lauantai 19. joulukuuta 2009

Työttömän joulu

Olen viime ajat noudattanut vastikkeellisen työttömyysturvan saamisen ehtoja, eli hakenut aktiivisesti työtä.

Olen toki koko ajan tasaisin väliajoin lähetellyt hakemuksia, ja siis myös tottunut siihen, ettei vastauksia tule tai että ne ovat lyhyitä ja vakiomuotoisia.

Muutama viikko sitten minut kutsuttiin yllättäen puhelinhaastatteluun. Haastattelussa kangertelin, joten suorastaan hämmästyin, kun minulta pyydettiin työnäytettä. Bloggaaminen ja moni muukin asia jäi, kun pakersin tehtävän parissa aamuista alkuöihin.

Toinen haastatteluun talsin torstaiaamuna. Ei mennyt nytkään hyvin, mutta paremmin kuin puhelimessa. Työlleni annettiin arvoa. Ilmapiiri oli jopa iloinen. Mahdollinen tuleva pomoni vaikutti älykkäältä, rehelliseltä ja huumorintajuiselta, kokonaan virallisesta bisnesjargonista vapaalta. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta edettyäni loppusuoralle oli vaikea kokonaan olla suunnittelematta mielessään jo uutta tulevaisuutta. Joulun yli meitä kandidaatteja ei kiusattaisi, vaan puhelimen luvattiin soivan jo seuraavana päivänä.

Eilen luulen saaneeni häviävän aavistuksen siitä, miksi sodan käyneen sukupolven miehet olivat niin työhulluja kuin olivat. Siis ainakin ne, jotka eivät langenneet huumeisiin tai viinaan.

perjantai 11. joulukuuta 2009

Leikkauksia 6!



Ammattiyhdistysliike torpedoi kaikkein huono-osaisimpien aseman kohentamisen vaatimalla perusturvan koplaamista ansioturvaan. Poliittinen vasemmisto on täysin sekaisin. SDP:n työläistaustainen kansanedustaja Valto Koski peruu äkisti perusturvan korottamista vaativan lakialoitteensa, ja inhimillisimmät demarit lipeävät Erkki Tuomiojan johdolla Ei riitä! -kampanjaan, joka ajaa 120 euron kuukausikorotusta perusturvaan.

Mainostoimisto Bobin "paviaaneilla" olisi nyt ainutlaatuisen propagandatempun paikka. EK voisi julistaa päivän mittaisen yleisen työsulun kaikkein huono-osaisimpien aseman kohentamisesi. Syntyisi todennäköisesti valtava kansanliike, johon suurin osa ay-liikkeen rivijäsenistäkin liittyisi vastoin johtajiensa toivomusta. Kun työnantaja ja oikeisto hoitaisivat prekaarien asiat kuntoon kokonaan ohi nolatun ay-liikkeen, ei ajatus Sauli Niinistöstä työväen presidenttinäkään enää kuulosta absurdilta huumorilta.

Ei riitä! -kampanjaan voi muuten liittyä täältä.

Lähteet:
A-zoom. (27.11.2009). YLE TV1. http://areena.yle.fi/video/581717
Pohjanpalo, O. (3.12.2009). Työttömän päiväraha ei nouse. Helsingin Sanomat.
Hillamo, H. & Hiila, H. (4.12.2009). Sata-komitean ei annettu auttaa huono-osaisia.
http://www.tuomioja.org/ (Kirjoitus: Perusturvan parantaminen vaatii kaikkien yhteistä tahtoa)

torstai 10. joulukuuta 2009

Käytännön eloonjäämisohjeita

Kaikki ei ole itsestämme kiinni, vaikka puolivillaiset elämäntaidon opettajat ja bisnesgurut niin esittäisivätkin. Globaali talous voi romahtaa ja viedä pienet bisneksemme mennessään, ydinvoimalaonnettomuus voi tehdä kotimme asuinkelvottomaksi. Aggressiivinen syöpä voi yllättää keskikesän juhlassa ja tappaa syksyn tullen, kuten kävi eräälle elämänsä moitteettomasti suunnitelleelle ystävälleni.

Olemme myös monin tavoin geeniemme, kulttuurimme ja kasvatuksemme tuotetta. Etenemme valmiiksi tallottuja uria deterministisemmin kuin tulemme ajatelleeksi. Poliisien lapsista tulee poliiseja, rosvojen lapsista rosvoja. Omista rajoistamme näemme huonosti ulos.

Uskon silti, että voimme vaikuttaa moniin todennäköisyyksiin, joilla asiat meille tapahtuvat tai jäävät tapahtumatta. Joku ON meistä itsestämmekin kiinni vaikkei kaikki olisikaan. Seuraassa ryhdyn saarnamieheksi. Olen yrittänyt koota yhteen sellaisia konkreettisia, koulutukseen, työsuhteen valintaan, työn tekemiseen ja työn ulkopuoliseen elämään liittyviä valintoja, joita tekemällä voimme edistää elämänhallintaamme.

Ota "viisauksia" arvioidessasi huomioon, että niiden antaja sai potkut työstään jo ajat sitten, ja ettei hän vastaa noudattamisen seurauksista sinunkaan tapauksessasi.

perjantai 4. joulukuuta 2009

Hidastamalla elämänhallintaan?

Monet meistä kiirehtivät koko ajan. Töissä yritämme vimmatusti tehdä kahta asiaa yhtaikaa. Kolmas kuikuilee sermin takaa, neljäs kännykässä, viides pompahtaa sähköpostitse. Touhuaminen ei rajoitu työntekoon vaan vapaa-aikanakin pitää suorittaa. Elämästä on saatava kaikki irti. Omat ja lasten harrastukset, yhteiset aamu- ja iltapalat (jos niitä enää on) ja lomamatkat tehdään yhä aikataulutetummin. Marraskuussa joulupukki avaa uuden rintaman ostoparatiisien tuli(ais)helvettiin. Sairastuminen vapauttaa meidät, tosin usein vain siksi hetkeksi, että ehdimme antaa hätäisen haastattelun arvomaailmme pysyvästä muuttumisesta. Jo kohta jatkamme vanhaan tapaan. Eläkeläisetkään eivät poistu tayloristisesta suorittamisesta vaan tuskailevat, ettei koskaan ole kiireempi ollutkaan.

Minäkin tunnen itseni levottomaksi. On ollut hätkähdyttävää huomata, etten puolen vuoden työttömyydenkään jälkeen pysty keskittymään mihinkään kunnolla. Jään aamulla jahkailemaan vaihtoehtojen välillä, lamaannun ja päädyn illalla syyllisenä tuskailemaan, etten ole saanut ainuttakaan edistetyksi. Pelkään koko elämän tuhraantuvan tolkuttomaan touhuamiseen. Olemme saavinamme kovasti aikaan, mutta kun jotain viimein pitäisi jälkipolville muistella (mikä sinänsä on turha vaiva, koska kiireinen kodinhoitaja, joka huolehtii meistä vielä kiireisimpien sukulaistemme sijaan, ei kuitenkaan ehdi kuunnella), mieleemme ei tulekaan mitään erityistä. Muistamme vain itse kiireen. Vielä letkuissa maatessamme olisi kiirehdittävä: paikka olisi vapautettava jonossa seuraavalle.

Helpottaisiko tietoinen hidastaminen levottomuuttamme?

lauantai 28. marraskuuta 2009

Leikkauksia 5!


Hupia taas. Ja kunnei itsellä leikkaa, pihistellään fiksummilta.

Alkuperäinen välähdys Osmo Soininvaaran blogissa: http://www.soininvaara.fi/2009/11/20/myykaa-heti/.

(Anteeksi korealaisilta, joilla kait vielä menee hyvin.)

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

The organization man is out, the flexible woman is in?

Katsastin viikonloppuna Ars Fennica -ehdokkaat ja sveitsiläisen mediataiteilijan Pippilotti Ristin näyttelyn.

Osa Kiasman töistä oli vaikuttavia erikseenkin, mutta erityisen vaikuttava oli kokonaisuus, joka vertautui mielessäni työn uuteen asetelmaan, jossa joustavat ja koulutetut naiset syrjäyttävät meidät pökkelömiehet.

Alakerran, joka sekin toki oli länsimaalaisittain toisiksi ylin, huoneet oli varattu enemmän tai vähemmän angstisille äijätaiteilijoille; Matti Kalkamolle, Mika Karhulle, Jyrki Riekille ja Petri Yrjölälle. Palkinnon vei porukan positiivisimpana Jussi Kivi.

Yläkerrassa vastaan vyöryi Pippilotti Ristin myönteistä energiaa tursuava Elixir-universumi. Ristin hitaasti lipuva ääni- ja kuvavirta olivat paitsi hyvin feminiinisiä myös täysin keinotekoisia. Vaikutelma oli osin aiotun rauhoittava, mutta minun mieleeni kokonaisuus toi myös todellisuuden rososta irronneen synteettisen konsulttipuheen. Ja koska miehenä olen halunnut uskoa edes johonkin itseäni parempaan, naispuolisen yrityskouluttajan kohtaaminen "maailman katolla" tuntui aivan erityisen haastavalta.

Onneksi myös elämänkumppanini vierasti Ristin etäännytettyä luontoelämystä. Häneen Jussi Kiven urbaanin tutkimusmatkailu vetosi enemmän. Hän ihmetteli myös, miten Rist oli naisena jaksanut viettää tuhansia tunteja tietokoneellaan työstäessään näyttelykokonaisuutta. Mediataideteokset ovat usein ryhmätyötä, joten jäin pohtimaan, olisiko Ristilläkin apunaan tekniikan "poikia", työmuurahaisia, jotka hoitavat hänen puolestaan nämä tylsät hommat.

Tällaista nykytaide on mielestäni parhaimmillaan. Itseilmaisusta en yleensä kovin paljon innostu. Olen alkanut epäillä, ettei ainakaan minulla ole sellaista sielua, jota pitäisi jollain erityisellä tavalla tuoda esiin.
Ajattelen pikemminkin samoin kuin kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan: "Taide samoin kuin tutka toimii niin sanoakseni 'ennakkovaroitusjärjestelmänä'. Se antaa meille mahdollisuuden havaita sosiaalisia ja psyykkisiä kohteita niin hyvissä ajoin, että ehdimme valmistautumaan selviytymään niistä." (McLuhan, 18 - 19) Uhkiin varautumisen jatkoksi lisäisin omaan määritelmääni myös erilaisten myönteisten mahdollisuuksien kartoittamisen. Niitäkin toivottavasti sentään on.

Pippilotti Ristin näyttely on avoinna itsenäisyyspäivään ja Ars Fennica 10.1.2010 saakka.

Lähde:
McLuhan, M. (1984). Ihmisen uudet ulottuvuudet. Juva. WSOY.
(Alkuteos: Understanding Media: The Extensions of Man. 1964).

tiistai 24. marraskuuta 2009

Välitilinpäätös

Olen parin viime kuukauden ajan kirjoittanut muuttuvasta työstä. Aluksi ihmettelin työn tekemisen tarkoitusta yleensä. Työnteon lyhyen historiikin kautta etenin uuteen talouteen ja uuteen työhön. Viimeisimmissä teksteissä olen pohtinut mahdollisuuksiamme hallita elämäämme uudistuvassa työelämässä.

Olen koonnut kirjoitukset linkkilistaksi tämän sivuston oikeaan "palkkiin". Kootut tyäjutut -otsikon alla ne ovat nyt luettavissa alkuperäisessä rakenteessaan. Koska olen pyrkinyt tekemään blogikirjoitukset itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, kronologinen lukija tuskastunee paikoin asioiden toistelemiseen. Toivon, ettei toisto tee lukemisesta kohtuuttoman puisevaa.

Kokonaisuus ei ole millään muotoa valmis, vaan kirjoitukset elävät. Vastaanotan enemmän kuin innokkaasti kommentteja kaikkiin teksteihin. Vaihdan mielelläni kärkevätkin kantani edustamiisi tuoreempiin ja perustellumpiin.

perjantai 20. marraskuuta 2009

Uusi ihminen?

Uudelta työntekijältä kaivataan ainakin seuraavia ominaisuuksia:

- Hän on erityisalansa huipputaitaja, joka hämmästyttää yleissivistyksellään.
- Hän on ennakkoluuloton nuori, jolla on vuosien työkokemus.
- Hän on innokas tiimitekijä, mutta samalla itsenäinen näkijä.
- Asiakkaan kohdatessaan hän on tinkimätön neuvottelija, mutta samalla mainio tunnelman kohottaja.
- Kilpailijan kohdatessaan hän on aggressiivinen mies.
- Työnantajaansa kohtaan hän on joustava nainen.
- Uudet tekniset vempaimimet hän kohtaa innokkaan lapsen tavoin.
- Fyysisesti hän on mies, koska nainen saattaa raskauden takia jättää työnsä.
- Hänellä on perhe, mikä ei kuitenkaan estä häntä tekemästä pitkää työpäivää, tarvittaessa kotona.
- Hän sitoutuu koko sielullaan yrityksen tavoitteeseen, eli osakkeenomistajien voiton maksimointiin.
- Saavuttaakseen yrityksen ja omat tavoitteensa hän on valmis ottamaan riskejä, henkilökohtaisiakin.
- Hän kokee pätkätyösuhteet, epäsäännölliset työajat ja jatkuvat organisatoriset ja tekniset muutokset myönteisinä haasteina.
- Hän elää luontevasti useita identiteettejä samanaikaisesti.
- Hän ei kieriskele musertavissakaan tappioissa vaan suuntaa välittömästi innolla kohti uusia haasteita.
- Hän ei työskentele saadakseen vapaa-aikaa vaan valmentautuu vapaallakin työhönsä. Hän latautuu, opiskelee, seuraa alansa kehitystä, huolehtii fysiikastaan ja ulkoisesta olemuksestaan.

Asetetut toiveet ovat niin suuria ja ristiriitaisia, ettei minkäänlainen lahjakkuus, koulutus tai kokemus auta meitä niitä täyttämään. Opportunistinen sopeutuminen saattaakin tuntua ainoalta tavalta pitää aloite käsissämme. Strategiaksemme jäisi kaikkien mahdollisuuksien pitäminen avoimena mahdollisimman pitkään. Keskittyminen tiettyihin taitoihin, sitoutuminen tiettyihin ihmisiin tai juurtuminen tiettyyn paikkaan pelottaa, sillä jos valitsemme yhden, jäämme ehkä vaille toista. Sen sijaan käytämmekin hyväksemme kulloistakin tilannetta välttyäksemme itse hyväksikäytöltä (ks. Siltala, 363).

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Asennetta työhön: Personal development

Vaikka huippuosaajuus ja markkinointitaidot tarjoavat meille menestymisen mahdollisuuksia muuttuvassa työssä, motivaatio-ongelmiin ne auttavat huonosti. Moni kokee laiminlyövänsä perhettään tai ystäviään tehdessään pitkää päivää. Toinen kamppailee jaksaakseen informaatiotulvassa. Kolmatta mietityttää vierasmääritteisen työnsä epämääräiset tulokset. Kesken ennätyksellisen tulosjulkistuksen hän harhautuu pohtimaan, onko ympäristöuhkien, ylituotannon ja eriarvoisuuden maailmassa todellista tarvetta hänen tekemälleen asialle. Ongelma ei koske enää pelkästään asetehtailijoita, mainosmaakareita tai moottoriurheilijoita. Mitä abstaraktimmaksi itse työ muuttuu, sitä hankalampaa meidän muidenkaan on vastata kysymykseen työmme perimmäisestä tarkoituksesta.

Jottei se pääsisi unohtumaan (tai muistumaan), kiiruhtaa moni työnantaja tarjoamaan motivaatiovalmennusta, jolla työntekijä yritetään saada sisäistämään johdon asettamat visiot ja missiot ja vakuuttumaan siitä, että hän on mukana jossain paljon suuremmassa ja tärkeämmässä hankkeessa kuin vain omassa työssään.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Kouluttautumalla elämänhallintaan?

Meille, jotka emme elä pääomatuloilla, näyttäisi laadukas koulutus tarjoavan elämänhallinnan mahdollisuuksia.

Tutkinnon suorittaminen on Richard Sennettin mukaan perusteltua ainakin taloudellisesti. Yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa hän näkee tapahtuvan "merkittävän tulonsiirron vähemmän ammattitaitoa omaavilta keskiluokkaisilta työläisiltä pääoman omistajille ja uudelle teknologiselle aristokratialle" (ks. Sennett, 93 - 94) Teollista yhteiskuntaa hallinnut ajatus, jossa yksilö sai kerran koulutuksen johonkin työhön, jossa hän sitten työskenteli loppuelämänsä yhdeksästä viiteen, ei enää päde.

