Olen koko ikäni ahkeroinut laiskuuttani. Vaikken välillä ole ymmärtänyt työni tarkoitusta, olen ikävyyksiä välttääkseni tehnyt minulle osoitetut tehtävät niin moitteettomasti kuin olen suinkin osannut.
Opin jo varhain kyseenalaistamasta liikaa. Kun lukiossa kirjoitimme aineen kehittyvän teknologian vaikutuksesta työllisyyteen, lopetin oman tekstini mielestäni nerokkaaseen oivallukseen: täystyöllisyyden sijaan meidän pitäisi pyrkiä täystyöttömyyteen. Suremisen asemesta olisi riemuittava jokaisesta työstä vapautetusta sielusta. Hämmästyin, kun jälleenrakennussukupolvea edustanut opettajani palkitsi vallankumouksellisen ajatukseni kympin sijasta ankarilla nuhteilla. Jäin ihmettelemään miten tämä muuten ihailemani ihminen saattoi tässä yhdessä asiassa erehtyä niin täysin? Nyt, tyhjänä ja työttömänä, miltei kolmekymmentä vuotta omaa työuraa takanani, pohdin jälleen samaa.
Ainakin juhlapuhujien erityisessä suojeluksessa työ on edelleen. Sanan työ tai jonkun sen johdannaisen mainitsi vuoden 2007 eduskuntavaaliohjelmissaan keskeisistä puolueistamme Suomen Keskusta 220 kertaa, Vasemmistoliitto 201 kertaa, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 163 kertaa, Kansallinen Kokoomus 147 kertaa ja Vihreä liittokin 88 kertaa. Vietämme työssä runsaasti aikaa. Jos paiskomme 37,5 tunnin työviikkoja 25-vuotiaasta 65-vuotiaaksi, olemme eläkkeelle jäädessämme työskennelleet noin 35000 tuntia. Kun arvioidaan varovasti matkoihin kuluneen tunti kutakin työpäivää kohden, kulutettu aika kipuaa 45000 tuntiin.
Mikään ei silti näytä tulevan valmiiksi. Kulttuuriantropologi Matti Sarmela vertaa länsimaalaisen ihmisen ajankäyttöä Tyynenmeren Nanumean saarten kyläläisten ajankäyttöön, eikä huomaa suurta eroa työhön uhratussa ajassa. Niin bruttokansantuotteeltaan köyhät nanumealaiset kuin vastaavalla mittarilla vauraat länsimaalaisetkin käyttävät työhön noin 20-30 prosenttia ajastaan. Muilta osin ajankäytön erot ovat sen sijaan selvät. Nanumealaisten työ omissa puutarhoissa, kalastamassa tai kopran tuottamisessa on järjestetty vaihteleviin periodeihin ja vaihteleviin päivittäisiin suorituksiin. Nanumean miehet ja naiset käyttävät myös kaikkiaan tuntuvasti enemmän aikaa kodin ulkopuolella tapahtuvaan toimintaan, kyläelämään. Kotitöihin kuluu varsin vähäinen osa päivästä. Länsimaisissa kaupunkiyhteisöissä elämä sitä vastoin suuntautuu yhä enemmän “sisäänpäin”, perheen piiriin tai ajan kuluttamiseen televisiosta syötetyn ohjelman ääressä. (Sarmela, 135)
Jollemme pidä television katselua itsetarkoituksellisena saavutuksena, on kohtuullista olettaa, että itse kukin tiedämme ahertamisellemme jonkin tärkeämmän syyn.
Aika harvalta tuota silti kehtaa kysyä. Luontevammlta tuntuisi udella vaikkapa ventovieraan palkkatietoja, seksuaalisia mieltymyksiä tai uskonnollista vakaumusta. Työn tarkoituksen kysyminen kyseenalaistaisi aggressiivisesti koko toisen ihmisen elämän mielekkyyden. Entisen elämänkumppanini isoäiti juhli satavuotissyntymäpäiviään monumentaalisen etäisesti ja arvokkasti, mutta puhkesi kyyneliin saatuaan tervehdyksen yli 35 vuoden takaiselta työnantajaltaan. Niin tärkeää työ hänelle oli. Korkeintaan kolpakon ääressä, kapakan hämyssä, kun oma sammallus jo suojaa vastapuolta asian perimmäiseltä vakavuudelta, työn mielen voisi ottaa sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla puheeksi nuorempienkaan kanssa.
Näin siitä huolimatta, ettei ihminen aina ole työskennellyt luonnostaan. Antiikin aikana syntynyt tarkkailija saattasi Marxia mukaillen jopa väittää työn olevan huumetta kansalle. Ainakin hän kummeksuisi suuresti työttömyyden takia tuntemaamme huolta. Suorastaan ihmeissään hän olisi tukityöllistämisestä, joilla pyrimme ehkäisemään kansalaisten syrjäytymistä. Hänestä nimenomaan työskentelevä nykyihminen olisi valtion asioiden hoidosta ja totuuden etsimisestä syrjäytynyt orja – paitsi työtön, joka taas antiikin miehen suureksi kummastukseksi on köyhä ja osaton eikä suinkaan vapautensa ja vaurautensa tähden joutilas. (ks. Nevanlinna, 167-170)
Lähden siis siitä, ettei työ ole itsetarkoitus vaan väline tavoitellessamme jotain ulkoista tai sisäistä hyvää. Tämä hyvä ei ole asioiden valmiiksi saamista, sillä valmistunut työ johtaa aina uuteen työhön. Kannustin löytyy pikemmin prosessissa mukana olemista. Hyödynnän jatkossa vapaasti työterveyslääkäri ja kirjailija Juhani Seppäsen erittelyä työnteon kannustimista. Kirjassaan Hullu työtä tekee Seppänen jakaa kannustimet neljään, osittain päällekkäiseen luokkaan. Seppäsen luokitteluun lisään vielä tunnustuksen saamisen tarpeen.
Työnteon motiivit ovat seuraavat:
1. Selviytyminen
2. Moraali
3. Tunnustuksen tavottelu
4. Kulutus
5. Elämän tarkoituksen etsintä
(ks. Seppänen, 31)
Niitä käsittelen seuraavassa kirjoituksessani.
Lähteet:
Nevanlinna, T. & Relander, J. (2006). Työn sanat. Jyväskylä. Teos.
Sarmela, M. (1984). Kirjoituksia kulttuuriantropologiasta. Suomen antropologisen seuran toimituksia 15.
Seppänen, J (2004). Hullu työtä tekee. Helsinki. Otava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti