätkä ymmärrä haluamme palata luontoon. Keskuslämmitys ja K-kaupan lihatiski kelpaisivat heille oikein hyvin.

Esteettisesti alamme ihailla vasta, kun olemme alistaneet kohteen. Tämä pätee niin suhteessa luontoon kuin toisiimmekin. Vallassa olevaa, Kekkosta tai ukkosta, "rakastamme" aina pyyteettä, ja toivomme, ettei hän järjestä meille ikävyyksiä. Kauneus taas on valtaa vaille jääneen viimeinen strategia. Työelämässä monet miehet ovat jo ymmärtäneet ryhtyä kohentamaan ulkonäköään kompensoidakseen naisia alempaa koulutustaan. Vastaavasti valtaan nousseen naisen estetisoinnin viisas lopettaa alkuunsa. Kun Keskon pääjohtaja Matti Halmesmäki kutsui pääministeri Mari Kiviniemeä kokovartaloministeriksi, hänelle muistutettiin nopeasti hänen asemastaan.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Forssan tiellä

En kirjoita vuoden 1903 Forssan puoluekokouksesta, jossa sosiaalidemokraatit hyväksyivät tavoitteekseen mm. kahdeksan tunnin työpäivän ja vähimmäispalkan.

Sen sijaan kirjoitan taas juoksemista. Filosofoinut olen jo aiemmin, joten kesän kunniaksi sukellan nyt äärimmäiseen konkretiaan. Kuvaan mahdollisimman tarkasti erään maratonini ja siihen valmistautumisen.

Osallistuin lauantaina 18.6. ensi kertaa Forssan suvi-iltaan. Yritin saavuttaa tämän vuoden tavoitteeni jo alkukesästä. Vaikka pääosin nautin juoksemisesta, ja vaikka oloni on yleensä viimeistään lenkin jälkeen mitä mainioin, oikea treenaaminen on kuitenkin etenkin helteellä rankkaa. Eritoten ikämiehelle, joka haluaisi säilyttää tulostasonsa. Aikaakin kuluu, vaikka juoksija säästyykin esimerkiksi harjoituspaikoille reissaamisesta. Halusin myös tarjota elämänkumppanilleni hikisistä treenivaatteista vapaamman kesän. Pitkästä aikaa ensimmäisen "laillisen" vuosilomani kunniaksi.

Jollen onnistuisi, kesä kuluisi edellisten tapaan harjoitellen. Seuraava kisa olisi vasta syksyllä Kuopiossa tai Vantaalla. Kesäkisoihin en hellevaaran vuoksi osallistu.


Onnistuminen oli kaikkea muuta kuin varmaa. Olen juossut parisenkymmentä maratonia, mutten koskaan alkukesästä, jolloin kärsin siitepölyallergiasta. Luminen ja kylmä talvi olivat myös hankaloittaneet treenaamista epätavallisen pitkään. Lumessa lyllertäminen oli lisännyt lihaskestävyyttä ja suojannut vammoilta, mutta hapottamaan olin päässyt vain satunnaisesti hallissa. Testien mukaan lyhyet matkat sujuivatkin roimasti aiempaa hitaammin.

Ihan epärealistista tavoitteen saavuttaminen ei silti ollut. Olin helmikuun flunssan jälkeen ollut täysin terve. Talven iskiasoireetkin olivat hellittäneet. Harjoituskilometrejä oli kertynyt kuukausittain kolmisensataa, minulle kelpo määrä. Takana oli jo puolisen tusinaa täystehoista kuuden treenin viikkoa. Niihin sisältyy yleensä ainakin yksi kova vetotreeni, esimerkiksi kilometri parin minuutin palautuksella kahdeksaan kertaan, yksi pitkä, miltei tai yli kahden tunnin fiilistely, ja yksi kovahko muutamankymmenen minuutin tasavauhtinen rutistus. Kiitos Harri Hännisen ja Jaakko Honkasen maratonkoulun opin kymmenisen vuotta sitten vaihtelemaan matkaa, vauhtia ja tempoa lenkistä toiseen. Juokseminen on kaikkea muuta kuin tylsää, ellei siitä itselleen sellaista tee.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Tehotuottajan elämä ja toiminta

Eräänä päivänä tainnutuspistooli oli rikki koko päivän, joten he leikkasivat lehmien kaulan takaosan veitsellä auki niiden seistessä yhä jaloillaan. Lehmät vain putoavat kanveesiin ja jäävät siihen tutisemaan. He myös tökkivät lehmiä puukolla kankkuihin saadakseen ne liikkumaan. Katkovat häntiä. Lehmä hakataan henkihieveriin... niin että ne ölisevät kieli pitkällä.
Tästä on vaikea puhua. Sitä on hirveässä stressissä ja paineessa. Kuulostaa tosi pahalta, mutta olen itsekin täräytellyt lehmiä sähköpiiskalla silmiin.
Verenlaskijat sanovat, että veren haju tekee aggressiiviseksi. Olen samaa mieltä. Sitä alkaa ajatella, että jos tuo sika potkaisee, annan samalla mitalla takaisin. Tapan sian joka tapauksessa, mutta se ei vielä riitä. Sen pitää kärsiä... Käytän kovia otteita, tönin sitä, lyön henkitorveen, hukutan sen omaan vereensä. Halkaisen ehkä kärsän. Yhä elävä sika juoksee pitkin verenlaskuhallia. Se toljottaa minua ja minä sitä. Otan veitseni ja leikkaan sialta silmän sen vain kököttäessä paikoillaan. Ja sika sen kun kiljuu. Yhden kerran sivalsin veitselläni, joka on muuten melkoisen terävä, sian kärsästä pään kuin makkarasiivun. Sika vauhkoontui vähäksi aikaa. Sitten se vain istui ja näytti typerältä. Otin kourallisen suolaa ja hieroin sitä sen kärsään. Sika meni järjiltään ja kihnutti kärsäänsä joka paikkaan. Minulla oli yhä suolaa kourassani - käsissäni oli kumihanskat - joten työnsin loput suolat sian perseeseen. Sikapolo ei tiennyt, olisiko se paskantanut vai sokeutunut... En ollut ainoa, joka teki tällaista. Eräs kaveri, jonka kanssa teen hommia, ajaa sikoja kalttauskammioon. Ja kaikki - rahtarit, ripustajat, teurastamotyöntekijät - mätkivät sikoja putkenpätkillä. Kaikki tietävät siitä, ihan kaikki.
(Foer, 304 - 305)

Jos todellisuuspaon sijaan haluat lomallasi paeta työpaikan keinotodellisuutta, yhdysvaltalaisen Jonathan Safran Foerin kirja Eläinten syömisestä on dekkarit mennen tullen päihittävää kesäluettavaa. Ostin kirjan alunperin 17-vuotislahjaksi kasvissyönnistä kiinnostuneelle nuorelle. Muuten teema ei minua erityisemmin koskettanut. Minulle ovat aina maistuneet niin liha kuin kasviksetkin. Syön jo juoksuharrastukseni takia yleisterveellisesti, vaikkei muiden tekemisten sivussa hutiloimistani pöperöistä juuri ruokalajeja tunnistakaan. Yhdessä kokatessamme elämänkumppanini on pomo. Töissä ja kylässä syön mukisematta sitä mitä on tarjolla. Aina lautaseni tyhjäksi. Ravintolassa satsaan Michelin-tähtien sijaan maittavuuteen ja määrään. Luonnossa eläimet syövät toisiaan, eikä ihminen tee siitä poikkeusta. So, where is the beef?

Ennen paketoimista selailin kirjaa. Miellyin Foerin tapaan ajatella, ja hankin kirjan oitis itsellenikin. Foer puhuu täyttä asiaa, intohimoisesti, mutta mieluummin pohdiskellen kuin saarnaten. Jopa surumielisen kauniisti. Hän ei tuomitse meitä lihansyöjiäkään, vaan ymmärtää ruoan olevan järkeilyn lisäksi myös muistoja, vuorovaikutusta ja tottumuksia. Kirja sisältää tuhdin tietopaketin tehotaloudesta. Ainakin minä opin paljon uutta. Myös kirjan herättämät moraaliset kysymykset haastavat oikeasti. Ennen kaikkea Foer kertoo kuitenkin tarinoita ruoasta. Versionsa pääsevät kertomaan niin tehotuottaja kuin sinnikkäät vaihtoehtojen etsijätkin. Kokonaisuuden sitoo yhteen Foerin, ja hänen sukunsa, oma vivahteikas tarina.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Onko koolla väliä? - ja sananen salaisesta puutarhastamme

Kyselin aikanaan digitalisoituvan työn tekijöiltä, arvelivatko he ryhmätyön lisääntyvän tulevaisuudessa. Puolet uskoi, toinen puoli epäili. Uskovaiset perustelivat näkemystään pääasiassa työelämän muuttuneilla realiteeteilla. Epäilijöistä ryhmätyötä on jo liikaakin. Eräs vastaaja evästi uskoaan sen lisääntymiseen kommentoimalla: "valitettavasti". Myös toisen vastaajan mielestä "sitä on nyt jo niin paljon, että välillä ahdistaa."

Oma kantani häilyy. Molemmissa on puolensa. Yksin olemme vapaita. Vapaus on kivaa. Kun juoksen metsään, valitsen itse vauhtini ja reittini. Kun rustaan omakustanteitani, luon ja tapan henkilöitä mieleni mukaan. Mutta on touhu aika yksinäistäkin.

Työssä ryhmän hyödyt on helppo havaita. Nopeasti muuttuva työ vaatii yhtaikaa erittäin laajaa ja hyvin spesifistä reaaliaikaista osaamista. Kukaan ei voi tietää kaikkea, joten meidän on opittava jakamaan niin yhteisöissä kuin niiden välilläkin. Olemme digitalisoituessamme tavallaan palanneet keräilykulttuuriin, jossa yhden ryhmäläisen löydöt hyödyttävät muitakin. Ajoittainen byrokraattisuus ja pompottavat pomot kannattaa sietää, koska työkavereilta saamme joka tapauksessa enemmän tietoja ja taitoja kuin yksin pystyisimme hankkimaan.

Ei yhteistyö silti totisesti ole ongelmatonta.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Viihdyttäjät

Onnistumistani työssä arvioitiin. Sain myönteisintä palautetta sosiaalisista taidoistani. Olen analyyttinen ja rakentava. Yllätyin, sillä yleensä saan syytteitä syrjään vetäytymisestä. Ja kun sydänyön tunteina kysytään, myönnän itsekin viihtyväni mieluummin metsälenkillä kuin coctailkutsuilla.

Euroviisuja hiukan häpeillen katsoessani aloin pohtia viihdyttäjyyttä. Tajusin viihdyttäjän sielunmaiseman olevan minulle täysin vieraan. En ole edes lapsena halunnut näyttelijäksi tai iskelmätähdeksi. Juoksijaksi kyllä, mutta vain 500 metrin hivuttavan olympiakirin ajaksi, ei sitä seuraaviin turhanaikaisiin kissanristiäisiin.

Viisukilpailun pitäisi yhdistää Euroopan kansoja. Ainakin homojen kohdalla kikka kai toimii.

Mutta miksi nimenomaan sortamistamme, kuten homoista tai rotuvähemmistöistä, tulee niin usein juuri viihdyttäjiä? Suomessa vaikkapa romaneista. Miksi juuri ne, joiden luulisi karttavan meitä niin paljon kuin mahdollista, kaipaavat niin kiihkeästi huomiotamme?

torstai 5. toukokuuta 2011

Miehen koko kuva?

Tervemenoa tänne!

Valokuvaaja Jari Koski käsittelee hienossa näyttelyssään miehenä olemista. Kuvatut miehet ovat useimmat toisilleen tuntemattomia, mutta kaikki kuvaajalle jollain tavalla tuttuja; sukulaisia, opiskelukavereita, ystäviä, työkavereita. Heidät on kuvattu heidän vapaasti valitsemissaan paikoissa.

Nimenomaan miehenä. Mies perheensä keskellä, mies harrastamassa, mies mielenmaisemassaan, mies roolinsa haastajana, mies sanojensa takana.

Lisäksi kuvatut ovat kirjoittaneet lyhyesti miehenä olemisestaan. Jatkossa Jari Koski aikoo yhdistää kuvat ja tekstit kirjaksi.

Avajaisten jatkoilla pohdimme, voisiko näyttelyn miehiä kuvata yhteisillä määreillä. Ikä, perhe, ammatti, harrastukset, poliittinen vakaumus? Jokin muu?

Ammatti keskustelutti vilkkaasti.

Redusoituuko ihminen, tai edes mies, työhönsä? Onko mies ensi sijassa insinööri, taiteilija tai verotarkastaja? Miten hänen käy työn loppuessa potkuihin tai eläkkeelle jäämiseen? Pitäisikö työn oikeasti olla vain keino muun elämän rahoittamiseen?

perjantai 22. huhtikuuta 2011

Barbaarien invaasio?

Vaalien jälkeisenä yönä en tahtonut saada unta. Kansa oli sanonut sanansa, joka ei ollut toivomani, eikä ihan odottamanikaan.

Natsikortti tunki katkonaisiin uniini. Yhteydet 1930-luvun Eurooppaan pelottavat. Tuolloinkin suuri joukko ihmisiä tunsi pettymystä. Tuolloinkin helppoja vastauksia tarjoava vahva johtaja haastoi eksyksissä olevat vanhat valtiaat. Tuolloinkin haastaminen tapahtui laillisissa vaaleissa. Tuolloinkin johtaja korosti kansallisuusaatetta ja lietsoi vihaa rahavaltaa (ent. juutalaiset, nyk. suomenruotsalaiset) kohtaan. Tuolloinkin puolue tuomitsi "postmodernit" kokeilut rappiotaiteena ja tarjosi tilalle herooista kansallismielisyyttä.

Olen tietysti epäoikeudenmukainen. Perussuomalaisia ei mitenkään voi verrata natseihin, ja vielä vähemmän ihmisvihasta irti sanoutuvaa Soinia Hitleriin. Maailman, tai edes Karjalan, valloittamisen sijaan perussuomalaiset pyrkivät palaamaan Suomeen, jota ei koskaan ollutkaan. Perussuomalaisessa utopiasssa profeetta Timo on johtava unohdetun kansansa takaisin äidin kohtuun, jossa kukaan tai mikään ei voi sitä häiritä.

Tilanne on muutenkin toinen. Elämme, ainakin nyt ennen euron romahtamista, mittakaavaltaan paljon 1930-lukua pienempää aikaa. Silmittömään hulluuteen suistumiseen vaadittaisiin keskiluokan romahdus. Riittävän monien olisi menetettävä riittävän paljon, jotta he olisivat valmiit takertumaan mihin tahansa omaa ahdistustaan helpottavaan selitykseen.

Seuraavan neljän vuoden odottaminen masentaa minua silti. Lisäarvoa tuottavan luovuuden sijaan saamme tiukempaa valvontaa rajoilla, virastoissa ja todennäköisesti työpaikoillakin. Maailman parhaat aivot alkavat pitää Suomea kyräilevänä ja sisäsiittoisena tuppukylänä, mikä sekin taannuttaa taloutta. Perustulon sijaan suosimme risusavottojen kaltaista tempputyöllistämistä. Ilmastonmuutoksesta emme piittaa. Ehkei kohta ole varaakaan.

Toivottavasti sentään vältämme yleiseen kaaokseen. Hallitukseen todennäköisesti nousevat perussuomalaiset ovat vaaliohjelmaansa myöden hajanainen porukka. Puolueen nimeen vannovia euroskeptikoita, maahanmuuttokriitikoita, homofoobikkoja, rötösherrajahtaajia tai muuten vain oman elämänsä hallinnan menettämistä pelkääviä kansalaisia yhdistää oikeastaan vain nykymenon vastustaminen. Monet perussuomalaisten 39 edustajasta tapaavat toisensa vasta eduskunnassa. Työhön perehtyminen vie aikaa, ja ainakin aluksi Timo Soini käyttänee yksin useimpien edustajien ääniä.

Koulutus ei tee kenestäkään viisasta, eikä ainakaan rehellistä. Työ opettaa tekijäänsä, kunhan tekijä on riittävän nöyrä ja avoin oppimaan uutta. Martti Ahtisaarelta kysyttiin muistaakseni vuosia sitten, onko mieltä järjestää vaaleja Namibiassa, jossa suuri osa kansasta on luku- ja kirjoitustaidotonta. Ahtisaari vastasi viisaasti, että vaalit voidaan hyvin järjestää koskei lukutaidottomuus tee ihmisistä tyhmiä.

Vauhtia, vaarallisia ja vähän koomisiakin tilanteita tuskin silti ainakaan hetkeen puuttuu. Useimmat uudet edustajat ovat kokemattomia, eikä päteviä avustajiakaan suurelle joukolle ihan helposti löytyne.


Alkuperäinen, Tyko Sallisen vuonna 1918 maalaama Jytkyt. Ei ihan kansallisromanttista tyyliä, mutta kuitenkin...
Jo vaalivalvojaisissa saimme esimakua. Kun Uudenmaan piirin puheenjohtaja Pietari Jääskeläinen moitti nykymenoa ja hehkutti "Urkin" 1970-luvulla työttömyyden takia kokoon runnomaa hätätilahallitusta, perussuomalaisten kantaisä Veikko Vennamokin lienee pyörähdellyt haudassaan. Ajatus vaikkapa kulttuuriministeri Kike Elomaasta ei enää tunnu mahdottomalta. Onneksi maisterisjätkä Soini sentään tarttui sivistystehtäväänsä rivakasti ja valitsi vaalivoittoaan symboloivan iskusanansa jytky puolueohjelmassa mainittujen ylevien kansallisromantikkojen sijaan "rumista" maalauksistaan tunnetulta Tyko Salliselta.

Viikolla tapahtui onneksi jotain, minkä vuoksi perussuomalaisten vaalimenestys surettaa minua jo vähemmän. Katsoin Ryhmäteatterin suomalaista demokratiaa käsittelevän Eduskunta-näytelmän. Esitys jakoi Suomen kahtia.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Retkahdin nuoreen naiseen

Olen töiden jälkeen mainiolla mielellä. Löysin fiksun, kauniin ja kansainvälisen nuoren naisen. Hän on huippuyliopistosta valmistunut realistinen idealisti, joka ymmärtää niin ekosysteemiä kuin yritysmaailman lainalaisuuksiakin. Kannattaa perustuloa, vastustaa ydinvoimaa. Voiko muuta toivoa?

Pari puutetta ihastuksellani on. Hän rakastaa matkustamista... Miksi fiksuilla nuorilla pimenee aina juuri tässä kohdassa? Ensin he nakertavat vuositolkulla ituja ja porkkanoita, suojelevat söpöjä eläimiä, lajittelevat ja kierrätettävät jätteensä. Seuraavassa hetkessä he istuvat New Yorkin lentsikassa tekemässä tyhjäksi ekotekonsa tuhanneksi vuodeksi.

Valitullani on myös suhde oopperaan, jota minä pidän melko museaalisena hengenelämän alueena. Vastauksia olemassaolomme peruskysymyksiin, tulevaisuuden uhkien ja mahdollisuuksien ensimmäisiä pilkahduksia löydetään ymmärtääkseni toisaalla.

Kieltäkin valittuni saisi käyttää välkymmin, varsinkin kun vaikuttaa viestijänä. "Arvostan yksilötason tinkimättömiä ympäristötekoja, mutta todelliseen muutokseen tarvitaan vastuullisesti toimivia yrityksiä luomaan entistä kestävämpiä vaihtoehtoja." Sisältö ok, muoto meiltä viime vuosituhannen pönäköiltä ukkeleilta...

Äänestin kuitenkin tänään sovitusti ennakkoon. Annoin ydinvoimasekoilut anteeksi ja valitsin suosituksestanne vihreät.

Vaalisalaisuuden takia muikenen ehdokkaani henkilöstä kuin vaari. Kunhan et klikkaa tästä :)

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Näkymätön henkilö

Vuorovaikutukseen ja tiedon jakamiseen perustuva uusi työ vaatii kokonaisvaltaista heittäytymistä. Pelkän suoritteen antavaa työkaveria pidämme epäilyttävänä. Maabrändityöryhmäkin kehottaa jo koululaisia tekemään jotain luokan hiljaisimpienkin kanssa. Teollisen työn tottelevaisuusihanteen sijaan vallitsee pikemmin itseilmaisun pakko.

Tosiasiallinen vapaus vaihtelee tietysti työpaikoittain ja asemittain. Hierarkian huipulla on yleensä vapainta, vaikkei helppoa ole pomollakaan, jota tarkkaillaan sekä ylhäältä että alhaalta. Pomon Outlook-kalenteri täyttyy muiden varauksista. Muutospuheelle on valmiit PowerPoint-pohjat. Asema edellyttää äänen madaltamista ja hillittyä pukeutumista. Normiseksuaalisuutta suositaan. Kun Finanssivalvonnan markkinointiosaston toimistopäällikkö Ari Voipio ilmoitti alkavansa elää Arjana, kuusi yhdekästä osastolle asiantuntijatehtäviin pyrkineestä perui oitis hakemuksensa. Rekrytointiongelmia pelänneet esimiehet siirsivät tämän jälkeen Voipion näkymättömämpiin tehtäviin. Osaamme me alaisetkin latistaa.

Aitoja mielipiteitä odotetaan kuitenkin yleensä vain hierarkian huipuilta. Muut saamme ilmaista räväkkyyttämme vaatetuksella ja kampauksella. Muu itseilmaisu on johdon määrittämien ennalta oikeiden vastausten arvuuttelua, ja niiden uskottavaa esittämistä omina ajatuksinamme erilaisissa palaute- ja kehityskeskusteluissa. Todellisen asemansa hierarkiassa voi helposti testata. Jos omistat työhuoneen, jossa voit rauhassa ajatella, sinulta odotetaan itsenäistä ajattelua. Jos työskentelet avokonttorissa, sinulta odotetaan sopeutumista. Jos karsinasi on ulko-oven, naulakon, kahvihuoneen, saniteettitilojen läheisyydessä tai muuten hälyisässä paikassa, olet seuraava saneerattava.

Sopeutuminen ei ole passiivista tottelua vaan se vaatii välillä tarkkaa silmää. Eräässä työpaikassani välttelin pikkujouluillallisilla pomoni vieruspaikkaa. Tämä muuten asiallinen kaveri kun saattoi parin paukun jälkeen äityä sättimään somaleja, kummeksumaan homoja tai kohottamaan maljaa Mannerheimille, "Suomen pelastajalle". Lähetyskäskyn elähdyttämä uskovainen hän ei sentään ollut. Kaikkiaan vanhan kansan koti, uskonto ja isänmaa -tyylin pomot ovat jo onneksi suurelta osin eläkkeellä, joten sotilasarvokeskustelun pystyy yleensä välttämään. Nuorten kanssa joutuu korkeintaan pelaamaan kuulasotapelejä, mikä on loppujen lopuksi pieni kiusa.

Ehkei työssä pidäkään jakaa ihan kaikkea. "Hallittu hissukointi" on varsin kelvollinen eloonjäämisstrategia. Kun välttelemme politiikkaa, juttukaverimme ajattelee meidän todennäköisesti jakavan aatesuuntansa.
Kun vaikenemme uskonnosta, hihhulit ja ateistit pitävät molemmat meitä hyvänä tyyppinä. Ellemme ole suuna päänä, muut täydentävät taukomme itsellään ja toiveillaan. He toisin sanoen pitävät meitä kaltaisenaan, tai ihanteensa kaltaisena, kunnes toisin todistetaan. Kaunista naista kehotetaan syystä vaikenemaan, sillä suusta pyrkivä todellinen ihminen rikkoisi rikkaan suosijan hyödyllisen illuusion.


Saksalainen teatteriryhmä Familie Flöz hyödyntää hienosti naamioita luodakseen yleisinhimillisen tunnelman. Keinoa hyödynnetään yhtä lailla elokuvassa, jossa sankari- tai sankaripari ovat keskivertoideaaleja vailla erityisiä ominaisuuksia. Särmikkäämpien sivuhenkilöiden näytteleminen lienee palkitsevampaa. Sarjakuvissa samastumiskohdetta edustavat vaikkapa osuvasti englannista käännetty Jaska Jokunen ja keskivertoeurooppalainen Tintti, jolta on viety sukupuolikin. Käytänpä yleistämistä omassa sarjiksessani minäkin.
Todellisia tyhjyyden mestareita ovat poliitikot. He saavat epävarmat keskitien äänestäjät täydentämään ympäripyöreät puheensa molempia tyydyttävällä tavalla. Viisas poliitikko varautuu myös tulevaan. Ajan ja ajattelun muuttuessa hän voi esittää vanhat latteutensa visioina. Muistoissaan kaikki vastustivat suomettumista. Tulevaisuudessa muisti kullannee ydinvoimakannat. Kaikki yrittävät sulauttaa itseensä koko maailmankaikkeuden. Puolueet muistuttavatkin puheissa toisiaan. Mikä tahansa tunnistettava piirre rajaisi jonkun potentiaalisen äänestäjän pois.

Värikäs ja ilmaisuvoimainen kieli ei kuulu mestarille vaan nälkäiselle haastajalle. Toisaalla sitä käyttävät vallasta syrjäytetyt. Räväkkyys on niitä varten, joilla ei ole vielä tai enää menetettävää. Vallanpitäjä sen sijaan kätkeytyy (demokratiassa) riskiä kaihtavaan yleisyyteen. Samoin tekevät myötäilijät. Näkymättömyyden kun voi digitaalisessa maailmassa menettää vain kerran.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Kirjastoille kiitos!

Kirjastot ovat ostaneet kolmekymmentä kuusi kappaletta Oletko valmis? -sarjakuvaani. Myymättä on enää noin kolmekymmentä. Omakustantajana olen olemattomasta markkinoinnista huolimatta omillani.

Marginaalista myyntiä enemmän iloitsen luetuksi tulemisesta. Niin vaatimatonta kuin yritän esittää, niin tokihan toivon tekoselleni huomiota. Kirjastojen kappaleet kiertävät vuosia kädestä käteen ja saavuttavat jokainen vähintään kymmeniä lukijoita.

Olen jo nyt saanut albumista enemmän palautetta kuin yleensä taitaa olla tavallista.

Kustantajista oikeastaan vain iso W vaivautui vastaamaan. Ja ainoana moittimaan, kunnolla ja rakentavasti. Pari artistivetoista pientä kustantajaa valoi uskoa, että muualla tärppää. Muuten vastaanotin parin rivin vakiokirjepohjia. Noin puolet kustantajista eivät vastanneet ollenkaan.
Albumissa pääsemme ääneen myös me bisnesmiehet!
Kujanjuoksuun tuhrautui vuosi ja rapiat. Varoitankin virallisesta tiestä ainakin niitä, joiden työt sisältävät ajankohtaista aineistoa. Jollet valmiiksi tunne oikeita ihmisiä tai jollet ole helposti markkinoitava valmis julkkis tai ilmiömäinen verkostoituja, tee suosiolla omakustanne. "Oikea" kirjallisuuskin on monille kustantajille nykyään vain bisnestä. Sarjakuva on ollut sitä aina.

Myöhempi palaute, pääasiassa toki tutuilta tullut, on ollut sitäkin myönteisempää. Välillä niin myönteistä, etten ilkeä siteerata, jottei epäillä oman kehun haisevan.

Kehut saavat toisaalta epäilemään hampaiden tylsyneen. Olisi surullista kuulua sovinnaisia ennakkokäsityksiä toisteleviin "koko kansan" tunteiden tulkkeihin. Voiko hyvä tuotos olla ärsyttämättä ketään? Parhaimmisto tanssii yleensä sopivuuden rajalla. Ainakin parin pöljäkkeen kuuluisi älähtää työtä näkemättä, jos työ on näkemisen arvoinen.

Ehkä haukkujen puute johtuu siitä, että marginaalisena tekijänä tavoitan vain samanmielisiä? Mediapaniikkiakaan ei demokratiassa saavuteta markkinoimatta. Persut ja uskovaiset innostuvat teilaamaan työn vasta, kun se jo muuten on yleinen puheenaihe. Kun kaikki voivat puhua, mutta kenenkään ei tarvitse kuunnella, ankarin tuomio on hiljaisuus.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Voimattomana atomina

1980-luvun alussa, lakkiaisten aikaan, työkkäristä tarjottiin helppoa ja rahakasta hanttihommaa ydinvoimalassa. Sanoin ei eettisin perustein. Virkailija katsoi minua vakavasti silmiin, ja tällä kertaa harkinnanvaraisuus kääntyi edukseni. Vältin karenssin, ja parin viikon päästä löysin mieluisamman työn.

En ollut perustanut kielteistä kantaani ydinvoimaan ituhippien puheisiin vaan ihan insinööreiltä saamani materiaaliin. Lukioluokkamme oli vieraillut Olkiluodossa, jonka toimintaa meille oli esitelty asiallisessa ja mukavassa tilaisuudessa. Teimme pienen kierroksen ja saimme vapaasti kysyä ilkeitäkin kysymyksiä. Minua kukkasia ja linnunlaulua sisältänyt diashow hiukan kummeksutti, mutta luokkakaveriini tarjottava upposi paremmin. "Kerrankin saatiin objektiivista tietoa", tämä muuten järkevä varhaisteknokraatti höläytti paluumatkalla.

Minä olin vaiti, mutta kahmin kassiini tarjotut esitteet. Pänttäsin niitä seuraavat illat. Fysiikka ja pitkä matematiikka olivat minulle vaikeita, mutta nyt oli kyse isoista asioista. Yritin ihan tosissani ymmärtää voimalan toimintaperiaatteen. Esitteet vakuuttivat minut itse voimalasta. Ympäröivästä maailmasta ne eivät kuitenkaan puhuneet mitään. Sotiako ei enää käytäisi, voimaloitako ei pommitettaisi, hullut diktaattorit ja terroristitko eivät haluaisi omaa ydinherkkuaan?

Ennen kaikkea minua hirvitti korkea-aktiivinen jäte, jonka kaivamisesta maaperään esitteissä puhuttiin kovin toiveikkain sävyin. Eihän noissa sadoissa tuhansissa vuosissa ollut mitään tolkkua, kun koko ihmisen kirjoitettu historiakin mahtui sadasosaan tuosta ajasta! Ihminen pohtii, onko hyvä vai paha, mutta oikeasti olemme vain mitättömiä. Hädin tuskin vaalikausissa ajatteleva apinalaji, joka harhojensa vallassa kuvittelee hallitsevansa jääkausia. Entä millainen laji hoitaa jätteet meidän karvattomien nisäkkäiden väistyttyä?

Onko meillä malttia aikuistua? Purkaa virittämämme aikapommi, joka ennemmin tai myöhemmin räjähtää silmillemme? Leikata irti pahanlaatuiseksi äitynyt talouskasvain?

Ei Japanin onnettomuus mitään muuttane. Ehkä meidän pitäisikin tunnustaa tosiasiat. Lakata kokonaan pettämästä itseämme kestävän kehityksen kaltaisella uuskielellä, kun oikeasti haaskaamme luonnonvaroja koko ajan yhä silmittömämmin? Turhien höpinöiden sijaan painaisimme citymaasturimme kaasupoljinta. Ajaisimme moottori ulvoen ykkösluokassa helvettiin ilman sentimentaalisia illuusioita. Puheissammekin.

Luokkakaverini syytti minua tunneperäiseksi haahuilijaksi, eikä olisi voinut osua oikeampaan. Yhden asian luulisi kuitenkin tekevän hänetkin levottomaksi. Kaltaiseni pessimismiin taipuvainen kömpelö kompastelija olisi täällä meillä Suomessa ihan oikeasti päässyt ydinvoimalaan töihin.

  Kauan sitten piirtämäni, mutta edelleen valitettavan ajankohtainen piirros.

Ja olen sentään lukutaitoinen, toisin kuin se halvimman tarjouksen perusteella ympäri Eurooppaa haalittu jämäjoukko, joka paraikaa hitsailee Olkiluoto 3:a (ks. Nieminen)

Ydinvoimasta aiemmin:
Haussa työväenpuolue. Auta!
Vastakkainasettelun ajan paluu?
Leikkauksia 9!
Leikkauksia 8! Ydinvoimailemalla Suomi nousuun?
Insinööristä humanistin silmin

Lähde:
Nieminen, T. (31.1.2010). Työmiehen totuus Olkiluodosta. Helsingin Sanomat.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Katoamistemppu - ja miksi se tehdään

Pikkupoikien sosiaalisessa hierarkiassa asema määräytyy urheilumenestyksen mukaan. Kivulloisena varhaisnuorena olin urheilutuntien jämätyyppi, jota joukkuetta valitsevat kapteenit tyrkyttivät toisilleen. Yksilölajit sujuivat yhtä huonosti. Opettaja lohdutti minun voittaneen sentään Heikin. Heikki oli flegmaattinen kehitysvammainen, jota ei vaivauduttu edes kiusaamaan.

Pettymyksiin kyllästyneenä aloin haaveilla kaiken jättämisestä. Poimin Seura-lehdestä artikkelin Hunza-maasta, jonne joskus muuttaisin. Artikkelissa kerrottiin vuorten keskellä sijaitsevasta laaksosta, jonka asukkaat söivät terveellisesti ja elivät yli satavuotiaiksi. Minulla on tuo artikkeli edelleen tallella.

Aikuisuuden kynnyksellä tutustuin työelämään. Leikkasin leirintäalueen nurmikkoa. Pestin lähestyessä loppua sain osan palkasta "vapaana". Yritin olla ymmärtämättä, että minua kusetettiin.

Jaoin postia. Kun palasin ensimmäiseltä kierrokseltani, oli jo pimeää. Nopeammat olivat sammuttaneet lajittelupisteen valot enkä löytänyt katkaisijaa. Missään ei näkynyt ketään. Vain etäällä soiva radio kertoi Anwar Sadatin murhasta. Joulun alla postin määrä kasvoi kasvamistaan. Yritykset valittivat, kun joutuivat odottamaan. Kierroksen lopulla minua huimasi, kun en ehtinyt syömään koko päivänä. Jouduin viimein lopettamaan, kun vuorokauden tunnit eivät riittäneet kaiken postin jakamiseen.

Sataman huutomiehille maksettiin sentään hyvää palkkaa silloin kun töitä oli. Sain ensi tehtäväkseni hakea minulle entuudestaan tuntematon työkalu minulle entuudestaan tuntemattomasta terminaalista. Pyysin tarkempaa ohjetta, ja sain kehotuksen kysyä "Rahikaiselta". Rahikaista en tuntenut, enkä muutaman hehtaarin kokoista satama-aluettakaan. Aamupäivän hyisessä viimassa turhaan harhailtuani minut pantiin iltapäiväksi riuhtomaan sormet verillä pressuja junavaunujen päältä.

Yritin raksan apumiehenä. Piikatessani kuivuneita saumoja elementtitalon katonrajassa sain rasitusastman. Suuhun kertynyt pöly ja hiekka olisi pitänyt pestä hammasharjalla, jotta olisin voinut syödä ruokatunnilla. Yleensä jätin suosiolla väliin. Kun kyselin mestarilta kunnon hengityssuojaimia, hän käänsi puheen naisystäväänsä, joka oli nukahtanut hänen elimensä suussaan. Sain palkkapäivänä pidellä humalaista työkaveriani, joka olisi mukiloinut mainitun mestarin saatuaan selville tienistini pienuuden.

Oikeaa panoa pääsin seuraamaan vasta siivoojana valtion virastoissa noudatattavan työajan jälkeen. Olin liian ujo pyrkiäkseni kimppaan, eikä urakkapalkalla olisi kannattanutkaan. Useimmat ylityöläiset eivät kiinnittäneet siivoojaan juuri mitään huomiota. Vakuutusyhtiön it-päivystäjä sen sijaan puhutteli aina herra siivouspäälliköksi. Samalla hän saattoi tyhjentää tuhkakupin jalkojeni juureen, katsoa silmiin ja hymyillä viatonta Jack Nicholson -hymyä.

Onnistuin nielemään kaiken, kun ajattelin kurjan tilani väliaikaiseksi. Hunza-maan sijasta pakenin sisäisiin maailmoihini. Yritin olla kuin Torsti Lehtisen Jano-romaanisarjan päähenkilö.

Maanantaista perjantaihin esitin ohjelmoijaa, viikonloput riehuin osakunnissa tai Lassen boheemiporukoissa. Eräänä kesäyönä opin olemisen syvimmän olemuksen. Istuin itämaisella matolla. Shilumi kiersi. Tumma, kaunis tyttö soitti ruokohuilua, runoilija luki ääneen Peppi Pitkätossun seikkailuja. Äkkiä ymmärsin: Nauru! Kaiken alkuperä, päämäärä ja tarkoitus on Nauru, avaruuden lävitse tunkeva, loppumaton Nauru. Nauroin. Kyyneleet valuen nauroin. Nauru tarttui. Lasse nauroi, runoilija nauroi, kuvanveistäjä, tumma kaunotar, kaikki nauroivat. Maa ja taivas tanssivat.
(Lehtinen, 256 - 257)

Muuten hyvä, mutta olin jo koettanut nauruakin, kun myin pilapiirroksia paikallislehteen. Kaksi kolmasosaa sensuroitiin, enkä saanut sovittua korvausta julkaistuistakaan. Originaalipiirrokset katoilivat eikä niitä korvattu. Kahdesti palkkiotani yksipuolisesti alennettiin.

Ei ihme, että Lehtisen päähenkilökin yritti kadota.

Minä yritin samaa. Reissasin rinkka selässäni ympäri Eurooppaa. Itä-Eurooppa oli 1980-luvulla hinnoiltaan kapitalistimaan työläisen paratiisi. Löydettyäni yösijan jätin rinkkani, ja olin kuin kuka tahansa paikallinen. Onnistuin tavanomaisen naamavärkkini ansiosta sulautumaan miltei missä tahansa Euroopan maassa. Hampurissa ehdin olla puoli tuntia, kun minulta oli kysytty tietä jo kolmesti. Ich bin ein Hamburger!

Hetken riemuitsin. Olin irtautunut kaikesta, vapautunut velvollisuuksista. Pian kuitenkin ahdistuin täydellisestä tarkoituksettomuudestani. Sitoumusten myötä olin kadottanut myös mahdollisuuteni jakaa mitään kenenkään minulle vähänkään merkitsevän ihmisen kanssa. Huonot hetket saivat tietysti jäädäkin jakamatta, mutta samoin kävi hyvillekin. Matkani alussa olin vaihtanut junanvaunua, jos olin kuullut jonkun puhuvan suomea. Kuukausia myöhemmin suomalaisturistien tapaaminen sai minut iloitsemaan niin, että tarjosin heille oma-aloitteisesti rautatieasemalta ostamaani hesaria. Suomeen palattuani olin hetken onnellinen jopa kurjassa työssäni.

Kerron kokemuksistani oikeastaan vain havainnollistaakseni niiden mitättömyyden. Mitättömiä ne olivat siksi, että minä pystyin valitsemaan tarinani. Vaikkei alempaan keskiluokkaan kuulunut "pappa" kyennytkään pelastamaan pulasta, kuuluin kuitenkin etuoikeutettuihin. Minulla oli opiskelupaikka, ja uskoin mahdollisuuksiini vaihtaa proletaarin statukseni kunnialliseen virkaan ja tylsään loppuelämään heti kuin halusin.

torstai 24. helmikuuta 2011

Haluaisitko Ronald Reaganin pomoksesi?

Kun Ronald Reagan yritettiin heti presidenttiytensä aluksi murhata, useampikin lukiokaverini pahoitteli hänen selviämistään. Vierastin heidän puheitaan, mutta pidin minäkin Reagania arveluttavana pyssynpaukuttelijana.

Lapsekas näkemykseni Reaganista 1980-luvun alusta.
Klikkaaamalla kuvaa näet koko sarjakuvan.
Sivistymättömäksi oikeistolaiseksi sotahulluksi mielletty Reagan edusti 1980-luvun Suomessa miltei kaikkea mahdollista pahaa. Järjettömän kalliilla Tähtien Sota -fantasiallaan hän järkytti Kauhun tasapainoa, jota tuolloin pidimme maailmanrauhan takeena. Entisenä filmitähtenä Reagan tuntui elävän omassa yksinkertaistetussa Hollywood-todellisuudessaan, jossa hyvä ja paha kävivät ikuista taisteluaan. Ennustajan neuvoja kysellyt vaimo Nancykään ei tulevaisuudenuskoamme kohentanut. Yhtä vähän kuin kuuman linjan toisessa päässä paristoilla käyvät toveritkaan.

Lapsekas 1980-luvun näkemykseni
Neuvostoliitosta. Klikkaamalla kuvaa
näet koko sarjakuvan.
Aikalaisvitsi, jossa asiantuntijat arvuuttelevat Yhdysvaltojen ulkopolitiikan todellista johtajaa, kertoo tuolloisista peloistamme. Raati käy läpi henkilö henkilöltä presidentin avustajat, ulkoministerin, puolustusministerin ja muutaman pienemmän miekkosenkin, muttei varmuudella osaa nimetä ketään. Lopulta joku lausuu ääneen sen mitä kaikki jo ajattelevat. Jäljellä on vain vaihtoehto, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa itse. Hiljaisuus on pitkä ja täydellinen.

Lopulta asevarustelun köyhdyttämä Neuvostoliitto kaatui kuitenkin rauhallisesti, ja Itä-Euroopan maat itsenäistyivät kuten Yhdysvaltojen "haukat" olivat laskeneet. Ansionsa oli epäilemättä Gorbatšovilla, Jeltsinillä ja monella muullakin, mutta myös Reaganin arvostus on vuosikymmenten myötä kohentunut. Jopa niin että nykyinen demokraattipresidentti Barack Obamakin hakee oppia konservatiivina tunnetun Reaganin elämäkerrasta.

Miten ylimalkaisesti asioihin perehtynyt ja mahdollisesta alkavasta Altzheimerin taudista kärsinyt Reagan saattoi onnistua siitä missä monet pätevämmät eksyvät ongelmien labyrinttiin?

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Työpahoinvointi ja Stephen Elop

Olen flunssaillut työn merkeissä.

Eilen torkahtelin läpi YLE TV 2:n Työpahoinvointi-illan. (Osa 1, Osa 2)

Keskustelu kertasi vanhaa. Mukaan oli päässyt muutama "työpaikkaterveyden" ammattilainen kauppaamaan tuotettaan. Työn ostajat ja myyjät vänkäsivät vastakkainasettelun olemassaolosta. Innokas marketin kassa Jama Jama todisti asenteesta ja kaiken työn samanarvoisuudesta, ja sai EVA:n Matti Apusen liikuttumaan.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Haussa työväenpuolue. Auta!

Työläisenä haluaisin äänestää työväen puoluetta. Ongelmani on tarjonnan runsaus. Kaikki puolueet ajavat asiaani. Viime eduskuntavaaleissa sanan työ tai jonkun sen johdannaisen mainitsi vaaliohjelmassaan Suomen Keskusta 220 kertaa, Vasemmistoliitto 201 kertaa, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 163 kertaa, Kansallinen Kokoomus 147 kertaa ja Vihreä liittokin 88 kertaa.

En osaa valita näistä fantastisista vaihtoehdoista. Sadannen blogikirjoitukseni kunniaksi vetoankin teihin, hyvät molemmat lukijani. Kertokaa minulle, mitä puoluetta minun mielestänne pitäisi äänestää!
Lupaan äänestää gallupissa voitolle päässyttä puoluetta sillä varauksella, ettei voittajaksi selviä perussuomalaiset tai kristilliset. Muista puolueista löydän kyllä kelvollisen ehdokkaan. Äänestänen Pentti Linkolan tapaan nuorta, kaunista naista ikäiseni ruman miehen sijaan.

Vetoomukseni ei ole vitsi! En myöskään missään nimessä halua halventaa kansanvaltaa. Evääni ovat aidosti levällään. Kaikista puolueista kun löytyy sekä hyvää että huonoa.

Parviälyä hyödynsin sitä paitsi jo ennen sosiaalista mediaa, kun ratkoin EU-kantani. Kuuntelin argumentteja puolesta ja vastaan. Pohdin kenen joukoissa seisoisin kannattaessani, keihin taas liittyisin vastustajana. Vaalipaikalle kävelin keinotekoisen pitkää reittiä, jotta kaikki mahdolliset näkökannat varmasti tulisivat vastaan ennen äänestyskoppia.

Ei ole erityisen kunniakasta ratkaista suuria asioita matkimalla muita. Epäilen kuitenkin, että toimimme näin jokainen. Tuskin sinäkään ratkoit EU-kantaasi käymällä läpi tuhansia sivuja virallisia asiakirjoja?

Puolueen valitseminen on vaikeaa myös markkinoiden nurinkurisen logiikan takia. Vasemmiston vaalivoitto pelästyttäisi markkinat ja pakottaisi poliitikot "yliuskottavaan" talouspolitiikkaan. Maineeltaan oikeistolainen päättäjä taas voi tehdä vasemmistolaistakin politiikkaa markkinoita hermostuttamatta. Vasemmistolaisen kannattaa siis äänestää oikeistoa, oikeistolaisen vasemmistoa.

Vaikken koskaan ole ollut intohimoinen minkään ismin kannattaja, olen silti aina löytänyt riittävästi vastustettavaa äänestääkseni. Äänestämättä jättämistä olen harkinnut vasta näissä vaaleissa. Tähän ratkaisuun näyttää päätyvän kirjailija Tommi Melender surumielisessä blogikirjoituksessaan. Hänen mukaansa elämme teknokratiassa, emme demokratiassa. Ehkä onkin hyvä niin, hän pohtii. Ehkäpä toisten asioihin intohimoisesti sekaantuvat populistit ja aktivistit ovatkin lopulta vaarallisempia kuin teknokraatit. Henkilökohtainen turhamaisuus ajaa useampaa poliitikkoa kuin ylevä aate. Parhaimmisto palvelee yhteisöään muilla tavoin.

Ja tosiaan: jos politiikka oikeasti olisi yhteisten asioiden hoitamista, miksei nykyisissä urheilijakansanedustajissamme ole ainuttakaan joukkuepelaajaa? Asell, Kalliomäki, Matikainen-Kalsström, Mieto, Virén. Ei MM-kiekkoleijonia, ei huippufutaajia. Markku Uusipaavalniemikin oli yksilöurheilija joukkueen sisällä.

Perussuomalaisia ja kristillisiä vastustaakseni äänestänen lopulta tälläkin kertaa.

Perussuomalaisuudesta löytyy hyvääkin, ainakin selvästi puhuminen. Muut voisivat ottaa oppia. Missiot, visiot, tahtotilat, painopistealueet, reunaehdot ja muut puppusanat voisi korvata ymmärrettävämmillä termeillä puheen täsmällisyyden vähääkään kärsimättä. Havainnollistaminen eroaa kuitenkin yksinkertaistamisesta. Jälkimmäisen voi antaa anteeksi vain aidosti yksinkertaiselle puhujalle. Timo Soini on kuitenkin erittäin fiksu mies. Pitäisikö hänet tuomita hädänalaisten laskelmoivasta hyväksikäytöstä, tyhjän tarjoamisesta uhatuille ja syrjäytyneille? Toisaalta isällinen Soini on paljon vartijana. Hänen hahmonsa toimii jykevänä tukkona vastenmielisen vihaviemärin kannella. Toivottavasti Soini ei päätä ryhtyä laihduttamaan.

Heikkojen asialla ovat olevinaan kristillisetkin. Sisäistynyt kristillisyys onkin mitä kannatettavinta. Se kohottaa monia aivan aidosti, auttaa heidät irti viinasta, huumeista tai omasta itsestä maailmankaikkeuden keskuksena. Mutta heti kun arjen teot vaihtuvat "jeesusteluun" uskovainen muuttuu sietämättömäksi. Jumalan tahtoa tulkitsevat uskonnosta riippumatta innokkaimmin ahdasmieliset, eroottisille kokemuksille ja mammonalle persot vanhat miehet. Ainakin minulle on Raamattua lukiessani jäänyt epäselväksi millainen olisi Jumalan ulkopolittiikka, talouspolitiikka tai tiedepolitiikka. Pelottaa ajatella. Mielelläni silti äänestän kristillisesti ajattelevaa ehdokasta kunhan hän ei kuulu Kristillisdemokraatteihin.

Käyn seuraavassa lyhyesti läpi aidot vaihtoehdot. Edellisten vaalien alla piirtämäni sarjis näyttää edelleen ajankohtaiselta, vaikka useimmat naamat ovatkin vaihtuneet.

torstai 27. tammikuuta 2011

Suomea suomalaisille

Me keski-ikäiset olemme antiikin ajoista tienneet, että nuorison käsissä kaikki rappeutuu, kielikin.

Äidinkielenopettaja Minna Moisanen on lisäksi oivaltanut internetin olevan saatanasta.
Suurimpana syynä kielitajun ja -taidon huononemiseen pidän sitä, että nuoret lukevat entistä vähemmän kaunokirjallisuutta, aikakausi- ja sanomalehtiä. Aika kuluu rattoisammin internetissä naamakirjaa päivittäen, pelejä pelaten, ja jos siellä jotain luetaankin, ovat tekstit helposti ja nopeasti selattavia blogeja, joiden kieliasu ei ole hyvän yleiskielen normien mukainen.
(Ks. Moisanen)
Moisanen komppaa kansallisen kivääriyhdistyksen puheenjohtajaa Runo K. Kurkoa, joka Jokelan kouluammuskelujen jälkeisessä televisiokeskustelussa korosti aseiden tarjoavan välttämättömiä virikkeitä etenkin maaseudun nuorille. Pyssyjen sijaan, jos voisi, hän olisikin kieltänyt internetin.

Vaan ei. Koska kuulun niin internetiä diggaaviin nykybloggaajiin kuin sukupolveen, jonka jo 1970-luvulla piti raaistua ja vaurioittaa lukutaitonsa sarjakuvien takia, symppaan nuoria ja panen vastaan. Uskon, että on ollut ja on aina oleva niin, että tulevat psykologit hämmästelevät edellisen sukupolven kasvattajia.

Uskon, että rappeutuneita olemme nimenomaan me keski-ikäiset. Meidän tulisi ottaa oppia diginatiiveista, jotka ovat treenanneet kielenkäyttöään monipuolisesti eri medioissa. Tai eivät kaikki, vaan yhä harvemmat. Mutta sekään, että yhä pienempi eliitti luo ja yhä suurempi massa kuluttaa, ei ole nuorten tai internetin vika, vaan meidän keski-ikäisten valinta.

Arvioisin olevani Minna Moisasen ihanneoppilas, lukevani keskimääräistä korkeatasoisempia tekstejä. Blogeja kyllä, mutta myös kirjallisuutta ja lehdistä ainakin Hesaria. Niistä löytämäni perusteella kehottaisin huolestumisteollista kompleksia kääntämään katseen itseensä. Seuraava kammotusten luettelo on nimittäin koottu lähes yksinomaan ns. laadukkaista teksteistä. Yleisönosastokirjoitukset, mutta myös esimerkiksi pääkirjoitukset, ja tietysti liike-elämän puppupuhunta, ovat ehtymättömiä kliseegeneraattoreita. Ehdotan, että kun kirjoittamisen ammattilaisia seuraavan kerran saneerataan, pahimmat kielen raiskaajat korvataan tekstiviesteillä, mesellä, facebookilla ja twitterillä monipuolisesti karaistuneilla nuorilla.

Moisanen toteaa äidinkielen ja kirjallisuuden olevan liian monelle oppiaineena pakkopullaa. Ehkä se on tervettä kapinaa.

Mutta seuraavassa siis lista inhokeista. Täydennä vapaasti!

tiistai 18. tammikuuta 2011

Miehenä oleminen

Ystäväni pyysi projektiinsa ajatuksia miehuudesta ja miehenä olemisesta. Arvelin helposti tuottavani muutaman sata sanaa ja lupauduin mukaan. Homma osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi. Olin kuvitellut kirjoittavani pitkistä päivistä, velvollisuudentunnosta ja sen sellaisesta. Edes jotakin. Yllätyin, että tuskin sivusinkaan itsensä elättämisen eetosta. Työ tuntuu aivan liian häilyvältä ja epävarmalta, jotta enää sisimmässäni laskisin mitään sen varaan, vaikka mielelläni työskentelenkin. Työn mahdollistama kuluttaminenkin tuntuu vain hetken huumalta. Lääkäreitä ilahduttanee, että naiset sentään edes kävivät mielessä. Ennen kaikkea huomasin kuitenkin kirjoittavani - juoksemisesta.

Kosken sarjikseni markkinoinnin, lumitöiden ja muiden verukkeiden vuoksi ole ehtinyt päivittämään blogiani, läiskäisen kirjoittamani tekstin tähänkin, vaikkei se teemaan oikein sovikaan: