perjantai 2. huhtikuuta 2010

Jääkiekko työn ja elämän kuvana

En ole koskaan tempautunut poliittiseen puolueeseen, ammattiyhdistykseen tai edes urheiluseuraan. Karismaattisia johtajia pelkään, olivat he sitten poliitikkoja, guruja tai rokkareita. Vierastan myös vappumarsseja, kansallista ja uskonnollista paatosta. Muotia seuraan vain sen verran, että revin yltäni rättifirmojen logot.

Tuttuni pitävät minua immuunina massailmiöille.

Kerran vuodessa petän heidät. Nyt kai myös blogini lukijat.

Jääkiekon ratkaisupelien aikaan sulaudun nimittäin ehdoitta villinä mylvivään ihmislaumaan.

On vaikea selittää syytä.

Yksinhän en ole. SM-liigan runkosarjan 406 ottelua seurasi yhteensä 2 018 822 katsojaa, mikä merkitsee 4972 katsojaa ottelua kohden. Harva stadionbändi yltäisi Suomessa tällaiseen keskiarvoon 58 konsertilla.

Ajattelevaksi itseään luulevalle ihmiselle muiden apinointi ei kuitenkaan riitä syyksi.

Myös kirjailija Tommi Melender tuskailee blogissaan jääkiekosta kirjoittamisen vaikeutta. Melender toteaa:

Kiekkofanius on kulttuuripiireissä lähes yhtä noloa kuin perussuomalaisten äänestäminen. Liberaalit kaupunkiälyköt samastavat jääkiekon pallihienhajuiseen äijäkulttuuriin, öyhöttävään kansallisuhoon ja Kalervo Kummolaan, jotka kieltämättä ovat vihattavia ja vastenmielisiä asioita.

Olen kysynyt eräältä Tampereen Vihreiden kaupunginvaltuutetulta mielipidettä Kalervo Kummolasta. Hän on kuulemma mainettaan parempi. Toimen mies, jonka sanaan voi luottaa. Muilta osin yhdyn Melenderin mietteisiin.

Kipeä nuoruus selittää kiekkoharrastustani ainakin osin.

Luinkin mielenkiinnolla Juha Itkosen kirjan Anna minun rakastaa enemmän , joka kertoo rocktähteydestä haaveilevista nuorista uneliaassa jääkiekkokaupungissa. Itkosen pikkukaupunki, jonka nurkkakuntaisuutta kultturellit päähenkilöt tuskailivat, oli Hämeenlinna. Mielenmaisema oli kuitenkin raumalaisellekin tuttu.

Minua ahdisti kuitenkin musiikki eikä urheilu. Olisin halunnut pelata, mutta kaukalon sijasta minut ohjattiin seitsemänvuotiaana sukupianon ääreen, tyttöjen harrastuksen pariin. Häpesin silmät päästäni. Kävin tunneilla vastentahtoisesti viisi vuotta oppimatta nuotteja.

Pihapiirissä sentään pääsimme lätkimään. Kausi alkoi, kun nikkaroimme syksyllä talkoilla maalit. Maalivahdin suojukset leikkelimme vaahtomuovista. Koulussa virkatun pallon hillityt pomppuominaisuudet tekivät siitä ihanteellisen pelivälineen. Tennispallo oli pehmeämpi, mutta pomppi mielestämme liikaa. Pelailuun, joka usein kesti koko illan, saattoivat osallistua kaikenikäiset. Lämätä ei saanut, joten pienimpienkään ei tarvinnut pelätä. Pyrimme tekemään jaot niin, että pelit pysyivät tasaväkisenä.

Seurasimme tietysti myös mustavalkokiekkoa televisiosta. Muistan Neuvostoliiton loistavan punakoneen, sitä sitkeästi kiusanneet tsekit, ensimmäisen voiton Ruotsista, Leijonien ikuisen pronssijahdin ja Stig Wetzellin efedriinikäryn sen katkeran kerran, kun tähdet olisivat muuten olleet suotuisat.

Ylitse muiden muistan kuitenkin ensimmäisen Äijänsuon jäähallissa näkemäni elävän ottelun. Keväällä 1971 hännille juuttunut Lukko kohtasi sarjaa johtaneen Helsingin IFK:n. Tappio Hifkille olisi pudottanut Lukon sarjasta. Olimme isäni kanssa vasta hallille nousevassa mäessä, kun vastaamme paiskautui mahtava huutomyrsky. Hetkessä huuto toistui, ja kaareva halli vaikutti pikkupojasta tavattoman kokoiselta, elämää sykkivältä koppakuoriaiselta. Astuessamme kirkkaaseen koppakuoriaiseen ehdin nähdä IFK:n kaventavan kahteen yhteen erän lopuksi. Kaksi jälkimmäistä, piinaavan pitkää erää pelattiin lähes kokonaan Lukon kenttäpuoliskolla. Kiekko pyöri maaliviivalla, ehkä kerran ylikin, mutta maalituomari taisi katsella muualle. Virallisia lisämaaleja ei tehty, joten pääsarjakiekkoilu jatkui Raumalla seuraavanakin vuonna. Loppusummerin soidessa olin sekä jännityksen uuvuttama että auttamattomasti koukussa.

Paitsi jännityksestä olin haltioitunut myös laumasta. Omakotitalolähiössä en ollut sellaiseen törmännyt. Koulussakin olin nähnyt korkeintaan kymmeniä ihmisiä kerrallaan. Tuntemani aikuiset olivat myös aina käyttäytyneet asiallisesti, arvonsa tuntien.

Kiekko-ottelussa meininki oli toinen. Eikä ainoastaan kentällä, jossa 170-senttinen Tapani Koskimäki mittaili nyrkeillä 190-senttisestä Veli-Pekka Ketolaa, vaan myös lämmittämättömässä seisomakatsomossa, jossa parhaat paikat jaettiin viidakon lailla ja jossa aikuisilla pullo kiersi ja herja lensi. Parhaimmat välihuudot ovat jääneet pysyvästi mieleeni. Omiakaan ei aina säästetty: "Helkko, sulle tuli puhelu Saudi-Arabiaan", kuului huuto vanhemmiten hitaahkoksi muuttuneelle puolustajalle. Erityisen kiivaita olivat tietysti paikalliskamppailut Porin Ässiä vastaan. Pikkuruiseen halliin saattoi ahtautua 7000 katsojaa.

Myöhemmin olen pohtinut myös sitä, miten olennaisesti paikan päällä nähtyyn otteluun liittyvät värit ja valo. Voisiko jääkiekon suosiota selittää ainakin osin alitajuinen valon tarpeellamme? Sohjoisissa rannikkokaupungeissa (Helsinki, Turku, Oulu, Rauma, Pori), mutta muuallakin? Parin tunnin oleskelu valoisassa jäähallissa saattaa hyvinkin torjua kaamosmasennusta kirkasvalolampun tavoin.

Valehtelin muuten aluksi, kun väitin pianonsoiton estäneen oman pelaamiseni. Eivät vanhempani nimittäin kiekkoilua vastustaneet. Äiti osasi kertoa Mölli Keinosen hallinneen piruetit tanssilattiallakin. Isä puolestaan toimi vuosia järjestysmiehenä, minkä ansiosta pääsin siivellä peleihin. Joskus kävimme yhdessä pukukopissa kärttämässä mailoja. Isä olisi mielellään nähnyt minun käyttävän varusteita, jotka ehdittiin Esa Isakssonin urheiluliikkeestä jo ostaakin.

Saan itse asiassa kiittää jääkiekkoa syntymästänikin. Ellei isä olisi 1960-luvun alussa rohjennut pyytänyt äitiä katsomaan avotaivaan alla pelattua ottelua, ei minua olisi vuotta myöhemmin saatettu alulle.

Silkkaan lahjattomuuteen pelini tyssäsivät. Olin pieni, kömpelö ja astmaattinen. Koen edelleen katkeraksi myöntää, että nöyryytyksiltä säästyäkseni livistin katsomon puolelle ihan itse.

