Suhteet ja työurani

Kiinnostava kirjoitus Hesarissa sai pohtimaan oman työurani suhteellisuutta ja suhteettomuutta. Hiukan mutkia oikoen se sujui seuraavasti.

Lukiokaveriani Jari pääsi kahdesti paikallislehteen. Ensimmäisen kerran laiska toimittaja haastatteli ensimmäistä ylioppilaskirjoituksista poistujaa. Toisen kerran laiska toimittaja haastatteli paikkakunnalle avatun uuden Alkon ensimmäistä asiakasta. Siinä merkittävimmät Jarista. Minä kirjoitin kuusi ällää, olin kesätyötön ja suuntasin työvoimatoimistoon selvittääkseni miten elämäni rakentaisin. Työkkärin takana raivosi rakennustyömaa, ja kun olin lähdössä, aidan takaa huudettiin. Jari viittoili iloisesti ja selitti saaneensa isänsä kautta hyvän kesäduunin kaivinkoneenkuljettajana. Minulla ei tätä kaistaa ollut. Olimme kunnollinen, näkymätön, alempaan keskiluokkaan kuuluva, televisiota iltaisin katseleva tiilitaloperhe, enkä ujona itsekään saanut tartuttua puhelimeen saati muutenkaan tehtyä itseäni tykö. Rauma Repolaan kävin jättämässä paperit, enkä sen koommin kuullut asiasta. Leikkasin kesän puolipäiväisesti ruohoa leirintäalueella ja sitten jaoin postia. Molemmat työt valitsin, koska niissä saattoi välttää työpaikan ihmissuhteita.

Pääsin opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun. Kuvisopettajien linja tuntui turvalliselta valinnalta, koska se valmisti ammattiin, ja oli myöhemmin ajatellen kiinnostava, koska kurssikaverit tulivat ympäri maata ja eri yhteiskuntaluokista. Olin myös kiinnostunut yhteiskunnasta, ja päätynyt mm. kieltäytymään aseista, joten hankkiuduin pääopintojeni ohessa tuhlaamaan yhteiskunnan varoja Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Valtsika ei valmistanut varsinaisesti mihinkään, ja sinänsä mukavat kurssikaverit tulivat varsin yhtenäisestä taustasta. Monet saivat ensimmäisen työ- tai harjoittelupaikkansa yliopistolta, ministeriöistä tai lehtien toimituksesta, ja huomattavan monessa paikassa työskenteli ennestään jo joku samanniminen. Fiskuja ja käyttäytymiskoodin valmiiksi taitavia nämä kurssikaverini olivat, ja koska he hoitivat hommansa varmaankin moitteettomasti, heidän urakehityksensä oli nouseva. Moni on nykyään televisiosta tuttu. Niistä samoja arvosanoja saaneista, jotka päätyivät mäkkäriin, en sittemmin ole kuullut.

Työn jälkeen

Riittääkö mielekästä palkkatyötä tulevaisuudessa kaikille? Onko minkä tahansa työn tekeminen millä tahansa ehdoin arvokkaampaa kuin joutilaisuus? Mitä tapahtuisi, jos meille kaikille annettaisiin vastikkeeton perustulo? Mitä yhteiskunnalle tapahtuisi? Mitä sinulle tapahtuisi? Mitä tekisit, jos sinun ei olisi pakko tehdä työtä? Miksi ja mistä lähtien olemme kokeneet velvollisuudeksemme työnteon?

Ruotsalais-italialainen Erik Gandini on mielidokumentaristejani, ja työn tulevaisuuden ja tarkoituksen pohtiminen on pakkomielteitäni. Työn jälkeen -dokumenttielokuvassa (2023) yhdistyvät molemmat, joten sitä on ilo suositella.

1.5.2024 tulee täyteen viisi vuotta omasta ratkaisustani. Työn päivänä juhlin palkkatyöstä poistumiseni viisivuotispäivää. Iloitsen, mutten suosittele kenelle tahansa. En edes kuluttamiseen kyllästyneille. Vähintään oma tarkoitus on hyvä ajatella valmiiksi, ja varata myös vaihtoehtoista puuhaa.

Puolueiden eduskuntavaaliohjelmat ja työ

Halusin vuoden 2011 eduskuntavaaleissa selvittää puolueiden työhenkisyyden, minkä vuoksi laskin työn esiintymisen  puolueiden edellisten vaalien vaaliohjelmassa. 

Sanan työ tai jonkun sen johdannaisen mainitsi vuonna 2007 suurimmista puolueista Suomen Keskusta 220 kertaa, Vasemmistoliitto 201 kertaa, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 163 kertaa, Kansallinen Kokoomus 147 kertaa ja perustuloa puffannut Vihreä liittokin 88 kertaa. (Perussuomalaiset oli tuolloin vielä pienpuolue, joten se puuttui laskelmista.) 

Saadakseni selville työn suosion kehityksen viimeisen 15 vuoden ajalta tein tuoreille vaaliohjelmille vastaavan testin, jonka tulos oli seuraava: 

Oman kansan suuruudesta

Itsenäisyyspäivä ja vastaanoton katselun välttely harhauttivat polveilevat ajatukseni nationalismin kautta rotuoppeihin. Niihin, joilla oman ns. kansan tai rodun etevämmyyttä muihin nähden on yritetty todistella.

Kun tuo etevämmyys, eli käytännössä poikkeuksetta itsemme kaltaisuus, on tunnistettu, on ryhdytty toimiin. Kuten käsihygienialla olemme torjuneet koronaa, olemme rotuhygienialla, esimerkiksi romaneja, saamelaisia ja irtolaisia steriloimalla (ja kehottamalla toisaalta juurevia maalaisia lisääntymistalkoisiin), edistäneet etevämmyyttä ja hankkiutuneet eroon hevoshuijareista, prostituutiosta ja muusta pahasta.

Etevämmyyden yksi keskeinen kriteeri on ollut älykkyys.

Leikkauksia 17! Sata vuotta aktivointia

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2730

Keskiluokan romahdus

Donald Trump, Nigel Farage, Timo Soini. Kansallinen rintama, Kultainen aamunkoitto, Jobbik. Odinin soturit.

Adolf Hitler?

Eipä liioitella. Ei Trump saati Soini ole uusi Hitler. Eivätkä Odinin soturit ainakaan vielä puhuttele juuri muita kuin pilottitakkisia koulupudokkaita.

Mutta eri aikojen populistisissa liikkeissä on yhtäläisyyksiä. Nykyisten liikkeiden kannatus kumpuaa samasta joukosta kuin Hitlerin kannatus, olonsa oikeutetusti epävarmaksi tuntevasta keskiluokasta. Syrjäytyjät eivät enää hetkeen ole olleet kylän baarissa olutta särpivää ja iltapäivälehtiä selaavaa harmitonta luuseriporukkaa, vaan entistä keskiluokkaa, tai niitä, jotka eivät sinne ponnisteluistaan huolimatta yltäneetkään.

Ei epävarmuus uutta ole. Näihin päiviin saakka siitä ovat kuitenkin kärsineet vain alemmat yhteiskuntaluokat. Tämän äänestyskopit kaukaa kiertävän porukan voimattomalla raivolla ei oikeastaan ole ollut väliä, koska se ei ole uhanneet meitä onnekkaampia millään tavoin. Olemme voineet kuitata somen capslock päällä kirjoitetut yhdyssanavirheilyt ylemmyydentuntoisella ironialla. Vasta kun epävarmuus on tavoittanut keskiluokan, meidät itsemme, esimerkiksi toimittajat, se on alkanut näkyä mediassa.

Turvattomuuden lisääntyessä alkaa kaikesta kasvatuksesta riippumaton syntipukin etsintä ja flirttailu vahvojen johtajien ja helppojen ratkaisujen kanssa. Islamilaisissa maissa ja Venäjällä syyllistä haetaan pahasta Lännestä. Lännen foobikot lietsovat pelkoa molemmista edellisistä, ja tietysti sotkun kaikkein heikoimmista uhreista eli pakolaisista. Tämä on mahdollisimman murheellista. Oli matkaan lähdön syy mikä tahansa, aito hätä, paremman elitason tavoittelu tai puhdas seikkailu, karmean huonosti ovat ihmispolon asiat, jos paras toivo on tunkea loskamme ja vihapuheemme keskelle.

Teemaloma

Vietin ennätyksellisen seitsemän viikon loman. Kesäloma, talviloma, lomarahat, kaikki työelämätutkijoiden kauhuksi putkeen.

Valitsin lomalle teeman. Oli kaksi vaihtoehtoa.

Joko keskittyisin työelämätaitoihin, syventäisin ymmärrystäni niissä asioissa, joihin ei kiireen keskellä töissä ole aikaa perehtyä. Ja päivittäisin julkisen kuvani työnhakua tukevaksi.

Tai hyppäisin suoraan työttömyystaitoihin. Opiskelisin oravanpyörässä juoksemisen sijaan vähällä pärjäämistä. Testaisin, miten viihdyn, kun palkkatyö ei enää jäsennä elämää ja kun hyvät työkaverit eivät sitä enää rikasta. Ja kun rahaa olisi hyvin vähän.

Prosessi, resurssi (sinä?), ja kolmas maailmansota

Nollien ja ykkösten maailma on horoskooppeihin ja voimaeläimiin uskomattomien miesten. Luulisi, ettei huuhaalle ole tilaa.

Silti joka niemeen, notkoon, saarelmaan, kuntaan ja sairaanhoitopiiriin nousee oma vaikeasti käytettävä tietojärjestelmänsä, joka ei suostu puhumaan muiden järjestelmien kanssa. Alkujaan kehityksestä innostuneet käyttäjät alkavat suhtautua tekniikkaan välinpitämättömästi tai jopa vihamielisesti, kun eivät koe sen helpottavan arkeaan. Neljännes hankkeista ei tuota maksajalleen koskaan minkäänlaista hyötyä vaan päätyy keskeytykseen (ks. Ryhänen). Ja vaikka verorahoitetut katastrofit paistattelevat julkisuudessa, meininki kylmää myös yrityksissä. Ne vain vaikenevat nolona miljoonamokistaan. Mistä ihmeestä on kysymys?

Olen ollut alalla 15 vuotta, enkä ole vielä nähnyt törmännyt kylmään harkintaan. Tunteellisempaa olentoa kuin johtavassa asemassa oleva pukumies ei taida ollakaan. Katsokaa kyynelehtivää Harry Harkimoa tai Kalervo Kummolaa Sel8nne -dokumenttielokuvassa (ks. Siili). IT-talon johtaminen on arvailua ja harhailua siinä missä muukin elämä.

Isot järjestelmät ovat äärimmäisen mutkikkaita. Ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne luodaan tyhjästä ja ennen kaikkea ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne kehittyvät vähitellen. Ne saattavat pitää sisällään hyvin erilaisia teknologioita eri aikakausilta. Alkuperäiset tekijät ovat jo muissa töissä tai eläkkeellä, ja kun dokumentaatiokin on summittaista, on päässyt syntymään erilaisin purkkaviritelmin kasassa pysyvä spagettihirviö, johon kukaan vastuullinen ihminen ei enää uskalla koskea.

Ennen kaikkea riippuvuuksien verkosto on ylivoimainen asiakkaalle. Suhteessa teknologiaan asiakas elää samassa epävarmuudessa kuin maanviljelijä on elänyt vuosituhansia suhteessa säähän. Riippuvaisena, ymmärtämättä. Tulvat, kuivat kaudet, heinäsirkkaparvet, yöpakkaset tai myrskytuulet ovat saattaneet koska tahansa tehdä tyhjäksi viljelijän uutterat ponnistelut ja suistaa hänet perheineen nälkäkuoleman partaalle.

Huhujen ja luulojen maailmassa on suuri kiusaus uskoa asiantuntijaan, joka vakuuttaa tuntevansa kalenterit, joka väittää tietävänsä, milloin kyntää, milloin kylvää. Asiantuntijaan, joka selittää selittämättömän.

Moderni meteorologia ja tukiaiset ovat tehneet papistosta viljelijälle tarpeettoman. Uusi työpaikka löytyy it-alalta.

Sisyfos senssimarkkinoilla

Kirjoitin pari vuotta sitten perheen tulevaisuudesta vanhempieni kultahääpäivän jälkitunnelmissa. Haikeana epäilin perinteisen perheen jääneen maatalousyhteiskuntaan. Vaikka sillä on edelleen puolensa lastenhoitoprojektina, ihmiselon kovaa ydintä, eli tuotantoyksikköä, se ei enää muodosta.

Vielä teollisuusyhteiskunnassa kodin lämpö tarjosi ainakin ajatuksena vastapainon tylsälle liukuhihnatyölle, vaikka sairaanhoitaja ja autonasentaja keksivätkin työpäivän jälkeen vähemmän puhuttavaa kuin luonnonvoimia vastaan yhdessä kamppailleet pienviljelijävanhempansa.

Uudessa tilanteessa työ näyttäisi ottavan perheen paikan elämän keskiössä.

Globalisaation ajan uusi työ vaatii jatkuvaa kouluttautumista omalla ajalla, valmiutta vaihtaa tehtävää, alaa ja kotipaikkaa, ehkä maatakin, muutaman vuoden välein. Uutta työtä ei voi tehdä kahdeksasta neljään -asenteella, vaan mahdollisuuksia on kartoitettava herkeämättä ja ennakkoluuloista vapaana. Kun seuraavaa keikkaa metsästetään päivin ja öin, harvalla on varaa jäädä kotisohvalle.

Myös yhteiskunta kannustaa palvomaan työtä. Perhearvoja edelleen puheissa korostavat konservatiivit vaativat käytännön tekona työtöntä ottamaan vastaan minkä tahansa työn vaikkapa puolentoista tunnin bussi- tai junamatkan päästä. Se perheestä.

Uusi työ vaatii, mutta se myös antaa. Moni kokee tekevänsä mielenkiintosia asioita mielenkiintoisten ihmisten parissa. Hyötyyn perustuvaan työyhteisöön tulee samankaltainen viha-rakkaussuhde kuin puolisoon ennen Hollywoodin popularisoimia yläluokan rakkausunelmia. Työyhteisö on hetkellinen, mutta mikäpä olisi ikuista. Saattoi se ukkokin etsiä nuoremman ja akka lähteä shemeikkan matkaan. On luontevaa jäädä juhlimaan satoa samalla porukalla, jolla on kynnetty ja kylvetty.

Koti alkaa näyttää tylsältä. Siellä omasta työstään palautuva puoliso kitisee tylsän televisiosarjan ääressä jumittuneita hartioitaan. Vähitellen ventovieraaksi muuttuvan ihmisen kanssa yritetään viettää pari kiusallista viikkoa vuodessa jossakin etelän lomakohteessa. Tai kulutetaan hampaat irvessä jollain muulla tavalla. Perhe ei enää tue työssä jaksamista, vaan siitä tulee voimia kuluttava toinen rintama, suoranainen este työssä menestymiselle. Varsinkin jos perheeseen kuuluu lapsia.

Jälkikasvua hankkivatkin parhaassa lapsentekoiässä paradoksaalisesti mieluiten huono-osaiset. Vauvan avulla kun saa tukia ja pääsee kaupungin vuokra-asuntoon. Menestyjät taas lykkäävät lapsen tekemistä, jotta pystyvät ketterämmin brändäytymään kulloisenkin toimeksiantajan kaipaamaksi tuotteeksi. Lapsiin on varaa vasta, kun asema työmarkkinoilla vakiintuu, eli yhä myöhemmin, jos koskaan.

Herkimpiä pelottaa oma tyhjyyskin. Ainakin minua. Kun maailma on käsittämätön, ja oma paikka kroonisesti epävakaa, elämän eväiden jakaminen toiselle tuntuu sysimustalta huumorilta. Jaettavaa elämänviisautta ei ole. Mahdollinen vähä löytyy netistä.

Vanhuuden turvaksikaan lapsia ei tarvita. Todennäköisemmin vanhemmat päätyvät auttamaan aikuista lastaan kuin toisinpäin. Varminta tuloa kun on eläke.

Kitinöistäni ehti kulua vain runsas kuukausi, kun elin ne todeksi. Elämänkumppani sai sohvafilosofistaan tarpeekseen.

Ero ei ollut kummankaan vika. Meillä oli häkellyttävästi yhteistä, mutta myös työt tahoillamme, ja liikaa muitakin omia sitoumuksia ja kiinnostuksen kohteita. Koska meillä ei ollut jaettuja velkoja, lapsia tai salaisuuksia, yhdessä elämisen perusta katosi ja elämänmittaiseksi uskottu matka vaihtui Facebook-kaveruudeksi.

Nämä parin vuoden takaisen mietteet palasivat, kun katsoin lahjakkaan dokumentaristitulokkaan Mika Mattilan elokuvan: Chimeras, unelmia Kiinasta.

Tämä kauniisti kuvattu, ääniraidaltaan upea, osoittelematon ja älykäs elokuva on nähtävissä YLE Areenassa vielä hetken (ja uusintaesitys la 22.2.2014 klo 13.30 Yle TV1). Suosittelen, katso se ennen kuin jatkat tämän kirjoituksen lukemista, sillä jatkossa seuraa juonipaljastuksia. Pelko pois, vaikka elokuva käsitteleekin taidetta.

Vuoden valoisin aika

Kun työssä pärjätäkseen luopuu ajattelusta, pitää voimaa hakea toisten rohkeudesta. Docpoint-dokumenttielokuvafestivaali valaisee tätäkin talvea.

Tiistaista sunnuntaihin katson kuusitoista dokumenttia. Torstain nelituntisen At Berkeley -leffan takia jään kahden leffan päähän viimevuotisesta ennätyksestäni.

Tämän blogin aihepiiriä liippaavat ainakin seuraavat elokuvat:

Suunnitelma B

Kun blogin alkajaisiksi vuonna 2009 pohdin ihmisen motiiveja tehdä työtä, olin työtön työnhakija. Hurjan ulkoistuksen herkistämänä jahkailen neljä vuotta myöhemmin samaa, nyt henkilökohtaisemmin.

Yritys, johon minut kipattiin, vaikuttaa kelvolliselta. Palkka ja työehdot säilyvät alkuun miltei entisellään, tahtia ja ehtoja kiristettäneen vasta vähitellen. Irtisanomisen suoja-aika on varsin pitkä. Sen kuluttua väkeä epäilemättä vähennetään. Lomautuksia saatetaan toki jakaa ennekin. Periaatteessa arvostan silti mahdollisuutta jatkaa edes hetken. Pätevämpiä on joukoin vailla työtä.

Ei tämä silti kivaa ole ollut. Työnkuvani muuttui, eikä parempaan suuntaan. Ennen suunnittelin. Nyt arvioin työmääriä ja siirrän tietämystäni halpamaihin. Mekanisoimme henkistä työtämme, jotta kuka tahansa voisi tehdä sitä missä tahansa. Aina siellä, missä halvimmaksi tulee.

Moraalisesti en näe ulkoistuksissa ongelmaa. Hyvinvoinnin kuuluu jakautua maailmassa tasaisemmin. Pätevän intialaisen insinöörin pitää saada sama palkka kuin suomalaisenkin. Ulkoistamisen ansiosta tasoittuminen vähitellen tapahtuu. Länsimaisen työntekijän neuvotteluasema tosin romahtaa vuosiksi tai vuosikymmeniksi, mutta minkäs teet.

Kaikille aloille mekanisoiminen ei sovi. On eri asia hajoaako Toyotasi vai aorttasi. Autoja voidaan koota liukuhihnalla, mutta esimerkiksi terveydenhoitoa, vanhustenhoitoa tai koulutusta lähestyisin holistisemmin. Oma alani on rajatapaus. Välillä epäilen tavattomasti, välillä näen järkeäkin.

Vuosikymmeniä palvelleet huippuosaajat ovat kuitenkin kokeneet tulleensa nöyryytetyiksi. Viimeisenä palveluksena ulkoistettujen pitäisi nyt muutamassa kuukaudessa siirtää koko tietämyksensä ulkomaille. Ulkoistukselta pelastuneetkaan eivät huokaa helpotuksesta. Eräs lyhyen aikaa talossa ollut asiantuntija esitteli oman salaliittoteoriansa: hän sai jäädä, koska hänen pois potkimisensa tulee aikanaan halvimmaksi. Huumori hersyy. "Vielä ei tule ilmastointilaitteista kaasua", kuuluu kylmäävin kuulemani murjaisu.

Monet ovat irtisanoutuneet. Minäkin harkisten. Olkoonkin, ettei uutta työtä ole tiedossa kuten useimmilla lähtijöillä. Olisi ehkä silti parempi paeta ennen kuin voimat täysin loppuvat.

Me hirviöt

"Suomen pahin ongelma ei ole kestävyysvaje vaan myötätuntovaje, joka pahenee kaikilla aloilla", kirjoittaa Johanna Korhonen oivaltavassa kolumnissaan Helsingin Sanomissa. Olen samaa mieltä, ja arvelen ongelman vaivaavan muuallakin kuin Suomessa.

"Aina kun herrat jäävät kiinni kohtuuttomien etujen junailemisesta itselleen ja toisilleen, mietin samaa kysymystä: eivätkö he tajua vai eivätkö he välitä? Eikö etuoikeutettu luokka ymmärrä sopivaisuuden rajoja vai eivätkö herrat vain piittaa siitä, miten heidän yletön ahneutensa loukkaa muita", Korhonen puuskahtaa.

Ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Tai useimmat ovat. Korhonen viittaa Berkeleyn professori Dacher Keltneriin, jonka mukaan köyhät arvostavat naapureitaan enemmän kuin suurituloiset, koska köyhä tarvitsee naapuriapua, mutta rikas voi ostaa saman palvelun. Kun sosiaalinen etäisyys kasvaa, myötätunto käy niukemmaksi. Koetilanteessa korkeassa asemassa olevat jaksoivat huonosti kuunnella alempiarvoisten kertomuksia. Heidän katseensa harhaili, heidän teki mieli keskeyttää, ja jälkikäteen he muistivat kuulemansa huonosti.

Korhosen kirjoituksesta on helppo tehdä johtopäätöksiä. Poliitikon pitäisi kuunnella äänestäjiään, rikkaan pitäisi kotiuttaa rahansa veroparatiiseista ja kokoomusnuoren pitäisi käyttää mopokypärää. Totta, muttei varmaankaan koko totuus.

Organisaatiomuutos

Tiedotustilaisuuden päivä on tiedossa, anti ei.

Tai on. Organisaatiomuutos.

Kuten viime vuonna näihin aikoihin. Ja toissavuonna. Työ on samaa, mutta keväästä 2010 minulla on ollut neljä esimiestä ja vähän laskentatavasta riippuen neljä paikkaa matriisissa. Projektit ovat olleet pysyvintä.

Edellisen muutoksen jäljiltä nykyiseen organisaatioon ei usko kukaan, mikä aiheuttaa huhuja. Yleisin veikkaus ovat ulkoistukset. Niitä varten on valmiiksi ryhmitytty ydintoimintoihin ja ulkoistettaviin toimintoihin. Potkuja ei jaeltaisi, ainakaan monelle. Ainakaan heti. Siirtyisimme ensin Nokia - Accenture -mallin mukaisesti uuden yrityksen palvelukseen vanhoina työntekijöinä. Sitten vähitellen jännitys kiristyisi.

Minä olen ulkoistettavassa lokerossa. Olen myös sekä viimeksi tullut että yhteisöni vanhin. Riippumatta harventamisen logiikasta taikurin hatusta nousen aina minä. Kollegoiden elämäntilanteen tuntien en protestoi.

Tilanteesta huolissani vilkuilin keväällä sermin yli vihreämpää ruohoa, missä yhteydessä pyysin suositusta vanhalta työkaverilta. Hän suostui ja viestitti samalla työpaikastaan, että "ison talon kankeus on ollut pienempää kuin olin pelännyt. Suurimpia miinuksia ovat jatkuvat organisaatiouudistukset, jatkuvasti vaihtuvat esimiehet (mulla nyt menossa pomo nro 7)..." Samanlaisia viestejä olen saanut muualta. Myös tutkimus tukee havaintoa. EU:n teettämän työelämää koskevan Eurofound 2012 -tutkimuksen mukaan Suomessa on tehty kolmen viimeksi kuluneen vuoden aikana Euroopan maista eniten erilaisia organisaatiomuutoksia (Taloussanomat).

Organisaatiomuutosten julkilausuttu tavoite on tavallisimmin tehokkuus. Kun maailma muuttuu, oma joukkue ryhmittyy muutoksen vaatimiin asemiin. Mieluummin ennakoiden kuin myöhässä.

Johdon tehtävä on hahmottaa maailma ja ryhtyä rivakasti tarvittaviin toimiin. Monet uudistukset ovatkin perusteltuja. Organisaatiomuutosta pelottavampi olisi muuttumaton organisaatio.

On silti niitäkin muutoksia, joiden tuloksia johtajat hehkuttavat aika yksin. Eikä aina ole kyse vain viestinnän epäonnistumisesta, joukkojen saamisesta mukaan.(ks. Taloussanomat)

Luulen, että organisaatiomuutoksilla on muitakin syitä kuin tehokkuuden tavoittelu.

Elämää avokonttorissa

Tekeillä on pitkään ollut useampikin blogikirjoitus, mm. organisaatiomuutoksesta ja palkka- ja vapaaehtoistyön eroista. Muut kiireet ovat kuitenkin haitanneet keskittymistä.

Olen muun muassa etsinyt töitä.

Nykyisessä työssä on ollut hiljaista, ja viimeksi tulleena, mutta vanhimpana, olen ensimmäinen lähtijä riippumatta siitä, kenen prioriteeteillä harvennetaan. Kaksi nuorempaa kolleegaa palaa asuntovelkaisena syksyllä äitiyslomaltaan. Kolmas, ikäiseni, kertoo olevansa nelihenkisen perheensä ainoa, jota yyteet eivät jo tällä hetkellä kurita. Minä olen perheetön ja tuleva putkiremontti poislukien velaton, joten olen jopa oman irtisanomislistani kärjessä.

Hain fiksua paikkaa, vaikka työmatka olisi viisinkertaistunut ja palkka pudonnut puolella tonnilla. Pääsin haastatteluun. Rekrytoijat kiinnostuivat, ja etsin heitä vakuuttaakseni vaivalla näytetöitä ja suosittelijoita. Vietin lopuksi päivän soveltuvuustesteissä.

Kaikki sujui hyvin, vaikka pakottomassa tilanteessa vastailinkin esimieshaluja selvittäviin kysymyksiin luvattoman rehellisesti. Olisin varmaan saanut paikan, ellei toinen hakija olisi kirjoittanut kirjaa alastani jo vuosia ennen kuin minä edes aloittelin. Hänet tietysti valittiin, ja minua imartelee jo pääsy samalle viivalle. Myönteistä kannaltani on myös se, ettei ikä oikeasti ollut palkkaamisen este. Valittukin lienee syntynyt jo 1960-luvulla. Pelottaa toisaalta, miten kovia hakijoita löytyy pienipalkkaiseenkin työhön.

Varaudun työpaikan vaihdon lisäksi henkisesti myös työuran loppumiseen. Pyrin harrastamaan vain halpoja tai kokonaan ilmaisia asioita. Yhtenä kirjoittaminen.

Kun nyt ainakin vielä tällä kertaa aloitan palkallisen loman, päätin hemmotella itseäni maksullisella kirjoittajakurssilla. Parin talven takaisesta verkkokurssista kokemukseni olivat ainakin hyviä. Naputtelimme lyhyitä tekstejä, joihin saimme netin välityksellä palautetta opettajalta ja toisiltamme.

Yhdessä harjoituksessa piti kuvata samaa arkista kohtausta eri tyyleillä. Taustalla oli ranskalaisen Raymond Queneaun heti sodan jälkeen julkaistu mainio Tyyliharjoituksia -kirjanen.

Sijoitin oman Väärän Kekkosen päivä -nimisen tekstini tietysti avokonttoriin. Täydensin Queneaun alkuperäiseen idean ikiliikkujaksi. Tapahtuma toistui, mutta myös jatkui aina seuraavassa episodissa. Päätyen lopuksi alkuun.

Itse olin nokkeluuteeni varsin tyytyväinen. Muilta saamani palaute tosin rohkaisi tarraamaan nykyiseen leipätyöhön. Niin tiukasti kuin suinkin.

Se taistelu jatkuu kuitenkin vasta syksyllä. Ensin lomalle.

Väärän kekkosen päivä

Ylioppilaslahja

Päädyn tänä keväänä monen muun tavoin antamaan lahjan uudelle ylioppilaalle.

Raha tietysti kelpaa aina. Sitä tarvitaan. Pelkkä rahan antaminen on kuitenkin persoonatonta. Hyvä ylioppilaslahja, kuten mikä tahansa lahja, sisältää niin antajaa kuin saajaakin.

Mitä paljastui Pekka Himasen luennolla?




Pitkittynyt flunssa ja tuore tutkimuskohu johdattivat minut lukemaan uudelleen vuonna 2005 Pekka Himaselle kirjoittamani harjoitustyön. Luova elämä - luovuuden filosofia ja luova talous -luentosarja käsitti neljä luentokertaa, joiden päätteeksi kirjoitimme lyhyen esseen omasta luovuuden filosofiastamme. Suhtauduin suureelliseeen lähtökohtaan varautuneesti, mutta sain kuitenkin tekstin punnerretuksi, vaikken lyhyttä tietenkään.

Jo luentosarjan aikana pommitin Himasta kysymyksillä ja huomioilla. Yllättäen hän vastasi taviksen vuodatukseen parin sadan sanan mittaisella kannustavalla sähköpostilla, jossa hän pohti muun muassa vakavasti kärsimyksen ongelmaa.

Löysin omassa tekstissäni Himasen sujuvasta yltiömyönteisyydestä paljon hyvää. Itsensä voittamisen perushömpästä en kokenut olevan kysymys. Maailman rakenteelliset ongelmat tunnustettiin, mutta niissä ei suostuttu rypemään. Silti realisti minussa epäili todellisuutta Himasen maailmaa karummaksi paikaksi.

Seuraavassa hieman karsittuna siis se, mitä julistin huippufilosofille marraskuussa 2005. Mukaan näyttää mahtuneen monia tässä blogissa myöhemmin jatkuneita teemoja.

Jos huominen (työ)päivä olisi viimeinen

Ilman ironian häivää: saan tehdä huippukiinnostavaa työtä huippuhienoissa porukoissa. Viimeksi viikolla sain työstäni rutkasti muutakin kuin rahaa. Olimme kokoontuneet jatkamaan aikanaan keskeytynyttä projektia. Meitä oli neuvotteluhuoneessa puolisen tusinaa. Hyviä tyyppejä, mutta osa vähän vaikeita persoonallisuuksia. Tunnelma oli hermostunut. Palaverin aluksi palauttelimme mieleen vanhoja suunnitelmia. Työkaveri kysyi, muistanko vilautelleeni jotain. Sanoin, etten muista vilautelleeni, ja jos muistaisin, en tunnustaisi. Syntyi hiljaisuus ja epäilin jo arvioineeni huumorintajun väärin. Erityisesti nolostutti esittäytymiseni uusille tuttavuuksille. Sitten seurue purskahti nauruun. Tunnelma vapautui, asiat alkoivat sujua ja etenevät nyt ymmärtääkseni myönteiseen suuntaan. Hieno hetki.

Mikään ei silti nykyään ole ikuista.

Mikä tahansa onnistunut tai epäonnistunut pätkä tai keikka voi jäädä viimeiseksi. Kuka tahansa voi koska tahansa menettää pysyvänkin työnsä. Syystä tai syyttä. Perhosen siivenisku toisella puolella maailmaa voi tärvätä yrittäjän bisnekset, oli liiketoimintasuunnitelma miten realistinen hyvänsä. Turvassa ei ole kukaan.

Kouluttautumalla ja verkostoitumalla voimme varautua muutoksiin. Vanhan loppu voi olla paremman alku.

Ei aina.

Oman työni liikesuhde korostui, kun yt-neuvottelut ahmaisivat monta pätevää työkaveria huolimatta firman voitollisuudesta. Tuskailin tilannetta joulunajan välipäivät. Mitä tekisin, jos saisin potkut?

Luottamuksellinen kirje Elinkeinoelämän keskusliitolle

Hyvät veljet!

Kirjoitan teille uuden vuoden rakettien paukkuessa pelastaakseni hyvinvointiyhteiskunnan.

Mainio svengi teillä on ollut päällä, ei siinä mitään. Hyvin olette kansakunnan kriisitietoisuutta kasvattaneet. Alkaa jo olla kaikille selvää, että eläkkeellejäämisikää pitää korottaa. Myös nuorten pitää valmistua nopeammin ja kotiäitien palata hiekkalaatikoilta organisaatiokaavioihin. Häkämies jo ehti ehdottaa työviikon pidentämistä ja Kokkila palkkojen alentamista. Vattin Vartiainen komppasi ikääntyvien erityiskohtelulla. Mainioita ajatuksia kaikki! Ettehän unohda työttömyysturvan kannustavuuden lisäämistä, eli heikentämistä?

Mutta minuun.

Haluaisin puhua ongelmastani, joka on uuden ajattelun kohdistuminen henkilööni. Palkanmaksajani on lähettänyt kutsun tiedotustilaisuuteen heti vuodenvaihteen jälkeen. Aihetta en tiedä, mutta se lienee yrityksen tervehdyttäminen, eli minun ja monen muun irtisanominen. Ei siinä mitään. Maailma on iso paikka ja täynnä mahdollisuuksia. Pitää ajatella positiivisesti. Ongelman aiheuttaa ikäni. En enää kuulu kuranttiin työvoimaan. Pitäisi jatkaa seitsemänkymppiseksi, noin yleensä, muttei missään, noin erityisesti. Pohdin ristiriitaa pitkään ennen kuin keksin ratkaisun.

Tulen teille töihin!

Puhutaan suoraan kuin veli veljelle. Realiteetit tunnustaen en ahnehdi. EK:n johtajien keskipalkka kelpaa minulle aluksi hyvin. Keskimääräiseen eläkeikään keskikultaisella kädenpuristuksella tyydyn myös. Jos vaikka golfosake sitten kuitenkin eläkkeelle lähtiessä?

Miksi minut palkkaatte?

Koska minulla on ideoita! Lisäksi tunnen duunareiden aivoitukset. Olenhan vielä hetken yksi heistä, ja osaan siksi puhua heille teitä paremmin. Mutta puhutaan me ensin keskenämme. Vaikka kuinka julkisesti paukuttaisimme työnteon lisäämisestä ja kustannusten leikkaamisesta, tunnustetaan reilusti, etteivät ne yksin riitä. Talous päinvastoin sukeltaa, jos vain eliitillä on varaa tai aikaa ostaa tuotteita ja palveluja. Vaikka palkkaisimme kymmenen vartijaa vuoden jokaisena päivänä hajottamaan mellakoita, ei sillä taloutta pelasteta. Pitää keksiä uusia tapoja tehdä uusia asioita. Niiden keksiminen on etujoukon, eli meidän johtajien, varsinainen tehtävä. Eihän johtajaksi muuten pääsisikään. Eikä meidän palkoillemme.

Nykyiset toiveemme ovat oikeansuuntaisia mutta riittämättömiä. Miksemme vapaassa Suomessa unelmoisi kunnolla? Miksemme edes keskenämme puhuisi selvää suomea?

Palautetaan orjuus!

Kehityskeskustelussa

Olin kehityskeskustelussa.

Keskustelut voivat olla ahdistavaa strategiapelaamista, jossa osapuolet vuorollaan toistavat ne latteudet, joita heiltä odotetaan. Tai joita he luulevat, että heiltä odotetaan. Pahimmillaan voi syntyä vaikutelma, että työntekijä hakee työpaikkaansa uudelleen.

Hyvä kehityskeskustelu mahdollistaa aidon vuorovaikutuksen työntekijän ja lähiesimiehen välillä. Formaali runko on apuväline, ei itsetarkoitus. Keskustelun aikana käydään läpi edellisen keskustelun jälkeen työssä tapahtuneita asioita ja luodataan tulevaan. Kehityskeskusteluihin perehtyneen konsultti Kari Lahden mielestä ihanteellisesti äänessä on 80-prosenttisesti alainen, vain 20 prosenttisesti pomo (Korhonen). Hyvä kehityskeskustelu on arjesta rauhoitettu tuokio, jonka aikana työntekijä on tähti.

Valmistauduin omaan hetkeeni huolella. Perehdyin etukäteismateriaaliin ja tein annetut esitehtävät. Kirjasin muistiin myös muutamia vapaamuotoisia asioita, joita halusin nostaa esiin. En maailman syleilyä, mutten myöskään lillukanvarsia. Huomioita omasta työstä, työyhteisöstä ja asiakassuhteista. Muilta osin kuin mitä jo väsymiseen asti olemme muualla toistelleet.

Valmistauduin koukeroisin sanankääntein myös pyytämään lisää liksaa. Kokemukseni mukaan terve ahneus on pomolle mieleen. En ole kutsumusammatissa, joten kiinnostus rahaan viestii sitoutumisesta työhön. Näinä yt-aikoina ei kummankaan tarvitse peitellä työn liikesuhdetta.

Tavallisen ristiriitaisia asioita

Presidentti Sauli Niinistön nuorten syrjäytymistä vastustava kampanja jakaa mielipiteitä.

Äänekkäimmin sen kiroavat instituutioita rakastavat vasemmistolaiset. Heidän mielestään vanha pankkimies ohittaa raa'an rahan tarpeen tarjoamalla halpaa välittämishöttöä: "Ehdotamme, että syrjäytyneiden sijaan alamme puhua esimerkiksi tuloerojen ennätysmäisestä kasvusta, periytyvästä köyhyydestä, kalliista asumisesta ja riittämätömästä toimeentulosta", kirjoittavat toimittaja Emilia Kukkala ja Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson (ks. Kukkala). Arvostelijoissa on myös niitä, jotka omaan kokemukseensa vedoten muistuttavat arjen raadollisuudesta. Heidän mielestään presidentin katse ei mustan auton tummennettujen ikkunoiden läpi tavoita arkitodellisuutta. Sekakäyttäjävanhemmat tuskin lukevat isällisiä ohjeita, eikä hyväosaisten puuhastelu auta neurologisiin häiriöihinkään.

Kampanja on kuitenkin saanut puoltajia myös muista kuin presidentin oman puolueen kukkahattutädeistä. Näkyvistä tukijoista ehkä arvovaltaisin on lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Hänestä tavallisilla asioilla on joskus tosiaan suuri merkitys. Kun on tutkittu, miksi toiset selviytyvät vaikeistakin oloista, mutta toiset vaurioituvat pysyvästi, on Sinkkosen mukaan paljastunut, että selviytyjien elämässä on usein ollut joku lämpimästi ja ymmärtävästi suhtautunut aikuinen; mummi, ukki, harrastusten ohjaaja, opettaja tai kaverin vanhempi, joka on avannut ikkunan parempaan maailmaan. Suomesta ei Sinkkosen mukaan tule koskaan niin rikasta, että yhteiskunta voisi ratkaista kaikki ongelmat ja lähettää paikalle päivystävän sosiaalityöntekijän tai muun ammattilaisen. (ks. Sinkkonen)

Myös Helsingin seurakuntayhtymän vireän Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola puolustaa kampanjaa: "Kukaan ei ole niin naiivi, kaikkein vähiten tasavallan presidentti itse, että kuvittelisi syvälle käyvän ja monimutkaisen inhimillisen ja yhteiskunnallisen ongelman ratkeavan pelkillä kevyillä kotikonsteilla. Moni sen sijaan näyttää olevan niin lapsellinen, että kuvittelee kaiken järjestyvän, kunhan yhteiskunta lisää määrärahoja tiettyihin tarpeisiin."  Simola huomauttaa, että yksilöt luovat ihmissuhteita, yhteiskunta turvaverkkoja, molempia tarvitaan.  (Simola)

Olen samaa mieltä ja tunnen oloni vähän syylliseksi.