Sisyfos senssimarkkinoilla

Kirjoitin pari vuotta sitten perheen tulevaisuudesta vanhempieni kultahääpäivän jälkitunnelmissa. Haikeana epäilin perinteisen perheen jääneen maatalousyhteiskuntaan. Vaikka sillä on edelleen puolensa lastenhoitoprojektina, ihmiselon kovaa ydintä, eli tuotantoyksikköä, se ei enää muodosta.

Vielä teollisuusyhteiskunnassa kodin lämpö tarjosi ainakin ajatuksena vastapainon tylsälle liukuhihnatyölle, vaikka sairaanhoitaja ja autonasentaja keksivätkin työpäivän jälkeen vähemmän puhuttavaa kuin luonnonvoimia vastaan yhdessä kamppailleet pienviljelijävanhempansa.

Uudessa tilanteessa työ näyttäisi ottavan perheen paikan elämän keskiössä.

Globalisaation ajan uusi työ vaatii jatkuvaa kouluttautumista omalla ajalla, valmiutta vaihtaa tehtävää, alaa ja kotipaikkaa, ehkä maatakin, muutaman vuoden välein. Uutta työtä ei voi tehdä kahdeksasta neljään -asenteella, vaan mahdollisuuksia on kartoitettava herkeämättä ja ennakkoluuloista vapaana. Kun seuraavaa keikkaa metsästetään päivin ja öin, harvalla on varaa jäädä kotisohvalle.

Myös yhteiskunta kannustaa palvomaan työtä. Perhearvoja edelleen puheissa korostavat konservatiivit vaativat käytännön tekona työtöntä ottamaan vastaan minkä tahansa työn vaikkapa puolentoista tunnin bussi- tai junamatkan päästä. Se perheestä.

Uusi työ vaatii, mutta se myös antaa. Moni kokee tekevänsä mielenkiintosia asioita mielenkiintoisten ihmisten parissa. Hyötyyn perustuvaan työyhteisöön tulee samankaltainen viha-rakkaussuhde kuin puolisoon ennen Hollywoodin popularisoimia yläluokan rakkausunelmia. Työyhteisö on hetkellinen, mutta mikäpä olisi ikuista. Saattoi se ukkokin etsiä nuoremman ja akka lähteä shemeikkan matkaan. On luontevaa jäädä juhlimaan satoa samalla porukalla, jolla on kynnetty ja kylvetty.

Koti alkaa näyttää tylsältä. Siellä omasta työstään palautuva puoliso kitisee tylsän televisiosarjan ääressä jumittuneita hartioitaan. Vähitellen ventovieraaksi muuttuvan ihmisen kanssa yritetään viettää pari kiusallista viikkoa vuodessa jossakin etelän lomakohteessa. Tai kulutetaan hampaat irvessä jollain muulla tavalla. Perhe ei enää tue työssä jaksamista, vaan siitä tulee voimia kuluttava toinen rintama, suoranainen este työssä menestymiselle. Varsinkin jos perheeseen kuuluu lapsia.

Jälkikasvua hankkivatkin parhaassa lapsentekoiässä paradoksaalisesti mieluiten huono-osaiset. Vauvan avulla kun saa tukia ja pääsee kaupungin vuokra-asuntoon. Menestyjät taas lykkäävät lapsen tekemistä, jotta pystyvät ketterämmin brändäytymään kulloisenkin toimeksiantajan kaipaamaksi tuotteeksi. Lapsiin on varaa vasta, kun asema työmarkkinoilla vakiintuu, eli yhä myöhemmin, jos koskaan.

Herkimpiä pelottaa oma tyhjyyskin. Ainakin minua. Kun maailma on käsittämätön, ja oma paikka kroonisesti epävakaa, elämän eväiden jakaminen toiselle tuntuu sysimustalta huumorilta. Jaettavaa elämänviisautta ei ole. Mahdollinen vähä löytyy netistä.

Vanhuuden turvaksikaan lapsia ei tarvita. Todennäköisemmin vanhemmat päätyvät auttamaan aikuista lastaan kuin toisinpäin. Varminta tuloa kun on eläke.

Kitinöistäni ehti kulua vain runsas kuukausi, kun elin ne todeksi. Elämänkumppani sai sohvafilosofistaan tarpeekseen.

Ero ei ollut kummankaan vika. Meillä oli häkellyttävästi yhteistä, mutta myös työt tahoillamme, ja liikaa muitakin omia sitoumuksia ja kiinnostuksen kohteita. Koska meillä ei ollut jaettuja velkoja, lapsia tai salaisuuksia, yhdessä elämisen perusta katosi ja elämänmittaiseksi uskottu matka vaihtui Facebook-kaveruudeksi.

Nämä parin vuoden takaisen mietteet palasivat, kun katsoin lahjakkaan dokumentaristitulokkaan Mika Mattilan elokuvan: Chimeras, unelmia Kiinasta.

Tämä kauniisti kuvattu, ääniraidaltaan upea, osoittelematon ja älykäs elokuva on nähtävissä YLE Areenassa vielä hetken (ja uusintaesitys la 22.2.2014 klo 13.30 Yle TV1). Suosittelen, katso se ennen kuin jatkat tämän kirjoituksen lukemista, sillä jatkossa seuraa juonipaljastuksia. Pelko pois, vaikka elokuva käsitteleekin taidetta.

Vastarintaa!

Vakuutan: en saa sponsorituloja Docpoint-festivaaleilta. Mainostan intohimosta.

Iranilaissyntyisten Riahin veljesten riemukas dokumentti väkivallattomasta kansalaisaktivismista Everyday Rebellion on todellinen helmi, älykäs ja hauska. Esiin eivät tunge uutispätkistä tutut nyrkit pystyssä heiluvat tosikot vaan välkymmät, hauskemmat ja aikaansaavammat tyypit.

Jos kuulut laillani niihin, jotka haluaisivat parantaa maailmaa, mutteivät keksi miten, katso tämä. Elokuvan ympäri maailmaa kootut aktivistit eivät sorru väki- tai ilkivaltaan. Plakaattejakin heilutetaan maltillisesti. Elokuvan jälkeen et todennäköisesti edelleenkään tiedä mitä tarttis tehdä, mutta olet saanut hyviä vinkkejä siitä, miten asioita voi edistää eri tavalla ajattelevia arvostaen.

Elokuva on tilaisuus nähdä vielä lauantaina 1.2.2014 klo 16 Maximissa ja sunnuntaina 2.2.2014 klo 17.30 Kinopalatsissa. Hurmaavat ohjaajat ovat paikalla. Ainakin tämän illan vilkasta yleisökeskustelua jaksoi elokuvan jälkeen seurata univelasta huolimatta.

Ellet pääse paikalle, tai jos haluat lisäannoksen, http://www.everydayrebellion.net -sivusto jatkaa siitä, mihin elokuva päättyy.

Oma varhaisempi kirjoitukseni myötä- ja vastavirtaan uimisesta:
Tottelin vain käskyä