Fanikorttien keräilyssäkin epäonnistuin. Sain luokkakaverilta pesämunaksi harvinaisuuden, Neuvostoliiton 1960-luvun ja 1970-luvun alun tähtimaalivahdin Viktor Konovalenkon. Isommat pohat huijasivat minut kuitenkin jo ensimmäisellä välitunnilla vaihtamaan hänet kahteen itäsaksalaiseen mitättömyyteen, joista en enää päässyt eroon, ja joiden myötä keräilyni lopahti.

Olin tuomittu nuoruuteen varjojen mailla, keräilemään lehtileikkeitä muiden viilettäessä kentällä. Pöytäjääkiekkopelin versiossa, jossa mittelivät peltiset Montreal Canadiens ja Toronto Maple Leafs, ja jossa maalivahtia ohjattiin maalin takaa eikä sivulta kuten Stigan ruotsalaisvaisuilussa, kehityin kyllä todelliseksi mestariksi. Sosiaaliseen nousuun olisi jääkiekkopaikkakunnalla kuitenkin vaadittu muuta. Lukon pelaajat olivat vielä lukiossakin oma rotunsa, nokkimishierarkkian huippua. Ihmettelen yhä, mistä he löysivät upeat naisensa. Itse en uskaltanut lähestyä naapuripulpetin tyttöäkään.

Olen epäilemättä koko myöhemmän elämäni yrittänyt kompensoida vajaaksi jäänyttä spagaatiani. Olisin halunnut olla nimenomaan maalivahti, en pakki, laituri tai sentteri. Siinä missä nämä sulautuvat laumaan, maalivahti on selkeimmin joukkueen eteen pelaava yksilöurheilija. Vastaavaa, ihmistä rakastavaa mutta ihmisiä vihaavaa, roolia olen tavoitellut myöhemminkin. Asiantuntijana työelämässä sen tavallaan saavutan.

Raumalta muutettuani olen seurannut jääkiekkoa satunnaisemmin. Monina vuosina en ole katsonut peliäkään paikan päällä. En enää tahdo päästä tunnelmaan. Turhia pelejä on liikaa ja liput ovat kalliita. Oheismeteli on hallissa kovaa, mutta peliä itseään seurataan paikallaan istuen kuin politbyroossa. Mediakuutiosta sähköisesti ohjattu tekoinnostunut hehkutus saa minut huonolle tuulelle. Jaloittelusta ei ole apua, sillä kentän ulkopuolella ainakin Hartwall-areena on kuin mikä tahansa roskaruoka- tai keskiolutkeskittymä.

Nuoruutteni oikeat kiekko-ottelut seurattiin lämmittämättömässä seisomakatsomossa, jonne saavuttiin hyvän paikan toivossa jo tuntia ennen pelin alkua. Tunnelma syntyi ventovieraiden kesken luonnostaan, kun kaikki yrittivät kyynärpäin parantaa näkymäänsä kentälle. Baareista tai aitoista ei ollut tietoakaan. Tauolla uskaliaimmat sentään raivasivat tiensä hodarille. Paikkaansa vartioiva nuorukainen jäi katselemaan jääkoneen lipumista tyhjällä kentällä. Hän kaivoi pastillin taskustaan ja himoitsi sitä imeskellessään kaukaloa ympäri kiertäviä tyttöjä. Viimeistään kolmannessa erässä betonipenkeillä kynnistelevät varpaat saivat jalat heilumaan. Jaloista liike eteni kovaäänisten avittamatta äänihuuliin.

Koska kuluva kausi on ollut Lukolle ennenkuulumaton, kävin pitkästä aikaa katsomassa pelin paikan päällä. Viime minuuttien maalilla Lukko päihitti Jokerit 2 - 1. Samoin luvuin oli 1970-luvun alussa kaatunut HIFK. Ei se ihan samalta tuntunut kuin tuolloin, mukavalta kuitenkin.


Vaikka olen asunut ja viihtynyt pääkaupunkiseudulla jo vuosikymmeniä, en voisi edelleenkään innostua paikallisista mahtiseuroista. Jokereiden inhoaminen on erityisen helppoa. Se on isolla rahalla koottu joukkue, jolla on suruttomasti valmentajia vaihtava ja "ihmiskauppaa" pyörittävä miljonääriomistaja. Jokerien fanikatsomosta bongaamani Ei rahakiekkoa -lakana vedonnee tummempaankin humoristiin.

Rauma on sitävastoin liigapaikkakunnista pienin. On 40 000 asukkaan kaupungilta melkoinen voimanponnistus ylläpitää pääsarjatason joukkuetta näinkin pääomavaltaisessa lajissa. Kannattaessani Lukkoa haluankin ajatella olevani pienen puolella. Lukon kotipeleissä on kuluvalla kaudella käynyt keskimäärin yli 4 000 katsojaa. Suhteutettuna väkimäärään Helsingissä pitäisi olla 63 000 katsojaa jokaisessa pelissä. Kahdella joukkueella jaettunakin yli 31 000.

Lukko on kasvattajaseura, mikä myös miellyttää minua. Mitä suurimmassa määrin sitä on kuitenkin Jokeritkin. Suomalaisen kiekkoilun kirkkaimmat tähdet, Teemu Selänne ja Jari Kurri, ovat molemmat Jokereiden kasvatteja. Raumalainen megatähti sen sijaan odotuttaa yhä itseään. Molemmat edustusjoukkueet peluuttavat vain siteeksi omia kasvatteja. Siirtoruletissa voittaja on pikemminkin Rauma kuin Helsinki, sillä pääkaupunkiseudun nuoret lahjakkuudet ovat jo vuosia hakeneet peliaikaa ja vastuuta maakuntien pienemmistä seuroista.

Lukko-uskoni vaatii isompaakin valikoivuutta. Kallista kiekkoilu on nimittäin Raumallakin. Siivous- ja kiinteistöhuoltoyritys RTK-palvelu kuittaa vuodesta toiseen Lukon tappioita sen sijaan että investoisi tuotantoonsa tai maksaisi siivoojilleen parempaa palkkaa. Kun Lukko syksyllä oli historiallisessa voittoputkessaan, houkuttelin RTK-palvelun työntekijää katsomaan peliä. Sain vastaukseksi lähes murhaavan katseen.

Olkiluodon voimaloita pyörittävä Teollisuuden Voima on minulle vielä ongelmallisempi sponsori. Jääkiekkokriittiset tuttuni kummeksuvat aiheesta, miten voin kannattaa seuraa, joka saa rahaa yksiselitteisesti ja koko sielullani vastustamastani bisneksestä? Uskovaisena selitän kuitenkin tämänkin parhain päin: Koska joka tapauksessa hautaudumme miljoonaksi vuodeksi ydinjätteisiin, olisi sulaa hulluutta olla nauttimasta edes saamastamme vähäisestä vastineesta. Välähdyksenomaisesti pari kautta menestyvä jääkiekkojoukkue on sekin parempi kuin ei mitään.

(Tällaista on ihmisen järjenjuoksu. Ja juuri tällaisen järjenjuoksun takia ydinvoimaloita ei pitäisi rakentaa.)

Perimmäinen kiekkohulluuteni syy lienee kuitenkin epätoivoinen yritykseni vaalia sisässäni kituvaa leikkimielisyyden liekkiä. Olisin nykyistäkin tylsempi (ja pitemmin kirjoittava) tyyppi, jos kiekkoilukin jonain päivänä lakkaisi nostattamasta tunteitani. Nostattaisiko niitä silloin enää mikään muukaan?

Vuoden 1995 maailmanmestaruus synnytti uutta ajateltavaa. Loppuottelun jälkeen jääkiekkoa alettiin pitää jonkinlaisena elämän, tai ainakin työelämän, kuvana.

Uskon, että vuosikymmeniä himotusta maailmanmestaruudesta seurasi paljon hyvää. Leijonajoukkue ja sen ruotsalaisvalmentaja Curre Lindström osoittivat, että keskustelulla, henkilökohtaisella rohkeudella ja lujalla asenteella voimme saavuttaa enemmän kuin käskyttämällä, virheitä pelkäämällä ja vain parhaita peluuttamalla. Tämä pätee tietysti myös työpaikoilla.








