perjantai 18. syyskuuta 2009

Meidän suomalaisten työhulluus

Työ on pyhä asia, sakramentti. Työn tekeinen on arvokasta itsensä takia enemmän kuin siitä saatavan väliaikaisen tuloksen takia. Työ jalostaa meitä. Työstä pidättäytyminen tuhoaa ihmisen, koska toimeton ihminen kadottaa tunteen tarkoituksestaan.
(Jari Sarasvuo: Sisäinen sankari, s. 191)


Me suomalaiset olemme alkoholisteja. Me suomalaiset olemme mökkikansaa. Me suomalaiset olemme formulakansaa. Me suomalaiset olemme muotoilijoita. Me suomalaiset olemme hevikansaa. Me suomalaiset olemme kiekkokansaa. Me suomalaiset olemme rehellisiä. Me suomalaiset teemme laadukkaita tuotteita. Jaan "me suomalaiset" -alkavien lauseiden käyttäjät kolmeen ryhmään. Ensin tulevat hengellisesti köyhät, joiden maailmankuva on ihan oikeasti peräisin iltapäivälehdistä ja koko perheen viihdeohjelmista. Sitten tulevat hyväntahtoiset, jotka kyllä tietävät päästävänsä suustansa latteuden, mutta kokevat sillä yhdistävänsä yhteisöä. Kolmannessa ryhmässä lymyilevät vallankäyttäjät.

Työhulluus on yksi niistä asioista, jota me suomalaiset saamme kuulla olevamme. Pidän väitettä samanlaisena eliitin luomana tarkoitushakuisena myyttinä kuin oletusta vähään tyytyvästä ja rehellisestä talonpojasta sata vuotta sitten. Molemmissa tapauksissa yläluokka opettaa rahvaalle, millainen sen toivotaan olevan, ei millainen se oikeasti on. Ajatus siitä, että työ menisi esimerkiksi luterilaisessa työmoraalissa kaiken muun edelle, on teologien Jaakko Heinimäki ja Jari Jolkkonen mielestä tyystin väärä. Max Weberin protestanttinen työetiikan juuret liittyvät heistä ennen kaikkea kalvinismiin, jossa kova työnteko ja maallinen menestys katsottiin kunnon uskovaisen merkiksi. Me luterilaiset olemme Heinimäen ja Jolkkosen mukaan toista maata; meille riittää että asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat. (ks. Nykänen, 18.1.2009) Tämän vuoksi työhulluutta toisteleva eliitti joutuukin päätyönään tukkimaan meidän suomalaisten eläkeputkia ja kannustamaan meitä suomalaisia työttömiä minkä tahansa työn vastaanottamiseen, koska kaikki työ on yhtä arvokasta (paitsi suomalainen työ vähän arvokkaapaa), vaikkei se palkassa näykään.

Sinänsä kielialueellamme tehdään varmasti työtä ihan siinä missä muuallakin. Vaikkei työn tekeminen ehkä ole ainoa tapa palvella yhteiskuntaa, se on yhtä kaikki hyvin arvostettu tapa. Poliittiset puolueemme laidasta laitaan mainitsivat sanan työ vuoden 2007 eduskuntavaaliohjelmissaan kymmeniä ellei satoja kertoja. Kaikkien niiden mukaan työn tekemiselle on järkisyyt. Uutterasti yhdessä työskennellen matkaamme kohti parempaa tulevaisuutta. Huolehtiminen syrjäytyneistä, yksinhuoltajista, heikoista, sairaista, vähäosaisista ja vanhuksista ei jatkuvasti kiihtyvässä kansainvälisessä kilpailussa ole mahdollista ilman talouskasvua. Yritysvalmentaja Jari Sarasvuo näkee kaunopuheisesti vastuun jälkipolvista, luonnosta tai maapallon kriisialueista ohjaavat yritysten ajattelua, asennoitumista tai arvottamista tavalla, jollaista ei ole koskaan nähty (Sarasvuo 2005, 22). Ei siis ihme, ettei edes pääomatuloillaan mukavasti elelevä miljonääri mieluusti rehvastele talkoista lintsaamisellaan. Meistä häpeillen seiniä pitkin hiiviskelevistä työttömistä nyt puhumattakaan.

Erityisesti jälleenrakennussukupolven on ollut helppo uskoa suureen kehityskertomukseen, jonka näkivät myös omassa arjessaan. Monet absoluuttiset mittarit, kuten ihmisten oletetun eliniän piteneminen, tukivat heidän havaintoaan. Niille, jotka ovat ryhtyneet epäilemään monien sosiaalisten ja ekologisten ongelmien johtuvan nimenomaan liiasta työnteosta, on voitu vastata, että kiinalaisille ja intialaisille työ kyllä kelpaa. Jos asetumme lepäämään laakereillemme, häviämme suhteellisen kilvan ja saamme varautua absoluuttiseen kurjistumiseen. Ellei muuta, palkka työstä on sentään tilanteen säilyminen ennallaan.

Kansakunnan menestyksestä kansainvälisessä talouskilpailussa pitänee moni kuitenkin itselleen liian eteerisenä tavoitteena. Psykohistorioitsija Juha Siltalan mukaan tavallinen suomalainen ei viime kädessä tee työtä myöskään tehostaakseen sijoitusten kiertoa vaan päinvastoin päästäkseen pois hallitsemattomien mahtien armoilta. Perinteisesti työntekijää on kiinnostanut työn vaihtosuhde, se paljonko työtä täytyy tehdä ja millaisilla ehdoilla, jotta olisi mahdollista saada säällinen elämä. Mitä vähemmän aikaa ja energiaa työ vaatii, sitä enemmän ihmisarvoista, itsesäätöistä elämää tekijä vaihtokaupasta saa. (Siltala, 10 - 15)

Vaihtosuhteen lisäksi työntekijää kiinnostaa myös vertaissuhteen reiluus. Vaikka suomalaisista yli 70 prosenttia haluaa pysyä toisten töissä ja itsensä työllistämiseen valmiita löytyy heidän joukostaan vähiten Euroopassa, ei yrittäjämentaliteettikaan ole kadonnut: pienviljelijöiden kukistuttua se on vain siirtynyt reviirin tavoitteluksi organisaatioiden sisällä. Reviirillä Siltala tarkoittaa itse säädeltävien asioiden piiriä, jonka turvin työntekijä kokee olevansa kunnioitettava persoona ja johon nojaten hän voi tinkiä, kieltäytyä tekemästä ihan mitä tahansa millä hinnalla tahansa. (Siltala, 10 - 12)

Työn mielekkyyden ratkaisee viime kädessä siis se, voiko sen avulla helpottaa olotilaansa. "Työn saavutukset ovat olleet minulle elämäni suurimpia hetkiä", kertoo haastattelussa Kalle Päätalo. Hänelle työnteko sitoi muut ahdistukset käsiteltävään muotoon, kuten monelle muullekin sodan ja jälleenrakennuksen sukupolvessa. Vaikka uurastus ei johtanut vapauteen, ainakin se päästi pois suuremmasta epävapaudesta tunteiden armoilla. Työ on ollut monelle myös tärkeä sidos todellisuuteen. Toisten antama palaute yksilön sisäisille käsityksille todellisuudesta piti ne terveinä. Työ antoi yksilölle turvalliset rajat. Siksi tuntemattomille ihmisille esittäydytään kertomalla, mitä tekee ammatikseen. Työn avulla ihminen voi selittää itselleen ja toisille, kuka on. (ks. Siltala, 39-40)

Työn vaatimukset ja mahdollisuudet ovat merkittävästi muuttumassa. Vaikka työ on nykyään fyysisesti kevyempää ja usein paremmin palkattuakin kuin ennen, yhteys olotilan helpottumiseen on muuttunut mutkikkaammaksi. Ymmärtääkseni uutta tilannetta, pohdin seuraavaksi työnteon historiaa, työtä ennen ja jälkeen teollistumista ja globalisaatiota.

Lähteet:
Nykänen, A. (18.1.2009). Luterilaiset ovatkin rentoja. Helsingin Sanomat.
Sarasvuo, J (2005). Huomiotalous: Diilin opetukset. Helsinki. Otava.
Sarasvuo, J (1996). Sisäinen sankari. Uljaan elämän käsikirjoitus. Juva. WSOY.
Siltala, J (2004) Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki. Otava.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti