keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Onko suomalainen työnantaja ikärasisti?

Aikuisopiskelijan viikolla hiljan järjestetyssä paneelissa, Potkut 50-vuotiaana - mikä eteen?, pätevältä ja napakalta vaikuttanut markkinointipäällikkö Maylis Karjalainen syytti työantajia suoraan ikärasismista. Muut panelistit myötäilivät ja pohtivat vakavasti muun muassa sitä, kannattaisiko syntymävuosi jättää työhakemuksessa mainitsematta, jottei hakemus päätyisi suoraan roskakoriin.

Luonnostelen tällä hetkellä kolmea työhakemusta ja pähkäilen samaa kuin panelistitkin. Iän salaaminen tuntuu epäreilulta, mutta niin tuntuu ikään perustuva torjuntakin. Toisaalta pohdin, haluanko edes työskennellä ikärasistin alaisuudessa. En syytä niitä, jotka antavat vapaaehtoisesti tilaa nuoremmille pakenemalla eläkeputkeen. Minuakin ennätti hirvittää ajatus, että sijastani potkittaisiin pellolle pienten lasten isä. Moraalisesti tuntui helpommalta, että jouduimme kymmenien muiden tavoin molemmat lähtemään.
Tähän asti ikä ei ole tuottanut minulle lukulasien hankintaa suurempia ongelmia. Vakityössä en kiinnittänyt vuosien kertymiseen oikeastaan huomiota. Jaksoin sen minkä nuoremmatkin, vaikken turhimmista nippelistä enää välittänytkään innostua. Työpaikan vaihtaminen noin vuosi sitten sujui sekin ilman uupumuksen oireita. Fysiikankin pitäisi olla kunnossa. Edellisestä sairauspoissaolosta on kaksikymmentä vuotta. Cooper-testissä metrejä karttuu kevyesti enemmän kuin yhdeksällä varusmiehellä kymmenestä.

Ehkäpä osaaminen vain on vanhentunut miestä nopeammin. Kannanko sisässäni menneen maailman taitoja ja asenteita, joita työnantajat silkkaa viisauttaan hylkivät muutoksen esteenä? Epäpätevöityminen on kyllä päässyt yllättämään työssäkäynnin ja opintojen tiimellyksessä. Uskon tilaisuuden tullen pystyväni hyödyttämään työnantajaa mennen tullen enemmän nyt kuin tullessani alalle toistakymmentä vuotta sitten.

Vanhentuneista taidoista tai asenteista ei filosofi Maija-Riitta Ollilan mukaan useimmiten olekaan kyse. Todellinen selitys kokeneiden työntekijöiden vieroksumiseen on hänen mielestään siinä, että brändien maailmassa vaikutelmat hallitsevat. Vaikka nelikymppinen työntekijä todellisuudessa on taitojensa ja ymmärryksensä puolesta uransa huipulla, hän edustaa aktuaalia, ei sitä potentiaalia, jota markkinat odottavat. Organisaatioiden "nuorekkuutta" yksinkertaisesti pidetään iskukyvyn merkkinä. Ei ole niin väliä sillä, että nykyajan todelliset ammattikuvat muistuttavat enemmän filosofin kuin metsurin töitä, ja iän perusteella syrjiminen on siksi erityisen perusteetonta. (ks. Ollila, 308 - 309, 313)

Yksilöllisyyttä korostavassa kulttuurissa paradoksaalisesti myös juuri yksilöllisyys koituu kokeneempien työntekijöiden kohtaloksi. Siinä missä nuorten yksilöllisyys on raivoisaa pyrkimystä olla trendikäs, eli samanlainen ennen kuin kaikki muutkin, evolutionäärisistä lisääntymispaineistaan vapautunut nelikymppinen alkaa lajin elämän sijasta elää omaa elämäänsä. Hän tekee valintojaan tietoisemmin eikä kenties haluakaan sulautua ja samastua kulloiseenkin identiteettiä luovaan joukkoilmiöön. Nuoret ovat vanhoja ja tuottavampia työntekijöitä helpommin johdateltavissa ja sen ansiosta johdolle käyttökelpoisempia. (ks. Ollila, 304, 309 - 310, 313, ks. Siltala, 428)

Juha Siltalan haastattelema viisikymppinen järjestelmäarkkitehti Hilkka todistaa Ollilan havainnon puolesta. Hän on vuodesta 1985 lähtien kokenut saneerauksen parin kolmen vuoden välein, ja joka kerta parhaat työtoverit on irtisanottu osaamisen heille antaman itsenäisyyden takia. "...aina mut on jätetty jostain syystä firmaan, kun ne paremmat on saneerattu." (Siltala, 429)

Epäilemättä vanhojen jäärien muutosvastarinta voi joskus aidosti olla tarvittavien muutosten esteenä. Hiljaisen tiedon lisäksi on olemassa hiljaisia erehdyksiä. Kokemuksen merkitys on uudessa työssä myös vähentynyt, kun ainakin osa voidaan tallentaa digitaaliseen muistiin.

Mutta kirjailija Hannu Raittilan mielestä ennen kaikkea yltiöpäinen muutosvoimailu voi johtaa katastrofaalisiin seurauksiin, ellei sitä tasapainoteta kokemuksella.

Raittila esittää kiehtovan ajatusleikin asian korjaamiseksi. Samalla hän panee kuntoon myös nuorten ongelmat. Hänen mielestään yhteiskunnan pitäisi taata ihmisille yleinen ja yhtäläinen lisääntymisrauha ja aikaa lastensa kasvattamiselle kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen viiden ikävuoden välillä. Alle neljäkymmenvuotiaat hän vapauttaisi työelämän ytimestä, etenkin nuoret miehet, joita ei missään nimessä pitäisi päästää stategiseen päätöksentekoon yhteiskunnassa tai talouselämässä. Rahat hän ottaisi omasta ja ikäluokkansa taskusta.

Aktiivisimman työuran tekisimme vasta ihmisiksi kasvettuamme kolmenkymmenenviiden ikävuoden jälkeen ja se voisi nykyisillä elinikäennusteilla jatkua 75-vuotiaaksi asti. Teollisessa yhteiskunnassa riitti, että ihminen koulutettiin pikavauhdilla koneen jatkoksi, suljettiin tehtaaseen sitä hoitamaan, päästettiin eläkkeelle ja haudattiin. Tuleva työelämä edellyttää kuitenkin täyteen mittaansa kasvaneita ihmisiä.

Raittila käyttää esimerkkinä kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi äänestettyä marsalkka Mannerheimia, joka työskenteli huipputehtävissä seitsemänkymmentäkahdeksanvuotiaaksi. Vain Mannerheimin strateginen näkemyksellisyys pelasti Raittilan mielestä Suomen silloin, kun nuoremmat ja teknisesti tietävämmät kenraalit olisivat halunneet katkaista Neuvostoliitolle tärkeän Muurmannin radan. Strategisesti Mannerheim ajatteli jo tulevaa rauhaa. Siinä olisi Raittilan mukaan lopulta käynyt yhtä huonosti kuin Soneran Saksan-operaatiossa tai pankkikriisissä. (ks. Raittila, 125 - 137, ks. Ollila, 310 - 312)

Raittilan luonnos uudeksi sukupolvisopimukseksi vaatisi uudenlaista asennoitumista monilta muiltakin kuin työantajilta. Epäilenkin sen toteuttamiskelpoisuutta. Ajatus perheenperustajan kuorman helpottamisesta tuntuisi kyllä mainiolta. Vanhempien ja nuorten psyykkiset ongelmat vähenenisivät varmasti, mikä vähentäisi yhteiskunnan tarjoaman hoivan tarvetta ja toisi siten suoraakin säästöä. En näe myöskään syytä estää työkykyistä seitsemänkymppistä jatkamasta työelämässä niin pitkään kuin hän sitä haluaa.

En kuitenkaan innostu edes nykyisestä yleisestä eläkeiästä. Ammatilla ja ammatilla on kerta kaikkiaan eroja. Kirjaileminen lienee Raittilalle kutsumus, josta hän tuskin malttaa luopua edes 75-vuotiaana. Myös monet taiteilijat, tutkijat ja lääkärit halunnevat jatkaa voimiensa mukaan niin pitkään kuin suinkin. Tylsää, raskasta tai vaarallista työtä tekevät halunnevat vapaalle paljon aikaisemmin, ja siihen heillä on mielestäni oikeus. Ihminen, joka on valmis lähettämään 65-vuotiaan palomiehen liekkeihin on joko tyhmä, julma tai molempia.

Yhdistelmäammatteja loisin paljon nykyistä enemmän, kunhan eläke-etuja ei viimeisten työvuosien alemman tulotason varjolla alenneta. Uskon, että esimerkiksi kroonisesta miehen mallin puutteesta kärsivät päiväkodit ottaisivat avosylin vastaan hyväkuntoiset upseerit, palomiehet ja lentäjät.

Seuraavaksi yritän kirjoittaa aiheesta, josta tiedän huomattavasti ikääntymistä vähemmän, eli sukupuolen merkityksestä uudessa työssä.

Lisää iän merkityksestä työelämässä kirjoituksessa Nuoret ja työ.

Lähteet:
Ollila, M. (2002). Erheitä ja virheitä. WSOY.
Raittila, H. (2004). Liikkumaton liikuttaja. Esseitä. Helsinki. WSOY.
Siltala, J (2004) Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti