Teemaloma

Vietin ennätyksellisen seitsemän viikon loman. Kesäloma, talviloma, lomarahat, kaikki työelämätutkijoiden kauhuksi putkeen.

Valitsin lomalle teeman. Oli kaksi vaihtoehtoa.

Joko keskittyisin työelämätaitoihin, syventäisin ymmärrystäni niissä asioissa, joihin ei kiireen keskellä töissä ole aikaa perehtyä. Ja päivittäisin julkisen kuvani työnhakua tukevaksi.

Tai hyppäisin suoraan työttömyystaitoihin. Opiskelisin oravanpyörässä juoksemisen sijaan vähällä pärjäämistä. Testaisin, miten viihdyn, kun palkkatyö ei enää jäsennä elämää ja kun hyvät työkaverit eivät sitä enää rikasta. Ja kun rahaa olisi hyvin vähän.


Kun työt joka tapauksessa näyttävät loppuvan tähän syksyyn, päättelin jälkimmäisen vaihtoehdon realistisemmaksi satsaukseksi tulevaisuuteen.

Matkustin vanhempieni mökillä, jossa he eivät enää juuri käy. Pidin paikkoja pystyssä, tai paikat minua. Päivät kuluivat verkkaan, mutta noudattivat säännöllistä rytmiä. Heräsin varhain tekemään aamulenkkini ennen helteitä, tapa jonka aion säilyttää työuran jälkeenkin. Onnittelin silti itseäni, että hylkäsin maratonajatukset jo alkukesällä kelvottomien testitulosten takia. Vetotreenien sijaan lueskelin kiikkustuolissa kirjaston kirjoja, Gogolia, McEvania, Aki Ollikaista, Jhumpa Lahiria, Dylanin muistelmia. Ellen sitten keksinyt soutaa lähisaareen vilvoittelemaan. Laskin neljäsataa aironvetoa mennessä, kolmesataa tullessa, niin paljon tuulen suunta ja virtaukset vaikuttivat tyynelläkin. Jos helteet sallivat, illan ohjelmaan kuului puiden pilkkomista, ruohonleikkuuta, marjojenpoimintaa ja sen sellaista. Kunkin päivän päätteeksi saunoin, ja nautin oluen ilta-auringossa pihalla luonnon ääniä ihmetellen. Alkukesän ohjelmaan kuului jalkapallon tiiraamista kännykästä.

Välillä kyllästyin yksinoloon. Silloin kyläilin tädillä tai vanhempieni luona. Valmistin lähimpiä mahdolliseen elämänmuutokseeni, ja taisin ainakin vähän onnistua. Kun viime puhelun yhteydessä kerroin äidilleni työpaikan uusista käänteistä, hän ei enää kuunnellut huolestuneena kuten ennen vaan nauroi makeasti rinnallani. Positiivisuus on tarttunut.

Usein tein myös täsmäsukelluksia lähialueiden kulttuuritarjontaan. Näyttelyihin pääsen takavuosien töiden perua ilmaiseksi, joten rahaa kului vain matkoihin.

Marina Alexeeva, Arco, 2012

Gregori Maiofis: Funt pianon takana. 2013

Otokseen osui aarteita. Turku vei tänä kesänä voiton kaupunkien mittelyssä. Ylitse muiden oli pietarilaisen nykytaiteen Kiteytymiä-näyttely Wäinö Aaltosen museossa. Venäläisestä nykytaiteesta minulla on huonojakin kokemuksia, mutta tähän näyttelyyn oli löydetty helmiä. Esillä oli niin terävää ajattelua kuin Suomen mitassa hätkähdyttävää teknistä osaamistakin. Ja aina lohduttaa, kun suurvalta edes hiukan nauraa itselleen. Samalla reissulla kannatti kävellä pieni pätkä Aurajoen vartta ja poiketa unkarilaisen Balázs Kicsinyn No News from NowHere näyttelyssä Ars Novassa. Myös Esko Männikön retrospektiivi Time Flies ja puolalaisen Katarzyna Kozyran hirtehinen lumikkimukaelma Summertale Turun taidemuseossa olivat näkemisen arvoisia.

Tampereen Vapriikissa poikkesin katsomassa pornoa vanhoilta kunnon vuosituhansilta. Afroditen valtakunta -näyttelyssä oli esineistöä ja tarinaa Kreikasta, Roomasta, Egyptistä ja Mesopotamiasta. Yhtä kiinnostavaa kuin itse näyttelyesineet, oli nähdä se, miten näyttelyn teemasta Suomessa vuonna 2014 museovieraille kerrottiin. Vietin Vapriikissa koko iltapäivän, jotta kuulin esittelystä sekä koko perheen version että museon sulkemisaikaan järjestetyn aikuisviihdekierroksen. On sitä osattu ennenkin, varsinkin paremmissa perheissä. Ei uutta auringon alla, ellei sitten pedofilian suosio menneissä korkeakulttuureissa yllätä herkimpiä.

Pääkaupunkiseudullakin oli nähtävää. Jos yhdistät Tove Janssonin vain muumeihin, vieraile Ateneumissa, jossa käsityksesi muuttuu. Etenkin Janssonin varhaisemmat maalaukset olivat hätkähdyttävän hienoja, samoin sodan aikaan syntyneet rohkeat piirrokset ja kansikuvat suomenruotsalaiseen pilalehti Garmiin. Espoon Emma on sekin eräretken arvoinen. Minulle kävi eteläafrikkalaisen William Kentridgen kohdalla samoin kuin chileläisen Alfedo Jaarin. Kun taiteilija ilmaisee olevansa poliittisesti sitoutunut, hyvän puolesta pahaa vastaan, odotan näkeväni luokatonta ja laskelmoitua julistamista. Nyt oli kuitenkin tarjolla järjen valoa. Siinä missä Jaar osoittautui hienostuneeksi, paljastui Kentridge myös hauskaksi. Esittelyvideo heti sisääntulon yhteydessä on ehdottomasti yksi näyttelyn teoksista. Ja dokumentin Kentridgestä ehtii nähdä Ylen Areenasta vielä hetken.

Kotikaupungissani Raumallakin tapahtui. Taidemuseon Biennale Balticum on vuosikymmenet esitellyt Itämeren alueen nykytaidetta. Teema on tällä kertaa poikkeuksellisen kiinnostava. Rikospaikka - Crime Scene käsittelee moraalia, oikeudenmukaisuutta, aktivismia, rikosta ja rangaistusta, eikä juuri anna taiteilijalle mahdollisuutta asettua yleisönsä yläpuolelle. Ja saatiinpa pikkukaupunkiin oma kulttuuriskandaalikin.

Uskaltauduin Raumalla myös mukavuusalueeni ulkopuolelle. Suoranaista extriimiä oli seurata äitini ja sisareni kanssa pitsimissin valintaa oikein pitkän kaavan mukaan. Takarivistä sentään, kun eteen ei mahtunut. Täältä löytyi se peruskansa, joka taidenäyttelyistä puuttui.

Köyhäilyteemalleni uskollisena suosin ilmaiskonsertteja maksullisten sijaan. Alppipuisto ja Espan lava ovat hienoja paikkoja tyhjätaskuisille musiikin harrastajille. 22 Pistepirkko osui otokseeni peräti kahdesti ja hurmasi molemmilla kerroilla. Nuori, synkkä ja nouseva Mirel Wagner oli komeaa kokea juuri Linnanmäellä, kun karusellit pyörivät ympärillä, ihmiset kiljahtelivat ja sateinen taivas oli pudota niskaan.

Dylanin kokeakseni minun piti kaivaa kuvettani, Kirjurinluotoon ei muuten päässyt. Ja vinhastihan vanha herra kähisi. Myös Rauma Bluesin portilla piti tarjota rahaa. Pakenin sinne ex tempore, kun vanhempani uhkasivat koko illan mittaisella tangomarkkinoiden finaalilla.

Jotten olisi täysin vieraantunut työstä, piti mökille lopulta kutsua oikea työmies. Isän vuosia sitten rakentamat tikkaat korvattiin ammattilaisen tekemillä. Peltiseppä kurvasi pihaan pakettiautolla, otti mitat ja tuli parin aamun päästä apurinsa kanssa asentamaan. Pari puhelinsoittoa, ei turhia palavereja, ei lätinää laatusertifikaateista. Homma hoitui, laatu oli itsestäänselvyys, hinta reilu. Tehtiin saman tien kaupat piippujen hatuistakin, joita tosin vielä odotellaan.

Ennen kaikkea käytin päivät kirjoittamiseen. Mutisin puoliääneen lauseitani ja kävelin ympäri mökin tuvan lattiaa. Runnoin valmiiksi ensimmäisen version pienestä romaanistani, jonka lähetin ohjaajani kannustamana kahden kustantajan hylättäväksi lomani lopuksi. Nimettömällä ja huonosti markkinoitavalla tuhertajalla on puolen prosentin todennäköisyys saada ketään kiinnostumaan käsikirjoituksestaan. Silti se, että omaehtoinen homma on ainakin jollain tavalla valmis, tuntuu hyvältä. Ja aina kun töissä sattuu paha päivä, lohtutulostan uuden version ja lähetän sen uudelle kustantajalle.

Ja pahoja päiviä tulee, on jo tullut. Kuten keväällä uumoilin, toimitusjohtaja haistoi ensimmäisenä tuulen suunnan ja pakeni virallista optimismia uhkuen uusiin mielenkiintoisiin haasteisiin. Pienempiä päälliköitä seurannee kohta perässä. Minun pitäisi kai huolestua, mutta syystä tai toisesta tunnen vain hilpeyttä.

Paluu miehestä resurssiksi ainakin vielä kerran.

Ainaisten yyteiden aiheuttamaa sotaväsymystä vaistoan jo muillakin. Strategiapuhetta powerpointilta lukeva kvartaalijohtaja, joka lietsoo henkilökuntaa vielä kerran riemumielin kohtaamaan tervehdyttämistoimet, järjestyksessä seitsemännet viiteen vuoteen, matkalla luvattuun maahan, on vaarassa saada Romanian diktaattorin Nicolae Ceaușescun kohtalon. Johtajan pyöritellessä lukuja ja organisaatiokaavioita elävän elämän touhu on lukuisten yyteiden, saneerausten, tervehdyttämisten, järkeistämisten ja pysyvän epävarmuuden myötä menettämässä täysin legitimiteettinsä työntekijöiden keskuudessa. Naureskellaan vaan ja puistellaan päitä herrojen touhulle.

Alkaako uusi karnevalistinen suhde työhön Nokiasta? Kun Microsoft ilmoittaa irtisanovansa 1050 työntekijää ja lakkauttavansa Oulun tuotantoyksikön, työntekijät eivät järjestäkään perinteistä iltapäivän ulosmarssia vaan taluttavat mäyräkoiria työpaikalleen ryydittämään kunnon pirskeitä. Ja sen sijaan, että luottamusmies Tiina Nortamo valittaisi kuinka kaikkensa antaneet tyrmistyneet työntekijät ovat nyt shokissa, hän kuvailee työntekijöiden olevan helpottuneita ja innoissaan siitä, että "nyt meillä alkaa uudet mahdollisuudet aukeamaan tämän jälkeen". Eli johdon strategiakalvoilla on alunperinkin pyyhitty takapuolta ja odotettu vain laillisia, uuden alun mahdollistavia potkuja.

Naurattaisi, ellei myös itkettäisi.

Sillä, oletko tehnyt työsi hyvin vai huonosti, ei ole ollut mitään merkitystä isojen geimeissä. Juuri mikään ei ole ollut itsestä kiinni. Päätökset irtisanomisista ja lakkauttamisista on tehty tavallisten puurtajien ulottumattomissa ja sellaisten pukumiesten toimesta, jotka eivät heitä koskaan ole tavanneetkaan. Mitä työntekijät voivat tällaisessa tilanteessa tehdä muuta kuin vitsailla ja vetää kaksin käsin kaljaa? Joukkovoimaa on hankala käyttää, sillä järjestäytymisaste on monilla aloilla alhainen. Myös järjestöjen kirjo laaja. Samaa työtä tekevät voivat pienelläkin työpaikoilla kuulua useaan eri liittoon, mikä vaikeuttaa yhteisten toimien suunnittelua.

Yksi keino tulee silti mieleeni. Siihen ei liittoja tarvita. Sen käyttämisestä työntekijät voivat sopia vapaasti keskenään. Sen laillisuutta tiukkapipoisin työnantaja voi kyseenalaistaa. Onnistuminen tosin edellyttää, että työpaikan toimintaa ylipäätään on tarkoitus jatkaa, Microsoft-Nokian tapauksessa siitä ei olisi apua. Se ei myöskään sovi töihin, joiden tekijät on helposti korvattavissa toisilla. Mutta monissa asiantuntijaorganisaatioissa, esimerkiksi omassa yrityksessäni, joka on sitoutunut toimittamaan asiakkaille tietyt palvelut, se toimisi pelottavan tehokkaasti.

Keino on tämä: koko porukka irtisanoutuu.

Mitä porukka vaatisi irtisanoutumisellaan? Ei mitään. Siinä sen idea. Irtisanoutuminen tarkoittaa vain karuja, hallittuja hyvästejä. Työntekijät työskentelisivät tavalliseen tapaan irtisanomisajan loppuun ja pakkaisivat sitten kimspunsa ja kampsunsa, astelisivat työkkäriin ja saisivat maksimissaan 90 päivän karenssin ennen kuin alkaisivat saada työttömyyskorvausta.

Ellei työnantajalla sitten ole viisautta tehdä tarjousta, josta on mahdotonta kieltäytyä. Kaikille työntekijöille, ei vain suosikeille.

Idealistista? Ehkä. Liikaa mökillä vietettyjä yksinäisiä iltoja? Ehkä. Horjuuko henkinen tasapainoni paineen alla? Ehkä, mutta onko sillä tässä karnevaalissa väliä? Mutta kyllä, kyllä minä haluaisin nähdä tämän tapahtuvan käytännössä, esimerkiksi kun joku iso it-talo seuraavan kerran ryhtyy yt-taloksi.

Itkettäisi, ellei myös naurattaisi.

Lähde:
Sarjari, P ja Valtavaara, M. (30.8.2014). Ohi on -tunnelma Oulussa. Helsingin Sanomat.

Muita lomakirjoituksia:
Matka (22.8.2013)
Toisenlainen loma (20.7.2012)
Loma (12.8.2011)