sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Työ ja ihmissuhteet

Tapaukseni käy esimerkkinä työnantaja - työntekijä -asetelman abstrahoitumisesta. Kun toimeksiantoni alkukesästä purettiin, ällistyivät uunituoreet lähiesimieheni (jotka olin organisaatiomuutoksen takia ennättänyt tavata vasta kerran) yhtä paljon kuin minäkin. Mahdollisesti he saivat tiedonkin vasta jälkeeni. Vielä kuukautta aiemmin olimme jatkaneet sopimustani puolella vuodella hyvässä molemminpuolisessa uskossa. Perimmäistä päätöksentekijää tai päätöksen syitä en minä eivätkä esimieheni tulleet tuntemaan.

Perheyritysten ja suurkapitalismin aikaan oli toisin. Vastapuolella oli kasvot, joita saattoi vihata, jos jokin mätti ja vastaavasti kunnioittaa, jos työnteko oli järjestetty mallikkaasti. Globaalissa verkostossa vastuullista on vaikeampaa nimetä. Pomollakin on pomonsa, pomon pomolla pomo aina korkeimpaan pomoon asti. On hygienisempää potkia porukkaa pellolle, kun uhrit voi jättää tunnistamatta. (ks. Seppänen, 113)

Myös omat "joukot" harvenevat kiinteiden työyhteisöjen hajotessa. Kun tuotanto irtoaa ajasta ja paikasta, ei enää ole "henkilökuntaa" toimivana subjektina samalla tavalla kuin oli esimerkiksi tehtaassa. Mikä yhdistäisi toisensa satunnaisesti tapaavia tavarantoimittajia, ydinhenkilöitä ja ruuhka-apulaisia?
Mitä heterogeenisempaa työvoima on, sitä enemmän työehdoista aletaan Juha Siltalan mukaan sopia paikallisesti. Vaikka ylätason työmarkkinaneuvotteluissa kohtaavat edelleen toistensa veroiset osapuolet, työpaikoilla on yhä vaikeampaa määrittää järjestäytynyttä vastapuolta tuotantoa tehostaville johtajille, jotka yksilöivät palkkausta ja tekevät siitä johdon instrumentin. (ks. Siltala, 367 - 369)

Toimittaja Heikki Hellman toteaa työtä koskevien vitsien muuttuneen pelottavasti. Ennen naureskeltiin sille, kuinka työnantaja on maksavinaan palkkaa ja me tekevinämme töitä. Nyt virnistellään sille, että työnantaja on vaativinaan sitoutumista työhön - ja me olemme sitoutuvinamme (Hellman). Yhteistöstä itsestään kumpuava, teollisen ajan työntekijää jaksamaan ja viihtymään auttanut työpaikkahuumori vähenee ajanpuutteen, henkilövaihdosten ja keskinäisen kilpailun myötä.

Yhteenkuuluvuuden tunteen tilalle tulee ylhäältä käsin ohjelmoitu pakkoyhteisöllisyys. Työntekijä psyykataan konsulttivetoisesti palvelemaan persoonansa kaikilla resursseilla itseisarvoksi nostettua taloudellista tulosta. (ks. Kaaria, ks. Raittila)

Työhön liittyvän aidon yhteisöllisyyden vähetessä kodin ja perheen merkitys turvan antajana kasvaa. Sattumaa eivät liene ruoka- , sisustus- ja puutarhaharrastuksen lisääntyminen. Vaikka kotona käytäisiin vain kääntymässä, omaksi lunastettu paikka maailmassa tarjoaa edes välttävää elämänhallinnan tunnetta.