Paljon muu ei sitten pädäkään. Jääkiekko on varsin yksiulotteinen peli. Näkisin sen yksinkertaisuuden ja monimutkaisuuden rajatapauksena, jossa autoritaarinen johtamistapa juuri ja juuri pystyy haastamaan keskustelevamman johtajuuden. Jääkiekkoa yksinkertaisemmissa toiminnoissa tehokkainta on käskyttää. Komplisotujen systeemien hallitsemiseen tarvitaan puolestaan vallan hajauttamista ja kaikkien osallistujien oman luovuuden hyödyntämistä.

Jääkiekkoa selvästi vivahteikkaampi jalkapallo näyttäisi todistavan arvion. Huipulla keikkuvat vuosikymmenestä toiseen Brasilian, Argentiinan ja Italian kaltaiset maat, jotka eivät ensisijaisesti ole tunnettuja järjestäytyneestä yhteiskunnastaan. Vastaavasti entisen Neuvostoliiton menestys arvokisoissa jäi vaatimattomaksi, vaikka se saattoi valita maajoukkueensa miljoonista rekisteröityneistä jalkapalloilijoista.
Sosialismin kaaduttua tasoaan nostivat välittömästi myös Bulgaria, Romania ja hajonneen Jugoslavian pikkuvaltiot. Jalkapallo on joukkuelajeista maailman harrastetuin ja kovatasoisin, joten kyse lienee tuskin sattumasta.

Moderni työelämä on tietysti monin verroin jalkapalloakin mutkikkaampaa. En osaakaan innostua jääkiekkovalmentajien toimimisesta yrityskouluttajana. En suin surminkaan lähtisi soveltamaan entisen ässävalmentajan (raum. huom.) "prinsiippejä" mihinkään vähänkään mutkikkaampaan sosiaaliseen toimintaan. Olisi typerää käskyttää esimerkiksi luovan työn asiantuntijaa samalla tavalla kuin jääkiekkojoukkueen laitahyökkääjää. On suorastaan vaarallista, jos huippuasiantuntija lakkaa ajattelemasta omilla aivoillaan ja siirtää vastuutaan esimiehelleen.

Siis arjessa. Poikkeustilanteet ovat asia erikseen. Tulipalossa tai pörssiromahduksessa voidaan tilapäisesti tarvita selkeää käskyttämistä. Tavoitteen tulee tällöinkin kuitenkin aina olla Pohjois-Korean rakentamisen sijaan mahdollisimman nopea paluu vallan hajauttamiseen ja moniäänisen luovuuden palauttamiseen.

Olen pohdiskellut selitystä jääkiekkojoukkueiden taipumukselle hetkeksi parantaa pelaamistaan valmentajanvaihdoksen yhteydessä. Tavallisesti vaihdoksen kai tulkitaan jotenkin mystisesti "herättelevän" joukkuetta alisuorittamisensa kierteestä. Uusi valmentaja, viimeksi Jokereiden Hannu Jortikka, toteaakin ensimmäisessä haastattelussa voivansa aluksi vain herätellä. Virheet on tehty pitkän ajan kuluessa ja niiden korjaamiseen vaaditaan aikaan. Todellisia tuloksia valmentaja lupaa muutamassa viikossa, kunhan pelaajat sisäistävät hänen tuomansa uuden pelisysteemin.

Lähes aina käy päinvastoin. Aluksi joukkue voittaa muutaman pelin, mutta juuri kun uuden pelitavan pitäisi tuottaa tulosta, joukkue taantuukin vanhalle tasolleen. Tämä tuntuu sikäli kummalliselta, että kriisijoukkueen uusi pelitapa lienee yksinkertainen ja helposti omaksuttava. Pitkä päätyyn ja perään -taktiikan palauttamisen mieleen ei ammattilaiselle luulisi olevan kovin vaikeaa.

Ellei sitten kyse ole muusta. Entäpä jos nimenomaan vaihdoksen itsensä aiheuttama "käskytystyhjiö" vapauttaa pelaajiat hetkeksi luovuuteen ja tuloksellisuuteen? Uuden pelitavan vakiintuminen tappaa tämän luovuuden, mistä seuraa vääjäämätön suoritustason romahtaminen? Jos näin on jääkiekossakin, millaista jälkeä ylimanageroiminen mahtaakaan aiheuttaa työpaikoilla?

En kuitenkaan suostu näkemään jääkiekossa mitään itseään suurempaa. Tarkastelen sitä Tommi Melenderin tavoin mieluiten pelkkänä, raisuna, värikkäänä ja viihdyttävänä pelinä:

Eräs kirjailijatuttavani halusi tietää, näenkö jääkiekon jonkinlaisena elämän ja olemassaolon metaforana. Pudistin järkyttyneenä päätäni: ”En näe, enkä myöskään näe romaanin kirjoittamista ruumiillisen kilvoittelun metaforana.” Suhtautumiseni jääkiekkoon on samanlainen kuin Joyce Carol Oatesilla nyrkkeilyyn. Oates sanoo esseekirjassaan On Boxing: ”Tuskin kukaan sellainen, jonka kiinnostus nyrkkeilyyn on herännyt jo lapsuudessa, kuten minulla, pitää lajia jonkin suuremman asian symbolina.”
...
Minäkään en ole löytänyt saati etsinyt jääkiekosta syvempää olemusta. Se on peli, jota varhaisina vuosinani pelasin kaiket illat pihalla tai luistinradalla ja jota tuijotin televisiosta joulun alla Izvestija-turnausten ja keväällä MM-kisojen aikaan.

Yhden poikkeuksen teen. Olen nimittäin hitaana lukijana vihdoin lopettelemassa Jonathan Littellin toista maailmansotaa ja juutalaisvainoja kylmän vakavasti SS-upseerin silmin tarkastelevaa Hyväntahtoiset-romaania. (Viittaan siihen jo aiemmassa Nuoret ja työ -kirjoituksessani.) Hyväntahtoiset sai minut pohtimaan omaa laumasieluisuuttani. Miten itse toimisin kirjan päähenkilön asemassa?

En tietystikään tiedä. Toiseen aikaan ja kulttuuriin on mahdotonta eläytyä. Uskon kuitenkin, että vaarallisinta mitä voimme tehdä, on tyystin kiistää oma laumasieluisuutemme ja julistautua yksilöksi. Suurimmassa vaarassa ei mielestäni ole se nuori urheilija, jolta kansallishurmioitunut toimittaja lypsää yksittäisen junttioikeistolaisen mielipiteen, vaan pikemminkin tietä meille tavallisille pulliaisille näyttämään tottunut, omasta omaperäisyydestään hurmaanut intellektuelli. Jääkiekkoa harrastamattomat älyköt ovat hitlerien ja stalinien edessä ensimmäisenä valmiita muodostamaan totalitarismiin sekoajien etujoukon. He viitoittavat tietä hulluuteen pitkällä ammattisotilaiden edellä.

Olemme kuitenkin laumaeläimiä muutkin. Sokean massan mukana menemisen aihiot ovat olemassa meissä jokaisessa riippumatta hiustyylistämme, pukeutumisestamme, uskonnostamme tai ideologiastamme. Voimme toki paeta laumasieluamme täydelliseen yksinäisyyteen. Näin valitessamme kadottaisimme kuitenkin kaiken lauman välityksellä saamamme hyvän. Sitä on kuitenkin useimmiten enemmän.

Voimme kuitenkin myös yrittää tutustua laumasielumme. Hulluutteen suistuminen käy kuin huomaamatta, jollemme ajoissa tunnista taipumustamme huutaa yhtä totuutta heimomme suulla.

Tutustuminen käy vain käytännön kautta. Jääkiekkokatsomo tarjoaa yhden turvallisen ympäristön. Jääkiekko on käypää, vaikkei tietysti ainoaa, totalitarismin vastaista siedätyshoitona jokaiselle aikuisuudesta haaveilevalle. Uskon, että voimme ainakin tietyissä rajoissa valita laumamme ja oppia hallitsemaan sen käyttäytymistä. Ja tietysti omaa käyttäytymistämme laumassa.

Lähteet:
Itkonen, J. (2005). Anna minun rakastaa enemmän. Kustannusosakeyhtiö Teos.
Littell, J. (2008). Hyväntahtoiset. WSOY. Juva. (Alkuteos: Les Bienveillantes. 2006)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti