sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Turvapaikanhakija joulukalenterissa, ja ongelman ratkaisu

Avaan joulukalenterin itsenäisyyspäivän kohdalta. Luukusta katsoo keräyskampanjoiden kuvastosta tuttu pelokas pikkupoika suurine silmineen. Arviolta kahdeksanvuotias.

Poika on väsynyt ja kuumissaan. Lähtemään on jouduttu kiireesti, ja vaikka on keskikesä, päälle on puettu kaikki mahdollinen. Poika ei vielä itse osaa kertoa, mutta hän on paossa samaa sotaa, joka tappoi hänen isänsä jo vuosia sitten. Poika ei myöskään tiedä, että hän on onnekas. Jos hän, hänen äitinsä ja siskonsa olisivat myöhästyneet junasta, he olisivat joutuneet tulemaan seuraavalla. Sillä, joka joutui keskelle maansa sotahistorian tuhoisinta ilmapommitusta, jossa toista sataa, pääasiassa sotaa pakenevaa suojatonta siviiliä sai surmansa.

Katson poikaa ja näen hänessä muutakin tuttua kuin kärsivän lähimmäisen. Poika muistuttaa kovasti minua itseäni. Poika on isäni.

Poika pääsi turvaan. Perhe asettui Hämeenlinnan seudulle, sitten Tohmajärvelle. Sisämaan karjalaispoika kouluttautui satamatyönjohtajaksi ja päätyi tekemään työuransa omituista murretta puhuvien ihmisten keskelle Raumalle, josta löysi äitini. Muutama kuukausi sitten ostin isälle eläkepäivien ratoksi tabletin. Voi olla, että hän tälläkin hetkellä etsii kuvia kotiseuduistaan, rajan molemmilta puolilta.

Kun ajattelen Suomeen nyt tullutta noin 30 000 turvapaikanhakijaa, ajattelen väkisin isän kautta. Aivan oikein minua muistutetaan tilanteen erilaisuudesta. Isä ei ollut pakolainen paettuaan sotaa maansa sisällä. Turvapaikanhakija hän kuitenkin oli.

Ja aivan samoin kuin turvapaikanhakijoita tänään, myös evakoita karsastettiin aikanaan kovasti. Heidänkin asuttamisensa maksoi, ja raha oli jostain poissa. Muun muassa äitini äidiltä, joka oli jäänyt sotaleskeksi seitsemän lapsensa kanssa. Hänen kotitilastaan lohkottiin evakoille maatiloja samassa suhteessa kuin heillä oli ollut omistuksia Karjalassa. Helppo oli epäillä tulijoiden ilmoituksia ja todellista tarvetta. Eivät tainneet vapaamieliset suomenruotsalaisetkaan malttaa olla nimbyilemättä kummallisia mie- ja sie-ihmisiä kohdatessaan.

Sinänsä metka sattuma, että suurimman vastuun evakkojen asuttamisesta kantoi Perussuomalaisen puolueen edeltäjän, Suomen Maaseudun Puolueen, perustaja ja pitkäaikainen johtaja, "unohdetun kansan ääni", Veikko Vennamo. Veikon, perussuomalaisten todellisen isän poika Pekka Vennamo, myös puolueen pitkäaikainen johtaja, taas hiljan kauhisteli kansanedustaja Olli Immosen monikulttuurisuuslinjauksia Facebook-sivullaan:

Mutta mitä pitäisi tehdä turvapaikanhakijoille vuonna 2016? Ongelmahan meillä on. Sen myöntävät jo muutkin kuin maahanmuuttokriitikot.