Jopa vastikään uuden onnen löytänyt yritysvalmentaja Jari Sarasvuo asettaa perheen työn ja harrastusten edelle hahmottaessaan universaalia arvojärjestystä. Koska huomiotalous on kaottiinen suhde toistemme kollektiiviseen ja emotionaaliseen piilotajuntaan, mahdollisuus hukata itsemme on hänen mukaansa aina läsnä. Priorisoimalla voimme kuitenkin säilyttää eheytemme. Sarasvuolaisittain ylimmäksi asettuu suhde korkeimpaan; aatteeseen, moraalioppiin tai uskonnolliseen traditioon, johon voimme peilata itseämme. Tämän jälkeen tulee suhde perheeseen järjestyksessä puoliso, lapset, vanhemmat, ystävät ja muut läheiset, esim. sisarukset. Vasta heidän jälkeensä seuraavat työkaverit, asiakas, esimies, alainen ja satunnainen ohikulkija. (ks. Sarasvuo 1996, 216, ks. Sarasvuo 2005, 112, 115)

On kuitenkin vaara, että joustavuuden lisääntyminen yhtäällä pakottaa tyytymään laatuaikaan toisaalla.

Konsulttiyhtiön osastopäällikkö Bruce Levine (43) ja hänen juristivaimonsa Sharon (41) hyödyntävät aamuisen työmatkan tarkoin. Lapsille katetaan aamiainen takapenkille. Lehdet luetaan autossa, samoin hoidetaan osa työpuheluista. Lastenhoitaja käyttää lapset kehittävissä, yliopistoon valmentavissa harrastuksissa ennen vanhempien paluuta töistä, jolloin jää syömisen jälkeen puoli tuntia vapaa-aikaa ennen lasten nukkumaanmenoa ja vanhempien etätöitä iltayöstä.
(Siltala, 235)
Erityisessä vaarassa on Thomas Hylland Eriksenin mukaan juuri perhe-elämä, jota aletaan viettää taylorismin hengessä. Eriksenin mielestä tiedon levityksessä ilmenevä joustavuus vie joustavuuden ihmisten ajasta, josta tulee täyteen ahdettua. (Eriksen, 185) Toisin kuin vapaa-aikaa työhön käytettyä aikaa ei tarvitse koskaan erikseen perustella. Juha Siltala esittää, että nykyamerikkalaisessa työkulttuurissa vain luuserilla on enää perhe-elämää, ystäviä ja harrastuksia. "Perheet eivät enää ole ansio yhtiöiden kannalta: ne ovat suuri ongelma. - - Bisnesmaailma näyttää tarkastelevan yhä enemmän lapsia ei niinkään tulevina työntekijöinä vaan ylellisyysesineinä, joihin sinulla on oikeus vasta hankittuasi asemasi. On hienoa pitää lasten kuvia toimistopöydällä - kunhat et anna lasten lyhentää laskutettavaa aikaasi." (Siltala, 233-234)

Sairaanhoitaja Tiina Vaarakorpi varoittaa Helsingin Sanomien yleisönosastolla kuitenkin omistautumasta liikaa työlle:

Ihmisen elämä on paljon muutakin kuin työtä. Sairaanhoitajana en ole kertaakaan nähnyt työnantajan seisovan kuolevan potilaan äärellä kiittämässä tätä niistä vuosista, jotka hän uhrasi työlleen. Kuolinvuoteiden ääressä itkevät perhe ja ystävät - usein juuri sitä yhteistä aikaa, jota ei koskaan ollut riittävästi ja joka nyt on peruuttamattomasti loppumassa.
(Vaarakorpi)
Mitäpä tuohon voi lisätä? Omista potkuista kuultuani tarjosin ahdistuksissani elämänkumppanilleni eron mahdollisuutta. Hän ei suostunut ymmärtämään mistä puhuin.

Niin kauan kuin on hänen laisiaan, on toivoa.

Lähteet:
Hellman, H. (7.1.2007). Valkoinen kaulus kiristää. Helsingin Sanomat.
Kaaria, S. (13.11.2006). Työpaikkahuumori on piikikästä. Helsingin Sanomat.
(www.leikkimieli.fi)
Raittila, H. (4.5.2005). Seuraa minua. Helsingin Sanomat.
Sarasvuo, J (2005). Huomiotalous: Diilin opetukset. Helsinki. Otava.
Sarasvuo, J (1996). Sisäinen sankari. Uljaan elämän käsikirjoitus. Juva. WSOY.
Seppänen, J (2004). Hullu työtä tekee. Helsinki. Otava.
Siltala, J (2004) Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.
Vaarakorpi, T. (11.3.2009). Työnantaja ei kiitä kuolinvuoteen äärellä. Helsingin Sanomat.

2 kommenttia:

  1. Etsin olisiko kukaan kirjoittanut tilanteesta jossa käsittääkseni moni jo on. Yhteiskunta ulkoistaa kaikenlaisia sinänsä lakisääteisiä tehtäviään. Se kai näyttää sitten siltä että julkista sektoria saadaan pienennettyä. Erilaiset toimijat yrittäjinä tekevät niitä viranhaltijoiden töitä joita viranhaltijat eivät ehdi ts. viitsi tehdä. Yrittäjä voi vain yrittää haalia mahdollisimman paljon tehtäviä jotka tietysti aika-ajoin kilpailutetaan. Yrittäjän työntekijälle tilaaja on asiakas joka on aina oikeassa. Asiakkaana on tietysti mukavampi olla kun pääsee käyttämään yhteiskunnan verovaroja eikä mikään estä käyttämästä mielivaltaa, koska palveluntuottajahan ei ole mikään alainen vaan tarjoilija. Voidaan vaatia yhtäkkiä asioita joita ei oltu koskaan sovittu tai lopettaa tilaaminen syytä kertomatta.

    VastaaPoista
  2. Suuri osa ylätason työstä näyttää niin julkisella kuin yksityisellä puolella olevan yhä enemmän varsinaisen tekemisen koordinointia. Tämä varsinainen tekeminen ulkoistetaan alihankkijoille, sitä innokkaammin, mitä "tuottamattomampaa" tuo tekeminen rahassa mitaten on ja mitä enemmän tehostaminen perustuu pelkkään hiostamiseen. Alihankkijoita sitten kilpailutetaan tasaisin, ehkäpä kiihtyvin väliajoin. Jos työ on pakko tehdä omassa maassa, kuten esim. hoitoalalla, alihankkijat ovat usein entisiä työntekijöitä, jotka ovat puolipakotettuja entisiin töihinsä yrittäjäriskillä samalla tai alemmalla korvauksella kuin aiemmin.

    Asiakas, kuten toteat, on välillä lähes hirmuhallitsija, jonka sopimukseen kuulumattomiinkin oikkuihin palveluntarjoaja alistuu pelätessään toimeksiantonsa puolesta. Toisaalta joskus on toisinpäinkin. Joku komentoketjussa pettää, kuten tämän päivän Hesarin mukaan on jälleen päässyt käymään ( http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Vanhuksen+l%C3%A4mpim%C3%A4t+kotiateriat+vaihdettiin+kylmiinkysym%C3%A4tt%C3%A4/HS20091130SI1KA03ut0 ). Alihankkija on Helsingissä ilmoittamatta vaihtanut asiakkaan, eli puolustuskyvyttömän vanhuksen ateriat, lämpimistä kylmiin, eikä kukaan sen paremmin alihankkijalla kuin palvelun tilanneessa Helsingin pohjoisessa kotihoitoyksikössäkään tietysti ota vastuuta "yksityistapauksesta".

    Tuo tuottajuus - asiakkuus -akseli on kaiken kaikkiaan aika jännä. Kun useimmat olemme sekä palvelujen kuluttajia että tuottajia, päädymme yhtaikaisesti olemaan sekä herroja että orjia.

    Toisaalta olen ymmärtänyt ainakin monien nuorien viihtyvän yrittäjyyden tai määräaikaisuuden epävarmuudessa paremmin kuin matalapalkkaisessa vakivirassa. Työvoimapulassa löyhä side saattaa tarjota korkeasti koulutetulle ulkoistuksen "uhrillekin" neuvotteluvaraa työoloissa ja työn hinnoittelussa, ja kokonaisvastuunkin voi siirtää vakityöntekijöille.

    VastaaPoista