Uusi työ tarjoaa huikeampia näkymiä kuin ennen, mutta vaatiikin enemmän. Globaalissa kilpailussa vain maailman paras on kyllin hyvää ja olemassaolon oikeutus ansaitaan kvartaaleittain. Työssä vaaditaan yhä useammin sekakompetensseja. Enemmän tapahtuu ihmisten välillä ja vähemmän sorvin ääressä. Ammattitutkinto ei riitä - tarvitaan myös korkea yleissivistys, joka jyrää pelkkiä ammattitutkintoja hanttihommien syrjäytyessä kokonaan. (ks. Siltala, 157)

perjantai 13. marraskuuta 2009

Leikkauksia 4!


Ylen MOT-ohjelma käsitteli 2.11. työttömien palkatonta työtä ja kouluttamista.

Ohjelmassa arvioitiin, että ilmaista työharjoittelua teki viime vuonna 320000 ihmistä, kun laskettiin yhteen ammattikorkeakoululaiset, ammattikoululaiset, työvoimapoliittisen ammatillisen aikuiskoulutuksen kautta harjoittelevat sekä työllistämistuella tai työmarkkinatuella harjoittelevat.

Hurja luku, jonka arvelin nostavan valtavan myrskyn tiedotusvälineissä. Keskustelua käytiin kuitenkin lähjinnä vain ohjelman omilla sivuilla. Sikainfluenssa ja verotiedot kiinnostivat mediaa enemmän kuin orjuuden rantautuminen suomalaiseen arkeen.

torstai 12. marraskuuta 2009

Elämänhallinnan neljäs ja ylin taso: pääoman omistaminen

Pelkällä suhdanneherkällä osaamisella on vaikea saavuttaa pysyvää elämänhallintaa. Juha Siltala näkee elämänhallinnan saavuttamisen vaikeutuneen myös siksi, että yrityksen voitot, jotka ennen jaettiin henkilöstön kesken tai investoitiin tuotannon kehittämiseen, jaetaan nykyään osinkoina sijoittajille (ks. Siltala, 131). Tämän vuoksi työelämä on muuttunut eräänlaiseksi nollasummapeliksi, jossa toisen voitto on toisen tappio, vaikka kakku kokonaisuudessaan kasvaisikin. Useimmille huippuosaajuuskin takaa vain kohtuullisen ansiotason.

Pääomatuloilla eläminen näyttäisikin tarjoavan parhaat elämänhallinnan edellytykset. Muiden tuottavuutta tehostava sijoittaja voi pysyvämmin hallita ajankäyttöään ja tekemisiään kuin työntekijä, joka myy työtään globaaleille markkinoille.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Elämänhallinnan kolmas taso: osaaminen

Osaaja on ainakin tilapäisesti voittoisa sinnittelijä. Hänen tietojaan ja taitojaan halutaan työmarkkinoilla aidosti, joten hänellä on tinkimisvaraa työnantajiin. Osaaja voi valita kenelle ja millä ehdoin työskentelee. Toisin kuin sinnittelijälle, hänelle omistusasuminen ei ole enää keskeinen haaste. Hän voi tyytyä asumaan vaikka rennosti vuokralla, kunhan asunto ja sen sijainti muuten vastaavat hänen kulloisiakin tarpeitaan.

Aika on rahaa ja raha on aikaa. Osaaja voi sinnittelijää paremmin päättää ajankäytöstään. Tämä on Maija-Riitta Ollilan mukaan keskeistä, sillä ilman omaa aikaa ei ole omia ajatuksia, eikä ilman itsenäistä ajattelua mikään muukaan ole omaa, ei varsinkaan aika. Ollilan mukaan taistelemme siis itsenäisyydestämme ja itsemääräämisoikeudestamme, kun tappelemme itsellemme omaa aikaa tai vapaa-aikaa. (Ollila, 373) Viisas osaaja sijoittaa saavuttamaansa taloudellista turvallisuutta siis myös joutilaisuuteen. Laakereillaan lepäämistä muuttuva työelämä ei salli, mutta hetkittäinen luova joutilaisuus on tarpeen, jos osaaja haluaa syventää ymmärrystään ja tehdä tilaa luovuudelle myös jatkossa. Aktiivisen joutilaisuuden merkityksen ymmärtävät myös osaajista kamppailevat työnantajat, jotka pyrkivät tarjoamaan puitteita perehtymiselle ja luovalle hulluudelle myös työajalla.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Elämänhallinnan toinen taso: sinnittely

Poikkesin TE-keskuksessa ensimmäisen kerran kesän jälkeen. Tämä toinenkin käyntini oli lyhyt ja asiallinen niin jonottamisen kuin asioinninkin puolesta. Olisin halunnut keskustella pitempäänkin, muun muassa siitä mitä tapahtuu, jos kauppaan vaikkapa tässäkin blogissa esiteltyjä pilapiirroksia jollekin julkaisulle. Hommat, joita tehdään omissa tiloissa ja omalla ajalla, ja josta saadaan palkan sijaan palkkio, ovat virallisessa työnhaussa ongelmallisia. On esimerkiksi vaikea kirjata työttömyysturvahakemukseen milloin ja kauanko on varsinaista työtä tehnyt. Viranomaistulkinta päätoimiseksi yrittäjäksi suistaisi turmioon eli veisi koko työttömyysturvan. Sovittiin vain uusi aika, pitkälle keväälle. Virkailija antoi kuitenkin puhelinnumeroin, josta saanen selvyyttä kysymyksiini.

Helpotuksekseni en siis vielä päätynyt tarkoituksettomaan pakkotyöhön tai -koulutukseen. Kuulun siis edelleen elämänhallintaan pyrkivistä ryhmistä suurimpaan, eli sinnittelijöihin.

Sinnittelijä elää jatkuvassa toivossa ja pelossa. Hänellä on tietoja ja taitoja, joita hän aktiivisesti ponnistellen ainakin välillä onnistuu kauppaamaan. Hän selviää juuri ja juuri juoksevista menoistaan, muttei ansaitsee riittävästi voidakseen irrottautua päivittäisistä rutiineista pitemmäksi aikaa. Hän on arjen jonglööri, yksinhuoltajaäiti, pätkätyöläinen, pienyrittäjä, joka parhaansa mukaan ratkoo ongelmia siinä tahdissa, kun niitä hänen tielleen putkahtelee.

maanantai 9. marraskuuta 2009

Elämänhallinnan ensimmäinen ja alin taso: putoaminen

Elämänhallinnan asteikolla alimmas sijoittuu putoaja. Hän on ihminen, joka pyrkii tai jota viranomaisvetoisesti kannustetaan menestykseen työmarkkinoilla, mutta jolla ei ole markkinoiden kaipaamia ominaisuuksia, tietoja tai taitoja. Hän ei enää itse voi suunnitella elämäänsä vaan viranomaiset ja työnantajat suunnittelevat sen hänen puolestaan. Hänen osakseen jää rangaistuksen uhalla totella. Äärimmillään hänen on minimitoimeentuloa saadakseen otettava vastaan mitä työtä tai koulutusta tahansa milloin, missä ja millä ehdoin tahansa. Ohjeita odotellessa hänen aikansa kuluu erilaisiin anomuksiin vaadittavien selvitysten tekemisessä.

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Elämänhallinnan neljä tasoa

Elämämme mittaisessa päättymättömässä kamppailussa, jonka tilanne vaihtelee koko ajan, hahmotan neljä elämänhallinnan tasoa. Ne ovat alimmasta ylimpään: putoaminen, sinnittely, osaaminen ja pääoman omistaminen.

Sijoittuminen tällä asteikolla ei suoraan vertaudu yksilön asemaan organisaatiossa. Muiden laatimaa minuuttiaikataulua vuorokauden ympäri noudattava toimitusjohtaja voi kokea hallistevansa elämäänsä vähemmän kuin tarvittaessa työhön kutsuttava osa-aikainen työntekijä. Johtajan asema velvoittaa niukkenevana vapaa-aikanakin tietynlaiseen käyttäytymiseen. Kantaakseen vastuuta yhteisönsä menestymisestä hän toteuttaa vähemmän kärkkäästi sisäsyntyisiä impulssejaan, jolloin itseilmaisusta saattaa tulla vuosikausiksi todellisiin tai kuviteltuihin ennakko-odotuksiin vastaamista. Vasta eläkkeellä moni johtaja löytää sisäisen isoisänsä.

Raha määrittää sen sijaan keskeisesti asemamme elämänhallinnan asteikolla.

torstai 5. marraskuuta 2009

Kolmas valintamme: onko työ sisältö vai väline?

Ellemme työskentele pelkästä tottumuksesta, meitä motivoi joko työ itsessään tai työskentelyllä saavutettavat muut asiat.

Kutsumustaan seuraavalle ajatus työntekijöiden ja työnantajien välisestä intressiristiriidasta on aika vieras. Hänen mieltään eivät myrkytä muiden palkat tai optiotulot. Hänelle riittää tieto oman työn tarpeellisuudesta. Menneinä aikoina hän oli usein nainen. Tyypillisesti hän on työskennellyt sairaaloissa, kouluissa tai vapaaehtoistöissä. Tarpeellisuuden ansiosta hän on kestänyt ainakin jonkin verran työnsä haittapuolia, kuten tulosvastuuta, kokouksia, raportointeja ja jatkuvia säästöjä. Kutsumustyöntekijät raatavat toisten hyväksi pyytämättä välttämättä muuta palkkaa kuin oikeuden palvella muita. (ks. Siltala, 31 - 33) Kun sairaanhoitajat kysyivät Juhani Seppäseltä syytä palkkansa huonouteen, Seppänen keksi vain yhden kunnon vastauksen. "Teidän työnne on järkevää, perusteltua ja välttämätöntä. Sen vuoksi te teette sitä silläkin korvauksella millä teette. Ja siksi te saatte niin huonoa palkkaa." (Seppänen, 75)

keskiviikko 4. marraskuuta 2009

Toinen valintamme: puolesta vai vastaan?

Ruuhka on säännöllinen mielenosoitus vallitsevan järjestelmän puolesta.
(Aleksi Ahtolan aforismi Helsingin metron seinässä helmikuussa 2008)
Monet menevät massan mukana kummemmin ajattelematta. "Kaikkihan niin tekevät" on riittävä perustelu. Tämä on usein järkevää. Uudessa maassa tai työssä on aluksi viisainta seurata kokeneempia ja toimia suunnilleen heidän tavallaan. Vasta ynmmärryksen kartuttua kykenemme kyseenalaistamaan.

Viisas valintamme voi tämänkin jälkeen olla mukautuminen. Jos koemme kaiken olevan hyvin, kapinalta puuttuu syy. Tingimme myös usein pienemmissä periaatteissamme edistääksemme suurempia. Pokkuroimme esimerkiksi hölmönä pitämäämme pomoa pitääksemme työmme ja elättääksemme perheemme. Välillä noudatamme järjettömiä pykäliä vain välttääksemme ikävyyksiä. Meidän työttömien kannattaa oman etumme nimissä selvittää kuinka paljon ja minkälaista työtä tai koulutusta voimme ottaa vastaan tukia menettämättä tai byrokratiahelvettiin joutumatta.

Joskus hetken halu päästä helpolla voi kuitenkin pitemmän päälle johtaa entistä suurempiin vaikeuksiin. Otamme vielä lasillisen, ja päädymme alkoholismiin. Siirrämme lenkkeilyn aloittamista, ja päädymme ohitusleikkaukseen. Pakenemme lentokoneella pimeyttä Phuketiin ja päädymme ilmastokatastrofiin. Tällöin sovinnaisuus on ansa.

tiistai 3. marraskuuta 2009

Ensimmäinen valintamme: mukana vai poissa?

Työttömyyteni on kesälomineen kestänyt neljä kuukautta. Olen taantumasta huolimatta päässyt hakemaan kiintoisiakin töitä. Haastatteluun minua ei kuitenkaan ole kutsuttu kertaakaan. Epäilen että iän takia, vaikken tietysti voi olla varma. Levottomana odotan lähestyvää ilmoittautumista TE-keskuksessa, jossa pelkään kannustettavan yrittäjyyteen ilman kunnollista liikeideaa, tai mahdollisesti kurssille opiskelemaan ansioluettelon laadintaa. Pakkotyöhön tuskin sentään vielä joudun.

Alkuaikojen varovainen optimismini on jonkin verran järkkynyt. Monen ikäiseni, lähtöruutuun palautetun lailla pohdin, joudunko viettämään viimeiset työvuosikymmeneni raakkina työnantajien ja viranomaisten armoilla. Myös nuoremmat pätkä-, ketju-, silppu- ym. töihin tai päättymättömiin yt-neuvotteluihin juuttuneet tuntevat jatkuvaa levottomuutta. Harmin aiheita löytyy tukevasti työllisillekin: pomo on epäreilu, työkaverit tylsiä, ura tökkii, työ edistää vain eriarvoistumista, kerskakulutusta ja/tai ekosysteemin luhistumista.

Miksemme voisi tehdä kuten mainosmies Vatanen Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi -romaanissa: hypätä selityksittä oravanpyörästä? Miksemme lakkaisi teeskentelemästä tyhmempää kuin olemme? Miksemme ryhtyisi aidoksi, sitoumuksista vapaaksi itseksemme? Sitoutuminen on aina luopumista. Miksi sitoutuisimme?

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Voimmeko valita?

Aloitin blogin hämmästelemällä työskentelymme syitä. Jatkoin tarkastelemalla työtä historiallisena ilmiönä. Päädyin pohtimaan oman aikamme taloudellisten ja teknologisten muutosten vaikutusta työntekoon. Korostukseni oli ja on jatkossakin ns. uudessa, luovassa työssä.

Jatkossa keskityn kuitenkin yksilöön. Pystymmekö talouden ja työn oikukkaissa muutoksissa vaikuttamaan kohtaloomme ? Millaisia valintoja voimme tehdä? Mihin meidän tulisi pyrkiä?

Aloitan valitsemisen mahdollisuudesta yleisesti.

Ainakin näennäisesti globaali, digitalisoituva työ näyttää tarjoavan meille etuoikeutetuille sellaisia mahdollisuuksia toteuttaa itseämme, etteivät vanhempamme edes unelmoineet moisista. Mahdollisuuksien moninaisuus saattaa jopa uhata identiteettiämme. Miten saavutamme tai säilyttämme sisäisen johdonmukaisuutemme, kun toisaalta emme voi enää olla varmoja juuri mistään. Valitsemista ei yhtään helpota se, että kohtaamme jatkuvasti useita keskenään ristiriitaisia odotuksia, jotka tunnustamme periaatteessa kaikki moraalisesti velvoittavaksi. Esimerkiksi perhe-elämän ja työelämän vaatimuksiin olemme sitoutunut vapaaehtoisesti, ja moraalimme vaatii sitoumusten täyttämistä.

perjantai 30. lokakuuta 2009

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Ruumiin kontrollista mielivaltaan

Työnantajalle päätettään tuijottava aivotyön ammattilainen tuottaa päänvaivaa. Miten hallinnoida, organisoida ja kontrolloida hänen työtään? Hyvin erilaiset aivotyön muodot; projektisuunnitelman laatiminen, 3D-grafiikan tekeminen, ohjelmistosuunnittelu tai vaikkapa kirjan kirjoittaminen, näyttävät kaikki ulospäin kutakuinkin samanlaiselta: ihminen tuijottaa näyttöpäätettä pöydän ääressä ja (mahdollisesti) hypistelee hiirtä ja näppäimistöä. Ulkoapäin on lähes mahdotonta päätellä, keskittyykö työntekijä aidosti hänelle osoitettuun tehtävään, vai vaeltelevatko hänen ajatuksensa muissa asioissa. Kun perinteiset työnkuvatkin ovat pitkälle kadonneet, on vaikea arvioida sitäkään, mitä työntekijän kullakin hetkellä edes tulisi tehdä. Sähköpostien kirjoittelu, veppisurffailu, pelien pelaaminen ja käytäväpalaveeraaminen ovat monille olennainen osa työtä.

Tarvitseeko uuden ajan luova osaaja valvovaa silmää ollenkaan? Eikö kyttääminen pikemmin itsessään laske motivaatiota? Voitaisiinko siitä luopua? Tuskinpa. Kontrollia tarvitaan ymmärtääkseni ennen kaikkea siksi, että tuottavuuden kasvua vaaditaan uudessa taloudessa enemmän kuin koskaan. Työn tilaaja ja sijoittaja haluavat välitöntä näyttöä siitä, että saavat vastinetta rahoilleen.

Teollisen ajan keinot, muodolliset hierarkiat, käskytys ja yhtenäinen työaika soveltuvat kuitenkin huonosti uuden työn tehostamiseen. Mennyt maailma rakentui Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen mukaan kahden toisiaan täydentävän "hallintomallin" varaan. Työvoiman fyysinen hallinnointi tapahtui kurin avulla määrätyissä tiloissa, kuten tehdas, toimisto, koulu, sairaala tai vankila. Hyvinvointivaltio puolestaan huolehti kurilla kontrolloidun työvoiman syntyvyydestä, kasvatuksesta, terveydestä, tavoista ja tottumuksista. (ks. Holvas, 112)

Ulkoista käyttäytymistä liikaa valvottaessa valvottava on kuitenkin vaarassa vaipua kyyniseen opportunismiin, jolloin hän ei enää ole tuottava. Hän saattaa myös paeta yksityisiin haavemaailmoihinsa, muuttua akateemiseksi versioksi "Hollywoodin tarjoilijasta", joka tekee loputtomasti väliaikaista työtä, pyyhkii pöytiä ja kantaa astioita, koska kuvittelee itsensä aina tulevaisuuden parrasvaloihin (ks. Holvas, 28). Kun arjessa ennen havaittiin ongelma, työporukka korjasi sen. Työporukan hajottua Hollywoodin tarjoilija, yksilö, sivuuttaa havaitsemansa ongelman, sillä hän mieltää tilanteensa vain tilapäiseksi, hänhän on oikeastaan ihan toisen alan osaaja. Pahimmillaan hän taantuu aloitteettomaksi tottelijaksi, joka välttää tekemästä mitään ilman ylhäältä tulevaa nimenomaista ohjetta.

Hyvän huonon esimerkin liiallisen valvonnan seurauksista antaa vaikkapa Mike Judgen suuren IT-yrityksen hierarkkista työkulttuuria ironisoiva elokuva Konttorirotat (Office Space). Eräässä kohtauksessa pomotteluun kyllästynyt päähenkilö, hypnoosin kautta estoistaan vapautunut tietokoneohjelmoija pamauttaa hiostamaan tulleille konsulteille päin naamaa työskentelevänsä "oikeasti" vain noin 15 minuuttia viikossa. Kaikki muu on teeskentelyä. (Judge)

Aivotyövoiman hallinta, kontrolli ja ohjaus eivät Holvaksen ja Vähämäen mukaan enää toimi tehdastilaan asetetun tuottavan ruumiin ja hyvinvointivaltioon sijoitetun väestön ruumiin uusintamien kautta. Informaatioajassa on tarve siirtyä vanhasta fyysistä työtä koskeneesta taylorilaisesta kysymyksestä "voisivatko työntekijän raajat liikkuva vielä optimaalisemmissa kaarissa?" henkisempään kysymykseen: "voisivatko työntekijän tunteet liikkua vielä optimaalisemmissa kaarissa?" (Himanen, 104). Teknologian kehityksen avustamana siirrymme aineettoman, henkisen ja kommunikatiivisen työvoiman hallinnointiin tietona ajassa.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Tulevaisuus on naisten?

Muuttuva työ vaatii fyysisen voiman sijaan henkistä joustavuutta, monialaisuutta ja vuorovaikutustaitoja, eli stereotyyppisesti feminiinisinä pidettyjä ominaisuuksia. Myös pienten lasten hoitaminen valmentaa poukkoilevaan avokonttorityöskentelyyn mennen tullen kapiaisen sokeaa tottelemista paremmin. Kun naisella yhä useammin on miestä korkeampi koulutuskin, hänen luulisi voivan valita töistä parhaat päältä.

Naisten valta onkin kasvanut, ainakin politiikassa. Koulutettujen kaupunkilaisten suosimassa Vihreässä liitossa nais-etuliitteen on viime aikoina voinut korvata mies-etuliitteellä.

Työelämän yleisilme on silti mielestäni edelleen varsin miehinen.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Onko suomalainen työnantaja ikärasisti?

Aikuisopiskelijan viikolla hiljan järjestetyssä paneelissa, Potkut 50-vuotiaana - mikä eteen?, pätevältä ja napakalta vaikuttanut markkinointipäällikkö Maylis Karjalainen syytti työantajia suoraan ikärasismista. Muut panelistit myötäilivät ja pohtivat vakavasti muun muassa sitä, kannattaisiko syntymävuosi jättää työhakemuksessa mainitsematta, jottei hakemus päätyisi suoraan roskakoriin.

Luonnostelen tällä hetkellä kolmea työhakemusta ja pähkäilen samaa kuin panelistitkin. Iän salaaminen tuntuu epäreilulta, mutta niin tuntuu ikään perustuva torjuntakin. Toisaalta pohdin, haluanko edes työskennellä ikärasistin alaisuudessa. En syytä niitä, jotka antavat vapaaehtoisesti tilaa nuoremmille pakenemalla eläkeputkeen. Minuakin ennätti hirvittää ajatus, että sijastani potkittaisiin pellolle pienten lasten isä. Moraalisesti tuntui helpommalta, että jouduimme kymmenien muiden tavoin molemmat lähtemään.

tiistai 20. lokakuuta 2009

Aika astua johtoon?

Lienee jonkinlaista satiirin alennustilaa, ettei talouselämän ylimpiä johtajia, Olliloita ja Wahlrooseja, kritisoida siinä missä raha- ja parisuhdesotkuissa ryvettyneitä poliittisia päättäjiä. Heidät nähdään pikemminkin ainoina todellisina valtiomiehinä, neutraaleina ammattilaisina, jotka tietävät mitä markkinavoimien lepyttäminen kulloinkin meiltä vaatii, ja jotka muutenkin osaisivat parhaiten järjestää yhteiskunnan jokaisen alueen. Tähtitieteelliset tulot ja muut edut korvannevat heille ainakin kohtuullisesti raskaasta työstä väistämättä seuraavat vapauden rajoitukset. Ja jos oikein tulee töpeksittyä, kultainen kädenpuristus saattelee johtajan leppeästi golfinpeluun tai purjehduksen pariin.

Pienempien johtajien asema on vähemmän kadehdittava. Valta vastaa harvoin vastuuta.

torstai 15. lokakuuta 2009

Laajentaako vai typistääkö työ meitä?

Kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan visioi jo 1960-luvulla, että uusi sähkön aikakausi merkitsisi typistetyn ihmisen paluuta moniaistiseen kokonaisvaltaisuuteen.

Varhaisissa heimokulttuureissa elimme McLuhanin mukaan kyläyhteisön puitteissa. Kylän tai heimon toimintaan osallistuivat kaikki, ja jokainen oli mukana kaikessa koko olemuksellaan. Suullinen vuorovaikutus oli hetkellistä, reaaliaikaista, kokonaisvaltaista ja moniarvoista. Heimokulttuurin syrjäyttänyt, näköaistiin ja painettuun tekstiin perustunut kulttuuri puolestaan yhdenmukaisti ja lineaaristi McLuhanin mukaan aisteja. Se mahdollisti yhtenäiset lait ja osoittautui muutenkin hyvin tehokkaaksi. Muun muassa työn (ja työttömyyden) ja tuottavuuden käsitteet syntyivät. (ks. McLuhan 1984, 161)

Painanta mahdollisti koneistetun teollisuuden ja markkinointiorganisaation, jotka edelleen vaikuttivat siihen, että kaikkia asioita ja toimia alettiin käsitellä pala kerrallaan. Aakkosten ja lukujen kaikkialle tunkeutuva teknologia vaikutti länsimaisten ihmisten tapaan pitää peräkkäisyyttä "logiikkana". Tämä osittelu on McLuhanin mukaan kyllästänyt elämämme kaikki puolet ja sen avulla olemme kyenneet levittäytymään niin voitokkaasti kaikkiin suuntiin ja kaikkiin elämänpiireihin. Hajaantuminen tapahtui myös tieteessä ja kasvatuksessa. Descartesin myötä filosofian suuri valtakunta jakautui moninaisiksi toisiinsa liittymättömiksi tieteiksi ja erikoisaloksi. (ks. McLuhan, 96, 107, 130, 136, 185)

Aakkosten avulla ihminen vapautui suvun ja perheen valtapiiristä, jolloin tavallaan syntyy yksilö sellaisena kuin me hänet ymmärrämme. McLuhan pitää kirjallisen ajan yksilöä, spesialistia, kuitenkin varsin onnettomana hahmona. (ks. McLuhan, 110). Siinä missä oraalisen ihmisen sisäinen maailma oli monimutkaisten tunteiden ja tuntemusten ryteikkö, on käytännöllinen länsimainen ihminen jo kauan sitten typistänyt aistinsa tehokkuuden hyväksi. (ks. McLuhan, 71 - 73) Länsimainen luku- ja kirjoitustaitoinen ihminen pyrkii olemaan hajuton ja mauton. Hänen erityisenä "etunaan" on McLuhanin mukaan se, että hän voi toimia reagoimatta, sisäisesti osallistumatta. (ks. McLuhan, 108, 169, 198) Karmeimmillaan hän on voinut toimia vaikkapa keskitysleirin vartijana, totellen käskyä, tehden vain työtään.

McLuhanin ilosanoma on, että uusi sähköteknologia lopettaa perättäisen järjestyksen tekemällä kaiken (jälleen) silmänräpäykselliseksi. Viidakkokylä, jossa kaikki osallistuivat kaikkeen, palaa maailmanlaajuisena. Kun väistyvällä mekaniikan aikakaudella liikkeen hitaus varmisti sen, että reaktiot viipyivät huomattavan pitkään, tapahtuvat toiminta ja sen vastavaikutus jatkossa miltei samanaikaisesti. Pyrkimys kokonaisuuteen, empatiaan ja tietoisuuden syvyyteen seuraavat tästä luonnollisena.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Aina kiire?

Sopiva kiire ei ole ollenkaan pahasta. Siinä missä rahan puutetta hävetään, harva häpeilee kiirettään. Tulkitsemme jatkuvan ja ulospäin näkyvän kiireen yleisesti varmaksi merkiksi siitä, että kiirehtijällä on tavalla tai toisella merkittävä asema. Juuri kiire erottaa menestyjät häviäjistä, joiden ainoa vapaasti saatavilla oleva resurssi on aika  (ks. Seppänen, 86). Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander jäljittävät sanan kiire englannin kielessä sanaan business. Se tulee heidän mukaansa alunperin anglien puhuman northumbrian kielen sanasta bisigness, joka tarkoittaa huolta, ahdistusta ja kiirettä. 1300-luvulla se alkoi merkitä työtä tai ammattia ja 1700-luvulla kaupallista liiketoimintaa. Nykyään, kun työntekijästäkin on tullut työvoimayrittäjä, jokaisen on tehtävä bisnestä itsellään. Jokainen on yrittäjä, jokaisella on kiire. (Nevanlinna, 16 - 17)

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Työ ja ihmissuhteet

Tapaukseni käy esimerkkinä työnantaja - työntekijä -asetelman abstrahoitumisesta. Kun toimeksiantoni alkukesästä purettiin, ällistyivät uunituoreet lähiesimieheni (jotka olin organisaatiomuutoksen takia ennättänyt tavata vasta kerran) yhtä paljon kuin minäkin. Mahdollisesti he saivat tiedonkin vasta jälkeeni. Vielä kuukautta aiemmin olimme jatkaneet sopimustani puolella vuodella hyvässä molemminpuolisessa uskossa. Perimmäistä päätöksentekijää tai päätöksen syitä en minä eivätkä esimieheni tulleet tuntemaan.

Perheyritysten ja suurkapitalismin aikaan oli toisin. Vastapuolella oli kasvot, joita saattoi vihata, jos jokin mätti ja vastaavasti kunnioittaa, jos työnteko oli järjestetty mallikkaasti. Globaalissa verkostossa vastuullista on vaikeampaa nimetä. Pomollakin on pomonsa, pomon pomolla pomo aina korkeimpaan pomoon asti. On hygienisempää potkia porukkaa pellolle, kun uhrit voi jättää tunnistamatta. (ks. Seppänen, 113)

Myös omat "joukot" harvenevat kiinteiden työyhteisöjen hajotessa. Kun tuotanto irtoaa ajasta ja paikasta, ei enää ole "henkilökuntaa" toimivana subjektina samalla tavalla kuin oli esimerkiksi tehtaassa. Mikä yhdistäisi toisensa satunnaisesti tapaavia tavarantoimittajia, ydinhenkilöitä ja ruuhka-apulaisia?

lauantai 10. lokakuuta 2009

Työtä ajasta ja paikasta riippumatta

Mikään ei ramaise tuttua ja turvallista muutospuhetta makoisammin. Vai muistatko milloin viimeksi muutoksesta ei olisi puhuttu? Muistaako isoäitisikään? Kursorinen kuukkelointi vahvistaa mielikuvan: "Muutos haastaa työhyvinvoinnin", "Muutos voimaksi", "Työn muutos", "Muutos lähtee ihmisestä", "Muutos on pysyvää". Muutos onkin teollistumisen alusta lähtien pysynyt tavallaan muuttumattomina. Myös muutosjohtajan sanoma on iäti muuttumaton: "Vaikka taloutemme vähän tiukentuukin, niin tehostamalla ja vähän uhrautumalla me silti pystymme vastaamaan muutoksen haasteisiin". Vain muuttumalla nopeammin kuin muut selviämme muutoksesta. (ks. Holvas, 82, ks. Siltala, 309)

Muutospuheen kyllästäminä ja kyllästyttäminä meiltä voi jäädä huomaamatta, että jokin todella muuttuu. Ainakin sosiaaliantropologi Thomas Hylland Eriksenin mielestä. Hän esittää, että jatkuva kiihtyminen kumoaa teolliselle ajalle tärkeiden paikan ja ajan merkityksen (Eriksen, 211).

perjantai 9. lokakuuta 2009

Uusi uljas tiimityöntekijä

Teemme työtä yhä useammin erilaisten projektien puitteissa. Projekti on Wikipedian mukaan toiminnan organisointitapa, jolla on erityinen päämäärä ja joka on väliaikainen ja ainutkertainen.

Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander määrittelevät projektin asiaksi, joka on suunniteltu, visioitu eteen - jopa fyysisesti - mutta jonka toteutus on kesken. Projekti on olennaisesti lupaava, onhan koko uudella taloudella lupauksen rakenne. Vaikka projektit tavallisesti aloitetaankin muodollisin menoin, ne eivät välttämättä koskaan pääty, niistä vain luovutaan vähin äänin. (ks. Nevanlinna, 131 - 135)

Yritysmaailmassa projekti alkaa usein sopimuksen allekirjoituksesta. Yritys A tekee tilauksen yritykseltä B tietyllä hinnalla ja tiettyyn päivämäärään mennessä. Kun tavoite, budjetti ja aikataulu ovat selvillä, yritys B kokoaa tiimin asiaa edistämään. Tiimiin valitaan tavoitteen kannalta tarkoituksenmukaisimmat käytettävistä olevat henkilöt. He ovat periaatteessa tasa-arvoisia keskenään. Näin tieto saadaan kulkemaan ja saavutetaan myös säästöä, jos keskijohdon tarve vähenee.

Nykyaikaista tiimityötä voidaan ylistää vaikkapa kapellimestarin koordinoimaksi soitannaksi tai yksilöllisiä taipumuksia myötäileväksi jazz-jammailuksi. Enemmän kuin perinteiseen duunariin uuden työn tekijä saattaakin samaistua taiteilijaan. Hän on innovoija, visioija ja riskinottaja, joka kartoittaa tutkimattomia erämaita heittääkseen näin syntyvät skitsinsä syötiksi tilaajille tai sijoittajille.

torstai 8. lokakuuta 2009

Teollisuusyhteiskunnasta kokousyhteiskunnaksi

Koska rahaa tehdään tulevaisuudessa entistä enemmän ideoilla, organisaatiot pyrkivät poistamaan tiedonkulun esteitä. Ne pyrkivät avoimeen ja helppoon vuorovaikutukseen työntekijöiden kesken ja työntekijöiden ja johdon välillä (ks. Castells 91).

Teollistumisen kaudelle tyypilliset hierarkkiset ja jähmeät organisaatiomallit korvataan verkostoituneilla ja projektikohtaisilla malleilla, jolloin organisaation rakenne määräytyy tehtävän, ei organisaatiokaavion mukaan. Entinen jako työantajiin ja työntekijöihin hämärtyy, tasa-arvo lisääntyy ja "management by perkele" -tyylinen johtaminen korvautuu neuvottelevammilla metodeilla. Tämä tarjoaa työntekijöille usein todellista vapautta, mutta myös monenmoista kiusaa. Eräs uudelle työlle leimallinen piirre ovat kokoukset.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Tieto murtaa rajat

Pistäydyin ideoiden toivossa Aikuisopiskelijan viikon päätapahtumassa Vanhalla ylioppilastalolla Helsingissä.

Tilanne oli kannaltani vähän hoopo. Keskeytinhän juuri kokopäivätyön ohessa tehdyt, työtä tukevat, opinnäytevaiheessa olevat korkeakoulutasoiset tutkinto-opintoni, jotten olisi menettänyt työttömyysturvaani. Työväenopistoon saan sentään ilmoittautua ja tietysti työvoimapoliittiseen aikuiskoulutukseen, jossa voin oppia vaikkapa ansioluettelon tekemistä. Onneksi on toivoa tolkuttoman viranomaistulkinnan muuttumisesta, vaikkei se enää minua autakaan. Minun on lupa päättää opintojeni keskeytys vasta ensi kesänä, jolloin keräämäni aineisto on jo vanhentunut.

Potkut 50-vuotiaana - mikä eteen? otsikoitu keskustelu kiinnosti tapahtumassa eniten, vaikken ihan vielä kohderyhmään kuulukaan. Aiheen käsittely jäi odotetun yleiseksi. Töitä pitkään hakenut markkinointipäällikkö Maylis Karjalainen oli kokenut nöyryyttävänä vedättäjille tekemänsä ilmaistyön, johon hänet oli pakotettu työttömyysturvan menettämisen uhalla. Hän arvosteli työantajia myös ikärasismista. Teatterikorkeakoulun kursseja markkinoinut Kai Lehikoinen näki iän voimavarana, joka on osattava tehdä näkyväksi. Psykologi Pirkko Lahti huomautti, etteivät keski-ikäiset ole tottuneet nuorempien lailla myymään itseään. Eivätkä voikaan, jos hakemus päätyy jo syntymäajan perusteella roskakoriin. It-alalla työtkään eivät aina voi puhua puolestaan; ainakin omani ovat joko salassapitovelvoitteen alaisia, ei-julkisia tai jo julkisesta internetistä poistuneita. Ihan uuteen Lahti ei kuitenkaan kehota suinpäin ryntäämään. Vaikka itsetunto potkujen myötä hetkeksi järkkyisikin, osaaminen on tallella. Sille on rakennettava, jos se suinkin on mahdollista.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Vastavuoroisuuden kriisi työpaikoilla? Paskatyöstä mallia kaikkeen työhön?

Tutkijoiden Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki mielestä modernit yhteiskunnat ovat perustuneet työlle, koska työ erilaisten toimintojen yhteisenä nimittäjänä on pitänyt niitä koossa. Työn yhteisen mitan alla erilaiset toiminnot on voitu koota yhteen ja mitata. Holvas ja Vähämäki näkevät kuitenkin, että työn keskeinen asema rikkauden luomisessa ja yhteiskunnan koossapitämisessä on alkanut murentua. (Holvas 2005, 51) Juha Siltala puolestaan kytkee työn hallinnan aktiivisen kansalaisen ja psykologisen autonomian nousuun. Häntä huolettaa, että työn hallinnan menetys saattaa enteillä niidenkin loppua. (Siltala, 14)

Hyviä ja huonoja töitä?

Työmarkkinat näyttävät polarisoituvan hyviin ja huonoihin töihin.

Hyvien töiden tekijät voivat neuvotella työehdoistaan. Heidän huipputärkeä aivotyönsä vaatii huippuosaamista, joten sen tekemisestä maksetaan huippupalkkaa tai -palkkioita.

Huonot työt (paskatyöt, jos niin halutaan), joilla kannattavuus saavutetaan leikkaamalla tuotantokustannuksia, katoavat osaksi halvempien tuotantokustannusten maihin. Kirjailija Hannu Raittila ennakoi niiden katoavan sieltäkin. Banaanipalkalla työskentelevä apinakin on lopulta liian kallis vaihtoehto tuotantoprosessiaan optivoivalle pääomalle. Ihmisen osaksi jää pitää prosessia käynnissä kuluttamalla. Talousjärjestelmässä on Raittilan mielestä jossain vaiheessa ratkaistava, kuinka tämä tapahtuu, ellei ihmisille kohta Kiinassakaan makseta palkkaa tuotantotoimintaan osallistumisesta.

Työyhteiskunnasta vapaa-ajanyhteiskuntaan?

Työ ei ole leikin asia. Työn tekemisen avulla on lapsillemme, niillekin, jotka työtä nyt vieroksuvat, hankittu elanto.
Jos työtä tekemättömien joukko lisääntyy paljon, on yhteiskunta romahtamisen partaalla. Jos näin kävisi, ei näillekään työtä vieroksuville olisi tarjota päivärahoja eikä muitakaan etuisuuksia.
(M. Nikkilä Helsingin Sanomien yleisönosastolla)


Tutkijat ovat 1980-luvulta lähtien puhuneet siirtymisestä työyhteiskunnasta vapaa-ajan yhteiskuntaan; luokkayhteiskunnasta, joka jakoi ihmiset taustan mukaan, yksilöiden yhteiskuntaan, joka tarkastelee ihmistä sellaisena kuin tämä on, ottamalla huomioon hänen kykynsä, tekonsa ja suhteensa maailmaan; tuotantoyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan, jossa tuottajan ja tuotannon sijaan tulee käyttäjä, kuluttaja. (Holvas, 35-36)

Taloudellisen taantumamme keskellä tällaiset näköalat näyttävät minusta ennenaikaisilta, vaikka olenkin yllättynyt siitä, miten vähän minua on syyllistetty nyt kaksi kuukautta kestäneen työttömyyteni aikana.

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Kaasua vai jarrua?

Tulevaisuususkoiset näkevät uuden teknologian tuovan tullessaan maailmanlaajuisen demokratian ja yltäkylläisyyden. Älykkäät ja näkymättömät koneet helpottavat ensin arkeamme. Elämän muuntuessa algoritmeiksi vapaudumme lopulta myös ruumiin rajoituksista puhtaisiin ajatuksiin. Hurjimmissa unelmissa voitamme kuolemankin.

tiistai 29. syyskuuta 2009

Tietämisen ihanuus ja kurjuus

Tieto on tärkeämpää ja tietäminen vaikeampaa kuin koskaan ennen. Tiedon puutteesta emme kärsi, päinvastoin. Juuri siitä on sosiaaliantropologi Thomas Hylland Eriksenin mielestä aivan erityistä ylitarjontaa. Laadukkaitakin kirjoja, elokuvia, verkkosivustoja, julkaisuja, teatteriesityksiä, musiikkia, tutkimuksia jne. tehdään enemmän kuin kukaan ehtii eläessään omaksua. Mainiossa kirjassaan Hetken tyrannia Eriksen tekee huomion, että esimerkiksi yhteiskuntatieteellisten julkaisujen artikkeleista yli puoleen ei koskaan viitata missään. Hän pohtii lukeeko niitä edes kukaan? (Eriksen, 134)

Olennaisen tiedon tunnistaminen on varsinainen ongelma.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Internet ja verkostot

Pahin IT-hype jäi minulta kokematta, ellei sitten tuhkimotarinani, tyhjätaskuhumanistista vuoden kurssilla monikansallisen IT-konsernin asiantuntijaksi, ole itsessään osa vuosituhannen vaihteen hulluutta. Työskentelin kuitenkin suomenkielisellä tittelillä hötkyilemättömässä insinööripopulaatiossa, joten elin hurjimmat tarinat vain tuttujeni kautta. Tämä ei tietysti estänyt jakamasta yhteistä toiveikkuutta.

Uuden talouden gurut asettivat 2000-luvulle tultaessa kehittyvään informaatioteknologiaan suuria odotuksia. Uskottiin päättymättömään tuottavuuden kasvun. Laskukausia ei enää esiintyisi, vaan nousu jatkuisi katkottomana.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Työn vallasta rahan valtaan

En haikaile isäni Suomeen.

Hänen ikäpolvensa miehet urakoivat kyllä itselleen talon, mutta monelta jäi kiireessä sirkkeliin sormi tai useampia. Koulukaverini isä piteli Mazdansa rattia pelkällä koukulla. Monen talon hintaan lisättiin myöhemmin myös sydänvika. Isäni ei ole eläkkeelle päästyään töihin kaivannut. Kertoo joskus näkevänsä painajaisia.

Myös oman työurani alusta muistan vittumaiset pomot, epäselvät ohjeet, väsyttävän vuorotyön, palelun, hikoilun, puuttuvat suojavarusteet, humalahakuisen vapaa-ajan. Toki hyviäkin hetkiä.

En tunne nostalgiaa, mutta haluan ymmärtää mikä muuttui. Uskon, että talous. Talous ja teknologia.

Humanistina ymmärrän taloutta huonosti. Keskeytin kansantaloustieteen peruskurssin aikanaan kahdesti. Kolmannella kerralla läpäisin. Vaisto motivoi. Jotain isompaa oli pakko olla tekeillä, kun pieni hilanvitkutinkin saattoi kaupassa maksaa maltaita. Oli vuosi 1990 ja käynnissä nousukauden viimeinen saalistus.

Vaistoani tottelen nytkin. Käsittelen taloutta jatkossa vain ymmärtääkseni, en julistaakseni. Uskon, että syrjähypyn jälkeen voin palata viisaampana varsinaiseen teemaani, eli pohtimaan sitä mitä työlle on tapahtumassa. Asiantuntevammat kommentoikaa, jos eksyn talousmetsään!

torstai 24. syyskuuta 2009

Isäni Suomi

Viisivuotiaana kuulin joka puolelta vasaran pauketta ja sirkkelin surinaa. Seudun muiden miesten tavoin isäni, alle kolmikymppinen työnjohtaja, rakensi perheelleen omakotitalon suojaksi pahalta maailmalta. Tuossa korkean orapihlaja-aidan ympäröimässä talossa asuimme ylioppilaaksi tulooni asti koko keskivertoperhe; äiti, isä, sisko ja minä. Naapurustossa kohtasimme samanlaisia perheitä, koulussa samanlaisia lapsia. Talvi-iltoina talojen ikkunat loimottivat mustavalkoista valoa, kun perheet uppoutuivat Peyton Placeen, John Wayneen tai Archie Bunkeriin. Suvivirren soitua pihoilta alkoi kuulua ruohonleikkurin hurinaa ja kastelusuihkun säksätystä. Kuukaudeksi matkattiin kesämökille. Useimmat omalla autolla, nuoriso enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti. Vuodet kartuttivat vaurautta, öljykriisistä huolimatta. Tulivat Anttilat, väritelevisio, keihäsmatkat ja pizza. Tätä turvallista mutta vähän tylsää idylliä sukupolveni oppi pitämään maailman ääriin jatkuvana, kaikille mahdollisena itsestäänselvyytenä. Erehdyimme tietysti pahasti.

Tosiasiassa maailmantalous kuusinkertaistui vuosina 1950 - 1998, mikä on talouskasvun historiassa poikkeavaa.

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Teollinen vallankumous ja vaihetyön synty

Pelkkä protestanttinen työetiikka ei itsessään riittänyt synnyttämään teollista vallankumousta 1700-luvun Euroopassa. Tarvittiin myös uudenlaista tietoa ja tämän tiedon soveltamista. Euroopassa oli jo 1100 - 1200 -luvuilla syntynyt riippumaton yliopistolaitos. Uskonnolliset ja poliittiset vallanpitäjät olivat aluksi suvainneet auktoriteetteja kumartamatonta järkeilyä ja kokeiden tekemistä vain siksi, etteivät he kyenneet niitä lopettaakaan. Tieto virtasi vähitellen painokoneiden ja valtamerimatkailun myötä. Eurooppalaiset kehittivät tieteellisen tutkimuskulttuurin, ja vuodesta 1500 lähtien se tuotti valtavasti käytännön tietämystä.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Protestanttisen työetiikan synty

Varsinkin nuorilta udellaan tulevaisuudensuunnitelmia. On hyvin provosoivaa vastata sedälle tai tädille, että "aion ottaa lunkisti" tai "yritän opetella soittamaan kitaraa". (Olen tosin kerran nähnyt jälkimmäisen toimivan iskurepliikkinä synttäreillä, mikä voisi viitata arvojen muuttumiseen. Mutta siitä toiste.) Yleisesti ottaen meillä odotetaan kuitenkin olevan nimenomaan työtekoon kohdistuvaa kunnianhimoa. Ne, joilta puuttuu ammatillinen kutsumus, ovat syrjäytyjiä, jotka on kepillä tai porkkanalla palautettava lauman yhteyteen. Vaikka taustalla varmasti on kannatettava ajatus, että työmme avulla helpotamme kanssaihmistemme elämää, työn hyödyn perään ei kysele juuri kukaan. Palkka- tai verotiedot kiinnostavat paljon enemmän. Protestanttisesta työetiikastako tässä on kyse?

maanantai 21. syyskuuta 2009

Työnteon varhaista historiaa

Miksi ihminen on ryhtynyt raatamaan ja mitä hän on hulluudellaan saavuttanut? Tätä pohtiessani törmäsin historioitsijoiden J.R. ja W.H. McNeillin (isä ja poika) kiehtovaan kirjaan Verkottunut ihmiskunta. Kirja kertoo koko ihmiskunnan historian verkostojen synnyn ja kehityksen näkökulmasta. Verkottuminen on totuttu liittämään yksinomaan nykyaikaan ja tietotekniikan mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin. McNeillit esittävät kuitenkin, ettei verkottumisessa lopultakaan ole mitään uutta, sillä sitä on tapahtunut koko ihmiskunnan historian ajan. Muita parempi kyky verkottumiseen ja verkostoitumiseen (en tässä puutu näiden eroon) selittää heidän mukaansa myös muuten syrjäisen ja kylmän Euroopan historiallista menestystarinaa.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Meidän suomalaisten työhulluus

Työ on pyhä asia, sakramentti. Työn tekeinen on arvokasta itsensä takia enemmän kuin siitä saatavan väliaikaisen tuloksen takia. Työ jalostaa meitä. Työstä pidättäytyminen tuhoaa ihmisen, koska toimeton ihminen kadottaa tunteen tarkoituksestaan.
(Jari Sarasvuo: Sisäinen sankari, s. 191)


Me suomalaiset olemme alkoholisteja. Me suomalaiset olemme mökkikansaa. Me suomalaiset olemme formulakansaa. Me suomalaiset olemme muotoilijoita. Me suomalaiset olemme hevikansaa. Me suomalaiset olemme kiekkokansaa. Me suomalaiset olemme rehellisiä. Me suomalaiset teemme laadukkaita tuotteita. Jaan "me suomalaiset" -alkavien lauseiden käyttäjät kolmeen ryhmään. Ensin tulevat hengellisesti köyhät, joiden maailmankuva on ihan oikeasti peräisin iltapäivälehdistä ja koko perheen viihdeohjelmista. Sitten tulevat hyväntahtoiset, jotka kyllä tietävät päästävänsä suustansa latteuden, mutta kokevat sillä yhdistävänsä yhteisöä. Kolmannessa ryhmässä lymyilevät vallankäyttäjät.

torstai 17. syyskuuta 2009

Miksi teemme työtä?

Tämä kirjoitus on jatkoa kirjoitukselle Minä, laiskuri?,  jonka lopuksi esitin työn tekemiselle seuraavat motiivit:
1. Selviytyminen
2. Moraali
3. Tunnustuksen tavoittelu
4. Kulutus
5. Elämän tarkoituksen etsintä
Käsittelen jatkossa näitä motiiveja.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Minä, laiskuri?

Olen koko ikäni ahkeroinut laiskuuttani. Vaikken välillä ole ymmärtänyt työni tarkoitusta, olen ikävyyksiä välttääkseni tehnyt minulle osoitetut tehtävät niin moitteettomasti kuin olen suinkin osannut.

Opin jo varhain kyseenalaistamasta liikaa. Kun lukiossa kirjoitimme aineen kehittyvän teknologian vaikutuksesta työllisyyteen, lopetin oman tekstini mielestäni nerokkaaseen oivallukseen: täystyöllisyyden sijaan meidän pitäisi pyrkiä täystyöttömyyteen. Suremisen asemesta olisi riemuittava jokaisesta työstä vapautetusta sielusta. Hämmästyin, kun jälleenrakennussukupolvea edustanut opettajani palkitsi vallankumouksellisen ajatukseni kympin sijasta ankarilla nuhteilla. Jäin ihmettelemään miten tämä muuten ihailemani ihminen saattoi tässä yhdessä asiassa erehtyä niin täysin? Nyt, tyhjänä ja työttömänä, miltei kolmekymmentä vuotta omaa työuraa takanani, pohdin jälleen samaa.

Miten minusta tuli tämä?

Olin kokenut sisäistäneeni, että työelämässä mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa kenelle tahansa, ihan omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä riippumatta. Olen ihmetellyt ja ihmettelen edelleen mistä tv-uutisiin kärrätään ne tyrmistyneet sellunkeittäjät, jotka aina samaan tapaan iltapäiväulosmarssilla protestoivat tehtaan siirtämistä autuaammille metsästysmaille. Itse koen vain olleeni onnekas pitkään. Pitkän uran tehneitä huipputyyppejä on kaatunut vierestä vuosien varrella vain tähtien asennon takia tai siksi, ettei heille ole osunut voittotavoitteiden kannalta riittävästi laskutettavia projekteja juuri seuraavalle kvartaalille. Arvasin, että minunkin toistakymmentä vuotta jatkunut it-humanistin urani kohtaisi tuotannollis-taloudellisen lopun vielä ennen eläkeikää.