Tekeillä on pitkään ollut useampikin blogikirjoitus, mm. organisaatiomuutoksesta ja palkka- ja vapaaehtoistyön eroista. Muut kiireet ovat kuitenkin haitanneet keskittymistä.
Olen muun muassa etsinyt töitä.
Nykyisessä työssä on ollut hiljaista, ja viimeksi tulleena, mutta vanhimpana, olen ensimmäinen lähtijä riippumatta siitä, kenen prioriteeteillä harvennetaan. Kaksi nuorempaa kolleegaa palaa asuntovelkaisena syksyllä äitiyslomaltaan. Kolmas, ikäiseni, kertoo olevansa nelihenkisen perheensä ainoa, jota yyteet eivät jo tällä hetkellä kurita. Minä olen perheetön ja tuleva putkiremontti poislukien velaton, joten olen jopa oman irtisanomislistani kärjessä.
Hain fiksua paikkaa, vaikka työmatka olisi viisinkertaistunut ja palkka pudonnut puolella tonnilla. Pääsin haastatteluun. Rekrytoijat kiinnostuivat, ja etsin heitä vakuuttaakseni vaivalla näytetöitä ja suosittelijoita. Vietin lopuksi päivän soveltuvuustesteissä.
Kaikki sujui hyvin, vaikka pakottomassa tilanteessa vastailinkin esimieshaluja selvittäviin kysymyksiin luvattoman rehellisesti. Olisin varmaan saanut paikan, ellei toinen hakija olisi kirjoittanut kirjaa alastani jo vuosia ennen kuin minä edes aloittelin. Hänet tietysti valittiin, ja minua imartelee jo pääsy samalle viivalle. Myönteistä kannaltani on myös se, ettei ikä oikeasti ollut palkkaamisen este. Valittukin lienee syntynyt jo 1960-luvulla. Pelottaa toisaalta, miten kovia hakijoita löytyy pienipalkkaiseenkin työhön.
Varaudun työpaikan vaihdon lisäksi henkisesti myös työuran loppumiseen. Pyrin harrastamaan vain halpoja tai kokonaan ilmaisia asioita. Yhtenä kirjoittaminen.
Kun nyt ainakin vielä tällä kertaa aloitan palkallisen loman, päätin hemmotella itseäni maksullisella kirjoittajakurssilla. Parin talven takaisesta verkkokurssista kokemukseni olivat ainakin hyviä. Naputtelimme lyhyitä tekstejä, joihin saimme netin välityksellä palautetta opettajalta ja toisiltamme.
Yhdessä harjoituksessa piti kuvata samaa arkista kohtausta eri tyyleillä. Taustalla oli ranskalaisen Raymond Queneaun heti sodan jälkeen julkaistu mainio Tyyliharjoituksia -kirjanen.
Sijoitin oman Väärän Kekkosen päivä -nimisen tekstini tietysti avokonttoriin. Täydensin Queneaun alkuperäiseen idean ikiliikkujaksi. Tapahtuma toistui, mutta myös jatkui aina seuraavassa episodissa. Päätyen lopuksi alkuun.
Itse olin nokkeluuteeni varsin tyytyväinen. Muilta saamani palaute tosin rohkaisi tarraamaan nykyiseen leipätyöhön. Niin tiukasti kuin suinkin.
Se taistelu jatkuu kuitenkin vasta syksyllä. Ensin lomalle.
Väärän kekkosen päivä
