Suhteet ja työurani

Kiinnostava kirjoitus Hesarissa sai pohtimaan oman työurani suhteellisuutta ja suhteettomuutta. Hiukan mutkia oikoen se sujui seuraavasti.

Lukiokaveriani Jari pääsi kahdesti paikallislehteen. Ensimmäisen kerran laiska toimittaja haastatteli ensimmäistä ylioppilaskirjoituksista poistujaa. Toisen kerran laiska toimittaja haastatteli paikkakunnalle avatun uuden Alkon ensimmäistä asiakasta. Siinä merkittävimmät Jarista. Minä kirjoitin kuusi ällää, olin kesätyötön ja suuntasin työvoimatoimistoon selvittääkseni miten elämäni rakentaisin. Työkkärin takana raivosi rakennustyömaa, ja kun olin lähdössä, aidan takaa huudettiin. Jari viittoili iloisesti ja selitti saaneensa isänsä kautta hyvän kesäduunin kaivinkoneenkuljettajana. Minulla ei tätä kaistaa ollut. Olimme kunnollinen, näkymätön, alempaan keskiluokkaan kuuluva, televisiota iltaisin katseleva tiilitaloperhe, enkä ujona itsekään saanut tartuttua puhelimeen saati muutenkaan tehtyä itseäni tykö. Rauma Repolaan kävin jättämässä paperit, enkä sen koommin kuullut asiasta. Leikkasin kesän puolipäiväisesti ruohoa leirintäalueella ja sitten jaoin postia. Molemmat työt valitsin, koska niissä saattoi välttää työpaikan ihmissuhteita.

Pääsin opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun. Kuvisopettajien linja tuntui turvalliselta valinnalta, koska se valmisti ammattiin, ja oli myöhemmin ajatellen kiinnostava, koska kurssikaverit tulivat ympäri maata ja eri yhteiskuntaluokista. Olin myös kiinnostunut yhteiskunnasta, ja päätynyt mm. kieltäytymään aseista, joten hankkiuduin pääopintojeni ohessa tuhlaamaan yhteiskunnan varoja Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Valtsika ei valmistanut varsinaisesti mihinkään, ja sinänsä mukavat kurssikaverit tulivat varsin yhtenäisestä taustasta. Monet saivat ensimmäisen työ- tai harjoittelupaikkansa yliopistolta, ministeriöistä tai lehtien toimituksesta, ja huomattavan monessa paikassa työskenteli ennestään jo joku samanniminen. Fiskuja ja käyttäytymiskoodin valmiiksi taitavia nämä kurssikaverini olivat, ja koska he hoitivat hommansa varmaankin moitteettomasti, heidän urakehityksensä oli nouseva. Moni on nykyään televisiosta tuttu. Niistä samoja arvosanoja saaneista, jotka päätyivät mäkkäriin, en sittemmin ole kuullut.

Työn jälkeen

Riittääkö mielekästä palkkatyötä tulevaisuudessa kaikille? Onko minkä tahansa työn tekeminen millä tahansa ehdoin arvokkaampaa kuin joutilaisuus? Mitä tapahtuisi, jos meille kaikille annettaisiin vastikkeeton perustulo? Mitä yhteiskunnalle tapahtuisi? Mitä sinulle tapahtuisi? Mitä tekisit, jos sinun ei olisi pakko tehdä työtä? Miksi ja mistä lähtien olemme kokeneet velvollisuudeksemme työnteon?

Ruotsalais-italialainen Erik Gandini on mielidokumentaristejani, ja työn tulevaisuuden ja tarkoituksen pohtiminen on pakkomielteitäni. Työn jälkeen -dokumenttielokuvassa (2023) yhdistyvät molemmat, joten sitä on ilo suositella.

1.5.2024 tulee täyteen viisi vuotta omasta ratkaisustani. Työn päivänä juhlin palkkatyöstä poistumiseni viisivuotispäivää. Iloitsen, mutten suosittele kenelle tahansa. En edes kuluttamiseen kyllästyneille. Vähintään oma tarkoitus on hyvä ajatella valmiiksi, ja varata myös vaihtoehtoista puuhaa.

OSALLISET — ajankuva nuoruudesta, naiiviudesta ja hetken lepattavasta toivosta

Syyskesä 1991, revennyt rautaesirippu ja vapaus! Interrail-ajan kasvatit Taru ja Santeri syöksyvät rämisevällä Kleinbussillaan leppeän ilmaston ja halpojen hintojen houkuttelemana historian ryöppyävään virtaan. Unkarin maaseudun mökkipahasesta käsin, huolten ja houkutusten tuolta puolen, ystävykset aikovat loihtia maailman taidehistoriaa ravistelevia mestariteoksia.

Idyllin varjossa väijyy kuitenkin ankarampi todellisuus, eivätkä työrauhaa edistä myöskään Tarun onneton rakastuminen vuokraisännän vaimoon tai yhä pahaenteisemmiksi muuttuvat uutiset kotoa.

Kylmän ja sateiden myötä on unelmoijien viimein kohdattava omat ja maailman rajat. Mutta vaikka siihen Suomeen, josta lähdettiin, ei enää ole paluuta, ilmestyy elämänjanoisten silmien eteen aina myös uusia mahdollisuuksia. Tai ainakin uusia kangastuksia.

Osalliset on rosoinen ajankuva nuoruudesta, naiiviudesta ja hetken lepattavasta toivosta. Taiteilija-, rakkaus- ja matkakertomus lienee myös kaikkien aikojen ensimmäinen romaani sarjakuvan tekemisestä.

En enää muista, milloin syntyivät romaanini ensimmäiset rivit. Kun kesällä 2013 tein perehtymismatkan tapahtumapaikoille Unkariin, tiesin kuitenkin jo missä käydä, mihin kiinnittää huomiota. Pelkästään 2018 heinäkuun jälkeen käsikirjoituksesta syntyi 35 itsenäistä versiota. Muun muassa Trump, koronaepidemia ja Ukrainan sota pakottivat arvioimaan uudelleen romaanin elämäntunnetta ja tapahtumahetkeä, kylmän sodan päättymisen jälkeistä aikaa, nyt jo häviävää hetkeä, jolloin tyranneilla oli rajat ja meille muille maailma auki.

Joka tapauksessa tänään Osalliset on valmis. Olet sydämellisesti tervetullut julkistamistilaisuuteen tiistaina 9.5.2023 klo 18 Kallion kirjastoon Helsingissä tai seuraamaan sitä livestriimin välityksellä.

Osalliset on tilattavissa myös kustantajan verkkokaupasta.

Puolueiden eduskuntavaaliohjelmat ja työ

Halusin vuoden 2011 eduskuntavaaleissa selvittää puolueiden työhenkisyyden, minkä vuoksi laskin työn esiintymisen  puolueiden edellisten vaalien vaaliohjelmassa. 

Sanan työ tai jonkun sen johdannaisen mainitsi vuonna 2007 suurimmista puolueista Suomen Keskusta 220 kertaa, Vasemmistoliitto 201 kertaa, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 163 kertaa, Kansallinen Kokoomus 147 kertaa ja perustuloa puffannut Vihreä liittokin 88 kertaa. (Perussuomalaiset oli tuolloin vielä pienpuolue, joten se puuttui laskelmista.) 

Saadakseni selville työn suosion kehityksen viimeisen 15 vuoden ajalta tein tuoreille vaaliohjelmille vastaavan testin, jonka tulos oli seuraava: 

Miten auttaisimme Ukrainaa?

Kohta vuoden jatkunut, loputtomalta jo tuntuva, turhauttava sota. Kerta toisensa jälkeen Venäjä pommittaa Ukrainan kaupunkeja kivikauteen, ja savun laskeuduttua ukrainalaiset insinöörit purkkavirittelevät sähköverkon hetkeksi uuteen kuosiin. Sillä välin rintamalinjalla lakoaa ihmisiä puolin toisin kuin ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen mutavellissä ikään. Me lännessä, Suomikin sinne matkalla, heilutamme voimattomina käsiämme, jottei harhainen pikku rakettimies räjäyttäisi koko planeettaa. Pakotteet vuotavat ja venäläinen keskiluokka porskuttaa kuin “parempi väki” Titanicin kannella ikään.

En siedä lukea enää ainuttakaan länsimedian varmaa tietoa siitä, miten pakotteet aivan kohta alkavat purra, miten Venäjän ohjukset aivan kohta loppuvat, miten kansa Venäjällä aivan kohta nousee kapinaan, miten Putin on sairas ja aivan kohta kuolee. Eivät pure, eivät lopu, eivät nouse. Putin on, pää pois lukien, terve kuin pukki ja hallitsee fysiikkansa puolesta vielä vuosikymmenet.

Toisaalla mielessä siintää jo miltei unikuvaksi haalistunut muisto mahdottoman muuttumisesta mahdolliseksi. Murtuva, alas rojahtava Berliinin muuri, riemuiten vapauteen loikkivat valtiokeskitysleirin asukit. Tyrannian kaatuminen.

 
Voisiko vastaava ihme toistua?

Oman kansan suuruudesta

Itsenäisyyspäivä ja vastaanoton katselun välttely harhauttivat polveilevat ajatukseni nationalismin kautta rotuoppeihin. Niihin, joilla oman ns. kansan tai rodun etevämmyyttä muihin nähden on yritetty todistella.

Kun tuo etevämmyys, eli käytännössä poikkeuksetta itsemme kaltaisuus, on tunnistettu, on ryhdytty toimiin. Kuten käsihygienialla olemme torjuneet koronaa, olemme rotuhygienialla, esimerkiksi romaneja, saamelaisia ja irtolaisia steriloimalla (ja kehottamalla toisaalta juurevia maalaisia lisääntymistalkoisiin), edistäneet etevämmyyttä ja hankkiutuneet eroon hevoshuijareista, prostituutiosta ja muusta pahasta.

Etevämmyyden yksi keskeinen kriteeri on ollut älykkyys.

Suhteiden avulla uralla eteenpäin?

Sisko Savonlahti kertoo Hesarissa miten suhteet ovat avittaneet häntä työuralla. Kolumnin innostamana minä unohduin pohtimaan suhteiden vaikutusta omaan työhistoriaani.

Hankaluuksia oli jo alkuun pääsemisessä. Vaikka kirjoitin 1980-luvun alussa kuusi laudaturia, kesätöitä ei pieneltä paikkakunnalta tahtonut löytyä. Työttömyyden, epäselvien tulevaisuudensuunnitelmieni ja hitaan lukunopeuteni vuoksi hakeuduin työvoimatoimiston testeihin. Palautetilaisuudessa kuulin että olin pärjännyt paremmin kuin kukaan koskaan, ja ilmeisesti siksi testin vetäjä sotki aikataulunsa juttelemalla kanssani innostuneesti koko aamupäivän. Kun viimein olin poistumassa, nimeäni huudettiin viereiseltä rakennustyömaalta. Huutaja oli Jari, luokkakaverini, jonka taskumatista olin koulun bileissä saanut ensimmäisen kännini. Jari oli paikkakunnan julkkis, sillä hän oli päässyt sanomalehteen jo kahdesti. Ensin laiska toimittaja haastatteli ensimmäistä ylioppilaskirjoituksista poistujaa. Ja joitain viikkoja myöhemmin laiska toimittaja haastatteli uuden Alkon ensimmäistä asiakasta. Jarilla oli yllään työhaalarit, ja hän kertoi iloisesti saaneensa hyväpalkkaisen duunin isänsä kautta.

Minä päädyin yliopistolle lukemaan valtio-oppia. Minulla ei ollut oppinutta taustaa, joten rituaalit ja käsitteistö tuntuivat välillä oudoilta. Kurssikaverit olivat kuitenkin mukavia, joten viihdyin, olkoonkin ettei koulutus valmistanut mihinkään tiettyyn ammattiin. Kurssikaverit päätyivät kesätöihin ministeriöihin, lehtitaloihin ja yliopistolle, ja usein heitä näytti avittavan joku samanniminen jo valmiiksi paikassa työskentelevä. Heistä tuli tutkijoita, toimittajia, tiedottajia, diplomaatteja, korkeita virkamiehiä jne. Minusta tuli yhdeksäksi ja puoleksi vuodeksi siivooja.

Sellaisiin töihin, joista maksettiin palkkaa, ihmisaran introvertin pelasti vasta vuosituhannen vaihteen IT-buumi. Minulla ei nytkään ollut suhteita mihinkään suuntaan, mutta kun niitä ei ollut uudella alalla vielä muillakaan, se ei ollut tällä kertaa kohtalokasta. Käytännössä nollatasolta (en erottanut printteriä skannerista) päädyin vuoden kurssin päätteeksi satumaisesti töihin maailman suurimpaan IT-taloon.

Tai valehtelen.

Sainhan minä sen työn suhteiden avulla. Kurssikaverini oli nimittäin käynyt työhaastattelussa juuri ennen minua. Mutta kun hän oli jo lupautunut toisaalle, hän ystävällisesti vinkkasi paikasta minulle. En minä sinne ikinä muuten olisi löytänyt. Sillä tiellä vietin parikymmentä vuotta. Pelastauduin keskiluokkaan, jonka jäsenyys oli jo jäädä haaveeksi. Hankin moitteettoman yhteiskunnallisen statuksen, omistusasunnon ja lopulta perheenkin.

Kiitos vielä, Janne!

Ajatuksia syntyvyydestä

Syyskuussa 1945 suursotien jälkeiseen Suomeen syntyi 12 681 vauvaa. Vuonna 2019 koko vuonna alle 45 000.

Miksi näin? Sodan jälkeen kiima oli varmaan hengissä selvinneiden kesken tapissa ja ehkäisy herrassa. Mutta toisaalta tuoreessa muistissa olivat vaikeat ajat kun tosi vaikeiksi äityivät. Paljon vaikeammat joka tapauksessa kuin nyt, edes porvarihallituksen aikaan.

Lapsettomuuden asiantuntijana päätin hetken pohtia lapsettomuuden syitä, olkoonkin että minun lapsettomuudestani on jo aikaa, ja syyt saattavat tänä päivänä olla toiset. Eli setämiehen masentavaa mansplayingia seuraa...

Taas uusi sota, jipii!!!

Sote, koulutusleikkaukset, työttömien ”aktivointi”… Politiikka tuntuu olevan jatkuvaa riitelyä, lehmänkauppoja ja selkään puukotusta. Moni kyllästyy negatiiviseen ilmapiiriin ja suuntaa kiinnostuksensa yhteisten asioiden sijaan kodinsisustukseen, purjehdukseen tai puutarhanhoitoon. Moni muistelee ennen kaiken olleen paremmin, mikä tietysti on valemuisto, jos vertaa vaikka lakkojen määrää nyt ja 1970-1980-luvulla (jolloin tosin juuri kukaan ei tainnut vaatia lakko-oikeuden rajoittamista). Riitelevät länsimaat tuntuvat silti kauttaaltaan olevan keskinäisten ja sisäisten riitojensa takia kaaoksessa.

Miksi emme korvaisi riitelyä myönteisellä ajattelulla, yhteen hiileen puhaltamisella, moni kysyykin.
Miksi uutiset kertovat niin paljon kriiseistä ja onnettomuuksista ja niin vähän vakaasta kehityksestä kohti parempaa tulevaisuutta?

Turun jälkeen. Lisää kuria ja järjestystä?

Minulta on kysytty ajatuksiani Turun puukotuksista. Ajatellut surra muiden mukana, vaieta, kun olen tyhjä kuten useimmat. Monet ihmiset puukkotyypin ympärillä toimivat rohkeammin kuin minä ikinä olisin pystynyt. Samoin hienosti toimi poliisi. Jenkeissä tyyppi olisi ammuttu tuhannen päreiksi, Venäjällä olisi varmuuden vuoksi ammuttu lisäksi puoli torillista. Hyvä ettei ruikusta tehty marttyyriä vaan hänet tuomitaan varoittavana esimerkkinä oikeudessa kuten lain mukaan kuuluu.

Murhenäytelmän jälkeinen sosiaaliporno on ollut vastenmielestä.

Nettiöykköreiltä tiesti, mitä odottaa, ja pimeyden ruhtinas Halla-aholta, mutta vakavasti otettavilta poliitikoilta olisi odottanut suhteellisuudentajua eikä intomielisyyttä purkaa oikeusvaltiota. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta pitäisi muistaa, että elämme maailmanhistorian turvallisinta aikaa, yhdessä maailman turvallisimmista maista.

Yksikin uhri on kuitenkin liikaa? Ei ole. Ei voida ajatella niin, että estämme lapsia jäämästä auton alle katkomalla kaikilta varmuuden vuoksi synnytyslaitoksella jalat.

Myöskään varmuuden vuoksi tehtävässä rajojen sulkemisessa tai turvapaikanhakijoiden massakarkoituksissa ei olisi mieltä. Rajojen yli kulkee paljon enemmän hyvää kuin pahaa, ja pahaa löytyy myös itsestämme. Pelottavia ovat niin radikalisoituneet muslimit kuin natsiaatteen viettelemät breivikit kuin narsistiset perhesurmaajat kuin piripäiset sekoilijat kuin kapakan sulkemisaikaan ilman naista jääneet känniläisetkin. Usein, joskaan ei aina, uhkissa on kyse hukkaan joutuneista nuorista miehistä.

Jokainen, joka on joskus ollut nuori mies, tietää ettei nuoria miehiä mikään uskonto tai ideologia ohjaa. Vaan se, joka itsellänikin, ehkä vähän jo muistumana, on omasta arvostaan tarkka ja roikkuu jalkojen välissä.

Jos terrorismia, perhesurmia, koulusurmia tai huumehörhöilyä vastaan halutaan suojautua, se ei onnistu katkomalla lapsilta jalkoja tai lisäämällä jokaiseen kadunkulmaan poliisipartioita tai sallimalla kaikkien kansalaisten puhelin- ja nettivalvonta. Ei myöskään suojautumalla muilta kulttuureilta, aatteilta tai uskonnoilta. Ei edes ottamalla aseet pois kaikilta.

Vaan luomalla olosuhteet, jossa mahdollisimman monen on hyvä olla. Tulo- ja varallisuuserojen kaventaminen, koulutus, terveydenhoitopalvelut, mielekäs tekeminen ovat arkisia ratkaisuja. Monelle turvapaikanhakijalle mielekästä tekemistä olisi työ. Jopa kotimaisia säädöksiä alemmin palkattu, kun se yhdistetään esimerkiksi kieliopintoihin. Jos vastaavasti isolle joukolle nuoria miehiä ei anneta mahdollisuutta mielekkääseen tekemiseen, he alkavat tehdä mielettömiä tekoja. Sääntöön ei ole poikkeusta. Siihen eivät vaikuta uskonnolt tai poliittiset aatteet tuon taivaallista. Ay-liike hohoi!

Valvontaakin tarvitaan. Mutta kohtuudella. Äärimmäisyyteen ei pidä vastata äärimmäisyydellä, sillä juuri siihen pyrkivät ne uskonnolliset ja poliittiset pedofiilit, jotka nuoria pudokkaita ohjailevat. Heidän hyödyllisiä idioottejaan ovat kotoiset meuhkaajamme, jotka ovat olevinaan terrorismia vastaan, mutta jotka ovat terroristien tärkeimpiä tukijoita. Tynkä-perussuomalaisia voidaan hyvin kutsua Suomen islamistipuolueeksi.

Mitä liiallisesta valvonnasta voisi meille kunnon ihmisille seurata? Eikö valvonta ole samantekevää, jos omatuntomme on puhdas?

Näen, että suurempi vaara kuin kaikki terroriteot yhteensä, on digitalisoituvassa maailmankylässämme päätyminen kaikenkattavaan valvontaan. Kaikenkattavasta valvonnasta on ollut ja on pelottavia paikallisia esimerkkejä. Mutta niin itäblokin kommunistimaissa kuin nykyään Pohjois-Koreassa ihmiset saattoivat kuitenkin haaveilla vapaudesta, joka sijaitsi jossain omien rajojen ulkopuolella. Mutta jos pelko ja sen myötä valvonta pääsevät ulottumaan kaikkialle, ei enää jää ulkopuolista maailmaa, josta käsin valvonnan voisi enää koskaan purkaa. Ja jos ja kun valvonta liukuu ajan myötä väistämättä vääriin käsiin, syntyy painajaismainen maailma, jossa toive paremmasta lakkaa kokonaan.

Ei siis tueta niitä meuhkaajia, jotka nyt raakkuvat perustuslakia pilkaten lisää valvontaa ja kovempia rangaistuksia. Ei tueta pelkureita ja raukkoja.

Nuoruuteni Pentti Linkolan seurassa

Jokaisella on pimeät vaiheensa. Omani muistuivat mieleen kun kuulin Pentti Linkolan tuoreesta elämäkerrasta.

Kun vielä nuorena ja ajattelemattomana harrastin ajattelemista, niissä maisemissa, joissa nykyisin marjastan, fanitin Linkolaa. Hänen varhaisvaiheen pasifismiaan, arviota ekosysteemin tilasta, parhaimmillaan loistavaa tyyliä. Ennen kaikkea henkilökohtaista sitoutumisesta, joka edelleen tekee vaikutuksen, ja erottaa hänet kaiken maailman daideilijoista ja muista kynäilijöistä. Olen ikäni ollut salaa kevytversio Linkolasta. Olen muistaakseni elämäni aikana ostanut uutena n. 4 huonekalua (joista kolme valaisimia), en edelleenkään vapaalla lennä, ja välttelen yksityisautoilua parhaani mukaan (pummaan tarvittaessa kyydin systeriltä). Myös iso sarjakuvaprojekti, jota työstin koko 1990-luvun, oli pitkälti kommentti Linkolan ajatuksille. Linkolan myöhemmän terrorismifanituksen sun muut äärimmäiset heitot olin valmis sivuuttamaan provokaationa.

Linkola katosi ajattelustani vähitellen mm. seuraavista syistä:

Äitini Suomi

Lapsia oli ensin kolme. Suur-Suomi innosti tekemään neljä lisää. Aatteesta syntyi äitini kevättalvella 1936.

Kun äiti oli viiden, sota vei papan. Äidin äiti jäi leskeksi hoitamaan lapsikatrastaan ja isoa kotitilaa Länsi-Suomessa. Vastuu painoi, ja mummin hermot olivat välillä kireällä. Lapset saivat tulla ja mennä. Kasvatukseksi riitti, että oli pöydässä ruoka-aikaan. Maita ja mantuja piisasi. Tallia, navettaa, kanalaa, aittaa, pakaria, metsää, peltoa, jokea ja merenrantaa. Ja ihmisiä: tilanhoitajia, suomea ja ruotsia pulputtavia sukulaisia, sisaruksia ja kyläläisten lapsia, kansakoulunopettajaa, pappia ja muuta seurapiiriä, piikoja, renkejä, seppää pajoineen, kalastajapariskuntaa merenrantamökkeineen, inkeriläisiä pakolaisia, komeasti laulavia venäläisiä sotavankeja, evakkoja. Ja niin edelleen. Äidistä kasvoi äitinsä uskottu, joka päätyi kantamaan huolta varhain.

Teini-iässä terveys horjui ja oppikoulu jäi kesken. Mutta oli elämässä iloakin. Yhdessä sisarukset kävivät tansseissa. Äidistä kasvoi mykistävä, tumma, ampiaisvartaloinen kaunotar, jonka tyylitaju oli erehtymätön. Pyöriteltäviä riitti, Mölliä myöten. Jopa liiaksi asti. Keski-ikäistyttyään ja pyylevöidyttyään äiti totesi helpottuneensa, kun ventovieraat uroot lopettivat perään vislaamisen.

Viisikymmenluvulla äiti sai kurkistaa suureen maailmaan. Hän piikoi Ruotsissa, ja teki äitinsä ja tutun papin perheen kanssa automatkan sodasta toipuvaan Euroopaan: Saksaan, Itävaltaan, Sveitsiin, Italiaan ja Ranskaan. Perhealbumissa on viehättävä valokuvasuurennos äidistä kansallispuvussa taustanaan lumihuippuiset Alpit.

Sairaus hellitti. Äiti kävi kosmetologikoulun ja emäntäkoulun. Hän auttoi kotona, työskenteli hoitajana orpokodissa Ruissalossa, apuhoitajana sairaalassa Helsingissä, myyjättärenä tätinsä kangaskaupassa Uudessakaupungissa ja lopulta parturina Raumalla.

Kunnes eräänä päivänä 1960-luvun alussa asiakkaaksi istui isäni, pikimustatukkainen Antrean poika. Isä oli Hämeeseen, Kymenlaaksoon, Ruotsiinkin, ulottuneen kiertelynsä jälkeen moottoripyöräillyt töihin Rauman satamaan, kummallista kieltä puhuvien ihmisten keskelle. Tähän merikaupunkiin uimataidoton sisämaan kasvatti päätti asettua. Parturintuoliin hän ei istunut sattumalta. Hän oli kartoittanut paikallista tarjontaa, ja saanut kapakassa vinkin kauniista, vapaasta kartanon tyttärestä. Ensi käynnillä isä ei puhua pukahtanut. Jonain seuraavista hän kutsui äidin jääkiekko-otteluun. Kun kutsu oli muualle kuin ravintolaan, kutsuja oli kunnon mies, äiti päätteli. Kun ulkomuotokaan ei ollut hullumpi, äiti vastasi myönteisesti. Ottelun lopputulosta ei kumpikaan muista, mutta avotaivaan alla takuulla vilutti. Lähikontaktiin saattoi päästä tanssilavan ulkopuolellakin, oli isä oivaltanut.

Go, Pokémon Go, eli taskuhirviöt Töölönlahdella

Iltalenkilläni Töölönlahden ympäri tapahtui jotain hämmentävää. Neljä viidestä vastaan vaeltajasta kantoi raukeassa kesäillassa kännykkää käsissään. Kuin kotiseutuni prostituoidut tai naisrauhaa Pikku-Huopalahdessa turvaavat Odinit he harhailivat omassa verkkaisessa tahdissaan. Himokkaiden asiakkaiden tai mielikuvitusmukiloitavien sijasta nämä yksin ja ryhmässä kulkijat olivat kuitenkin vailla POKÉMONEJA. Kuin korostaakseen kuulumistaan uuden ajan airueisiin korskeat hanhetkaan eivät enää välittäneet väistellä menneessä ajassa puuskuttavaa juoksijaa.

Hätkähdin. Töölönlahti ei liene poikkeus. Epäilemättä sama tapahtuu paraikaa kaikkialla ympäri maailman.

Mietin, olinko nähnyt tulevaisuuteen. Jos yhä suurempi osa nuorista, ja meistä iäkkäämmistäkin, jää tulevaisuudessa osattomaksi reaalimaailman riemuista, kuten palkkatyöstä, tai kokee joutuvansa hyväksikäytetyiksi erilaisissa palkattomissa kokeiluissa, tarjoavatko Pokémonin kaltaiset todellisuuden laajentumat heille uuden yhteisön, arvostuksen ja identiteetin?

Keskiluokan romahdus

Donald Trump, Nigel Farage, Timo Soini. Kansallinen rintama, Kultainen aamunkoitto, Jobbik. Odinin soturit.

Adolf Hitler?

Eipä liioitella. Ei Trump saati Soini ole uusi Hitler. Eivätkä Odinin soturit ainakaan vielä puhuttele juuri muita kuin pilottitakkisia koulupudokkaita.

Mutta eri aikojen populistisissa liikkeissä on yhtäläisyyksiä. Nykyisten liikkeiden kannatus kumpuaa samasta joukosta kuin Hitlerin kannatus, olonsa oikeutetusti epävarmaksi tuntevasta keskiluokasta. Syrjäytyjät eivät enää hetkeen ole olleet kylän baarissa olutta särpivää ja iltapäivälehtiä selaavaa harmitonta luuseriporukkaa, vaan entistä keskiluokkaa, tai niitä, jotka eivät sinne ponnisteluistaan huolimatta yltäneetkään.

Ei epävarmuus uutta ole. Näihin päiviin saakka siitä ovat kuitenkin kärsineet vain alemmat yhteiskuntaluokat. Tämän äänestyskopit kaukaa kiertävän porukan voimattomalla raivolla ei oikeastaan ole ollut väliä, koska se ei ole uhanneet meitä onnekkaampia millään tavoin. Olemme voineet kuitata somen capslock päällä kirjoitetut yhdyssanavirheilyt ylemmyydentuntoisella ironialla. Vasta kun epävarmuus on tavoittanut keskiluokan, meidät itsemme, esimerkiksi toimittajat, se on alkanut näkyä mediassa.

Turvattomuuden lisääntyessä alkaa kaikesta kasvatuksesta riippumaton syntipukin etsintä ja flirttailu vahvojen johtajien ja helppojen ratkaisujen kanssa. Islamilaisissa maissa ja Venäjällä syyllistä haetaan pahasta Lännestä. Lännen foobikot lietsovat pelkoa molemmista edellisistä, ja tietysti sotkun kaikkein heikoimmista uhreista eli pakolaisista. Tämä on mahdollisimman murheellista. Oli matkaan lähdön syy mikä tahansa, aito hätä, paremman elitason tavoittelu tai puhdas seikkailu, karmean huonosti ovat ihmispolon asiat, jos paras toivo on tunkea loskamme ja vihapuheemme keskelle.

Turvapaikanhakija joulukalenterissa, ja ongelman ratkaisu

Avaan joulukalenterin itsenäisyyspäivän kohdalta. Luukusta katsoo keräyskampanjoiden kuvastosta tuttu pelokas pikkupoika suurine silmineen. Arviolta kahdeksanvuotias.

Poika on väsynyt ja kuumissaan. Lähtemään on jouduttu kiireesti, ja vaikka on keskikesä, päälle on puettu kaikki mahdollinen. Poika ei vielä itse osaa kertoa, mutta hän on paossa samaa sotaa, joka tappoi hänen isänsä jo vuosia sitten. Poika ei myöskään tiedä, että hän on onnekas. Jos hän, hänen äitinsä ja siskonsa olisivat myöhästyneet junasta, he olisivat joutuneet tulemaan seuraavalla. Sillä, joka joutui keskelle maansa sotahistorian tuhoisinta ilmapommitusta, jossa toista sataa, pääasiassa sotaa pakenevaa suojatonta siviiliä sai surmansa.

Katson poikaa ja näen hänessä muutakin tuttua kuin kärsivän lähimmäisen. Poika muistuttaa kovasti minua itseäni. Poika on isäni.

Poika pääsi turvaan. Perhe asettui Hämeenlinnan seudulle, sitten Tohmajärvelle. Sisämaan karjalaispoika kouluttautui satamatyönjohtajaksi ja päätyi tekemään työuransa omituista murretta puhuvien ihmisten keskelle Raumalle, josta löysi äitini. Muutama kuukausi sitten ostin isälle eläkepäivien ratoksi tabletin. Voi olla, että hän tälläkin hetkellä etsii kuvia kotiseuduistaan, rajan molemmilta puolilta.

Kun ajattelen Suomeen nyt tullutta noin 30 000 turvapaikanhakijaa, ajattelen väkisin isän kautta. Aivan oikein minua muistutetaan tilanteen erilaisuudesta. Isä ei ollut pakolainen paettuaan sotaa maansa sisällä. Turvapaikanhakija hän kuitenkin oli.

Ja aivan samoin kuin turvapaikanhakijoita tänään, myös evakoita karsastettiin aikanaan kovasti. Heidänkin asuttamisensa maksoi, ja raha oli jostain poissa. Muun muassa äitini äidiltä, joka oli jäänyt sotaleskeksi seitsemän lapsensa kanssa. Hänen kotitilastaan lohkottiin evakoille maatiloja samassa suhteessa kuin heillä oli ollut omistuksia Karjalassa. Helppo oli epäillä tulijoiden ilmoituksia ja todellista tarvetta. Eivät tainneet vapaamieliset suomenruotsalaisetkaan malttaa olla nimbyilemättä kummallisia mie- ja sie-ihmisiä kohdatessaan.

Sinänsä metka sattuma, että suurimman vastuun evakkojen asuttamisesta kantoi Perussuomalaisen puolueen edeltäjän, Suomen Maaseudun Puolueen, perustaja ja pitkäaikainen johtaja, "unohdetun kansan ääni", Veikko Vennamo. Veikon, perussuomalaisten todellisen isän poika Pekka Vennamo, myös puolueen pitkäaikainen johtaja, taas hiljan kauhisteli kansanedustaja Olli Immosen monikulttuurisuuslinjauksia Facebook-sivullaan:

Mutta mitä pitäisi tehdä turvapaikanhakijoille vuonna 2016? Ongelmahan meillä on. Sen myöntävät jo muutkin kuin maahanmuuttokriitikot.

Totuus Suomesta (ja Kiinasta?)

Tämä on päivän kuuminta hottia! Yhteisöllistä taidetta tekevät Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen ovat onnistuneet tiivistämään totuuden Suomesta!

Kymmenisen vuotta sitten taiteilijakaksikko lanseerasi Valituskuoro-nimisen konseptin, jossa entuudestaan toisiaan tuntemattomat ihmiset kokoontuvat yhteen purnaamaan. Kootuista valituksista muokataan sävelteos, jota sitten kajautellaan kuorossa julkisilla paikoilla. Konsepti on vapaa kenen tahansa käyttää. Riemastuttavia valituskuoroja onkin syntynyt kymmeniä eri puolella maailmaa.

Taitelijapari on nyt sukeltanut suomalaisuuden ytimeen Taidehallin komeassa näyttelyssä: 101 kaikkien puolesta. Näyttelyn pääteoksessa 100 suomalaista ottaa videolla kantaa noin 30 julkisesta keskustelusta poimittuun väitteeseen maahanmuutosta voin ja margariinin terveellisyyteen, tuloeroista eutanasian hyväksymiseen. Aiheena ovat myös perustulo ja teknologian kehityksen vaikutus työpaikkoihin. Kukin osallistuja on pyritty valitsemaan niin, että hän ikänsä, sukupuolensa, maakuntansa sekä tulo- ja koulutustasonsa puolesta edustaisi mahdollisimman hyvin yhtä prosenttia Suomen väestöstä. Viime eduskuntavaaleista lähtien taiteilijakaksikko onkin kiertänyt kameroineen Suomen koteja tekemässä haastatteluja kuin modernit lönnrotit.

Katselutilanne on järjestetty siten, että yksi museovieras kerrallaan toimii "seremoniamestarina" keskelle avointa tilaa sijoitetulta "valtaistuimelta" käsin. Häneen viittaa näyttelyn nimessä sadan perään tuleva ykkönen. Seremoniamestari valitsee intuitiivisesti ymmärrettävän käyttöliittymän avulla ensin itseään kiinnostavan väitteen ja sitten sille vastaajan jatkumolta, jolle vastaajat on järjestetty sen perusteella yhtyvätkö he väitteeseen vai ovatko sitä vastaan.

Mielipiteet ja niiden perustelut on kuunneltava loppuun, mistä eräs malttamaton museovieras esitti vastalauseen. Minusta perusteellisimmatkin vastaukset oli editoitu kohtuulliseen mittaan ja jaksoin kuunnella ne vaivatta. "Kanavasurffailun" estämisen ansiosta katselutilanne päinvastoin säilyy rauhallisena ja intensiivisenä. Poissa on television ajankohtaisohjelmista tuttu ylävireinen, vieraidensa päälle neuroottisesti puhuva "kriittinen" toimittaja. Pois on myös epäsosiaalisesta mediasta tuttu älämölö ja vihapuhe, vaikka esillä onkin koko mielipiteiden kirjo. Kaikkia haastateltavia kohdellaan kunnioittavasti. He istuvat mukavasti itse valitsemassaan ympäristössä. Välillä he esittävät epäkorrektejakin mielipiteitä, mutta kun he myös perustelevat ne, usein omalla henkilöhistoriallaan, on ajatuksen seuraaminen poikkeuksetta kiinnostavaa.

Mielipiteiden lisäksi on kiintoisaa tarkata seremoniamestareita. Eräs kävi järjestelmällisesti läpi yhtä väitettä henkilö henkilöltä. Toista kiinnostivat keskenään samankaltaiset (ilmeisesti omaa kantaa myötäilevät) mielipiteet. Kolmas päätyi klikkailemaan itsensä oloisia vastaajia. Oman hetkeni valtaistuimella hyödynsin hamuamalla etukäteen mahdollisimman kahjoina pitämiäni kantoja. Tutustuin mm. nuoreen maahanmuuttokriittiseen islam-foobikkoon ja myöhäisesti keski-ikäiseen vanginvartijaan, jolle taide ei koskaan ollut merkinnyt mitään. Jälkimmäinen oli puoliväkisin retuutettu oopperaan ja istutettu kahden rouvashenkilön väliin niin, ettei hän uskaltanut edes nukkua.

Koska teos sisältää noin 65 tuntia ajankuvaa, sitä olisi äärimmäisen kiinnostavaa kliksutella myös omalla ajalla. Valitettavasti se ei kuitenkaan ainakaan vielä ole saatavilla netissä vaan ainoastaan 22.11. asti Taidehallissa. Kannattaa varata hetki. Mieluummin arkena, jolloin muita vieraita on vähemmän. Näyttelyssä tulee hyvä olo.

Keihäänheiton matkan päässä Taidehallista, uudistetussa Helsingin kaupungin taidemuseossa, on mahdollista päästä hyvin toisenlaiseen hyvään fiilikseen. Yksi nykytaiteen suurimmista megatähdistä, kiinalainen Ai WeiWei on monumentaalisine puuveistoksineen vallannut koko laajennetun yläkerran. Vankilassa ja kotiarestissa kotimaassaan istunut ihmisoikeusaktivisti, hevimuusikko, arkkitehti, designeri, elokuvantekijä, valokuvaaja jne. Ai on tuonut Helsinkiin äärimmäisen meditatiivisen ja yhtenäisen kokonaisuuden. Puu materiaalina yhdistää lähtö- ja kohdemaat. Käden varmuus, jolla työ on tehty, on ällistyttävä. Käsityötaito yhdessä teosten valtavan koon kanssa herättää ainakin minussa tavatonta kunnioitusta ja luottamusta. Kaikki on takuulla kuten kuuluu olla, ei sinnepäin. Näkemäni ääressä tunnen myös haikeutta. Käsityöläiset, joiden avulla Ai on teoksiaan työstänyt, ovat katoava luonnonvara vauhdilla muuttuvassa Kiinassa ja maailmassa yleensäkin. Samoin saattaa olla puu.

Anarkistisempaa puoltaan Ai esittelee videoillaan. Ne kannattaa katsoa vasta lopuksi, kun on kerännyt itseensä hartautta.

"Historiallisesti katsoen kaikkein kauheimmat asiat, kuten sodat, kansanmurhat ja orjuus, eivät ole seurauksia tottelemattomuudesta vaan tottelevaisuudesta."

Tämä on viisaana mottona Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulussa. Kiasman riemastuttava näyttely/tapahtumakokonaisuus tavallaan täydentää syksyn vastarintateeman. Mistä näitä fiksuja, esiintymiskykyisiä nuoria tuleekaan? Samaistun heidän verkostosurffailuunsa ja kysymyksenasetteluihinsa enemmän kuin omaan yksilökeskeiseen sukupolveeni. Yritin jopa päästä koulun penkille, mutta olin auttamatta myöhässä. Ehkä se kertoo hyvää tulevaisuudesta?

Joka tapauksessa Helsinkiä hemmotellaan nyt kunnolla. Kannattaa jättää pikkujoulut ja joulushoppailut väliin, jotta ehtii kokea nämä.

Riemukas löytö orjamarkkinoilta

Tunnelma töissä on syksyn ollut luova ja innovatiivinen kuin venäläisen ruletin pelaajilla. Ensin tulivat lomautukset, päivien lyhetessä seurasivat irtisanomiset. Johdon puheissa kaikki on loistavasti. Duunarien ruokatunnilla jutut ovat olleet toiset, ja sanat valitaan sen mukaan, keitä sattuu istumaan kuuloetäisyydellä viereisessä pöydässä.

Yt-viikate ei tällä kertaa osunut minuun. Viereltä lähti parempia. Jälkeen jääneet suremme heitä, mutta tiedämme myös, ettei osamme ole kummempi: seuraava kvartaali tervehdyttää jälleen. Voi hyvin olla, että otan lopputilin ja työvoimaviranomaisten langettaman karenssin jo ennen sitä. Etsin koko ajan töitä, taidamme etsiä kaikki, mutta erästä ällistyttävää, vakavaan johtamatonta headhunttaustiedustelua lukuun ottamatta, on ollut hiljaista.

Olo on kummallisen tyhjä. Olin paremmin valmistautunut töiden loppumiseen kuin niiden jatkumiseen. Suunnitteilla on kolme kirjoitettua ja sata luettua kirjaa, sarjakuva-albumi, vähän musiikkijuttuja. Iäkkäiden vanhempien auttamista, mahdollisesti vapaaehtoistyötä. Maratontavoitteen kunnianhimoistaminen niin, että olisin ansiosidonnaisen työttömyysturvan päättyessä Suomen kovakuntoisin luuseri, huippusyrjäytyjä joka aiheuttaa kestävyysvajetta vielä vuosikymmeniä. Tahdon kaikenlaista, mutta yhtä en: viranomaisvetoista aktivointia.

Omien näkymieni takia olin tavallista herkemmällä tuulella, kun Yle TV 1:n Ajankohtainen kakkonen 11.11.2014 tarttui aiheeseen. Ohjelmassa käsiteltiin kiinnostavasti sitä, miten pitkäaikaistyöttömyyttä pyritään purkamaan erilaisilla aktivointitoimilla kuten työkokeiluilla ja kuntouttavalla työtoiminnalla. Julkilausuttuna tavoitteena on työkyvyn ylläpito, parempi elämänhallinta ja viime kädessä paluu työmarkkinoille. Työtä, joka usein vertautuu vaativuudeltaan suoraan palkkatyöhön, tehdään työttömyystuella ja yhdeksän euron päiväkorvauksella. Kieltäytymisestä seuraa karenssi, minkä vuoksi kriitikot vertaavat aktivointia orjatyöhön. (ks. Vaarne)

Teemaloma

Vietin ennätyksellisen seitsemän viikon loman. Kesäloma, talviloma, lomarahat, kaikki työelämätutkijoiden kauhuksi putkeen.

Valitsin lomalle teeman. Oli kaksi vaihtoehtoa.

Joko keskittyisin työelämätaitoihin, syventäisin ymmärrystäni niissä asioissa, joihin ei kiireen keskellä töissä ole aikaa perehtyä. Ja päivittäisin julkisen kuvani työnhakua tukevaksi.

Tai hyppäisin suoraan työttömyystaitoihin. Opiskelisin oravanpyörässä juoksemisen sijaan vähällä pärjäämistä. Testaisin, miten viihdyn, kun palkkatyö ei enää jäsennä elämää ja kun hyvät työkaverit eivät sitä enää rikasta. Ja kun rahaa olisi hyvin vähän.

Minne matka, työväenliike?

Ennen työväentalolla kuunneltiin vastahakoisesti puheita, jotta päästiin bailaamaan.  Vappuna 2014 puheita kuunneltiin isolla porukalla, mutta bileiden alettua paikalle jäivät vain alle kuusikymppiset toverit.

Prosessi, resurssi (sinä?), ja kolmas maailmansota

Nollien ja ykkösten maailma on horoskooppeihin ja voimaeläimiin uskomattomien miesten. Luulisi, ettei huuhaalle ole tilaa.

Silti joka niemeen, notkoon, saarelmaan, kuntaan ja sairaanhoitopiiriin nousee oma vaikeasti käytettävä tietojärjestelmänsä, joka ei suostu puhumaan muiden järjestelmien kanssa. Alkujaan kehityksestä innostuneet käyttäjät alkavat suhtautua tekniikkaan välinpitämättömästi tai jopa vihamielisesti, kun eivät koe sen helpottavan arkeaan. Neljännes hankkeista ei tuota maksajalleen koskaan minkäänlaista hyötyä vaan päätyy keskeytykseen (ks. Ryhänen). Ja vaikka verorahoitetut katastrofit paistattelevat julkisuudessa, meininki kylmää myös yrityksissä. Ne vain vaikenevat nolona miljoonamokistaan. Mistä ihmeestä on kysymys?

Olen ollut alalla 15 vuotta, enkä ole vielä nähnyt törmännyt kylmään harkintaan. Tunteellisempaa olentoa kuin johtavassa asemassa oleva pukumies ei taida ollakaan. Katsokaa kyynelehtivää Harry Harkimoa tai Kalervo Kummolaa Sel8nne -dokumenttielokuvassa (ks. Siili). IT-talon johtaminen on arvailua ja harhailua siinä missä muukin elämä.

Isot järjestelmät ovat äärimmäisen mutkikkaita. Ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne luodaan tyhjästä ja ennen kaikkea ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne kehittyvät vähitellen. Ne saattavat pitää sisällään hyvin erilaisia teknologioita eri aikakausilta. Alkuperäiset tekijät ovat jo muissa töissä tai eläkkeellä, ja kun dokumentaatiokin on summittaista, on päässyt syntymään erilaisin purkkaviritelmin kasassa pysyvä spagettihirviö, johon kukaan vastuullinen ihminen ei enää uskalla koskea.

Ennen kaikkea riippuvuuksien verkosto on ylivoimainen asiakkaalle. Suhteessa teknologiaan asiakas elää samassa epävarmuudessa kuin maanviljelijä on elänyt vuosituhansia suhteessa säähän. Riippuvaisena, ymmärtämättä. Tulvat, kuivat kaudet, heinäsirkkaparvet, yöpakkaset tai myrskytuulet ovat saattaneet koska tahansa tehdä tyhjäksi viljelijän uutterat ponnistelut ja suistaa hänet perheineen nälkäkuoleman partaalle.

Huhujen ja luulojen maailmassa on suuri kiusaus uskoa asiantuntijaan, joka vakuuttaa tuntevansa kalenterit, joka väittää tietävänsä, milloin kyntää, milloin kylvää. Asiantuntijaan, joka selittää selittämättömän.

Moderni meteorologia ja tukiaiset ovat tehneet papistosta viljelijälle tarpeettoman. Uusi työpaikka löytyy it-alalta.