tiistai 24. joulukuuta 2013

Suunnitelma B

Kun blogin alkajaisiksi vuonna 2009 pohdin ihmisen motiiveja tehdä työtä, olin työtön työnhakija. Hurjan ulkoistuksen herkistämänä jahkailen neljä vuotta myöhemmin samaa, nyt henkilökohtaisemmin.

Yritys, johon minut kipattiin, vaikuttaa kelvolliselta. Palkka ja työehdot säilyvät alkuun miltei entisellään, tahtia ja ehtoja kiristettäneen vasta vähitellen. Irtisanomisen suoja-aika on varsin pitkä. Sen kuluttua väkeä epäilemättä vähennetään. Lomautuksia saatetaan toki jakaa ennekin. Periaatteessa arvostan silti mahdollisuutta jatkaa edes hetken. Pätevämpiä on joukoin vailla työtä.

Ei tämä silti kivaa ole ollut. Työnkuvani muuttui, eikä parempaan suuntaan. Ennen suunnittelin. Nyt arvioin työmääriä ja siirrän tietämystäni halpamaihin. Mekanisoimme henkistä työtämme, jotta kuka tahansa voisi tehdä sitä missä tahansa. Aina siellä, missä halvimmaksi tulee.

Moraalisesti en näe ulkoistuksissa ongelmaa. Hyvinvoinnin kuuluu jakautua maailmassa tasaisemmin. Pätevän intialaisen insinöörin pitää saada sama palkka kuin suomalaisenkin. Ulkoistamisen ansiosta tasoittuminen vähitellen tapahtuu. Länsimaisen työntekijän neuvotteluasema tosin romahtaa vuosiksi tai vuosikymmeniksi, mutta minkäs teet.

Kaikille aloille mekanisoiminen ei sovi. On eri asia hajoaako Toyotasi vai aorttasi. Autoja voidaan koota liukuhihnalla, mutta esimerkiksi terveydenhoitoa, vanhustenhoitoa tai koulutusta lähestyisin holistisemmin. Oma alani on rajatapaus. Välillä epäilen tavattomasti, välillä näen järkeäkin.

Vuosikymmeniä palvelleet huippuosaajat ovat kuitenkin kokeneet tulleensa nöyryytetyiksi. Viimeisenä palveluksena ulkoistettujen pitäisi nyt muutamassa kuukaudessa siirtää koko tietämyksensä ulkomaille. Ulkoistukselta pelastuneetkaan eivät huokaa helpotuksesta. Eräs lyhyen aikaa talossa ollut asiantuntija esitteli oman salaliittoteoriansa: hän sai jäädä, koska hänen pois potkimisensa tulee aikanaan halvimmaksi. Huumori hersyy. "Vielä ei tule ilmastointilaitteista kaasua", kuuluu kylmäävin kuulemani murjaisu.

Monet ovat irtisanoutuneet. Minäkin harkisten. Olkoonkin, ettei uutta työtä ole tiedossa kuten useimmilla lähtijöillä. Olisi ehkä silti parempi paeta ennen kuin voimat täysin loppuvat.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Me hirviöt

"Suomen pahin ongelma ei ole kestävyysvaje vaan myötätuntovaje, joka pahenee kaikilla aloilla", kirjoittaa Johanna Korhonen oivaltavassa kolumnissaan Helsingin Sanomissa. Olen samaa mieltä, ja arvelen ongelman vaivaavan muuallakin kuin Suomessa.

"Aina kun herrat jäävät kiinni kohtuuttomien etujen junailemisesta itselleen ja toisilleen, mietin samaa kysymystä: eivätkö he tajua vai eivätkö he välitä? Eikö etuoikeutettu luokka ymmärrä sopivaisuuden rajoja vai eivätkö herrat vain piittaa siitä, miten heidän yletön ahneutensa loukkaa muita", Korhonen puuskahtaa.

Ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Tai useimmat ovat. Korhonen viittaa Berkeleyn professori Dacher Keltneriin, jonka mukaan köyhät arvostavat naapureitaan enemmän kuin suurituloiset, koska köyhä tarvitsee naapuriapua, mutta rikas voi ostaa saman palvelun. Kun sosiaalinen etäisyys kasvaa, myötätunto käy niukemmaksi. Koetilanteessa korkeassa asemassa olevat jaksoivat huonosti kuunnella alempiarvoisten kertomuksia. Heidän katseensa harhaili, heidän teki mieli keskeyttää, ja jälkikäteen he muistivat kuulemansa huonosti.

Korhosen kirjoituksesta on helppo tehdä johtopäätöksiä. Poliitikon pitäisi kuunnella äänestäjiään, rikkaan pitäisi kotiuttaa rahansa veroparatiiseista ja kokoomusnuoren pitäisi käyttää mopokypärää. Totta, muttei varmaankaan koko totuus.

tiistai 27. elokuuta 2013

Organisaatiomuutos

Tiedotustilaisuuden päivä on tiedossa, anti ei.

Tai on. Organisaatiomuutos.

Kuten viime vuonna näihin aikoihin. Ja toissavuonna. Työ on samaa, mutta keväästä 2010 minulla on ollut neljä esimiestä ja vähän laskentatavasta riippuen neljä paikkaa matriisissa. Projektit ovat olleet pysyvintä.

Edellisen muutoksen jäljiltä nykyiseen organisaatioon ei usko kukaan, mikä aiheuttaa huhuja. Yleisin veikkaus ovat ulkoistukset. Niitä varten on valmiiksi ryhmitytty ydintoimintoihin ja ulkoistettaviin toimintoihin. Potkuja ei jaeltaisi, ainakaan monelle. Ainakaan heti. Siirtyisimme ensin Nokia - Accenture -mallin mukaisesti uuden yrityksen palvelukseen vanhoina työntekijöinä. Sitten vähitellen jännitys kiristyisi.

Minä olen ulkoistettavassa lokerossa. Olen myös sekä viimeksi tullut että yhteisöni vanhin. Riippumatta harventamisen logiikasta taikurin hatusta nousen aina minä. Kollegoiden elämäntilanteen tuntien en protestoi.

Tilanteesta huolissani vilkuilin keväällä sermin yli vihreämpää ruohoa, missä yhteydessä pyysin suositusta vanhalta työkaverilta. Hän suostui ja viestitti samalla työpaikastaan, että "ison talon kankeus on ollut pienempää kuin olin pelännyt. Suurimpia miinuksia ovat jatkuvat organisaatiouudistukset, jatkuvasti vaihtuvat esimiehet (mulla nyt menossa pomo nro 7)..." Samanlaisia viestejä olen saanut muualta. Myös tutkimus tukee havaintoa. EU:n teettämän työelämää koskevan Eurofound 2012 -tutkimuksen mukaan Suomessa on tehty kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana Euroopan maista eniten erilaisia organisaatiomuutoksia (Taloussanomat).

Organisaatiomuutosten julkilausuttu tavoite on tavallisimmin tehokkuus. Kun maailma muuttuu, oma joukkue ryhmittyy muutoksen vaatimiin asemiin. Mieluummin ennakoiden kuin myöhässä.

Johdon tehtävä on hahmottaa maailma ja ryhtyä rivakasti tarvittaviin toimiin. Monet uudistukset ovatkin perusteltuja. Organisaatiomuutosta pelottavampi olisi muuttumaton organisaatio.

On silti niitäkin muutoksia, joiden tuloksia johtajat hehkuttavat aika yksin. Eikä aina ole kyse vain viestinnän epäonnistumisesta, joukkojen saamisesta mukaan.(ks. Taloussanomat)

Luulen, että organisaatiomuutoksilla on muitakin syitä kuin tehokkuuden tavoittelu.

torstai 22. elokuuta 2013

Matka

Tein matkan.

Matkustelin viimeksi yli 20 vuotta sitten. Sen jälkeen en ole halunnut. Pikamatkailu on tuntunut työstressin ulottamiselta vapaa-aikaan. Nuoruuden retkistä taas muistan tyhjyyden tunteen. Jos vielä matkustaisin, matkustaisin jonkun syyn, todennäköisesti työn, takia, järkeilin tuolloin.

Tänä kesänä pyörsin päätökseni.

perjantai 9. elokuuta 2013

Ihmisen järjestä ja järjettömyydestä

Vaikka vieroksuisit taidenäyttelyjä, katso tämä.

Tampereen Vapriikin Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarin aarteet  esittelee maailman kahdeksannen ihmeen ja on lähes ihme itsekin. Se nimittäin kertoo inhimillisen vuorovaikutuksen kaikki kolme olennaista asiaa. Sotkeutumatta vuosilukuihin, koukeroiseen taidepuheeseen tai yksityiskohtiin, viihdyttävästi, kuitenkin informatiivisesti.

Näyttelyn keskushenkilö, Qin Shihuangdi (259-210 eaa.) oli heppu, josta Kiina (Qin, Kiina, China) sai nimensä. Hän yhdisti keskenään sotivat seitsemän valtiota ja ryhtyi ensimmäiseksi keisariksi imperiumille, joka jatkui oikeastaan 1900-luvun kommunistivaltaan asti.

Qin yhtenäisti lain, hallinnon, kirjoituksen, mitta-, paino-, raha-, tie- ja kanavajärjestelmän. Hän myös aloitti Kiinan muurin rakentamisen. Näyttelyssä on mainioita ennen - jälkeen -esimerkkejä. Ennen Qiniä ei esimerkiksi ollut ollenkaan selvää, että raha oli muodoltaan pyöreä ja helposti käsiteltävä, vaan paikalliset kulttuurit tarjosivat mitä mielikuvituksekkaampia arkea mutkistavia käytäntöjä. Kirjoitusmerkkeihin, joiden kohdalla Qinin työ taisi jäädä vähän kesken, päti samanlainen kirjavuus. Yhtenäistäminen onkin olennaisista asioista ensimmäinen. Kun tietokoneohjelmat toimivat sulavasti keskenään, kun autoilemme samalla nopeudella samalla puolella tietä, kun ovien ja sänkyjen koko, tiskipöydän korkeus tai pistorasiasta tuleva sähkövirta on kaikkialla vakio, emme edes huomaa sujuvuutta. Vasta kun joku mättää, ymmärrämme standardien arvon. Erityisesti kaikkien kuntarakenteen ja terveydenhoidon uudistajien soisi ottavan Qinistä oppia. Digitaalisuuden aikakaudella ei ole vähäisintäkään järkeä vaalia kärryteiden aikaan synnytettyjä hallinnollisia rakenteita. Hoidetaan tällaiset helpot asiat kuntoon ennen pöljiä työuran pidentämisiä ja palkkojen alentamisia.

Kaikesta organisatorisesta neroudestaan huolimatta Qin oli kuitenkin myös hulluin meistä kaikista. Yhtaikaa kaksituhatvuotisen valtakunnan rakentamisen kanssa tämä reaalipoliitikko huolehti omasta kuolevaisuudestaan niin paljon, että rakennutti maan alle 56 neliökilometriä (!) käsittävän varjomaailman. Yli 30 vuoden ajan sadat tuhannet työläiset kasvattivat bruttokansantuotetta rakentamalla hänelle palatsia tuonpuoleista varten. Terrakottasotureineen, käsityöläisineen, palveljoineen, ilveilijöineen, kotieläimineen, hevoskärryineen, aseineen ja ruukkuineen ja maanalaisine elohopeajokineen Qinin oli määrä hallita palatsistaan käsin ikuisesti. Vaikkei hommassa ollut järkeä, se toki toteutettiin qinimäisen rationaalisesti, massatuotantoa ja ankaraa laadunvalvontaa noudattaen. Silti veistoksissa ei ole jälkeäkään pönöttävästä suurmiesestetiikasta vaan jokainen hahmo on aidosti oma, eloisa yksilönsä. Itsenäinen taideteos, jota vielä nykyään ihmetelemme sen herkkyyden eikä mahtavuuden takia. Toinen opetus on silti se, että kaikesta rationaalisuudesta huolimatta järjen käytöllä ei ole tekemistä ihmisenä olemisen kanssa. Koskaan tai missään. Loppu on lähellä, jos unohdumme luulemaan muuta. Tämä on viesti ennen kaikkea aikamme taloustieteilijöille, ydinvoimailijoille ja asejärjestelmien kehittäjille.

Upea näyttelykirja kertoo kolmannen ja tärkeimmän opetuksen:
Vuoden 1974 kesä oli pitkä ja kuuma. Eräs maanviljelijä päätti alkaa kaivaa kaivoa lähes kahden kilometrin päähän Ensimmäisen keisarin hautakummusta. Työn edistyessä hän huomasi maan värin muuttuvan. Lopulta hänen lapionsa osui poltetusta savesta valmistettuun ihmispäähän. Terrakotta-alueen kaakkoiskulma oli löytynyt vahingossa.
(Michaelson, 94)
Tämäkin huikea monumentti, jonka on täytynyt hallita mahtavan valtakunnan kaikkien aikalaisten elämää, unohtui siis lopulta täysin.

Näyttely on auki 1.12.2013 asti. Myös Vapriikin Valssi-ravintolan hinta-laatu -suhde on suomalaisittain ilmiömäinen. Miellyttävään miljööseen kannatti ainakin kaltaiseni suursyömärin istahtaa makustelemaan kokemaansa.

Lähde:
Michaelson, C. (2013). Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarin aarteet. Tampereen museoiden julkaisuja.

torstai 27. kesäkuuta 2013

Elämää avokonttorissa

Tekeillä on pitkään ollut useampikin blogikirjoitus, mm. organisaatiomuutoksesta ja palkka- ja vapaaehtoistyön eroista. Muut kiireet ovat kuitenkin haitanneet keskittymistä.

Olen muun muassa etsinyt töitä.

Nykyisessä työssä on ollut hiljaista, ja viimeksi tulleena, mutta vanhimpana, olen ensimmäinen lähtijä riippumatta siitä, kenen prioriteeteillä harvennetaan. Kaksi nuorempaa kolleegaa palaa asuntovelkaisena syksyllä äitiyslomaltaan. Kolmas, ikäiseni, kertoo olevansa nelihenkisen perheensä ainoa, jota yyteet eivät jo tällä hetkellä kurita. Minä olen perheetön ja tuleva putkiremontti poislukien velaton, joten olen jopa oman irtisanomislistani kärjessä.

Hain fiksua paikkaa, vaikka työmatka olisi viisinkertaistunut ja palkka pudonnut puolella tonnilla. Pääsin haastatteluun. Rekrytoijat kiinnostuivat, ja etsin heitä vakuuttaakseni vaivalla näytetöitä ja suosittelijoita. Vietin lopuksi päivän soveltuvuustesteissä.

Kaikki sujui hyvin, vaikka pakottomassa tilanteessa vastailinkin esimieshaluja selvittäviin kysymyksiin luvattoman rehellisesti. Olisin varmaan saanut paikan, ellei toinen hakija olisi kirjoittanut kirjaa alastani jo vuosia ennen kuin minä edes aloittelin. Hänet tietysti valittiin, ja minua imartelee jo pääsy samalle viivalle. Myönteistä kannaltani on myös se, ettei ikä oikeasti ollut palkkaamisen este. Valittukin lienee syntynyt jo 1960-luvulla. Pelottaa toisaalta, miten kovia hakijoita löytyy pienipalkkaiseenkin työhön.

Varaudun työpaikan vaihdon lisäksi henkisesti myös työuran loppumiseen. Pyrin harrastamaan vain halpoja tai kokonaan ilmaisia asioita. Yhtenä kirjoittaminen.

Kun nyt ainakin vielä tällä kertaa aloitan palkallisen loman, päätin hemmotella itseäni maksullisella kirjoittajakurssilla. Parin talven takaisesta verkkokurssista kokemukseni olivat ainakin hyviä. Naputtelimme lyhyitä tekstejä, joihin saimme netin välityksellä palautetta opettajalta ja toisiltamme.

Yhdessä harjoituksessa piti kuvata samaa arkista kohtausta eri tyyleillä. Taustalla oli ranskalaisen Raymond Queneaun heti sodan jälkeen julkaistu mainio Tyyliharjoituksia -kirjanen.

Sijoitin oman Väärän Kekkosen päivä -nimisen tekstini tietysti avokonttoriin. Täydensin Queneaun alkuperäiseen idean ikiliikkujaksi. Tapahtuma toistui, mutta myös jatkui aina seuraavassa episodissa. Päätyen lopuksi alkuun.

Itse olin nokkeluuteeni varsin tyytyväinen. Muilta saamani palaute tosin rohkaisi tarraamaan nykyiseen leipätyöhön. Niin tiukasti kuin suinkin.

Se taistelu jatkuu kuitenkin vasta syksyllä. Ensin lomalle.

Väärän kekkosen päivä

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Pussy Riot ja Venäjä, Venäjä, Venäjä

Maailma kylässä -festivaali tarjosi taas viikonloppuna nähtävää ja kuultavaa Helsingin Kaisaniemessä.

Esiityjiä enemmän huomiota sai tällä kertaa esiintymättä viime hetkellä jättänyt venäläinen Pussy Riot -aktivistiryhmä. Huhuttiin ryhmän jäsenten turvallisuussyistä paenneen "maan alle". Istuuhan pari ryhmäläistä paraikaa vankilassa esitettyään presidentti Vladimir Putinin vastaisen punk-rukouksen moskovalaisessa katedralissa.

Siinä missä Maailma kylässä aloittaa kesäni, kantaa Docpoint-dokumenttielokuvafestivaali pimeimmän talven yli.

Tämän vuoden otokseeni osui entisen huipputaitoluistelija Andrey Gryazevin ohjaama Tomorrow. 1500 euron (!) budjetilla tehty elokuva seuraa Voina-nimisen taiteilijakollektiivin elämää ja toimintaa.

Elokuvassa Voinan (sota) jäsenet varastelevat ruokaa paikallisesta supermarketista, kaatavat poliisiauton katolleen ja maalaavat peniksen pietarilaiseen nostosiltaan. Mukana meiningissä pyörii ryhmän alfapariskunnan pieni poika. Suomalaisin kriteerein epäilemättä huostaanotettava.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Ylioppilaslahja

Päädyn tänä keväänä monen muun tavoin antamaan lahjan uudelle ylioppilaalle.

Raha tietysti kelpaa aina. Sitä tarvitaan. Pelkkä rahan antaminen on kuitenkin persoonatonta. Hyvä ylioppilaslahja, kuten mikä tahansa lahja, sisältää niin antajaa kuin saajaakin.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Verokarhu sairastaa

Minä rakastan veroja! Verojen ansiosta saamme mainioita asioita: koulutusta, perustutkimusta, terveydenhuoltoa, tieverkkoa, kohtuuhintaista asumista, yleistä turvallisuutta, kirjastoja, kulttuuria, hoivaa lapsille ja vanhuksille. Perheettömänä ja velattomana en itse hyödy monistakaan yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Olen kuitenkin ylpeä nettomaksajan roolistani. Sen ansiosta voin olla yhteisölleni hyödyksi.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

"Teen kaiken mitä haluat"

Perjantai venyi. Harmittaa, en ehdi lenkille. Saunaan sentään, kun tihennän askelta.

Maanantaina on palaveri yhdeksältä. On kätevämpää mennä sinne suoraan kulkematta työpisteen kautta. Siksi raahaan olkapäällä oman repun lisäksi työnantajan tietokonelaukkua.

Tulen asuntoni kohdalle. Väistän kävelijää päästäkseni tien yli.

Kävelijä kääntyy kohti. "Teen kaiken mitä haluat."

Katson puhujaa. Virolaisittain murtava tyttö on tuskin täysi-ikäinen. Nuhruisilla kasvoilla kohtaan lempeän, yksinkertaisen katseen. Saan hämmennykseltäni sanotuksi: "Kiitos ei."

Otan sivuaskeleen. Astun kokkarelumen alta pilkistävään savimaahan ja jalka luiskahtaa alta. Putoan vasemmalle kädelle. Hiljainen kirous. Käsi on ehjä, tietokone onneksi oikealla olalla, edes vaatteeni eivät tahriinnu. Tyttö jää odottamaan, että nousen. Ehkä hän ajattelee, että muutan mieleni.

En enää katso taakse vaan harpon asunnolle. En aja Audia, en käytä pukua, en muutenkaan muistuta maksavaa asiakasta. Olen asunut alueella 15 vuotta, eivätkä bisnekset ennen ole minua koskeneet.
Tytön täytyy olla sekaisin.

Vaaraksi itselleen. Lempeä katse ei vielä osaa olla katkera. Varmaan aineissa, muussa kuin viinassa. Reppana.

Mitä olisi pitänyt tehdä? Sedätellä, että haluan hänen opiskelevan itselleen ammatin? Jäädä selittämään opiskella-sanan merkitystä, kun tyttö luulee keskustelevansa hinnasta tai jostain itselleen vielä tuntemattomasta taipumuksesta? Ilmoittaa sosiaaliviranomaisille? Poliisille?

Mietin hetken. Menen saunaan. Otan oluen.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Leikkauksia 15! Kari Suomalaisen jalanjäljissä

Helsingin Sanomien kuukausiliite kehotti helmikuussa lukijoita päivittämään pilapiirtäjäsuuruus Kari Suomalaisen poliittisia puolueita esittävät hahmot nykyaikaan.

Karin pilapiirrokset olivat minulle nuorena rakkaita. Lainasin kokoelmakirjoja kirjastosta siinä missä Tinttejä, Asterixeja ja Lucky Lukeja. Jäljittelin Karin kekkosia ja koivistoja yhtä lailla kuin Barksin ankkoja ja Hergén selkeän linjan tekniikkaa. Karin pilapiirrokset opettivat sisäpolitiikasta enemmän kuin historian ja yhteiskuntaopin tunnit, sillä ne tarjosivat elämyksiä. Kari tyypitteli puolueet lapselle ymmärrettävään muotoon. Kokoomus oli lihava sotilaskypäräinen pappi, demari langanlaiha haalarityömies, kepu tanakka, pussihousuinen maalaismies, kommunisti puliukko. Vaikka Kari oli intomielinen oikeistolainen, hänen hullunkuriset hahmonsa rakensivat mielestäni kansallista konsensusta. Eihän noin hellyttäviä hahmoja kukaan voinut vihata!

Graafisesti Kari on ylivertainen myöhempiinkin suomalaisiin pilapiirtäjiin verrattuna. Hänen konservatiivisuuttaan opin vierastamaan, mutta sisäistin samalla, että konservatiivi kuuluu olla, jos haluaa saada töitään julki ja kaupaksi. Uskon, että muutkin ovat suomettuneet. Kari kummittelee edelleen suomalaisessa pilapiirtämisessä. Sekä tekijät että tilaajat määrittävät suhteessa Kariin sen, millainen pilapiirroksen kuuluu olla. Tiedostaen tai tiedostamattaan. Vähän samaan tapaan kuin Aku Ankka oli pitkään vesiposteineen ja rahasäiliöineen monille sarjakuvan synonyymi.

Kuukausiliitteen tarkka tehtävänanto kuului seuraavasti: Millaiset piirroshahmot kuvaisivat puolueitamme? Millaisiksi Kari piirtäisi ne nyt? Sitten Karin aikojen naiset ovat vallanneet näkyvämpiä asemia politiikassa. Mille puolueille sopisivat nyt naishahmot? Entä millainen olisi uusien puolueidemme perussuomalaisten tai vihreiden symboli?

Otin haasteen innolla vastaan. Valitettavasti sain piirrokseni valmiiksi vasta tänään. "Oikeat vastaukset" sisältävä kuukausiliite ilmestyy jo ensi lauantaina, joten olin auttamatta myöhässä.

En kyllä keksinyt vastaustakaan. Olisin voinut yrittää tuunata Karin hienoja hahmoja nykyaikaan. Kokoomukselainen pappi olisi ollut ruskettunut himourheilija, demariduunarille olisi kertynyt muutama vuosirengas jne. En kokenut lähestymistapaa rehellisenä. Puolueilla on toki edelleen eronsa. Kun julkikuvaa hiukan raaputetaan, kokoomus on rikkaan asialla, SDP suosii rasvakouria, keskusta maataloutta jne.

Itse politiikan liikkuma-ala on kuitenkin supistunut globalisaation myötä dramaattisesti sitten Karin päivien. Markkinavoimista on tullut vanhan testamentin Jumalan kaltainen oikutteleva tyranni, jonka mielenliikkeitä kaikkien puolueiden on pyrittävä ennakoimaan. Jos vasemmisto voittaa vaalit, markkinat ahdistuvat ja pakottavat oikeistolaiseen politiikkaan. Vastaavasti oikeiston vaalivoitto rauhoittaa markkinoita ja mahdollistaa vasemmiston tavoitteiden toteuttamisen. Puolueiden toimijuuden laita on siis vähän niin ja näin.

Yritin Kaksinkertaiset samikset -piirroksessani tavoittaa tämän uuden asetelman. Äänestäjä on ymmällään. Kaikki puolueet, joita kuvassa edustavat niiden puheenjohtajat, vaikuttavat eroistaan huolimatta keskenään samanlaisilta, koska ne pyrkivät liikkuvien keskitien äänestäjien suosioon. Kuin vanhasta muistista ne pyrkivät edelleen myös esiintymään toimijoina, vaikka tietävätkin hyvin salaavansa äänestäjiltä kauhean totuuden.

Markkinavoimia oli muiden jumalien tavoin vaikea piirtää kuvaksi. Päädyin vähän pessimistiseen, levottomana hytisevään, kaikkialle lonkeroituvaan talouskasvaimeen, jonka hyvän- tai pahanlaatuisuudesta ei ole varmuutta. Puolueiden osa on tahdottomana palvella talouskasvainta, lausua ennalta käsikirjoittettuja loitsuja niin uskottavasti kuin suinkin.

Karin ajan itsenäisiä toimijoita on enää vaalimainoksissa ja huonoissa pilapiirroksissa.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Mitä paljastui Pekka Himasen luennolla?



Pitkittynyt flunssa ja tuore tutkimuskohu johdattivat minut lukemaan uudelleen vuonna 2005 Pekka Himaselle kirjoittamani harjoitustyön. Luova elämä - luovuuden filosofia ja luova talous -luentosarja käsitti neljä luentokertaa, joiden päätteeksi kirjoitimme lyhyen esseen omasta luovuuden filosofiastamme. Suhtauduin suureelliseeen lähtökohtaan varautuneesti, mutta sain kuitenkin tekstin punnerretuksi, vaikken lyhyttä tietenkään.

Jo luentosarjan aikana pommitin Himasta kysymyksillä ja huomioilla. Yllättäen hän vastasi taviksen vuodatukseen parin sadan sanan mittaisella kannustavalla sähköpostilla, jossa hän pohti muun muassa vakavasti kärsimyksen ongelmaa.

Löysin omassa tekstissäni Himasen sujuvasta yltiömyönteisyydestä paljon hyvää. Itsensä voittamisen perushömpästä en kokenut olevan kysymys. Maailman rakenteelliset ongelmat tunnustettiin, mutta niissä ei suostuttu rypemään. Silti realisti minussa epäili todellisuutta Himasen maailmaa karummaksi paikaksi.

Seuraavassa hieman karsittuna siis se, mitä julistin huippufilosofille marraskuussa 2005. Mukaan näyttää mahtuneen monia tässä blogissa myöhemmin jatkuneita teemoja.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Toimenpidealoite perustulosta

Sitkeässä flunssassa tunnen oloni vetämättömäksi. Suomalaistalviurheilijoiden kisasuorituksia olen paennut nettiin, jossa silmiini osui toimenpidealoite perustulosta. Aloite ajaa vähintään nykyisen perusturvan vähimmäisetuuksien suuruista perutuloa kaikille täysi-ikäisille Suomessa vakituisesti asuville.

En tällaisena täysin kannata aloitetta. Oma mallini asettaisi perustulon saamiselle työssäoloehdon, esim. 2 vuotta. Työssäoloehtoa olisi mahdollista kartuttaa lyhyissä pätkissä, eikä palkan suuruudella olisi merkitystä. Työssäoloehto siis kannustaisi ottamaan vastaan lyhytaikaistakin työtä, eikä pienellä palkalla raataminen olisi täysin mieltä vailla. Nuori ei voisi siirtyä peräkammarista perustuloon kulkematta työelämän kautta. Pelkkä Suomen kamaralle rantautuminen ei riittäisi maahanmuuttajallekaan, mikä lisäisi järjestelyn kannatusta kantasuomalaisten parissa. Jos kokemus työelämästä osoittautuisi myönteiseksi, useimmat jatkaisivat työntekoa. Taloudellisten pelkojen hellittäessä ehkä hyvinkin nykyistä pidempään.

Kaikkea ei voi saada. Luin aloitteen uudelleen. Hetken harkittuani allekirjoitin sen.

Tällainen verkosto edistää asiaa.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Syyllisyys tekee sinusta kauniin

Pusken läpi räntäsateisen Alppiharjun. Rahattomana en nouse ratikkaan vaan tarvon töihin jalan. Katse on maassa, etsin lätäköiden välistä kuluneille kengilleni kuivaa kohtaa. Yhtäkkiä vihmasta sukeltaa isokokoinen hahmo. Keski-ikäinen pukumies ei piittaa tuulesta tai loskasta. Takki repsottaa levällään, solmio on vinossa, mutkitteleva askel hätää täynnä. "Anteeksi, anna anteeksi, anteeksi kaikki mitä olen tehnyt", anoo mies hulluutta silmissään. "Emme taida tuntea, joten ei ole mitään anteeksipyydettävää", saan sanotuksi. Mies tuijottaa hetken mitään näkemättä, säntää sitten hoiperrellen matkoihinsa.

Tilanne on ikuisesti ohi. En saa tietää miehestä mitään. Joudun kuvittelemaan. Vuosi oli 1992. Näen pankinjohtajan, jonka maailma on juuri romahtanut. Pankinjohtajan, joka on aidosti kauhuissaan. Hän on pettänyt niiden luottamuksen, jotka ovat häneen uskoneet. Hän on syyllinen, tässä ja nyt, kaikessa karmeudessaan, yksin hän.

Mitä ikinä hänelle tapahtui jatkossa, meihin omahyväisiin voittajiin, jotka emme vielä ole kärynneet mistään, hän tuskin enää liittyy. Meihin, joiden paha löytyy aina turvallisesti muista. On totuuden aika 1 ja on totuuden aika 2. Hänen on pitänyt selvitäkseen kasvaa kaikkitietävyytensä yli.

Sama pätee sukupolviin ja kokonaisiin kansakuntiin. Me voittajat voimme yhä uudelleen käydä talvisotaamme, suurta isänmaallista sotaamme, terrorismin vastaista sotaamme, milloin mitäkin pyhää sotaa. Tulkita sormi pystyssä demokratiaa, vetää samalla kotiinpäin mitä tulee muun maailman köyhiin ja vääräuskoisiin. Vipata kulutusluottoa luonnolta.

Mutta niiden, jotka ovat itse, tai joiden läheiset ovat olleet täysillä ja intohimoisesti mukana pahuudessa, tempautuneet joukkohysteriaan, jonka täydelliseen mielettömyyteen ovat jälkikäteen havahtuneet, on vaikea vetää rajaa sisäiseen hyvään ja ulkoiseen pahaan. Natsijohtajien jälkeläisistä kertovassa dokumenttielokuvassa Natsijohtajien lapset Bettina Göring, jolle Hermann Göring on isosetä, kertoo, että on veljensä kanssa päättänyt olla tekemättä maailmaan lisää Göringejä. Katrin Himmler, jolle Heinrich Himmler on niin ikään isosetä, kokee puolestaan, että.uskomalla verensä pahuuteen hän vahvistaisi natsien mielipuolista ajatusta verenperinnön määräävästä merkityksestä. Hänkin on kuitenkin opetellut täydellisesti vieraita kieliä kätkeäkseen saksalaisuutensa. Auschwitzin komentajan Rudolf Hössin pojanpoika Rainer Höss selaa suvun perhealbumia ja palaa tapahtumapaikalle kohtaamaan holokausista selvinneiden jälkeläisiä. Tunteet nousevat pintaan, kun osa kuulijoista kummastelee Rainerin motiiveja ja osa tunnistaa hänessäkin uhrin. Niklas Frank, Puolan miehitysaikaisen kenraalikuvernöörin Hans Frankin poika, kiertää vielä iäkkäänäkin kouluissa lukemassa karmeita tarinoita vanhempiensa, "tyypillisten saksalaisten hirviöiden", vastaisista kirjoistaan.

Näissä itseään rehellisesti ja kummastellen katsovissa ihmissä näen suunnatonta kauneutta.

Kauneutta näen myös japanilaisen Masaki Kobayashin Ihmisen kohtalo -triologiassa, jonka katsoin hiljan elokuva-arkistossa. Miltei kymmentuntinen elokuva, jonka Guinnessin ennätysten kirja mainitsee kaikkien aikojen pisimpänä, ei jätä kiveä kiven päälle kuvatessaan japanilaisten omaa pahuutta toisessa maailmansodassa. Idealistinen nuori päähenkilö Kaji epäonnistuu ensin vankileirien hirvittävien olojen inhimillistämisessä. Sitten hän tempautuu sodan ja sotilaskurin hulluuteen ja joutuu itsekin tappamaan. Päätyminen neuvostoliittolaiselle vankileirille riisuu hänet lopulta ilkosilleen vieden uskon myös kommunismin ihanteisiin. "Veteraanien työtä" vähääkään kunnioittamaton elokuva valmistui jo vuonna 1959, vain neljätoista vuotta Hiroshiman ja Nagasakin pommien jälkeen. Olemmeko me voittajat, miltei 70 vuotta sodan päättymisen jälkeen, vieläkään valmiit muuhun kuin tuntemattoman sotilaan uusiin filmatisointeihin?

maanantai 21. tammikuuta 2013

Jos huominen (työ)päivä olisi viimeinen

Ilman ironian häivää: saan tehdä huippukiinnostavaa työtä huippuhienoissa porukoissa. Viimeksi viikolla sain työstäni rutkasti muutakin kuin rahaa. Olimme kokoontuneet jatkamaan aikanaan keskeytynyttä projektia. Meitä oli neuvotteluhuoneessa puolisen tusinaa. Hyviä tyyppejä, mutta osa vähän vaikeita persoonallisuuksia. Tunnelma oli hermostunut. Palaverin aluksi palauttelimme mieleen vanhoja suunnitelmia. Työkaveri kysyi, muistanko vilautelleeni jotain. Sanoin, etten muista vilautelleeni, ja jos muistaisin, en tunnustaisi. Syntyi hiljaisuus ja epäilin jo arvioineeni huumorintajun väärin. Erityisesti nolostutti esittäytymiseni uusille tuttavuuksille. Sitten seurue purskahti nauruun. Tunnelma vapautui, asiat alkoivat sujua ja etenevät nyt ymmärtääkseni myönteiseen suuntaan. Hieno hetki.

Mikään ei silti nykyään ole ikuista.

Mikä tahansa onnistunut tai epäonnistunut pätkä tai keikka voi jäädä viimeiseksi. Kuka tahansa voi koska tahansa menettää pysyvänkin työnsä. Syystä tai syyttä. Perhosen siivenisku toisella puolella maailmaa voi tärvätä yrittäjän bisnekset, oli liiketoimintasuunnitelma miten realistinen hyvänsä. Turvassa ei ole kukaan.

Kouluttautumalla ja verkostoitumalla voimme varautua muutoksiin. Vanhan loppu voi olla paremman alku.

Ei aina.

Oman työni liikesuhde korostui, kun yt-neuvottelut ahmaisivat monta pätevää työkaveria huolimatta firman voitollisuudesta. Tuskailin tilannetta joulunajan välipäivät. Mitä tekisin, jos saisin potkut?

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Ruotsalainen ihmiskoe

Tällaista tapahtuu vain Ruotsissa.


Yle Areena esittää dokumenttia Yrityksen voitto kuuluu kaikille 12.2.2013 asti.
Siinä missä kotoiset yritysjohtajamme tarjoavat pidempiä työviikkoja ja -uria pienemmällä palkalla, ruotsalaisen Monitor-yrityksen johtaja Åke Persson ajattelee toisin.

"Rahaa on jäänyt valtavasti yli. Mitä teen sillä? Ostanko linnoja ja kartanoita, huoneistoja ulkomailta, tunturimajoja, loistoautoja, arvohuoneistoja ja sen sellaista? Mitä iloa siitä on? Minua olisi hävettänyt, jos olisin käyttänyt rahaa niin. Työntekijät sen rahan ovat tuoneet. He ovat olleet uutteria."

Vuonna 2010 Persson päätti jakaa koko yritysensä voiton työntekijöilleen. Jaettavaa kertyi 12 353 000 kruunua, keskimäärin 167 000 kruunua työntekijää kohden.

Persson ei jaellut höveleitä bonuksia hyvyttään vaan pyrki lisäämään tuottavuutta. Rahoja ei jaettu tasan vaan, vaikka kaikki saivat paljon, hyviksi arvioidut saivat muita enemmän. Arvioinnin Persson sysäsi työntekijöille itselleen.

Mitä sitten tapahtui?

Sen voin paljastaa, että pienen Hudiksvallin kuntapäättäjät innostuivat uusista verotuloista. Mutta roihahtiko tuottavuus toivotusti vai kääntyvätkö työntekijät ahneuksissaan toisiaan vastaan? Mitä tuumasivat liiketuttavat, joille idealistinen ja valoisa Persson visioi ratkaisuaan Aasian taloustiikerit päihittävänä Ruotsin mallina? Mitä ajatteli ammattiyhdysliike rahojaan vapaaehtoisesti jakelevasta yritysjohtajasta?

Yrityksen voitto kuuluu kaikille -dokumentti kertoo.

Johtaja Persson on joka tapauksessa lumoava henkilö, jonka suuhun on vaikea kuvitella tahtotilan, painopistealueen, vision tai mission kaltaisia puppusanoja. Yrittäjän onnea on aito mahdollisuus ajatella "out of the box". Pyrkimys hyvään huokuu Perssonista. Myös ruotsalaista diskuteeraamista on aina miellyttävää ihmetellä.

Dokumenttia katsoessani mietin silti, haluaisinko työskennellä Perssonin alaisuudessa. Kannustaisivatko muhkeatkaan bonukset, jos huomaisin saaneeni keskimääräistä vähemmän? Millaisia arvioita, jos millaisiakaan, tekisin päätyessäni pisteyttämään työtovereita ja itseäni?

Dokumentti:
Pieniowski, H ja Sleszynska, M. (2012). Yrityksen voitto kuuluu kaikille. Alkuperäinen dokumentti: Experimentet. Sveriges Television och Pieniowski Film.

Aiempia kirjoituksiani kannusteista:
Työn kannusteista 1/2 - me tavalliset pulliaiset
Työn kannusteista 2/2 - johtajat

tiistai 1. tammikuuta 2013

Luottamuksellinen kirje Elinkeinoelämän keskusliitolle

Hyvät veljet!

Kirjoitan teille uuden vuoden rakettien paukkuessa pelastaakseni hyvinvointiyhteiskunnan.

Mainio svengi teillä on ollut päällä, ei siinä mitään. Hyvin olette kansakunnan kriisitietoisuutta kasvattaneet. Alkaa jo olla kaikille selvää, että eläkkeellejäämisikää pitää korottaa. Myös nuorten pitää valmistua nopeammin ja kotiäitien palata hiekkalaatikoilta organisaatiokaavioihin. Häkämies jo ehti ehdottaa työviikon pidentämistä ja Kokkila palkkojen alentamista. Vattin Vartiainen komppasi ikääntyvien erityiskohtelulla. Mainioita ajatuksia kaikki! Ettehän unohda työttömyysturvan kannustavuuden lisäämistä, eli heikentämistä?

Mutta minuun.

Haluaisin puhua ongelmastani, joka on uuden ajattelun kohdistuminen henkilööni. Palkanmaksajani on lähettänyt kutsun tiedotustilaisuuteen heti vuodenvaihteen jälkeen. Aihetta en tiedä, mutta se lienee yrityksen tervehdyttäminen, eli minun ja monen muun irtisanominen. Ei siinä mitään. Maailma on iso paikka ja täynnä mahdollisuuksia. Pitää ajatella positiivisesti. Ongelman aiheuttaa ikäni. En enää kuulu kuranttiin työvoimaan. Pitäisi jatkaa seitsemänkymppiseksi, noin yleensä, muttei missään, noin erityisesti. Pohdin ristiriitaa pitkään ennen kuin keksin ratkaisun.

Tulen teille töihin!

Puhutaan suoraan kuin veli veljelle. Realiteetit tunnustaen en ahnehdi. EK:n johtajien keskipalkka kelpaa minulle aluksi hyvin. Keskimääräiseen eläkeikään keskikultaisella kädenpuristuksella tyydyn myös. Jos vaikka golfosake sitten kuitenkin eläkkeelle lähtiessä?

Miksi minut palkkaatte?

Koska minulla on ideoita! Lisäksi tunnen duunareiden aivoitukset. Olenhan vielä hetken yksi heistä, ja osaan siksi puhua heille teitä paremmin. Mutta puhutaan me ensin keskenämme. Vaikka kuinka julkisesti paukuttaisimme työnteon lisäämisestä ja kustannusten leikkaamisesta, tunnustetaan reilusti, etteivät ne yksin riitä. Talous päinvastoin sukeltaa, jos vain eliitillä on varaa tai aikaa ostaa tuotteita ja palveluja. Vaikka palkkaisimme kymmenen vartijaa vuoden jokaisena päivänä hajottamaan mellakoita, ei sillä taloutta pelasteta. Pitää keksiä uusia tapoja tehdä uusia asioita. Niiden keksiminen on etujoukon, eli meidän johtajien, varsinainen tehtävä. Eihän johtajaksi muuten pääsisikään. Eikä meidän palkoillemme.

Nykyiset toiveemme ovat oikeansuuntaisia mutta riittämättömiä. Miksemme vapaassa Suomessa unelmoisi kunnolla? Miksemme edes keskenämme puhuisi selvää suomea?

Palautetaan orjuus!