Presidentti Sauli Niinistön nuorten syrjäytymistä vastustava kampanja jakaa mielipiteitä.
Äänekkäimmin sen kiroavat instituutioita rakastavat vasemmistolaiset. Heidän mielestään vanha pankkimies ohittaa raa'an rahan tarpeen tarjoamalla halpaa välittämishöttöä: "Ehdotamme, että syrjäytyneiden sijaan alamme puhua esimerkiksi tuloerojen ennätysmäisestä kasvusta, periytyvästä köyhyydestä, kalliista asumisesta ja riittämätömästä toimeentulosta", kirjoittavat toimittaja Emilia Kukkala ja Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson (ks. Kukkala). Arvostelijoissa on myös niitä, jotka omaan kokemukseensa vedoten muistuttavat arjen raadollisuudesta. Heidän mielestään presidentin katse ei mustan auton tummennettujen ikkunoiden läpi tavoita arkitodellisuutta. Sekakäyttäjävanhemmat tuskin lukevat isällisiä ohjeita, eikä hyväosaisten puuhastelu auta neurologisiin häiriöihinkään.
Kampanja on kuitenkin saanut puoltajia myös muista kuin presidentin oman puolueen kukkahattutädeistä. Näkyvistä tukijoista ehkä arvovaltaisin on lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Hänestä tavallisilla asioilla on joskus tosiaan suuri merkitys. Kun on tutkittu, miksi toiset selviytyvät vaikeistakin oloista, mutta toiset vaurioituvat pysyvästi, on Sinkkosen mukaan paljastunut, että selviytyjien elämässä on usein ollut joku lämpimästi ja ymmärtävästi suhtautunut aikuinen; mummi, ukki, harrastusten ohjaaja, opettaja tai kaverin vanhempi, joka on avannut ikkunan parempaan maailmaan. Suomesta ei Sinkkosen mukaan tule koskaan niin rikasta, että yhteiskunta voisi ratkaista kaikki ongelmat ja lähettää paikalle päivystävän sosiaalityöntekijän tai muun ammattilaisen. (ks. Sinkkonen)
Myös Helsingin seurakuntayhtymän vireän Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola puolustaa kampanjaa: "Kukaan ei ole niin naiivi, kaikkein vähiten tasavallan presidentti itse, että kuvittelisi syvälle käyvän ja monimutkaisen inhimillisen ja yhteiskunnallisen ongelman ratkeavan pelkillä kevyillä kotikonsteilla. Moni sen sijaan näyttää olevan niin lapsellinen, että kuvittelee kaiken järjestyvän, kunhan yhteiskunta lisää määrärahoja tiettyihin tarpeisiin." Simola huomauttaa, että yksilöt luovat ihmissuhteita, yhteiskunta turvaverkkoja, molempia tarvitaan. (Simola)
Olen samaa mieltä ja tunnen oloni vähän syylliseksi.
Minulla on ollut mahdollisuus välittää, sillä 1980-luvun lopulla valmistuin opettajaksi. Tein sijaisuuksia, ja huomasin etenkin poikien tarvitsevan miehen mallia. Perheettömänä nuorena ajelehtijana koin kuitenkin, ettei minusta ole tällaiseksi malliksi, ja hakeuduin tekemään muita asioita. Vaikka myöhemmin olen saanut tutustua kahteen hienoon nuoreen, joista toisella menee hyvin ja toisella huonommin, viihdyn edelleen paremmin anarkistisena "setänä" kuin rajoja vetävänä opettajana tai isänä.
En kai koskaan kasvanut elämäni isännäksi.
Kokemukseni ei olisi maininnan arvoinen, ellen uskoisi sitä sukupolvikokemukseksi, joka koskee syrjäytyneiden sijaan maailmanlaajuisesti useimpia meistä tavallisista keskiluokkaisista. Siinä missä vanhempiemme pystyivät rakentamaan työllään selkeän, ehkä tylsän, mutta kuitenkin kohti parempaa kehittyvän elämäntarinan, meidän on totuteltava muutokseen vailla varmaa suuntaa.
Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett kertoo kirjansa Työn uusi järjestys aluksi työssään menestyneestä Ricosta. Rico on täyttänyt isänsä toiveen sosiaalisesta kohoamisesta. Hän halveksii "ajan vankeja" ja muita byrokratiaan kiinni jääneitä. Itse hän haluaa olla avoin muutoksille ja uskoo riskinottoon. Siitä huolimatta häntä vaivaa myös hämmennys. Kaikkein eniten huolestuttaa se, että hänen omassa elämässään, joka on koostunut jatkuvista muutoista ja sopeutumisesta asiakkaiden aikatauluihin, ei ole mitään sellaista sisältöä, joka voisi toimia eettisenä ohjenuorana hänen lapsilleen. (ks. Sennett, 13-17)
Perusongelma on, etteivät hyvän työn määreet ole enää hyvän ihmisen määreitä, vaan ristiriidassa niiden kanssa. Kun työn pyramidin muotoon rakennetut organisaatiot muuttuvat verkostomaisiksi, entiset selkeät säännöt katoavat. Tiimityössä myös ihmisten väliset suhteet muuttuvat löyhiksi ja lyhytaikaisiksi. (ks. Sennett, 17-22) Lasten kasvattamisessa välttämätön todellinen luottamus, lojaalisuus ja molemminpuolinen sitoutuminen on työelämässä suoranaista typeryyttä. Kenen tahansa ura saattaa päättyä koska tahansa ilman omaa syytä esimerkiksi teknologian murrokseen, organisaationmuutokseen, ulkoistukseen, yrityksen omistajanvaihdokseen tai koska hulppeasti voitollinen yritys vain haluaa varautua mahdollisesti 10 vuoden päästä siintävään kovenevaan kilpailuun.
Jopa suuren yrityksen pääjohtajalla on globaalissa taloudessa yhtä vähän valtaa kuin on Big Brotheria vuorokauden ympäri tuijottavalla dementikolla. Sillä erotuksella, että vain pääjohtaja tietää olevansa vailla valtaa ja vain hänen pitää teeskennellä olevansa tietämätön tietämisestään. Tällaisessa tilanteessa sitoutumattomuus ja pinnallinen yhteistoiminta tarjoavat paremman suojakuoren todellisuutta vastaan kuin lojaaliuden ja palvelun arvoihin perustuva toiminta.
Mutta kasvata työelämässä pärjäämisen opein sitten nuorisoa. Näin eivät vanhemmat, Ricokaan, haluaisi tehdä. Päinvastoin kotioloissa Rico puolustaa voimallisesti "pysyviä perhearvoja" kaikkea epämääräisyyttä ja epävarmuutta vastaan. Hän haluaisi suojella omaa perhettään tämän päivän työelämälle ominaisen lyhytjänteisyyden, palaverimaisuuden ja ennen kaikkea heikon lojaaliuden ja sitoutumattomuuden vaikutuksilta. Uuden talouden jatkuvasti muuttuvien arvojen sijaan perheessä pitäisi Ricon mielestä korostaa velvollisuudentuntoa, luotettavuutta, sitoutumista ja määrätietoisuutta, jotka kaikki edellyttävät pitkäjänteisyyttä. Mutta millä tavalla lyhytjänteisessä, nopeatempoisessa yhteiskunnassa voi pyrkiä pitkäjänteisiin päämääriin, kysyy Sennett. Millä tavalla kestäviä sosiaalisia suhteita voi ylläpitää? Millä tavalla ihmiset voivat luoda omaa identiteettiään ja elämänhistoriaansa koskevan kertomuksen näin pirstaleisessa, katkelmallisessa yhteiskunnassa? (ks. Sennett, 22-29)
Ja ennen kaikkea: millä tavalla jatkuvassa epävarmuudessa arvojensa vastaisesti elävä aikuinen voi muuntautua auktoriteetiksi nuorelle?
Minulla ei ole harmainta aavistustakaan.
En äänestänyt Niinistöä presidentiksi. Minulle hän on poliitikko, joka puhuu omassa asiassaan kun puhuu tavallisista asioista.
Toisaalta olen elämäni aikana pariin otteeseen nähnyt, ettei viran puolesta välittäminen korvaa välittäviä kanssaihmisiä.
Ensimmäinen esimerkki. Palvellessani sivarina kroonikkomielisairaalassa henkilökunta odotti lomiaan yhtä innostuneena kuin millä tahansa muulla työpaikalla. Potilaille lomat olivat surullisempi asia. Niiden ajaksi tuttu henkilökunta korvautui tuntemattomilla sijaisilla, ja heilläkin vain, jos määrärahoja sattui olemaan. Yleensä ei tuolloinkaan ollut. Monien potilaiden tila heikentyi merkittävästi juuri kauneimman kesän aikana.
Toinen esimerkki. Toinen tuntemani nuori, se jolla menee huonommin, on saanut ympärilleen vuosien saatossa monenlaista ammattiauttajaa. On hyvä, että on saanut. Sekä nuori itse, että hänen läheisensä ovat kipeästi tarvinneet omasta arjesta irti olevaa näkökulmaa. Mutta vastuullisemmatkin auttajat lomailevat, väsyvät, vaihtavat työpaikkaa. Määrärahat riippuvat talouden aivasteluista ja poliitikkojen häilyvästä mielestä. Pitkäjänteistä kokonaisvastuuta kantaa vain sitoutuva läheinen.
Pidän siis ihan oikeasti peukkua kaikille niille arjen sankareille, jotka mielensä kaaoksessa kokevat tietävänsä, täytyykö oma huone imuroida joka viikko ja saako pipo päässä istua luokassa. Tuen tavallisissa asioissa myös presidenttiä, jota en äänestänyt, mutta joka valittiin vaaleilla, jossa äänet laskettiin oikein. Vaikeimmin syrjäytyneitä kampanja ei varmasti auta, mutta rajalla olevia nuoria ehkä hyvinkin. Eikä asia ainakaan turhaan ole esillä. Puuttumattomuus rakenteellisiin keinohin sopii sitäpaitsi erinomaisesti presidentin valtaoikeuksiin. Kekkosen aika on ohi, vaikka heikoimmat meistä vahvaa johtajaa kaipaavatkin. Presidentin ei kuulu puuttua päivänpoliittiseen rahanjakoon, kuten Niinistö on itsekin todennut (ks. Pölkki). Hän ei vastaa puolestamme vaan haastaa meidät ajattelemaan ja toimimaan.
Vaikkei Niinistö arvojohtajaksi suostukaan, yhden neuvon haluaisin kuitenkin nimenomaan häneltä. Sekä talouteen että nyttemmin myös nuorten ongelmiin perehtyneenä, ja molemmista vilpittömästi huolehtivana, hän voisi kertoa asiantuntevan näkemyksensä siitä, miten ne voidaan yhdistää. Moraalisesti. Tai edes ajallisesti, sillä työ tuntuu vaativan kaiken ajan. Minusta taloudesta ja nuorista välittämisen välillä on ristiriita.
Lähteet:
Ihan tavallisia asioita. Presidentti Sauli Niinistön työryhmän kokoamia ehdotuksia arjen asiantuntijoilta, jotka kasvokkain kohtaavat haastavissa tilanteessa olevia nuoria ja heidän perheitään.
Kukkala, E. ja Andersson, L. (17.9.2012). Kampanja ei ehkäise syrjäytymistä. Yleisönosastokirjoitus. Helsingin Sanomat.
Nimimerkki Isä. (19.9.2012). Neurologiset häiriöt ovat syrjäytymisen kovassa ytimessä. Yleisönosastokirjoitus. Helsingin Sanomat.
Nimimerkki Ulkopuolinen. (19.9.2012).. Huono-osaisten perheissä ei ole arkea. Yleisönosastokirjoitus. Helsingin Sanomat.
Pölkki, M. (19.9.2012). Niinistö puolusti syrjäytymiskampanjaansa. Helsingin Sanomat.
Sennett, R. (2002). Työn uusi järjestys. Miten kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta. Tampere. Vastapaino. (Alkuteos: The Corrosion of Character. 1999)
Simola, S. (19.9.2012). Ihan tavallista. Pääkirjoitus. Kirkko ja kaupunki.
Simola, S (19.9.2012). Jokainen voi tehdä jotain. Kirkko ja kaupunki.
Sinkkonen, J. (17.9.2012). Tavallisilla asioilla on toisinaan suuri merkitys. Yleisönosastokirjoitus. Helsingin Sanomat.
Teemaan liittyviä aiempia kirjoituksiani:
Isäni Suomi
Nuoret ja työ
Työelämäopetusta pullamössönuorille
Työn vallasta rahan valtaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti