Viipyilen vielä hetken peruskoulun tuntijakouudistuksessa.
Jotten edellisen kirjoitukseni tavoin vain kritisoisi, kehittelen lyhyesti omien toiveideni mukaisen peruskoulun, lähinnä yläkoulun.
Tarkkoihin tuntimääriin en puutu, enkä kaikkiin oppiaineisiinkaan. Oppilaiden kokonaistuntimäärän pitäisin kuitenkin ehdottomasti ennallaan. Lisättäköön vapaaehtoisten, tai jopa puolipakollisten kerhojen määrää, jos niin halutaan, mutta oppivelvollsuuteen en lisälaitostumista sisällyttäisi. Peruskoulu alkaa mielestäni riittävän varhain, kestää riittävän pitkään, eikä päiviäkään ole nykyisestään syytä pidentää. Luovuus ja eheys edellyttävät niin nuorella kuin aikuisellakin myös joutilasta luppoaikaa ilman tulostavoitteita ja raportointia. Koulua ei saa käyttää nuorten välivarastona, jonka todellinen tarkoitus on mahdollistaa vanhempien pitemmät työpäivät.
Alakoulun valinnaisuutta en lisäisi, koska se johtaisi osaamiseltaan hyvin erilaisiin yläkoululaisiin ja myös alueelliseen eriarvoisuuteen. Yläkoulussakin äärimmilleen viety valinnaisuus vaikeuttaa opetuksen suunnittelua, koska osallistujamäärät voivat vuosittain vaihdella kovastikin. Pätevää henkilökuntaa on vaikea rekrytoida lyhyellä aikavälillä ja toisille päteville on ikävä jakaa pikapotkuja.
Todellisille lahjakkuuksille yksi tai kaksi lisäviikkotuntia ei myöskään merkitse juuri mitään. Jos lapsinerokas viulisti, juoksija, kuvataiteilija tai matemaatikko oikeasti haluaa kehittää taitojaan, tarvitaan ylivirkamiesmäistä intohimoa ja tuhatkertainen tuntimäärä koulun tarjoamaan oppiin nähden.
Järjestettäköön näille superlahjakkuuksille siis laadukasta yksityisopetusta eikä sotketa kaikkia Suomen kouluja. Me tavikset voimme ainakin yläkouluun asti mennä yhtenäisenä ikäluokkana samassa tuubissa.
Mutta niihin muutoksiin. Aloitan karsimalla.
Siirtäisin vastuun uskonoppien siirtämisestä kokonaan uskontokunnille. Yhteiskunnan velvollisuus on mielestäni vain turvata edellytykset uskontojen harjoittamiseen kulloisenkin lainsäädännön puitteissa. Filosofinen ongelma on monikulttuuristumisen myötä muuttunut myös taloudelliseksi. Jos samaan kouluun sattuu luterilaisia, ortodokseja, muita kristittyjä, muslimeja, buddhalaisia, hinduja, ateisteja jne uskonnonopetuksen järjestäminen vie kohtuuttoman osuuden opetuksen voimavaroista.
En kuulu niihin, jotka näkevät uskontojen kuihtuvan tieteellisen maailmankuvan tieltä. Käsiteltäköön niitä silti yleisen historian- ja yhteiskuntaopin kokonaisuudessa. Sukupolvia yhdistävät, tiernapoikien ja suvivirren kaltaiset kristilliset traditiot säilyisivät nekin minun koulussani. Rikastettakoon niitä tilaisuuden tullen muiden kulttuurien keskeisillä traditioilla.
Kielten tuntimääriin en puuttuisi, mutta opetustapaan kyllä. Draama tuotakoon niin äidinkieleen kuin muihinkin kieliin korvaamaan Seitsemän veljeksen lukkarikoulusta periytyvä ulkoa opettelu. Korvatkoon kielen käyttäminen nykyisen tarkkaile (kielioppivirheitä) ja rankaise -periaatteen opetuksessa ja ennen kaikkea myös arvioinnissa. Ei riitä, että opetus tunnilla on mielekästä, jos kokeissa kuitenkin palkitaan helposti mitattavasta irtotiedosta. Sen sijaan riittää mainosti, että viesti menee perille riittävän hyvin, muodon täydellisyyttä ei tarvita. Jos uskallus käyttää omaa tai vierasta kieltä pilkkusääntöjä viilaillessa katoaa, katoaa opetuksesta kaikki mieli. Jollei muu auta, lähetettäköön "vanhan liiton" opettajat selviytymisopintomatkalle vieraalle kielialueelle. He palaavat joko kieltä rikkaampana tai kiloja keveämpänä. Joka tapauksessa possessiivisuffikseista valoon kasvaneena.
Muodikkaassa pakkoruotirutinassa on pienemmän kimppuun käymisen epämiellyttävä vivahde. Suomenruotsalaiset ovat ihan yhtä suomalaisia kuin me muutkin, he ovat läpäisseet samat sotaisat initiaatioriitit kuin hämäläiset, karjalaiset ja savolaisetkin. Kulttuuriamme he ovat rikastuttaneet lukumääräänsä nähden hämmästyttävästi, olkoonkin että otollisten apurahajärjestelyjen avittamana. (Kulttuurieliittiin hamuavien ummikkosuomalaistenkin kannattaisi opetella ainakin auttava ruotsin kielen taito.) Silti pohtisin, onko ruotsia puhuvan ihan välttämätöntä saada palvelua äidinkielellään ihan ensimmäiseltä virkailijalta ihan jokaisessa kiteeläisessä virastossa? Vai voisiko hän odottaa, kunnes virkailija hakee takahuoneesta paikalle kielitaitoisemman kollegan? Kaksikielisillä paikkakunnilla säilyttäisin ehdottomasti ruotsin pakollisuuden. Itärajalla olisi tärkeämpää osata venäjää. En ymmärrä, miksi periaatteellisesti haluamme edelleen olla tietämättä mitään Venäjästä tai venäläisyydestä. Pelkäämmekö menettävämme rakkaan pelkomme, jos naapurista jotain oikeasti tietäisimme?
Matematiikkaan ja luonnontieteisiin oma suhteeni on traumaattinen. Luonnontieteiden opiskelun tärväsi jo peruskoulussa edessäni istunut luokan kaunein tyttö, jonka selän kaaren linjojen tuijottelu esti kemian teoretisoinnin. Lukion pitkässä matematiikassa kohtasin kovasta yrittämisestä huolimatta aidot älylliset rajani ja opiskelu jäi ahdistavasti lukuvuoteen. Silti, tai ehkä siksi, pidän matematiikkaa edelleen jollain selittämättömällä tavalla tosiolevan perustana. Jos me karvattomat nisäkkäät täällä maailmankaikkeuden laidalla eloonjäämiseen ja lisääntymiseen sopeutuneine aivoinemme mitään häviävänkään pientä voimme todellisuudesta tavoittaa, kuvittelen sen olevan mahdollista juuri matematiikkaan perustuvin keinoin. Ihan varma en kyllä ole siitä, auttaako valmiiden kaavojen ulkoaopettelu tässä kilvoittelussa. Ainakaan minä en ikinä tajunnut mitä oikeasti tein kun derivoin tai integroin. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt minua toimimasta pitkään matemaattisena pidetyllä ICT-alalla. Onko matematiikka lopulta työelämässä tärkeää aika harvalle?
Tietotekniikan nopeasti vanhenevaa opetusta pikemmin vähentäisin kuin lisäisin. Koulun on toki tarjottava perusvalmiudet niille oppilaille, jotka eivät syystä tai toisesta opi niitä kotona. Diginatiivinatiaisille kouluopetuksella ei sen sijaan ole juuri annettavaa. Sijoitettakoon heidän tunneilla istuttamisestaan säästyneet eurot heidän opettajiensa mediaymmärryksen ja tietoteknisten taitojen kehittämiseen. Edistyneimmät oppilaat voisivat toimia kouluttajana.
Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, uskon menestymisemme kansainvälisessä talouskilvassa olevan nimenomaan taito- ja taideaineiden opetuksesta kiinni. Tarvitsemme taistoon paitsi luovia "neroja" myös valistuneita ostajia. Lisättäköön siis yläkoulussa sekä pakollisuutta että valinnaisuutta. Taideaineita ei saa asettaa vastakkain, vaan oppilaan on voitava valita sekä musiikki että kuvataide että käsityö.
Kuvataideopettajia kehottaisin palauttamaan aineensa nimeksi kuvaamataito, tai yksinkertaisemmin: kuva. Kuva kattasi käsitteenä epämääräisen taiteen lisäksi koko räjähdysmäisesti kasvavan kuva- ja merkityskulttuurin. Tällöin puhuttaisiin paremmin myös jääkiekkokaukaloiden reunoilta reväistyjen rahoittajien kieltä. Kuvan merkityksen nämä päättäjät saattavat ymmärtää, mutta (ainakaan vähänkään uudempaa) taidetta he pitävät vielä pitkään pelkkänä karsittavana kustannuksena. Raha, raha, raha. Vain rahalla kannattaa valitettavasti mitään perustella. Kehittyyhän siinä samalla oppilaiden kokonaispersoonakin, mutta pidetään se meidän välisenä salaisuutena.
Liikunnan määrää lisäisin maltillisesti, mutta samalla varmistaisin, että tunneilla todella liikutaan. Olen aikuisiällä juossut miltei 20 maratonia, mutta koulussa olin yksi heikoimmista. Osin laiskuuttani, mutta osin myös siksi, että opettaja suosi nopeutta vaativia lajeja. Lajivalikoimaa pitäisikin laajentaa kansanterveydellisesti arvokkaaseen hikoilu-urheiluun. Keilailu ja golf ehditään opiskella eläkkeelläkin.
Tämäkin uudistus pitäisi kuitenkin suorittaa ilon kautta, kilpailua ja nolaamista vähentäen. Aivan liian moni tuttuni vetää natsi-kortin esiin, kun puhe kääntyy kouluaikaiseen liikunnanopettajaan. Vain mielihyvänä koettu liikuntaharrastus säilyy koko elämän.
Kaikkiaan peruskoulun pitäisi säilyä paikkana, jossa kaveria ei jätetä eikä nolata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti