torstai 20. marraskuuta 2014

Riemukas löytö orjamarkkinoilta

Tunnelma töissä on syksyn ollut luova ja innovatiivinen kuin venäläisen ruletin pelaajilla. Ensin tulivat lomautukset, päivien lyhetessä seurasivat irtisanomiset. Johdon puheissa kaikki on loistavasti. Duunarien ruokatunnilla jutut ovat olleet toiset, ja sanat valitaan sen mukaan, keitä sattuu istumaan kuuloetäisyydellä viereisessä pöydässä.

Yt-viikate ei tällä kertaa osunut minuun. Viereltä lähti parempia. Jälkeen jääneet suremme heitä, mutta tiedämme myös, ettei osamme ole kummempi: seuraava kvartaali tervehdyttää jälleen. Voi hyvin olla, että otan lopputilin ja työvoimaviranomaisten langettaman karenssin jo ennen sitä. Etsin koko ajan töitä, taidamme etsiä kaikki, mutta erästä ällistyttävää, vakavaan johtamatonta headhunttaustiedustelua lukuun ottamatta, on ollut hiljaista.

Olo on kummallisen tyhjä. Olin paremmin valmistautunut töiden loppumiseen kuin niiden jatkumiseen. Suunnitteilla on kolme kirjoitettua ja sata luettua kirjaa, sarjakuva-albumi, vähän musiikkijuttuja. Iäkkäiden vanhempien auttamista, mahdollisesti vapaaehtoistyötä. Maratontavoitteen kunnianhimoistaminen niin, että olisin ansiosidonnaisen työttömyysturvan päättyessä Suomen kovakuntoisin luuseri, huippusyrjäytyjä joka aiheuttaa kestävyysvajetta vielä vuosikymmeniä. Tahdon kaikenlaista, mutta yhtä en: viranomaisvetoista aktivointia.

Omien näkymieni takia olin tavallista herkemmällä tuulella, kun Yle TV 1:n Ajankohtainen kakkonen 11.11.2014 tarttui aiheeseen. Ohjelmassa käsiteltiin kiinnostavasti sitä, miten pitkäaikaistyöttömyyttä pyritään purkamaan erilaisilla aktivointitoimilla kuten työkokeiluilla ja kuntouttavalla työtoiminnalla. Julkilausuttuna tavoitteena on työkyvyn ylläpito, parempi elämänhallinta ja viime kädessä paluu työmarkkinoille. Työtä, joka usein vertautuu vaativuudeltaan suoraan palkkatyöhön, tehdään työttömyystuella ja yhdeksän euron päiväkorvauksella. Kieltäytymisestä seuraa karenssi, minkä vuoksi kriitikot vertaavat aktivointia orjatyöhön. (ks. Vaarne)

lauantai 30. elokuuta 2014

Teemaloma

Vietin ennätyksellisen seitsemän viikon loman. Kesäloma, talviloma, lomarahat, kaikki työelämätutkijoiden kauhuksi putkeen.

Valitsin lomalle teeman. Oli kaksi vaihtoehtoa.

Joko keskittyisin työelämätaitoihin, syventäisin ymmärrystäni niissä asioissa, joihin ei kiireen keskellä töissä ole aikaa perehtyä. Ja päivittäisin julkisen kuvani työnhakua tukevaksi.

Tai hyppäisin suoraan työttömyystaitoihin. Opiskelisin oravanpyörässä juoksemisen sijaan vähällä pärjäämistä. Testaisin, miten viihdyn, kun palkkatyö ei enää jäsennä elämää ja kun hyvät työkaverit eivät sitä enää rikasta. Ja kun rahaa olisi hyvin vähän.

torstai 22. toukokuuta 2014

Vaalikoneista, valintakriteereistä - ja ketä lopulta äänestin

Pääsin ICT-urani alussa toteuttamaan yhtä maamme ensimmäisistä vaalikoneista. Tuohon aikaan tietokone oli uusi härveli monelle vanhemman polven ehdokkaalle ja harvalla nuoremmallakaan oli omaa edes työpaikalla. Tämän vuoksi ehdokkaita opastettiin kädestä pitäen antamaan vastauksensa, samalla annettiin tietokoneen peruskäyttökoulutusta.

torstai 1. toukokuuta 2014

Minne matka, työväenliike?

Ennen työväentalolla kuunneltiin vastahakoisesti puheita, jotta päästiin bailaamaan.  Vappuna 2014 puheita kuunneltiin isolla porukalla, mutta bileiden alettua paikalle jäivät vain alle kuusikymppiset toverit.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Prosessi, resurssi (sinä?), ja kolmas maailmansota

Nollien ja ykkösten maailma on horoskooppeihin ja voimaeläimiin uskomattomien miesten. Luulisi, ettei huuhaalle ole tilaa.

Silti joka niemeen, notkoon, saarelmaan, kuntaan ja sairaanhoitopiiriin nousee oma vaikeasti käytettävä tietojärjestelmänsä, joka ei suostu puhumaan muiden järjestelmien kanssa. Alkujaan kehityksestä innostuneet käyttäjät alkavat suhtautua tekniikkaan välinpitämättömästi tai jopa vihamielisesti, kun eivät koe sen helpottavan arkeaan. Neljännes hankkeista ei tuota maksajalleen koskaan minkäänlaista hyötyä vaan päätyy keskeytykseen (ks. Ryhänen). Ja vaikka verorahoitetut katastrofit paistattelevat julkisuudessa, meininki kylmää myös yrityksissä. Ne vain vaikenevat nolona miljoonamokistaan. Mistä ihmeestä on kysymys?

Olen ollut alalla 15 vuotta, enkä ole vielä nähnyt törmännyt kylmään harkintaan. Tunteellisempaa olentoa kuin johtavassa asemassa oleva pukumies ei taida ollakaan. Katsokaa kyynelehtivää Harry Harkimoa tai Kalervo Kummolaa Sel8nne -dokumenttielokuvassa (ks. Siili). IT-talon johtaminen on arvailua ja harhailua siinä missä muukin elämä.

Isot järjestelmät ovat äärimmäisen mutkikkaita. Ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne luodaan tyhjästä ja ennen kaikkea ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne kehittyvät vähitellen. Ne saattavat pitää sisällään hyvin erilaisia teknologioita eri aikakausilta. Alkuperäiset tekijät ovat jo muissa töissä tai eläkkeellä, ja kun dokumentaatiokin on summittaista, on päässyt syntymään erilaisin purkkaviritelmin kasassa pysyvä spagettihirviö, johon kukaan vastuullinen ihminen ei enää uskalla koskea.

Ennen kaikkea riippuvuuksien verkosto on ylivoimainen asiakkaalle. Suhteessa teknologiaan asiakas elää samassa epävarmuudessa kuin maanviljelijä on elänyt vuosituhansia suhteessa säähän. Riippuvaisena, ymmärtämättä. Tulvat, kuivat kaudet, heinäsirkkaparvet, yöpakkaset tai myrskytuulet ovat saattaneet koska tahansa tehdä tyhjäksi viljelijän uutterat ponnistelut ja suistaa hänet perheineen nälkäkuoleman partaalle.

Huhujen ja luulojen maailmassa on suuri kiusaus uskoa asiantuntijaan, joka vakuuttaa tuntevansa kalenterit, joka väittää tietävänsä, milloin kyntää, milloin kylvää. Asiantuntijaan, joka selittää selittämättömän.

Moderni meteorologia ja tukiaiset ovat tehneet papistosta viljelijälle tarpeettoman. Uusi työpaikka löytyy it-alalta.

torstai 20. helmikuuta 2014

Sisyfos senssimarkkinoilla

Kirjoitin pari vuotta sitten perheen tulevaisuudesta vanhempieni kultahääpäivän jälkitunnelmissa. Haikeana epäilin perinteisen perheen jääneen maatalousyhteiskuntaan. Vaikka sillä on edelleen puolensa lastenhoitoprojektina, ihmiselon kovaa ydintä, eli tuotantoyksikköä, se ei enää muodosta.

Vielä teollisuusyhteiskunnassa kodin lämpö tarjosi ainakin ajatuksena vastapainon tylsälle liukuhihnatyölle, vaikka sairaanhoitaja ja autonasentaja keksivätkin työpäivän jälkeen vähemmän puhuttavaa kuin luonnonvoimia vastaan yhdessä kamppailleet pienviljelijävanhempansa.

Uudessa tilanteessa työ näyttäisi ottavan perheen paikan elämän keskiössä.

Globalisaation ajan uusi työ vaatii jatkuvaa kouluttautumista omalla ajalla, valmiutta vaihtaa tehtävää, alaa ja kotipaikkaa, ehkä maatakin, muutaman vuoden välein. Uutta työtä ei voi tehdä kahdeksasta neljään -asenteella, vaan mahdollisuuksia on kartoitettava herkeämättä ja ennakkoluuloista vapaana. Kun seuraavaa keikkaa metsästetään päivin ja öin, harvalla on varaa jäädä kotisohvalle.

Myös yhteiskunta kannustaa palvomaan työtä. Perhearvoja edelleen puheissa korostavat konservatiivit vaativat käytännön tekona työtöntä ottamaan vastaan minkä tahansa työn vaikkapa puolentoista tunnin bussi- tai junamatkan päästä. Se perheestä.

Uusi työ vaatii, mutta se myös antaa. Moni kokee tekevänsä mielenkiintosia asioita mielenkiintoisten ihmisten parissa. Hyötyyn perustuvaan työyhteisöön tulee samankaltainen viha-rakkaussuhde kuin puolisoon ennen Hollywoodin popularisoimia yläluokan rakkausunelmia. Työyhteisö on hetkellinen, mutta mikäpä olisi ikuista. Saattoi se ukkokin etsiä nuoremman ja akka lähteä shemeikkan matkaan. On luontevaa jäädä juhlimaan satoa samalla porukalla, jolla on kynnetty ja kylvetty.

Koti alkaa näyttää tylsältä. Siellä omasta työstään palautuva puoliso kitisee tylsän televisiosarjan ääressä jumittuneita hartioitaan. Vähitellen ventovieraaksi muuttuvan ihmisen kanssa yritetään viettää pari kiusallista viikkoa vuodessa jossakin etelän lomakohteessa. Tai kulutetaan hampaat irvessä jollain muulla tavalla. Perhe ei enää tue työssä jaksamista, vaan siitä tulee voimia kuluttava toinen rintama, suoranainen este työssä menestymiselle. Varsinkin jos perheeseen kuuluu lapsia.

Jälkikasvua hankkivatkin parhaassa lapsentekoiässä paradoksaalisesti mieluiten huono-osaiset. Vauvan avulla kun saa tukia ja pääsee kaupungin vuokra-asuntoon. Menestyjät taas lykkäävät lapsen tekemistä, jotta pystyvät ketterämmin brändäytymään kulloisenkin toimeksiantajan kaipaamaksi tuotteeksi. Lapsiin on varaa vasta, kun asema työmarkkinoilla vakiintuu, eli yhä myöhemmin, jos koskaan.

Herkimpiä pelottaa oma tyhjyyskin. Ainakin minua. Kun maailma on käsittämätön, ja oma paikka kroonisesti epävakaa, elämän eväiden jakaminen toiselle tuntuu sysimustalta huumorilta. Jaettavaa elämänviisautta ei ole. Mahdollinen vähä löytyy netistä.

Vanhuuden turvaksikaan lapsia ei tarvita. Todennäköisemmin vanhemmat päätyvät auttamaan aikuista lastaan kuin toisinpäin. Varminta tuloa kun on eläke.

Kitinöistäni ehti kulua vain runsas kuukausi, kun elin ne todeksi. Elämänkumppani sai sohvafilosofistaan tarpeekseen.

Ero ei ollut kummankaan vika. Meillä oli häkellyttävästi yhteistä, mutta myös työt tahoillamme, ja liikaa muitakin omia sitoumuksia ja kiinnostuksen kohteita. Koska meillä ei ollut jaettuja velkoja, lapsia tai salaisuuksia, yhdessä elämisen perusta katosi ja elämänmittaiseksi uskottu matka vaihtui Facebook-kaveruudeksi.

Nämä parin vuoden takaisen mietteet palasivat, kun katsoin lahjakkaan dokumentaristitulokkaan Mika Mattilan elokuvan: Chimeras, unelmia Kiinasta.

Tämä kauniisti kuvattu, ääniraidaltaan upea, osoittelematon ja älykäs elokuva on nähtävissä YLE Areenassa vielä hetken (ja uusintaesitys la 22.2.2014 klo 13.30 Yle TV1). Suosittelen, katso se ennen kuin jatkat tämän kirjoituksen lukemista, sillä jatkossa seuraa juonipaljastuksia. Pelko pois, vaikka elokuva käsitteleekin taidetta.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Vastarintaa!

Vakuutan: en saa sponsorituloja Docpoint-festivaaleilta. Mainostan intohimosta.

Iranilaissyntyisten Riahin veljesten riemukas dokumentti väkivallattomasta kansalaisaktivismista Everyday Rebellion on todellinen helmi, älykäs ja hauska. Esiin eivät tunge uutispätkistä tutut nyrkit pystyssä heiluvat tosikot vaan välkymmät, hauskemmat ja aikaansaavammat tyypit.

Jos kuulut laillani niihin, jotka haluaisivat parantaa maailmaa, mutteivät keksi miten, katso tämä. Elokuvan ympäri maailmaa kootut aktivistit eivät sorru väki- tai ilkivaltaan. Plakaattejakin heilutetaan maltillisesti. Elokuvan jälkeen et todennäköisesti edelleenkään tiedä mitä tarttis tehdä, mutta olet saanut hyviä vinkkejä siitä, miten asioita voi edistää eri tavalla ajattelevia arvostaen.

Elokuva on tilaisuus nähdä vielä lauantaina 1.2.2014 klo 16 Maximissa ja sunnuntaina 2.2.2014 klo 17.30 Kinopalatsissa. Hurmaavat ohjaajat ovat paikalla. Ainakin tämän illan vilkasta yleisökeskustelua jaksoi elokuvan jälkeen seurata univelasta huolimatta.

Ellet pääse paikalle, tai jos haluat lisäannoksen, http://www.everydayrebellion.net -sivusto jatkaa siitä, mihin elokuva päättyy.

Oma varhaisempi kirjoitukseni myötä- ja vastavirtaan uimisesta:
Tottelin vain käskyä

maanantai 27. tammikuuta 2014

Vuoden valoisin aika

Kun työssä pärjätäkseen luopuu ajattelusta, pitää voimaa hakea toisten rohkeudesta. Docpoint-dokumenttielokuvafestivaali valaisee tätäkin talvea.

Tiistaista sunnuntaihin katson kuusitoista dokumenttia. Torstain nelituntisen At Berkeley -leffan takia jään kahden leffan päähän viimevuotisesta ennätyksestäni.

Tämän blogin aihepiiriä liippaavat ainakin seuraavat elokuvat:

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Hieno ura päättyi

Minulla on suuri ilo puhua joka sunnuntai viipyilevä puhelu äitini kanssa.

Tänään äiti kertoi poikenneensa lähipankin konttorissa.

Tällä kertaa ei puhuttu rahasta.

Tuttu virkailija, joka ehti palvella äitiä vuosikymmenet, jäi eläkkeelle. Hän juhlisti tapahtumaa tarjoamalla pullakahvit.

Äiti on keskittänyt raha-asioitaan tähän pieneen konttoriin. Enää sieltä hän voi nostaa käteistä rahaa pankkikirjalla, kuten on vuosikymmenet tottunut tekemään. Nettiin hän ei suostu menemään, eikä korvaamaan seteleitä kortilla. Automaattejakin hän vierastaa. Täällä se on hänelle sallittu. Hän on kokenut tunnelman ystävällisenä ja asiakasta arvostavana.

Muutama vuosi sitten tapahtui jotain ikimuistettavaa. Vanhempieni talon putket hajosivat. Remontin alta piti muuttaa pois, mutta vuokra-asuntoa ei tahtonut löytyä.

Virkailija tarjosi kotiaan.

Itse hän olisi muuttanut kuukausiksi kesämökilleen. Oli kylmin aika talvesta.

Asia järjestyi muulla tavoin, mutta ele jäi mieleen.

Virkailija oli emäntä talossaan. Asiakkaan asia oli hänen asiansa. Pitkä ura tarjosi varmuutta, minkä vuoksi hän viihtyi työssään ja sai asiakkaatkin viihtymään. Kahvittelun lomassa hän kertoi työskennelleensä kaksi vuotta yli eläkeiän.

Viime viikolla hieno ura kuitenkin päättyi ansaittuihin eläkepäiviin.

Pelkään, että virkailijan ja hänen kaltaistensa myötä katoaa aikakausi. Valtaan tarttuvat laskutikkumiehet, jotka tehostavat palvelut trendikkäiden nuorten tahtiin toimiviksi. Hymystä tulee kiristyvien myyntitavoitteiden lavaste. Tiskin molemmilla puolilla voidaan pahoin.

Liekö hyvä bisnes? Äitien kohtelu vaikuttaa lastenkin valintoihin.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Piikki minulle, piristysruiske taloudelle?

Tämä kirjoitus on provokaatio. Hiukan.

Taannoinen postukseni Yleisestä eläkeiästä erityiseen eläkeikään on Googlen analyysityökalun mukaan yksi blogini epäsuosituimmista. Se on harmi, sillä saatan eläkeasiat kerralla kuntoon. Esitän, että aikana, jolloin elinaikaennusteet on mahdollista laatia ammattialoittain ja sukupuolittain, yleinen eläkeikä on suoranaista sadismia. Oikeudenmukaisempaa olisi, että kukin meistä viettäisi työssä ja vapaalla saman osuuden elämästään.

Ilokseni toimittaja Laura Saarikoski tarttui Helsingin Sanomien kolumnissa ongelmaan. Siinä missä nyt syntyvä tyttö saavuttaa keskimäärin 83 vuoden iän, ja kevyessä toimistotyössä sitäkin pitemmän, 35-vuotias mies kuolee jo 68 vuotiaana, jos kuuluu alimpaan tuloviidennekseen. Jos 67 vuoden yleinen eläkeikä päätetään toteuttaa, kuten on monissa Euroopan maissa päätetty, ylimpään tuloluokkaan kuuluva nainen ehtii viettää eläkepäiviä hyvinkin 20 vuotta, raskaan ruumiillisen työn raataja vain yhden vuoden (ks. Eläketurvakeskus, ss. 234 - 235). Silti molemmat maksavat tuloistaan suhteessa yhtä suuria eläkemaksuja.(ks. Saarikoski)

"En muista missään muualla yhteiskunnassa järjestelmää, jossa pienituloiset subventoisivat hyvätuloisten sosiaaliturvaa", toteaa Saarikosken kolumnissa siteerattu vakuutusmatemaatikko Olli Pusa.(ks. Saarikoski)

Seuraavan päivän mielipidesivulla professori Raija Tahvonen huomauttaa aivan oikein, että terveet elintavat tuovat lisävuosia. Ei työ siis miestä tapa, vaan töiden jälkeinen perjantaipullo. Voihan se olla noinkin. (ks. Tahvonen)

Mutta toisaalta. Jos olisin nuori ja päättäisinkin ryhtyä erilaiseksi duunariksi. Jättäisin kossun korkkaamatta. Mikä olisikaan huokuttelevampi kannustin työvoimapulaasta kärsiville matalapalkka-aloille kuin alhainen eläkeikä? Peruskoulusta mopin varteen ja viisikymppisenä harrastamaan tieteitä, taiteita ja olevaisen pohdiskelua!

Yleisen eläkeiän kannattajat ovat perustelleet julmuuttaan sillä, että sukupuolen ja ammatin huomioon ottava järjestelmä olisi liian mutkikas. Olen jyrkästi eri mieltä. Juuri mikään ei tulvivan tiedon keskellä olisi yksinkertaisempaa.

Mutta kokeillaan herrojen mieliksi vielä simppelimpää järjestelmää.

Aikamme palvoo yksilöä, korostaa henkilökohtaista vastuuta elämästä, itseä niskasta kiinni ottamista. Koska tasa-arvoisessa yhteiskunnassamme kuka tahansa voi hankkia ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, niiden puute paljastaa yhtä armottomasti tekemämme virheet. Peruskoululaisen pitäisi valita tulevan ammattinsa kannalta oikeat kurssit, vaikka aikuisetkin pystyvät puhumaan osaamisesta vain yhtenä möykkynä. Mutta jos tähän pystymme, jospa valitsisimme myös eläkkeemme?

Vaihtoehtoja olisi kaksi:

Vaihtoehto A: Jäämme töistä 67 vuotiaina ja saamme eläkettä niin pitkään kuin hengityskone pihisee.

Vaihtoehto B: Jäämme töistä jo 60-vuotiaana, mutta saamme eläkettä vain 80 vuotiaaksi saakka. 80-vuotispäivänä yhteiskunta järjestää kauniit juhlat, joihin kutsutaan ne lähimmät, jotka töiltään ehtivät. Juhlapäivän painuessa mailleen lääkäri antaa ruiskeen, joka päättää elintoiminnot kivuttomasti.