torstai 14. lokakuuta 2010

Elämäni siivoojana

Rahoitin opintojani ja sittemmin unelmiani pitkään siivoojana.

Nuo ajat tulivat mieleen, kun luin Kreeta Onkelin kolumnin siivoamisesta.

Onkeli toteaa osuvasti, ettei siivoojia arvosteta, siisteyttä kyllä. Oikeudenkäynnissä, jossa vaimoa epäiltiin miehensä taposta, häntä vastaan todistanut poliisi kertoi, kuinka kotona oli ollut siivotonta. Siivottomuus tarkoitti, että kotona meni huonosti. Suhteen tukipilari ei Onkelin mukaan olekaan läheisyys vaan siivoaminen.

Silti siivoojaksi ei pyritä vaan joudutaan. Syrjäytymiskeskusteluissakin siivooja on Onkelin mielestä pahin esimerkki. Kun rokkarilla meni huonosti, hän siivosi Tukholmassa.

Juuri tuon alhaisen arvostuksen takia minä ryhdyin aikanaan siivoamaan. Vain asuntoni nähneet ymmärtävät koko vitsin. Halusin mieltä vaivaamattoman työn, jossa voisin urakoida, jossa välttyisin työtä hidastavilta ihmissuhteilta ja jota en perfektionismissani innostuisi tekemään kunnolla. Pidin työtäni myös jalkapohjien rasitusvammoilta suojaavana juoksun oheisharjoitteena. Olin tyytyväinen, vaikka kadehdinkin erään julkisyhteisön yövahtimestaria, joka työajalla saattoi kirjoittaa graduaan. Minä sain tyytyä sanelemaan siivouskärryissä kulkevaan sanelukoneeseen hajamietteitä, ja niitäkin vasta konttorien tyhjennyttyä.

Ei kohteissani sentään allergiasta kärsitty. Puhelimen luurin sisäpinnan pyyhkimisessä ja muussa pipertämisessä huijasin minkä taisin, mutta lattiat pidin puhtaana. Vaikka halusinkin tehdä minimin, halusin myös välttää ikävyydet. Asiakkaiden tai pomojen rutina kun olisi sekin häirinnyt keskittymistä omiin juttuihin. Laskin, että saisin olla rauhassa, koska tilalleni tulija tekisi homman joka tapauksessa vielä huonommin. Eikä niitä tulijoita oikein ollut. Liikkui huhu, että siivousfirma harkitsi epätoivoissaan ostavansa matkustajalaivan, jonne voisi majoittaa halpaa virolaista ja venäläistä työvoimaa. Palkkojen korottaminen ei tullut mieleen.

Tyhjissä konttoreissa saatoin rymytä vauhdikkaammin kuin ihmisten jaloissa, joten aloitin työni yleensä vasta muiden lähdettyä. Aina se ei onnistunut, ja sain välillä tuta myös paikkani hierarkkiassa. Mielikuvituksellisista paikoista löytyneisiin lappusiin, tyyliin "pöntönkin SAA pyyhkiä", olin toki itsekin syyllinen. Tavallaan harmittomia olivat myös ne ylitöihin jääneet jaarittelijat, joille urakointini ei ollut syy olla valittamatta minulle elämän kovuutta tai hehkuttamatta Matti Nykäsen mäkihyppyvoittoa. Yritin pää kallellani näyttää ymmärtävältä cockerspanielilta, kun mielessäni kirosin ansaan jäämistäni.

Urakatkin olivat välillä alttiita uustulkinnoille. Muutto- ja remonttisiivouksen saatettiin ilman muuta kuvitella kuuluvan päivittäissiivoukseen. Joskus minua taas odotti parikymmentä jätesäkkiä tupaten täynnä poistettavia kirjoja ja mappeja. Työnjohtaja totesi, ettei moinen kuulu sopimukseen, mutta kehotti silti hoitamaan homman, tietysti palkatta, jotta asiakas olisi tyytyväinen.

Useimmille vastaantulijoille olin niin ilmaa kuin halusinkin. Suoranainen vittuilu oli harvinaista, muttei tavatonta. Eräs riemukkaasti "herra siivouspäällikköä" tervehtinyt, työyhteisöstään epäilemättä tarkoituksella yötä valaisemaan siirretty päivystäjä kehitteli joka ilta uuden kujeen. Toisinaan hän tyytyi vain sanailemaan, mutta välillä hänestä oli hauskaa esimerkiksi tyhjentää tuhkakuppi lattialle silmieni edessä.

Konttoritilojen kosteissa pikkujouluissa muuten asialliset rivipuurtajatkin intoutuivat ilonpitoon. Siivoja tiesi palkattomien ylitöiden lisäksi pääsevänsä varmuudella nauttimaan maailmanluokan huumorista. Kerran tarjolla oli enemmänkin, kun juhlinut herrasmies odotti minua pimeän toimistohuoneen lattialla mahallaan housut kintuissa, takapuoli paljaana. Kunnon panoa pääsin silti seuraamaan vain kerran, eräässä valtion virastossa.

Hyväksyin ammatin varjopuolet pääosin nurkumatta, koska ajattelin pestini tilapäiseksi. Toki ikävimpinä hetkinä fantasoin vaikka mistä, ja tunsin solidaarisuutta niitä kollegoitani kohtaan, jotka oikeasti yrittivät tienata perheelleen leipää ja vielä tehdä työnsäkin hyvin. Unelmoin muun muassa koko maan kattavasta jätehuoltoalan lakosta. Kuinka visuaalinen se olisikaan, hyvin käsikirjoitettuna suorastaan loistava dokumenttielokuvan aihe. Lakon aluksi puuttumistamme ei huomaisi juuri kukaan. Olisimme vain osa yleistä, turruttavaa uutisvirtaa. Neuvotteluasemamme paranisi kuitenkin täyttyvien jäteastioiden tahtiin. Ne tursuttaisivat sisältönsä koteihin, konttoreihin, kaduille, kaikkialle. Lopulta kaupungit velloisivat valtavana jätemerenä. Silloin olisi hyvä puhua rahasta. Voisimme vaatia vaikkapa 25 lisämarkkaa tunnilta. Pieni summa, mutta prosentteina ikimuistettava tasan 100. Esimerkki muillekin matalapalkkaraatajille.

Näistä mietteistä havahduttuani tartuin kuitenkin aina kiltisti moppiini. Tosiasiassa en ay-toimintaa tai ammattiliittoon kuulumista edes harkinnut. Olin kuin kuka tahansa, ikuisesti parempaa huomista odottava "Hollywoodin tarjoilija", joka alistuu vaatimattomaan asemaansa, koska haaveilee ennemmin tai myöhemmin kuitenkin kuuluvansa voittajiin. Arkea ei kannattanut yrittää muuttaa, koska se minä tahansa hetkenä vaihtuisi johonkin suurempaan.

Tavallaan olin arkeenkin tyytyväinen. Pääsinhän kohtuulliseille tuntipalkoille. Nousukauden ja kesälomien aikaan urakoin ennätyksekseni kahdeksassa tunnissa 23,5 tunnin työt. Potkuja eí tarvinnut pelätä, joten pidin myös palkatonta lomaa koska tahdoin.

Kunnes iski lama.

Lama ei virallisesti laskenut palkkoja, mutta kun urakat kilpailutettin uudelleen, ne käytännössä tuplaantuivat. Leikkinä alkanut työura vaihtui vakavaksi, kun vaihtoehtoja ei enää ollut ja irtisanoutuminenkin olisi johtanut pitkään karenssiin. Tahti töissä kiristyi kuukausi kuukaudelta. Iltavirkut työnjohtajat odottivat minua kohteissani kehittääkseen työnkuvaani. Tuli kellokorttia ja erilaista seurantaa. Kauhukseni tajusin, että saisin palvelusvuosistani kohta mitalin, ellen toimisi nopeasti.

Silkan kauhun ajamana onnistuin lopulta pyristelemään muihin töihin. Jätin uppoavaan laivaan ne, joilla ei ollut vaihtoehtoa: kouluttamattomat, vanhat, ylipainoiset, vakuutuslääkärien vainoamat tukielinsairaat, liian kunnolliset. Näiden eläkettä odottavien kuluneiden naisten viimeisen kierroksen on täytynyt olla pitkä, kun en edes minä alle kolmen tunnin maratoonarina enää loppuaikoina kyennyt pysymään ulkoa pisteytetyssä tahdissa. En tiedä jaksoivatko he maaliviivan yli. En ole kuullut kenestäkään lähtöni jälkeen. Kukaan ei ole tullut vastaan lenkkipolulla, kulttuuririennoissa tai edes marketeissa sattumalta. Googlaamalla saan selville vain, että johtaja on myynyt firmansa jo kauan sitten ja pelaa nykyään golfia Espanjan aurinkorannoilla.

Nykyistä työpaikkaani siivosi vielä viime keväänä isokokoinen ja myös suustaan rehevä nainen, joka käytännössä pysäytti muun työnteon avokonttorin siinä osassa minne kärrynsä parkkeerasi. Hänen jäätyään eläkkeelle tilalle on tullut uuden ajan asiakaspalvelija; pieni, hiljainen, tunnollinen, vain eteensä tuijottava aasialainen nainen.

Näkymättömyydessään hän on ainakin minulla häkellyttävän näkyvä. Sietämättömän ahkera. Haluaisin keskeyttää hänet, ja antaa hänelle muutaman tilipussia kasvattavan vinkin. Jos vain olisi yhteinen kieli.

Lähde:
Onkeli, K. (13.9.2010). Siivous - esimerkki kaikkiin tarpeisiin. Helsingin Sanomat.

1 kommentti:

  1. Tänään löysin sivusi ja nyt olen lukenut kirjoituksen jos toisenkin (7.10.2014). Tämä kirjoitus on kyllä yliveto. Näinhän se menee.
    Et todellakaan tässä yhteiskunnassa voisi kirjoittaa niin vapaasti kuin kirjoitat, ellet käyttäisi nimimerkkiä. Hyvä että käytät, hyvä että kirjoitat.
    Myös #Sisyfos senssimarkkinoilla# kiteytti nykymaailmaa hyvin.samoin "Häviääkö perhe"?
    Kiitos kirjoituksistasi, ne antavat perspektiiviä.

    VastaaPoista