Suhteet ja työurani

Kiinnostava kirjoitus Hesarissa sai pohtimaan oman työurani suhteellisuutta ja suhteettomuutta. Hiukan mutkia oikoen se sujui seuraavasti.

Lukiokaveriani Jari pääsi kahdesti paikallislehteen. Ensimmäisen kerran laiska toimittaja haastatteli ensimmäistä ylioppilaskirjoituksista poistujaa. Toisen kerran laiska toimittaja haastatteli paikkakunnalle avatun uuden Alkon ensimmäistä asiakasta. Siinä merkittävimmät Jarista. Minä kirjoitin kuusi ällää, olin kesätyötön ja suuntasin työvoimatoimistoon selvittääkseni miten elämäni rakentaisin. Työkkärin takana raivosi rakennustyömaa, ja kun olin lähdössä, aidan takaa huudettiin. Jari viittoili iloisesti ja selitti saaneensa isänsä kautta hyvän kesäduunin kaivinkoneenkuljettajana. Minulla ei tätä kaistaa ollut. Olimme kunnollinen, näkymätön, alempaan keskiluokkaan kuuluva, televisiota iltaisin katseleva tiilitaloperhe, enkä ujona itsekään saanut tartuttua puhelimeen saati muutenkaan tehtyä itseäni tykö. Rauma Repolaan kävin jättämässä paperit, enkä sen koommin kuullut asiasta. Leikkasin kesän puolipäiväisesti ruohoa leirintäalueella ja sitten jaoin postia. Molemmat työt valitsin, koska niissä saattoi välttää työpaikan ihmissuhteita.

Pääsin opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun. Kuvisopettajien linja tuntui turvalliselta valinnalta, koska se valmisti ammattiin, ja oli myöhemmin ajatellen kiinnostava, koska kurssikaverit tulivat ympäri maata ja eri yhteiskuntaluokista. Olin myös kiinnostunut yhteiskunnasta, ja päätynyt mm. kieltäytymään aseista, joten hankkiuduin pääopintojeni ohessa tuhlaamaan yhteiskunnan varoja Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Valtsika ei valmistanut varsinaisesti mihinkään, ja sinänsä mukavat kurssikaverit tulivat varsin yhtenäisestä taustasta. Monet saivat ensimmäisen työ- tai harjoittelupaikkansa yliopistolta, ministeriöistä tai lehtien toimituksesta, ja huomattavan monessa paikassa työskenteli ennestään jo joku samanniminen. Fiskuja ja käyttäytymiskoodin valmiiksi taitavia nämä kurssikaverini olivat, ja koska he hoitivat hommansa varmaankin moitteettomasti, heidän urakehityksensä oli nouseva. Moni on nykyään televisiosta tuttu. Niistä samoja arvosanoja saaneista, jotka päätyivät mäkkäriin, en sittemmin ole kuullut.

Työn jälkeen

Riittääkö mielekästä palkkatyötä tulevaisuudessa kaikille? Onko minkä tahansa työn tekeminen millä tahansa ehdoin arvokkaampaa kuin joutilaisuus? Mitä tapahtuisi, jos meille kaikille annettaisiin vastikkeeton perustulo? Mitä yhteiskunnalle tapahtuisi? Mitä sinulle tapahtuisi? Mitä tekisit, jos sinun ei olisi pakko tehdä työtä? Miksi ja mistä lähtien olemme kokeneet velvollisuudeksemme työnteon?

Ruotsalais-italialainen Erik Gandini on mielidokumentaristejani, ja työn tulevaisuuden ja tarkoituksen pohtiminen on pakkomielteitäni. Työn jälkeen -dokumenttielokuvassa (2023) yhdistyvät molemmat, joten sitä on ilo suositella.

1.5.2024 tulee täyteen viisi vuotta omasta ratkaisustani. Työn päivänä juhlin palkkatyöstä poistumiseni viisivuotispäivää. Iloitsen, mutten suosittele kenelle tahansa. En edes kuluttamiseen kyllästyneille. Vähintään oma tarkoitus on hyvä ajatella valmiiksi, ja varata myös vaihtoehtoista puuhaa.

Leikkauksia 17! Sata vuotta aktivointia

https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2730

Keskiluokan romahdus

Donald Trump, Nigel Farage, Timo Soini. Kansallinen rintama, Kultainen aamunkoitto, Jobbik. Odinin soturit.

Adolf Hitler?

Eipä liioitella. Ei Trump saati Soini ole uusi Hitler. Eivätkä Odinin soturit ainakaan vielä puhuttele juuri muita kuin pilottitakkisia koulupudokkaita.

Mutta eri aikojen populistisissa liikkeissä on yhtäläisyyksiä. Nykyisten liikkeiden kannatus kumpuaa samasta joukosta kuin Hitlerin kannatus, olonsa oikeutetusti epävarmaksi tuntevasta keskiluokasta. Syrjäytyjät eivät enää hetkeen ole olleet kylän baarissa olutta särpivää ja iltapäivälehtiä selaavaa harmitonta luuseriporukkaa, vaan entistä keskiluokkaa, tai niitä, jotka eivät sinne ponnisteluistaan huolimatta yltäneetkään.

Ei epävarmuus uutta ole. Näihin päiviin saakka siitä ovat kuitenkin kärsineet vain alemmat yhteiskuntaluokat. Tämän äänestyskopit kaukaa kiertävän porukan voimattomalla raivolla ei oikeastaan ole ollut väliä, koska se ei ole uhanneet meitä onnekkaampia millään tavoin. Olemme voineet kuitata somen capslock päällä kirjoitetut yhdyssanavirheilyt ylemmyydentuntoisella ironialla. Vasta kun epävarmuus on tavoittanut keskiluokan, meidät itsemme, esimerkiksi toimittajat, se on alkanut näkyä mediassa.

Turvattomuuden lisääntyessä alkaa kaikesta kasvatuksesta riippumaton syntipukin etsintä ja flirttailu vahvojen johtajien ja helppojen ratkaisujen kanssa. Islamilaisissa maissa ja Venäjällä syyllistä haetaan pahasta Lännestä. Lännen foobikot lietsovat pelkoa molemmista edellisistä, ja tietysti sotkun kaikkein heikoimmista uhreista eli pakolaisista. Tämä on mahdollisimman murheellista. Oli matkaan lähdön syy mikä tahansa, aito hätä, paremman elitason tavoittelu tai puhdas seikkailu, karmean huonosti ovat ihmispolon asiat, jos paras toivo on tunkea loskamme ja vihapuheemme keskelle.

Riemukas löytö orjamarkkinoilta

Tunnelma töissä on syksyn ollut luova ja innovatiivinen kuin venäläisen ruletin pelaajilla. Ensin tulivat lomautukset, päivien lyhetessä seurasivat irtisanomiset. Johdon puheissa kaikki on loistavasti. Duunarien ruokatunnilla jutut ovat olleet toiset, ja sanat valitaan sen mukaan, keitä sattuu istumaan kuuloetäisyydellä viereisessä pöydässä.

Yt-viikate ei tällä kertaa osunut minuun. Viereltä lähti parempia. Jälkeen jääneet suremme heitä, mutta tiedämme myös, ettei osamme ole kummempi: seuraava kvartaali tervehdyttää jälleen. Voi hyvin olla, että otan lopputilin ja työvoimaviranomaisten langettaman karenssin jo ennen sitä. Etsin koko ajan töitä, taidamme etsiä kaikki, mutta erästä ällistyttävää, vakavaan johtamatonta headhunttaustiedustelua lukuun ottamatta, on ollut hiljaista.

Olo on kummallisen tyhjä. Olin paremmin valmistautunut töiden loppumiseen kuin niiden jatkumiseen. Suunnitteilla on kolme kirjoitettua ja sata luettua kirjaa, sarjakuva-albumi, vähän musiikkijuttuja. Iäkkäiden vanhempien auttamista, mahdollisesti vapaaehtoistyötä. Maratontavoitteen kunnianhimoistaminen niin, että olisin ansiosidonnaisen työttömyysturvan päättyessä Suomen kovakuntoisin luuseri, huippusyrjäytyjä joka aiheuttaa kestävyysvajetta vielä vuosikymmeniä. Tahdon kaikenlaista, mutta yhtä en: viranomaisvetoista aktivointia.

Omien näkymieni takia olin tavallista herkemmällä tuulella, kun Yle TV 1:n Ajankohtainen kakkonen 11.11.2014 tarttui aiheeseen. Ohjelmassa käsiteltiin kiinnostavasti sitä, miten pitkäaikaistyöttömyyttä pyritään purkamaan erilaisilla aktivointitoimilla kuten työkokeiluilla ja kuntouttavalla työtoiminnalla. Julkilausuttuna tavoitteena on työkyvyn ylläpito, parempi elämänhallinta ja viime kädessä paluu työmarkkinoille. Työtä, joka usein vertautuu vaativuudeltaan suoraan palkkatyöhön, tehdään työttömyystuella ja yhdeksän euron päiväkorvauksella. Kieltäytymisestä seuraa karenssi, minkä vuoksi kriitikot vertaavat aktivointia orjatyöhön. (ks. Vaarne)

Teemaloma

Vietin ennätyksellisen seitsemän viikon loman. Kesäloma, talviloma, lomarahat, kaikki työelämätutkijoiden kauhuksi putkeen.

Valitsin lomalle teeman. Oli kaksi vaihtoehtoa.

Joko keskittyisin työelämätaitoihin, syventäisin ymmärrystäni niissä asioissa, joihin ei kiireen keskellä töissä ole aikaa perehtyä. Ja päivittäisin julkisen kuvani työnhakua tukevaksi.

Tai hyppäisin suoraan työttömyystaitoihin. Opiskelisin oravanpyörässä juoksemisen sijaan vähällä pärjäämistä. Testaisin, miten viihdyn, kun palkkatyö ei enää jäsennä elämää ja kun hyvät työkaverit eivät sitä enää rikasta. Ja kun rahaa olisi hyvin vähän.

Suunnitelma B

Kun blogin alkajaisiksi vuonna 2009 pohdin ihmisen motiiveja tehdä työtä, olin työtön työnhakija. Hurjan ulkoistuksen herkistämänä jahkailen neljä vuotta myöhemmin samaa, nyt henkilökohtaisemmin.

Yritys, johon minut kipattiin, vaikuttaa kelvolliselta. Palkka ja työehdot säilyvät alkuun miltei entisellään, tahtia ja ehtoja kiristettäneen vasta vähitellen. Irtisanomisen suoja-aika on varsin pitkä. Sen kuluttua väkeä epäilemättä vähennetään. Lomautuksia saatetaan toki jakaa ennekin. Periaatteessa arvostan silti mahdollisuutta jatkaa edes hetken. Pätevämpiä on joukoin vailla työtä.

Ei tämä silti kivaa ole ollut. Työnkuvani muuttui, eikä parempaan suuntaan. Ennen suunnittelin. Nyt arvioin työmääriä ja siirrän tietämystäni halpamaihin. Mekanisoimme henkistä työtämme, jotta kuka tahansa voisi tehdä sitä missä tahansa. Aina siellä, missä halvimmaksi tulee.

Moraalisesti en näe ulkoistuksissa ongelmaa. Hyvinvoinnin kuuluu jakautua maailmassa tasaisemmin. Pätevän intialaisen insinöörin pitää saada sama palkka kuin suomalaisenkin. Ulkoistamisen ansiosta tasoittuminen vähitellen tapahtuu. Länsimaisen työntekijän neuvotteluasema tosin romahtaa vuosiksi tai vuosikymmeniksi, mutta minkäs teet.

Kaikille aloille mekanisoiminen ei sovi. On eri asia hajoaako Toyotasi vai aorttasi. Autoja voidaan koota liukuhihnalla, mutta esimerkiksi terveydenhoitoa, vanhustenhoitoa tai koulutusta lähestyisin holistisemmin. Oma alani on rajatapaus. Välillä epäilen tavattomasti, välillä näen järkeäkin.

Vuosikymmeniä palvelleet huippuosaajat ovat kuitenkin kokeneet tulleensa nöyryytetyiksi. Viimeisenä palveluksena ulkoistettujen pitäisi nyt muutamassa kuukaudessa siirtää koko tietämyksensä ulkomaille. Ulkoistukselta pelastuneetkaan eivät huokaa helpotuksesta. Eräs lyhyen aikaa talossa ollut asiantuntija esitteli oman salaliittoteoriansa: hän sai jäädä, koska hänen pois potkimisensa tulee aikanaan halvimmaksi. Huumori hersyy. "Vielä ei tule ilmastointilaitteista kaasua", kuuluu kylmäävin kuulemani murjaisu.

Monet ovat irtisanoutuneet. Minäkin harkisten. Olkoonkin, ettei uutta työtä ole tiedossa kuten useimmilla lähtijöillä. Olisi ehkä silti parempi paeta ennen kuin voimat täysin loppuvat.

Jos huominen (työ)päivä olisi viimeinen

Ilman ironian häivää: saan tehdä huippukiinnostavaa työtä huippuhienoissa porukoissa. Viimeksi viikolla sain työstäni rutkasti muutakin kuin rahaa. Olimme kokoontuneet jatkamaan aikanaan keskeytynyttä projektia. Meitä oli neuvotteluhuoneessa puolisen tusinaa. Hyviä tyyppejä, mutta osa vähän vaikeita persoonallisuuksia. Tunnelma oli hermostunut. Palaverin aluksi palauttelimme mieleen vanhoja suunnitelmia. Työkaveri kysyi, muistanko vilautelleeni jotain. Sanoin, etten muista vilautelleeni, ja jos muistaisin, en tunnustaisi. Syntyi hiljaisuus ja epäilin jo arvioineeni huumorintajun väärin. Erityisesti nolostutti esittäytymiseni uusille tuttavuuksille. Sitten seurue purskahti nauruun. Tunnelma vapautui, asiat alkoivat sujua ja etenevät nyt ymmärtääkseni myönteiseen suuntaan. Hieno hetki.

Mikään ei silti nykyään ole ikuista.

Mikä tahansa onnistunut tai epäonnistunut pätkä tai keikka voi jäädä viimeiseksi. Kuka tahansa voi koska tahansa menettää pysyvänkin työnsä. Syystä tai syyttä. Perhosen siivenisku toisella puolella maailmaa voi tärvätä yrittäjän bisnekset, oli liiketoimintasuunnitelma miten realistinen hyvänsä. Turvassa ei ole kukaan.

Kouluttautumalla ja verkostoitumalla voimme varautua muutoksiin. Vanhan loppu voi olla paremman alku.

Ei aina.

Oman työni liikesuhde korostui, kun yt-neuvottelut ahmaisivat monta pätevää työkaveria huolimatta firman voitollisuudesta. Tuskailin tilannetta joulunajan välipäivät. Mitä tekisin, jos saisin potkut?

Luottamuksellinen kirje Elinkeinoelämän keskusliitolle

Hyvät veljet!

Kirjoitan teille uuden vuoden rakettien paukkuessa pelastaakseni hyvinvointiyhteiskunnan.

Mainio svengi teillä on ollut päällä, ei siinä mitään. Hyvin olette kansakunnan kriisitietoisuutta kasvattaneet. Alkaa jo olla kaikille selvää, että eläkkeellejäämisikää pitää korottaa. Myös nuorten pitää valmistua nopeammin ja kotiäitien palata hiekkalaatikoilta organisaatiokaavioihin. Häkämies jo ehti ehdottaa työviikon pidentämistä ja Kokkila palkkojen alentamista. Vattin Vartiainen komppasi ikääntyvien erityiskohtelulla. Mainioita ajatuksia kaikki! Ettehän unohda työttömyysturvan kannustavuuden lisäämistä, eli heikentämistä?

Mutta minuun.

Haluaisin puhua ongelmastani, joka on uuden ajattelun kohdistuminen henkilööni. Palkanmaksajani on lähettänyt kutsun tiedotustilaisuuteen heti vuodenvaihteen jälkeen. Aihetta en tiedä, mutta se lienee yrityksen tervehdyttäminen, eli minun ja monen muun irtisanominen. Ei siinä mitään. Maailma on iso paikka ja täynnä mahdollisuuksia. Pitää ajatella positiivisesti. Ongelman aiheuttaa ikäni. En enää kuulu kuranttiin työvoimaan. Pitäisi jatkaa seitsemänkymppiseksi, noin yleensä, muttei missään, noin erityisesti. Pohdin ristiriitaa pitkään ennen kuin keksin ratkaisun.

Tulen teille töihin!

Puhutaan suoraan kuin veli veljelle. Realiteetit tunnustaen en ahnehdi. EK:n johtajien keskipalkka kelpaa minulle aluksi hyvin. Keskimääräiseen eläkeikään keskikultaisella kädenpuristuksella tyydyn myös. Jos vaikka golfosake sitten kuitenkin eläkkeelle lähtiessä?

Miksi minut palkkaatte?

Koska minulla on ideoita! Lisäksi tunnen duunareiden aivoitukset. Olenhan vielä hetken yksi heistä, ja osaan siksi puhua heille teitä paremmin. Mutta puhutaan me ensin keskenämme. Vaikka kuinka julkisesti paukuttaisimme työnteon lisäämisestä ja kustannusten leikkaamisesta, tunnustetaan reilusti, etteivät ne yksin riitä. Talous päinvastoin sukeltaa, jos vain eliitillä on varaa tai aikaa ostaa tuotteita ja palveluja. Vaikka palkkaisimme kymmenen vartijaa vuoden jokaisena päivänä hajottamaan mellakoita, ei sillä taloutta pelasteta. Pitää keksiä uusia tapoja tehdä uusia asioita. Niiden keksiminen on etujoukon, eli meidän johtajien, varsinainen tehtävä. Eihän johtajaksi muuten pääsisikään. Eikä meidän palkoillemme.

Nykyiset toiveemme ovat oikeansuuntaisia mutta riittämättömiä. Miksemme vapaassa Suomessa unelmoisi kunnolla? Miksemme edes keskenämme puhuisi selvää suomea?

Palautetaan orjuus!

Kadonneiden nuorten arvoitus

Kehittämispäällikkö Pekka Myrskylän Elinkeinoelämän valtuuskunnalle tekemän raportin mukaan 50 000 nuorta, kokonainen ikäluokka, on vaarassa syrjäytyä. 30 000 näistä nuorista ei enää näy missään rekisterissä. He eivät ole sen paremmin koulun penkillä, työnhakijoina, sairaana, eläkkeellä kuin työvoimakoulutuksessakaan.

Syrjäytyminen on minusta vähän hankala sana. Sen käyttäjä olettaa seuransa niin kiehtovaksi, että kaikki sitä automaattisesti tavoittelevat. Jollei tavoittele, on tuen tarpeessa. Oletettavasti nämäkin nuoret ovat silti valinneet kannaltaan parhaimman vaihtoehdon ja pyrkivät ihan aidosti sitä kohti.

Epäilemättä he ovat ainakin jossain vaiheessa olleet "työvoimapoliittisten toimenpiteiden" kohteina. Jos he ovat kokeneet "palvelun" uhkailuna tai nöyryyttävänä palkattomana pakkotyönä, ei pakoon pinkomisessa ole mitään ihmeteltävää. Epäreiluuteen ei kannata sitoutua. Moni nuori elää tässä ja nyt. Hän ei kykene järkeilemään, että orjatyö voisi vuosien kuluttua johtaa pysyvään työsuhteeseen ja aitoon elämänhallinnan paranemiseen. Varsinkin, kun terapiapajastelu on ansioluettelossa pikemmin rasite kuin suositus kunnon töihin.

Kannan minäkin kyllä huolta näistä nuorista. Ymmärrän heidän pakonsa ahdistavista olosuhteista, mutta hyväksyn sen vasta, kun kaikki muut vaihtoehdot on tutkittu. Vetäytymispäätöstä ei saisi tehdä pelkkien mielikuvien perusteella, edes tutustumatta yhteisössä elämisen tarjoamiin vaihtoehtoihin.

Siksi muuten kannattamani perustulo ei näitä nuoria auttaisi. Se kun mahdollistaisi liian helpon vetäytymisen.

Ellei sitten olisi toisinpäin. Työnteko auttaisi perustulolle. Jos esimerkiksi kahden vuoden yhteenlaskettu työhistoria olisi perustulolle pääsyn edellytys, minkä tahansa työn tekeminen muuttuisi nuorelle kannattavaksi.

Nuori saattaisi ensin ajatella huijaavansa yhteiskuntaa, paukuttavansa vasaraa jossain nyrkkipajassa nuo pari vuotta ja palaavansa sitten peräkammariin tapailemaan kitaraansa. Näissä kahdessa vuodessa olisi kuitenkin tilaisuutemme. Jos nuori saisi onnistumisen kokemuksia, työ olisi mielekästä, työyhteisö reilu, liksa kohtuullinen, hän unohtaisi vähitellen alkuperäisen penseytensä ja pikemmin suunnittelisi jatko-opintoja, perheen perustamista, asunnon hankintaa. Kaikkea, mitä työllä voi hankkia, mutta mitä nuori ei koskaan ole tullut ajatelleeksikaan. Pahimmassakin tapauksessa pienipalkkainen pätkätyö löytäisi tekijänsä ainakin hetkeksi, ja nuori saavuttaisi elämässään jotain, vähintään sen perustulon.

Onneksi olen huolineni arvovaltaisessa seurassa. Myös virkaan astuva tasavallan presidentti on ilmaissut erityishuolensa nuorten syrjäytymisestä. Ainakin uusi työryhmä on tekeillä. Se on minulle vähän pettymys, sillä tutkittua tietoa ja hankkeitakin piisaa. Jos olisimme halunneet vielä yhden komitean, olisimme valinneet presidentiksi vielä yhden demarin. Olisiko aika aloittaa itse työt?

Presidentti Sauli Niinistö on julistanut taistelevansa myös ahneutta vastaan. Odotan kiinnostuksella, keitä hänen mielestään ovat ne kaikkein ahneimmat. Etteivät vain juuri nämä nuoret? Nollasta on joka tapauksessa enää vaikea vähentää, joten perinteiseen tapaan etuja karsimalla syrjäytyjiä ei enää voi "kannustaa".

Lähteet:
Hankkeet riittävät jo - nyt töihin. Helsingin Sanomat. Pääkirjoitus 2.2.2012.
Laitinen, J. (24.1.2012). Niinistö haluaa työryhmän nuorten hätään. Helsingin Sanomat.
Liiten, M. (1.2.2012). Raportti: Kymmeniätuhansia nuoria opintojen ja työelämän ulkopuolella. Helsingin Sanomat.
Myrskylä, P. (2012). Hukassa - Keitä ovat syrjäytyneet nuoret? EVA-analyysi no 19.

Omia aiempia kirjoituksiani:
Nuoret ja työ
Perustulosta: http://sisyfoskivi.blogspot.com/search/label/Perustulo

Onko koolla väliä? - ja sananen salaisesta puutarhastamme

Kyselin aikanaan digitalisoituvan työn tekijöiltä, arvelivatko he ryhmätyön lisääntyvän tulevaisuudessa. Puolet uskoi, toinen puoli epäili. Uskovaiset perustelivat näkemystään pääasiassa työelämän muuttuneilla realiteeteilla. Epäilijöistä ryhmätyötä on jo liikaakin. Eräs vastaaja evästi uskoaan sen lisääntymiseen kommentoimalla: "valitettavasti". Myös toisen vastaajan mielestä "sitä on nyt jo niin paljon, että välillä ahdistaa."

Oma kantani häilyy. Molemmissa on puolensa. Yksin olemme vapaita. Vapaus on kivaa. Kun juoksen metsään, valitsen itse vauhtini ja reittini. Kun rustaan omakustanteitani, luon ja tapan henkilöitä mieleni mukaan. Mutta on touhu aika yksinäistäkin.

Työssä ryhmän hyödyt on helppo havaita. Nopeasti muuttuva työ vaatii yhtaikaa erittäin laajaa ja hyvin spesifistä reaaliaikaista osaamista. Kukaan ei voi tietää kaikkea, joten meidän on opittava jakamaan niin yhteisöissä kuin niiden välilläkin. Olemme digitalisoituessamme tavallaan palanneet keräilykulttuuriin, jossa yhden ryhmäläisen löydöt hyödyttävät muitakin. Ajoittainen byrokraattisuus ja pompottavat pomot kannattaa sietää, koska työkavereilta saamme joka tapauksessa enemmän tietoja ja taitoja kuin yksin pystyisimme hankkimaan.

Ei yhteistyö silti totisesti ole ongelmatonta.

Näkymätön henkilö

Vuorovaikutukseen ja tiedon jakamiseen perustuva uusi työ vaatii kokonaisvaltaista heittäytymistä. Pelkän suoritteen antavaa työkaveria pidämme epäilyttävänä. Maabrändityöryhmäkin kehottaa jo koululaisia tekemään jotain luokan hiljaisimpienkin kanssa. Teollisen työn tottelevaisuusihanteen sijaan vallitsee pikemmin itseilmaisun pakko.

Tosiasiallinen vapaus vaihtelee tietysti työpaikoittain ja asemittain. Hierarkian huipulla on yleensä vapainta, vaikkei helppoa ole pomollakaan, jota tarkkaillaan sekä ylhäältä että alhaalta. Pomon Outlook-kalenteri täyttyy muiden varauksista. Muutospuheelle on valmiit PowerPoint-pohjat. Asema edellyttää äänen madaltamista ja hillittyä pukeutumista. Normiseksuaalisuutta suositaan. Kun Finanssivalvonnan markkinointiosaston toimistopäällikkö Ari Voipio ilmoitti alkavansa elää Arjana, kuusi yhdekästä osastolle asiantuntijatehtäviin pyrkineestä perui oitis hakemuksensa. Rekrytointiongelmia pelänneet esimiehet siirsivät tämän jälkeen Voipion näkymättömämpiin tehtäviin. Osaamme me alaisetkin latistaa.

Aitoja mielipiteitä odotetaan kuitenkin yleensä vain hierarkian huipuilta. Muut saamme ilmaista räväkkyyttämme vaatetuksella ja kampauksella. Muu itseilmaisu on johdon määrittämien ennalta oikeiden vastausten arvuuttelua, ja niiden uskottavaa esittämistä omina ajatuksinamme erilaisissa palaute- ja kehityskeskusteluissa. Todellisen asemansa hierarkiassa voi helposti testata. Jos omistat työhuoneen, jossa voit rauhassa ajatella, sinulta odotetaan itsenäistä ajattelua. Jos työskentelet avokonttorissa, sinulta odotetaan sopeutumista. Jos karsinasi on ulko-oven, naulakon, kahvihuoneen, saniteettitilojen läheisyydessä tai muuten hälyisässä paikassa, olet seuraava saneerattava.

Sopeutuminen ei ole passiivista tottelua vaan se vaatii välillä tarkkaa silmää. Eräässä työpaikassani välttelin pikkujouluillallisilla pomoni vieruspaikkaa. Tämä muuten asiallinen kaveri kun saattoi parin paukun jälkeen äityä sättimään somaleja, kummeksumaan homoja tai kohottamaan maljaa Mannerheimille, "Suomen pelastajalle". Lähetyskäskyn elähdyttämä uskovainen hän ei sentään ollut. Kaikkiaan vanhan kansan koti, uskonto ja isänmaa -tyylin pomot ovat jo onneksi suurelta osin eläkkeellä, joten sotilasarvokeskustelun pystyy yleensä välttämään. Nuorten kanssa joutuu korkeintaan pelaamaan kuulasotapelejä, mikä on loppujen lopuksi pieni kiusa.

Ehkei työssä pidäkään jakaa ihan kaikkea. "Hallittu hissukointi" on varsin kelvollinen eloonjäämisstrategia. Kun välttelemme politiikkaa, juttukaverimme ajattelee meidän todennäköisesti jakavan aatesuuntansa.
Kun vaikenemme uskonnosta, hihhulit ja ateistit pitävät molemmat meitä hyvänä tyyppinä. Ellemme ole suuna päänä, muut täydentävät taukomme itsellään ja toiveillaan. He toisin sanoen pitävät meitä kaltaisenaan, tai ihanteensa kaltaisena, kunnes toisin todistetaan. Kaunista naista kehotetaan syystä vaikenemaan, sillä suusta pyrkivä todellinen ihminen rikkoisi rikkaan suosijan hyödyllisen illuusion.

Saksalainen teatteriryhmä Familie Flöz hyödyntää hienosti naamioita luodakseen yleisinhimillisen tunnelman. Keinoa hyödynnetään yhtä lailla elokuvassa, jossa sankari- tai sankaripari ovat keskivertoideaaleja vailla erityisiä ominaisuuksia. Särmikkäämpien sivuhenkilöiden näytteleminen lienee palkitsevampaa. Sarjakuvissa samastumiskohdetta edustavat vaikkapa osuvasti englannista käännetty Jaska Jokunen ja keskivertoeurooppalainen Tintti, jolta on viety sukupuolikin. Käytänpä yleistämistä omassa sarjiksessani minäkin.

Todellisia tyhjyyden mestareita ovat poliitikot. He saavat epävarmat keskitien äänestäjät täydentämään ympäripyöreät puheensa molempia tyydyttävällä tavalla. Viisas poliitikko varautuu myös tulevaan. Ajan ja ajattelun muuttuessa hän voi esittää vanhat latteutensa visioina. Muistoissaan kaikki vastustivat suomettumista. Tulevaisuudessa muisti kullannee ydinvoimakannat. Kaikki yrittävät sulauttaa itseensä koko maailmankaikkeuden. Puolueet muistuttavatkin puheissa toisiaan. Mikä tahansa tunnistettava piirre rajaisi jonkun potentiaalisen äänestäjän pois.

Värikäs ja ilmaisuvoimainen kieli ei kuulu mestarille vaan nälkäiselle haastajalle. Toisaalla sitä käyttävät vallasta syrjäytetyt. Räväkkyys on niitä varten, joilla ei ole vielä tai enää menetettävää. Vallanpitäjä sen sijaan kätkeytyy (demokratiassa) riskiä kaihtavaan yleisyyteen. Samoin tekevät myötäilijät. Näkymättömyyden kun voi digitaalisessa maailmassa menettää vain kerran.

Kirjastoille kiitos!

Kirjastot ovat ostaneet kolmekymmentä kuusi kappaletta Oletko valmis? -sarjakuvaani. Myymättä on enää noin kolmekymmentä. Omakustantajana olen olemattomasta markkinoinnista huolimatta omillani.

Marginaalista myyntiä enemmän iloitsen luetuksi tulemisesta. Niin vaatimatonta kuin yritän esittää, niin tokihan toivon tekoselleni huomiota. Kirjastojen kappaleet kiertävät vuosia kädestä käteen ja saavuttavat jokainen vähintään kymmeniä lukijoita.

Olen jo nyt saanut albumista enemmän palautetta kuin yleensä taitaa olla tavallista.

Kustantajista oikeastaan vain iso W vaivautui vastaamaan. Ja ainoana moittimaan, kunnolla ja rakentavasti. Pari artistivetoista pientä kustantajaa valoi uskoa, että muualla tärppää. Muuten vastaanotin parin rivin vakiokirjepohjia. Noin puolet kustantajista eivät vastanneet ollenkaan.

Albumissa pääsemme ääneen myös me bisnesmiehet!

Kujanjuoksuun tuhrautui vuosi ja rapiat. Varoitankin virallisesta tiestä ainakin niitä, joiden työt sisältävät ajankohtaista aineistoa. Jollet valmiiksi tunne oikeita ihmisiä tai jollet ole helposti markkinoitava valmis julkkis tai ilmiömäinen verkostoituja, tee suosiolla omakustanne. "Oikea" kirjallisuuskin on monille kustantajille nykyään vain bisnestä. Sarjakuva on ollut sitä aina.

Myöhempi palaute, pääasiassa toki tutuilta tullut, on ollut sitäkin myönteisempää. Välillä niin myönteistä, etten ilkeä siteerata, jottei epäillä oman kehun haisevan.

Kehut saavat toisaalta epäilemään hampaiden tylsyneen. Olisi surullista kuulua sovinnaisia ennakkokäsityksiä toisteleviin "koko kansan" tunteiden tulkkeihin. Voiko hyvä tuotos olla ärsyttämättä ketään? Parhaimmisto tanssii yleensä sopivuuden rajalla. Ainakin parin pöljäkkeen kuuluisi älähtää työtä näkemättä, jos työ on näkemisen arvoinen.

Ehkä haukkujen puute johtuu siitä, että marginaalisena tekijänä tavoitan vain samanmielisiä? Mediapaniikkiakaan ei demokratiassa saavuteta markkinoimatta. Persut ja uskovaiset innostuvat teilaamaan työn vasta, kun se jo muuten on yleinen puheenaihe. Kun kaikki voivat puhua, mutta kenenkään ei tarvitse kuunnella, ankarin tuomio on hiljaisuus.

Katoamistemppu - ja miksi se tehdään

Pikkupoikien sosiaalisessa hierarkiassa asema määräytyy urheilumenestyksen mukaan. Kivulloisena varhaisnuorena olin urheilutuntien jämätyyppi, jota joukkuetta valitsevat kapteenit tyrkyttivät toisilleen. Yksilölajit sujuivat yhtä huonosti. Opettaja lohdutti minun voittaneen sentään Heikin. Heikki oli flegmaattinen kehitysvammainen, jota ei vaivauduttu edes kiusaamaan.

Pettymyksiin kyllästyneenä aloin haaveilla kaiken jättämisestä. Poimin Seura-lehdestä artikkelin Hunza-maasta, jonne joskus muuttaisin. Artikkelissa kerrottiin vuorten keskellä sijaitsevasta laaksosta, jonka asukkaat söivät terveellisesti ja elivät yli satavuotiaiksi. Minulla on tuo artikkeli edelleen tallella.

Aikuisuuden kynnyksellä tutustuin työelämään. Leikkasin leirintäalueen nurmikkoa. Pestin lähestyessä loppua sain osan palkasta "vapaana". Yritin olla ymmärtämättä, että minua kusetettiin.

Jaoin postia. Kun palasin ensimmäiseltä kierrokseltani, oli jo pimeää. Nopeammat olivat sammuttaneet lajittelupisteen valot enkä löytänyt katkaisijaa. Missään ei näkynyt ketään. Vain etäällä soiva radio kertoi Anwar Sadatin murhasta. Joulun alla postin määrä kasvoi kasvamistaan. Yritykset valittivat, kun joutuivat odottamaan. Kierroksen lopulla minua huimasi, kun en ehtinyt syömään koko päivänä. Jouduin viimein lopettamaan, kun vuorokauden tunnit eivät riittäneet kaiken postin jakamiseen.

Sataman huutomiehille maksettiin sentään hyvää palkkaa silloin kun töitä oli. Sain ensi tehtäväkseni hakea minulle entuudestaan tuntematon työkalu minulle entuudestaan tuntemattomasta terminaalista. Pyysin tarkempaa ohjetta, ja sain kehotuksen kysyä "Rahikaiselta". Rahikaista en tuntenut, enkä muutaman hehtaarin kokoista satama-aluettakaan. Aamupäivän hyisessä viimassa turhaan harhailtuani minut pantiin iltapäiväksi riuhtomaan sormet verillä pressuja junavaunujen päältä.

Yritin raksan apumiehenä. Piikatessani kuivuneita saumoja elementtitalon katonrajassa sain rasitusastman. Suuhun kertynyt pöly ja hiekka olisi pitänyt pestä hammasharjalla, jotta olisin voinut syödä ruokatunnilla. Yleensä jätin suosiolla väliin. Kun kyselin mestarilta kunnon hengityssuojaimia, hän käänsi puheen naisystäväänsä, joka oli nukahtanut hänen elimensä suussaan. Sain palkkapäivänä pidellä humalaista työkaveriani, joka olisi mukiloinut mainitun mestarin saatuaan selville tienistini pienuuden.

Oikeaa panoa pääsin seuraamaan vasta siivoojana valtion virastoissa noudatattavan työajan jälkeen. Olin liian ujo pyrkiäkseni kimppaan, eikä urakkapalkalla olisi kannattanutkaan. Useimmat ylityöläiset eivät kiinnittäneet siivoojaan juuri mitään huomiota. Vakuutusyhtiön it-päivystäjä sen sijaan puhutteli aina herra siivouspäälliköksi. Samalla hän saattoi tyhjentää tuhkakupin jalkojeni juureen, katsoa silmiin ja hymyillä viatonta Jack Nicholson -hymyä.

Onnistuin nielemään kaiken, kun ajattelin kurjan tilani väliaikaiseksi. Hunza-maan sijasta pakenin sisäisiin maailmoihini. Yritin olla kuin Torsti Lehtisen Jano-romaanisarjan päähenkilö.

Maanantaista perjantaihin esitin ohjelmoijaa, viikonloput riehuin osakunnissa tai Lassen boheemiporukoissa. Eräänä kesäyönä opin olemisen syvimmän olemuksen. Istuin itämaisella matolla. Shilumi kiersi. Tumma, kaunis tyttö soitti ruokohuilua, runoilija luki ääneen Peppi Pitkätossun seikkailuja. Äkkiä ymmärsin: Nauru! Kaiken alkuperä, päämäärä ja tarkoitus on Nauru, avaruuden lävitse tunkeva, loppumaton Nauru. Nauroin. Kyyneleet valuen nauroin. Nauru tarttui. Lasse nauroi, runoilija nauroi, kuvanveistäjä, tumma kaunotar, kaikki nauroivat. Maa ja taivas tanssivat.
(Lehtinen, 256 - 257)

Muuten hyvä, mutta olin jo koettanut nauruakin, kun myin pilapiirroksia paikallislehteen. Kaksi kolmasosaa sensuroitiin, enkä saanut sovittua korvausta julkaistuistakaan. Originaalipiirrokset katoilivat eikä niitä korvattu. Kahdesti palkkiotani yksipuolisesti alennettiin.

Ei ihme, että Lehtisen päähenkilökin yritti kadota.

Minä yritin samaa. Reissasin rinkka selässäni ympäri Eurooppaa. Itä-Eurooppa oli 1980-luvulla hinnoiltaan kapitalistimaan työläisen paratiisi. Löydettyäni yösijan jätin rinkkani, ja olin kuin kuka tahansa paikallinen. Onnistuin tavanomaisen naamavärkkini ansiosta sulautumaan miltei missä tahansa Euroopan maassa. Hampurissa ehdin olla puoli tuntia, kun minulta oli kysytty tietä jo kolmesti. Ich bin ein Hamburger!

Hetken riemuitsin. Olin irtautunut kaikesta, vapautunut velvollisuuksista. Pian kuitenkin ahdistuin täydellisestä tarkoituksettomuudestani. Sitoumusten myötä olin kadottanut myös mahdollisuuteni jakaa mitään kenenkään minulle vähänkään merkitsevän ihmisen kanssa. Huonot hetket saivat tietysti jäädäkin jakamatta, mutta samoin kävi hyvillekin. Matkani alussa olin vaihtanut junanvaunua, jos olin kuullut jonkun puhuvan suomea. Kuukausia myöhemmin suomalaisturistien tapaaminen sai minut iloitsemaan niin, että tarjosin heille oma-aloitteisesti rautatieasemalta ostamaani hesaria. Suomeen palattuani olin hetken onnellinen jopa kurjassa työssäni.

Kerron kokemuksistani oikeastaan vain havainnollistaakseni niiden mitättömyyden. Mitättömiä ne olivat siksi, että minä pystyin valitsemaan tarinani. Vaikkei alempaan keskiluokkaan kuulunut "pappa" kyennytkään pelastamaan pulasta, kuuluin kuitenkin etuoikeutettuihin. Minulla oli opiskelupaikka, ja uskoin mahdollisuuksiini vaihtaa proletaarin statukseni kunnialliseen virkaan ja tylsään loppuelämään heti kuin halusin.

Todellisuus on kulloisenkin kertojan tarina

Ensin juhlin itsenäisyyspäivää. Sitten kävin hautajaisissa. Äsken vietin joulua läheisten seurassa. Nämä seremoniat ja muutama joutilas hetki ovat suistaneet minut murrosikäisiin ajatuksiin. Sellaisiin kuin: keitä olemme, mistä tulemme, minne menemme. Mitä kaikki tarkoittaa?

Useimmat tarvitsevat kukoistaakseen tarkoitusta. Ainakin minä tarvitsen. Iän myötä olen sentään lakannut etsimästä perimmäisiä tarkoituksia. Riittää, että esimerkiksi työssä on edes välillä vähän järkeä.

Uskon silti psykiatri Viktor E Franklin tavoin, että kaipaamme tarkoitusta enemmän kuin mitään muuta. Tarinoimalla viestimme näistä tarkoituksista. Tarina selittää nykyisyyden johdonmukaisen kehityksen lopputuloksena. Tarinoiden avulla haaveillaan myös tulevasta. Oman aikamme suosittuja tarinoita ovat esimerkiksi koti, uskonto ja isänmaa.

Koti. Jo pieni lapsi katsoo vanhempiensa kanssa mielellään perhealbumia, josta hän löytää itsensä osana suurempaa sukukokonaisuutta. Ihan erityisen kiinnostuneesti hän kuuntelee, miten hänen vanhempansa tapasivat toisensa. Tämän tarinan tuloshan on hän itse. Harva vanhempi tarinoi lapselleen inhorealistista siitä, miten humalassa kohdanneet isä ja äiti päätyivät valomerkin jälkeen suojaamattomaan seksiin. Tarina stilisoidaankin tilanteeseen sopivaksi, ja lapsi saa tilaamansa tarkoituksen. Myöhemmin hän tosin kärsii ainakin hitusen syyllisyydestä huomatessaan, ettei hänen oma viettielämänsä täysin vastaa sitä ihanteellista kaavaa, jota hän kuvittelee vanhempiensa "vanhoina kunnon aikoina" noudattaneen.

Uskonto. Joulun tarina opettaa meidät näkemään itsemme kristikunnan, hybriksessä peräti ihmiskunnan, osana. Raamattuhan sinänsä, kuten suurelta osin ihan maallinen historiankirjoituskin, on tositapahtumiin perustuvaa aikuisten satuilua, jonka tarkoitus on torjua tarkoituksettomuutta ja auttaa meitä näkemään nykyinen tilanteemme kertojan tai tulkitsijan mielen mukaisena vääjäämättömänä tuloksena.
(Uskonnollista paatosta kaihtaville joulu tarjoaa nykyään myös kevyemmän, tavarataivaallisen tarinan pukkeineen ja tonttuineen. Tämä tarina julistaa kulutusyhteiskunnan merkittävyyttä. Ainakin mainoksissa joku vielä ilahtuu uusista tavaroista).

Isänmaa. Lipun liehuessa tarinoimme tarkoitustuksestamme kansakuntana. Sodassa rikkunut veteraani kuuntelee väsymättä vakuutteluja siitä, että unissa edelleen jatkuva silmitön tappaminen oli välttämätöntä ja arvokasta. Kirjallisuudesta ja elokuvista lohtua löytyy lisää. Toisaalla keskikaljabaarien pudokkaat ja pilottitakkiset nahkatukat takertuvat kansallisuhoon ja muukalaisvihaan, kun muutakaan ei ole tarjolla. Ja hoilaammehan me tavitsektin välillä olevamme sankareita ihan kaikki, kun oikein silmät suljetaan. Mitättömimmänkin vaihetyön tekijä voi samaistua menestyneeseen kiekkojoukkueeseen, oikaista hetkeksi kipeää selkäänsä rispaantuneella Suomi-soffallaan, ja todeta tippa silmässä: hyvä me.

Tarinoinnin tauottua jää kuitenkin jäljelle hauras yksilö. Ruumiimme vääjäämätöntä heikkenemistä emme voi paeta, mikä latistaa tarinamme lopun ennustettavaksi. Yritämme syödä terveellisesti, hölkätä tai leikellä itseämme lisää käyttöikää, mutta lahjomattomat madot haluavat silti ruokansa ajallaan. Hautajaisissa paketoidaan päivänsankarin lisäksi hänen elämänsä tarkoitus. Syntyi. Kytki muutaman tuhatta sähköjohtoa. Kuoli pois. Eihän sitä näin voi kertoa. Tunteisiin vetoavaa muistelijaa surijat arvostavat enemmän, sillä hän auttaa heitäkin torjumaan tarkoituksettomuutta.

Sinne tänne sinkoilevien atomien todellisuudessa valmiita merkityksiä ei kuitenkaan ole. Yritämme sellaista vähän kai epätoivon vimmallakin hahmottaa, samaan tapaan kuin aivomme pelkistävät kaottisia havaintojamme säännönmukaisiksi muodoiksi. Emme taida muuta voikaan.

Yksi tapa yrittää saada otetta kaaoksesta on työ. Puheissa haaveilemme muka vapautuvamme raadannasta, mutta sen hetkeksikään lakatessa moni on heti vaikeuksissa. Vähänkään pidemmistä juhlapyhistä selvitään vain poliisin ja sosiaaliviranomaisten avulla.

Työ ei ehkä anna tarkoitusta, mutta se auttaa kuitenkin unohtamaan tarkoituksen puuttumisen. Mitäpä muuta ylistetty flow, mielen ja käden ykseys, on lopulta kuin tarkoituksettomuuden onnistunutta pakenemista? Keskitymme johonkin yksityiseen niin tiiviisti, että unohdamme kokonaan elämän ahdistavan monimutkaisuuden.

Nykyaikainen työ on monella tapaa luovaa ja kivaa. Samanlaista myönteistä kehityskertomusta se ei kuitenkaan tarjoa kuin teollisen ajan ikävystyttävä rutiinityö. Päinvastoin se uhkaa vallata kaiken aikamme ja syrjäyttää kaikki muut tarinat, niin kodin, uskonnon kuin isänmaankin. Globaalissa talouskilvassa onkin käynyt yhä haastavammaksi luoda yhteisiä, yleviä merkityksiä. Ylimmäksi arvoksi nostettu talouskasvu ei monien mielestä enää lisää hyvinvointia. Monista se on jopa haitallista, hallitsemattomasti leviävä syöpä, joka tuhoaa luonnon ja lopulta ihmisenkin. Talouskasvu näyttää myös hyödyttävän yhä harvempia. Enemmistön osaksi jää työskennellä alenevilla palkoilla globaalissa hikipajassa, joka siirtyy aina halvimpia kustannuksia ja väljempiä ympäristönormeja tarjoavaan maailmankolkkaan.

Yrityskouluttajat ja monet poliitikotkin yrittävät silti vimmaisesti vakuutella meille, että juuri työtä tekemällä pääsemme mukaan johonkin paljon suurempaan kuin oma mitätön elämämme. Organisaatiollakin on luomiskertomuksensa, jolla yritetään osoittaa sille loisteliasta paikkaa maailmankaikkeudessa. Ahkeroimalla pääsemme mukaan sen suureen tarinaan. Samalla suojelemme tietysti myös hyvinvointivaltiota, puramme eläkepommia. Vakuuttelu on kuitenkin yhä hankalampaa historiattomassa kvartaalikapitalisimissa, jonka ainoa tarkoitus on jauhaa voittoa omistajille. Mitään ei yritetä tehdä hyvin, vaan ainoastaan kustannustehokkaammin. Harva enää oikeasti uskoo tai sitoutuu.

Abiturientti Jessica Ekholm tulkitsee Helsingin Sanomien nuoren palstan kirjoituksessaan mielestäni oivallisesti ajan henkeä:

Vaikuttaa, että tulevaisuudellani on ennalta määrätty yhteiskunnan luoma kaava: lukion jälkeen yliopistoon, yliopiston jälkeen töihin ja siitä seuraavat viisikymmentä vuotta työntekoa. Sitten vanhainkodin kautta hautaan. Toivoisin, että elämälläni olisi jokin muu vaihtoehto kuin se, jonka yhteiskunta on minulle sanellut. Mutta tätä toivetta on hankala ilmaista ääneen. Varsinkin vanhemman polven suomalaiset, joihin vanhempanikin kuuluvat, uskovat vakaasti, että koulu ja työt on hoidettava vastaan haromatta, koska sellaista elämä vain on.
(Ekholm)

Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett kertoo työlleen omistautuneesta it-alan menestyjästä, Ricosta, jolla on kauhistuttavan vähän vastauksia Jessican epäilyille:

Rico oli kuin olikin täyttänyt isänsä toiveet sosiaalisesta kohoamisesta, mutta samalla hylännyt isänsä tien. Hän halveksii "ajan vankeja" ja muita byrokratiaan kiinni jääneitä; hän itse haluaa olla avoin muutoksille ja uskoo riskinottoon. Kaikkein eniten Ricoa huolestuttaa, että hänen omassa elämässään ei ole mitään sellaista sisältöä, joka voisi toimia eettisenä ohjenuorana hänen lapsilleen. Hyvän työn määreet eivät ole hyvän ihmisen määreitä. Työelämässä pärjääminen tai edes menestyminen ei siis anna Ricolle juurikaan eväitä toimia vanhemman roolissa. Hän haluaisi päinvastoin suojella omaa perhettään tämän päivän työelämälle ominaisen lyhytjänteisyyden, palaverimaisuuden ja ennen kaikkea heikon lojaaliuden ja sitoutumattomuuden vaikutuksilta. Uuden talouden jatkuvasti muuttuvien arvojen sijaan perheessä pitäisi Ricon mielestä korostaa velvollisuudentuntoa, luotettavuutta, sitoutumista ja määrätietoisuutta, jotka kaikki edellyttävät pitkäjänteisyyttä. Millä tavalla lyhytjänteisessä, nopeatempoisessa yhteiskunnassa voi pyrkiä pitkäjänteisiin päämääriin? Millä tavalla kestäviä sosiaalisia suhteita voi ylläpitää? Millä tavalla ihmiset voivat luoda omaa identiteettiään ja elämänhistoriaansa koskevan kertomuksen näin pirsteleisessa, katkelmallisessa yhteiskunnassa? Ymmärtääkseni Rico tunnistaa itsessään sen, että hän on paitsi elämässään menestynyt myös jossain määrin hämmentynyt. Se joustavuus, jonka ansiosta hän on menestynyt, on samalla heikentänyt hänen luonnettaan, mutta tähän ei ole mitään käytännön parannuskeinoa. (ks. Sennett, 13 - 29)

Miksi ihmeessä me sitten olemme vedätettävissä? Miten työtön saadaan lietsottua paniikkiin heti, kun hän vapautuu työstä, jota on koko ikänsä inhonnut? Miksi eläkkeelle "pääseminen" suistaa monet syvään masennukseen?

Ajattelen, että temppu tehdään, tai se syntyy, kolmella tavalla. Kitisemällä, rutisemalla ja häivyttämällä. Kaikki nämä tavat iskevät kimppuumme luonnollisen ymmärrysmaailmamme ulkopuolelta. Siksi kohtaamme ne niin valmistautumattomana.

Joululahjavinkki: painotuore sarjakuva-albumi

Inhoatko kaupoissa tungeksimista? Tuskailetko, mitä antaisit jouluna hänelle, jolla kaikkea jo on? Tämä tärppi on juuri sinulle!

Sisyfos Kivi: Oletko valmis?
ISBN: 978-952-92-8350-7.
68 sivua, 19 x 26 cm, nidottu, neliväri.
Painopaikka: Kirja kerrallaan. Helsinki, 2010.

Sarjakuva-albumi, Oletko valmis?, 68 nelivärisivua, vaivainen 150 kappaleen painos, takuuvarma keräilyharvinaisuus jo syntyessään. Kukaan ei ole voinut tätä vielä lukea, sillä sitä vasta painetaan.

Omakustanteeni kertoo työstä, kuinkas muutenkaan. Se täydentää tämän blogini. Molemmat syntyivät puolentoista vuoden takaisista potkuistani, jotka keskeyttivät opintoni. Blogitekstit syntyivät opinnäytteen teoriaosuudesta. Tutkiskelin mitä ja miksi työelämässä tapahtuu. Albumi kertoo ihmisestä rakenteissa, siitä miltä muutosten keskellä eläminen tuntuu. Omien kokemusteni lisäksi hyödynsin käymiäni keskusteluja ja nimettömänä minulle kerrottuja tarinoita ja ajatuksia.

Ketkä tästä sarjiksesta sitten luultavimmin pitävät? Uskoisin, että ainakin pätkätyöläiset, ja kaikki muutkin, joita työn epävarmuus jollain tavalla koskettaa. Lisäksi ne, jotka yrittävät ymmärtää mahdollisuuksien ja uhkien keskellä työskentelevien "luovien" ammattilaisten sielunelämää. Ja jos olet pitänyt blogiani edes ajoittain täysjärkisenä, saatat sinäkin tykätä. Lapsille teemat ja vähän vino huumori sen sijaan jäänevät avautumatta. Isovanhemmillekaan en tätä välttämättä ostaisi.

Mutta tilata siis saa. Hinta on 18 euroa plus postikulut (Suomeen 2 euroa. Lähetä postiosoitteella varustettu tilaus sähköpostiini: sisyfos.kivi ät hotmail.com. Saat vastausviestinä pankkitilin numeron ja tarkemmat ohjeet. Rahan tultua tilille postitan albumin, joka onnen suosiessa ehtii perille jouluksi.

Varmaa jouluksi ehtiminen ei valitettavasti ole. Paino lupaa tehdä parhaansa ja on tähän asti työskennellyt kuin unelma. Ihan varmaksi he eivät silti muilta kiireiltään uskalla valmistumista luvata. Ilmoita siis viestissäsi, onko jouluksi ehtiminen tilauksesi ehto. Jos on, lähetän maksuohjeet vasta albumin tultua painosta. Jollei se näytä ehtivän ajoissa, perutaan kauppa.

Hypistelen tätä kirjoittaessani painotuoretta tarkistusvedosta. Pysyn hädin tuskin tuolillani. Eihän tuo hullummalta näytä. Ajallamme on ikävät puolensa. Palvelutyössä olemme välillä lähes orjuudessa, kun yritämme miellyttää asiakkaan pienintäkin oikkua. Mutta kun pääsemme itse asiakkaan asemaan, mahdollistaa tekniikan ja talouden villi paritanssi vastaavasti aikamoisen kivoja asioita. En olisi 10 vuotta sitten kuvitellut painattavani täysimittaista nelivärialbumia ihan omin voimin.

Palkkatyöstä tosin pitää pitää kiinni, jotta saan kulut katetuksi. Tosin juuri nyt avokonttorissa on innostukselta vaikea keskittyä.

Pieni suuri päivä ja suuri pieni päivä

Palasin lomalta. Lähiesimies kysyi kollegan ja minun kuulumisia. Käytyään läpi kollegan työtilannetta hän pyysi minut huoneeseensa. Aloin odottaa pahinta.

Hätkähdin kertaalleen jo palkattoman lomani aikana. Työkännykkäni vaikeni mökillä, ja epäilin työsuhteeni koeajan puitteissa puretun. Jos pääministerillinen ero hoituu tekstiviestillä, rividuunari potkittaneen pois vain katkaisemalla yhteys.

Mökki sijaitsee katveessa, jossa häiriöitä on usein. Yhteys palautuikin seuraavana päivänä. Aiheettomasti tuskailin eilenkin. Esimies ilmoitti koeajan päättyneen, toivotti tervetulleeksi taloon ja esitteli syksyn haastavia ja kiinnostavia työtehtäviäni.

Olen nyt siis niin vakituisessa työssä kuin tänä päivänä voi olla.

Ihmisen muisti on lyhyt. Kohta kai minäkin alan uskoa kaiken olevan itsestä kiinni ja jokaisen työttömän olevan vastuussa tilanteestaan.

Työttömyyden aika alkoikin unohtua nopeammin kuin olin uskonut. Keskipäivällä vastasin puhelimeen ja yritin samalla tallentaa tietokoneella käsittelemääni tiedostoa painamalla ctrl+s. Taisin kumminkin tehdä jotain muuta. En ole ihan varma. Kun palasin koneelle, tiedosto oli tyhjä.

Se sisälsi henkilökohtaiset muistiinpanoni puoleltatoista vuodelta. Ne kaikki ovat kadonneet. Fiiliksiä, mutta myös konkreettisia asioita, joiden selvittäminen tuntuu nyt lähes mahdottomalta. Varmuuskopiota ei tietysti ole.

Olin ajatellut hyödyntää muistiinpanoja muun muassa kirjoittaakseni fiktiota työttömyydestä. Siltä nyt säästytte. Harmittaa. Olen kärsinyt taiteeni takia. Teidän ei tarvitse.

Hui, meitä testataan!

Meitä testataan nykyään läpi elämämme. Alkuverryttelyksi pituuttamme ja painoamme tarkkaillaan. Kunnon rumba alkaa koulussa. Kurssimuotoiseksi muutetut peruskoulu ja lukio viestivät, ettei luokkaan tulla olemaan vaan suorittamaan. Sitten omien kouluaikojeni Jumala ja opettaja ovat ulkoistaneet arviointivelvoitettaan myös nuorelle itselleen. Voi sitä, joka joutuu hormonihyökkäyksen tai sairauden uhriksi ja jää tahdista. Meno kiihtyy korkeakouluopinnoissa.

Kannatan silti testaamista, noin yleensä. Ensimmäiset kyvykkyystestit kehitettiin monen muun innovaation tavoin armeijassa. Ne olivat osa renessanssista alkanutta ajattelua, joka haastoi yläluokan perinnölliset oikeudet ja vaati lahjakkuuden ottamista huomioon virkoja täytettäessä. Tänäkin päivänä testit saattavat auttaa ylittämään monia rotua, luokkaa ja sukupuolta koskevia ennakkoluuloja, joiden takia yhteiskunta ei hyödynnä kaikkien jäsentensä lahjakkuutta. Sinänsä epämiellyttävissä Mensan testeissäkin moni alemman yhteiskuntaluokan rivitallaaja on saanut uskoa kykyihinsä. On myös hyvä, että lääkäri solutyyppimme tarkasteltuaan kertoo meille heti kannattaako meidän harjoitella painonnostoa, telinevoimistelua vai kestävyysjuoksua.

Ei koulua vaan elämää varten. Koulussa testataan, koska elämässä testataan. Elämä ei ainakaan tällä hetkellä onneksi viime kädessä tarkoita sotaa, johon koulu ennen pyrki kasvattamaan auktoriteettiuskoista ja sokeasti tottelevaa tykinruokaa. Kenraalit ja Jorma Ollilat ovatkin syystä huolissaan varushenkilöiden fyysisestä rapistumisesta. Koulun tehtävän kannalta fyysinen suorituskyky on kuitenkin sivuasia. Hiihtämisen ja puun takaa ampumisen sijaan se valmistaa sotimaan hienovaraisemmin, kansainvälisen talouskilpailun tantereella. Viime kädessä koulu valmistaa meitä palkkatyöhön.

Jo työhön päästäksemme meidän on alistuttava testeihin. Itse kävin hiljan läpi sekä soveltuvuus- että huumetestin. Yksityiseltä valtion leipiin vaihtanut tuttuni sai yhtä perusteelliseen kohteluun. Yt-neuvotteluihin kyllästynyt toinen tuttuni päätti vaihtaa kokonaan alaa ja joutui koulutukseen hakiessaan hänkin testattavaksi.

Virallisesti löydämme testien avulla kukin oman paikkamme kokonaisuudessa. Tämä on tietysti täyttä puppua. Kaikki eivät ole hyviä jossain vaan lahjakkuus kasautuu. Muutamalla harvalla on valittavaa haaskattavaksi asti. Me muut tyydymme siihen mitä saamme.

Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett antaa kirjassaan Uuden kapitalismin kulttuuri työelämän testeihin uuden näkökulman. Työelämän testit ovat hänen mukaansa luonteeltaan hyvin erilaisia kuin koulussa tehtävät testit.

Koulussa voimme yleensä tekemisellämme vaikuttaa menestykseemme. Riittävä pänttääminen parantaa tuloksiamme seuraavassa testissä. Ahkeruus palkitaan viimeistään ylioppilaskirjoituksissa tai yliopiston pääsykokeissa. Ahkera tekee myös laiskaa verrokkiaan paremman gradun ja väitöskirjan.

Työelämän testien laita on Sennettin mielestä toisin. Vanhassa käsityöläismäisessä ammattilaisuudessa, jossa asiat tehtiin niin hyvin kuin osattiin, oli kyse jonkin tiedon tai taidon syvällisestä hallitsemisesta ja omistamisesta. Lahjakkuuden uusi versio ei kuitenkaan enää ole sisällöllistä eikä sisällöistä riippuvaisia. Uuden työn ostaja ei ole kiinnostunut tämänhetkisestä osaamisestamme, joka vanhenee joka tapauksessa nopeasti. Paneutuminen, "ylilaatu", on passé, pinnallinen kiinnostus kaikkeen uuteen on puolestaan in. Kärkiyritykset ja joustavat organisaatiot tarvitsevat ihmisiä, jotka oppivat uusia taitoja eivätkä roiku sidoksissa vanhoihin osaamisiinsa. Ne edellyttävät meiltä myös kykyä työskennellä tehokkaasti tiimeissä, joiden elinkaari on lyhyt ja joiden jäseniin emme ehdi kunnolla tutustua. Uusi lahjakkuus on potentiaalista kyvykkyyttä.

Kaverini taisi saada potkut

Sain alkuviikosta sähköpostin, jossa hyvä kaverini kertoi lähtevänsä duunista.

Lähdön syy oli kirjoitettu rivien väliin, ja ympäripyörittelin omien rivieni väliin tarvittaessa voimassa olevan vertaistukitarjouksen. Näkyvässä osassa muistelin tuoreen työttömyyteni hyviä puolia, joutilasta kesää ja lähimmille järjestynyttä aikaa. Mahdollisuutta lueskella ja ajatella. En saanut itsestäni puristettua mitään kovin fiksua, mutta tuntui tärkeältä reagoida välittömästi edes jotenkin.

Eilen puolilta päivin kaverini yritti soittaa kotikännykkääni. Kotiuduttuani soitin vastapuhelun.

Vaiteliaat miehet vaihtoivat muodolliset kuulumiset. Sain kuulla lähdön olleen yllätys, mutta en juuri muuta. Sovimme ottavamme yhteyden muutaman viikon päästä hänen palattuaan aiemmin varaamaltaan lomamatkalta. Sitten hänen oli kiiruhdettava pienten lastensa luo.

Mietin komeaa uraa tehneen kaverini tilannetta. Hän on huonosti valmistautuneena pudonnut niin korkealta, etten minä pysty sinne näkemäänkään. Vuosia sitten headhunterit löysivät hänet tehtäväänsä. Nyt on huonommin. Työttömäksi jääneelle rekrytoijat eivät soittele. Aloite olisi pitänyt pitää omissa käsissä. On kaverillani sentään muutakin elämää. Perhe ja laaja ystäväpiiri voivat tukea, mutta voivat ne ahdistaakin. Asuntovelka ahdistaa takuulla.

Mietin myös omaa rooliani. Emme ole enää pitkään kuuluneet samaan yhteiskuntaluokkaan. Opiskelimme kuitenkin hetken yhdessä, ja hänen ansiostaan yhteys on kestänyt vuosikymmenet. Mitään konkreettista en kaverini puolesta pysty tekemään. Siunailu ja jaarittelu eivät häntä auta. Ainakin haluaisin välttää ne latteudet, joita en itsekään vielä hetki sitten jaksanut kuunnella.

Mitä siis teen? Päädyn voimatonta oloa helpottaakseni rustailemaan yhdentekevän tekstin blogiini. Se minun suuruudestani.

Köyhät ja huolettomat?

Ennätin viikonloppuna kyläjuhlimaan Kallioon ja Käpylään. Vastaan konserteissa ja kirpputoreilla tulvi rentoja nuoria, Käpylässä varttuneempaakin väkeä. He näyttivät ainakin yhden viikonlopun perusteella kesyttäneen stressin elämässään. Lauantaina yllättänyt raekuurokaan ei tärvännyt yhteisöllisyyden tunnetta.

Slow life -ideologiasta on tullut trendikästä. Yhä useammat työn ja suorittamiseksi muuttuneen vapaa-ajan oravanpyörässä uupuneet pohdiskelevat mitä virkaa kaikella rahalla ja tavaralla oikeastaan on heidän elämässään. Vaikka festivaaleilla näkemäni kiireetön vaeltelu olisikin ollut näköharhaa, eli hippivaatteet vaihdetaan bisneskuosiin jo heti maanantaiaamuna, monet myös ryhtyvät tekoihin.

Vaikeasta sairaudesta toipuminen tai uskoontulo synnyttävät monessa kokijassaan vimmaisen jakamisen tarpeen. Hitauteen liittyy vastaavaa löytämisen riemua. Maailma näyttäytyy niin kerta kaikkiaan uutena ja ihmeellisenä, että kokijasta toistenkin on se oivallettava. "Ennen tein pitkää päivää, mutta nyt ymmärrän antaa aikaa perheellekin", julistaa herätyksen kokenut. Tämänkin ilosanoman jakamisesta on tullut tuottoisaa bisnestä. Elämäntaitokirjallisuutta painetaan ja luetaan miltei siinä missä johtamisoppaitakin. Bloggaajatkin "hidastelevat". Itse seuraan kursorisesti muutamaa suoraan tai etäisemmin aihetta sivuavaa blogia; Leon Stranius, Leppoistaminen (hauska uudissana), Vehmas Assembly. Kiintoisimpina pidän blogeja, joiden tekijät tarjoavat yleisempien elämäntotuuksien sijaan konkreettisia vinkkejä. Tällaisia ovat mm. Saituri.org ja Tarkan markan blogi.

Itsekin sivusin teemaa aiemmassa kirjoituksessani. Epäilin tuolloin sen paremmin hitauden kuin nopeudenkaan lopullisesti onnellistavan. Arvioin ideaalin löytyvän väliltä, vähän eri paikasta kullakin. Tärkeintä olisi ajalehtimisen sijaan pysyä itse puikoissa. (ks. Eriksen)

Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan, Marjut Lindbergin kirjoitus Onnellisuus ei poista köyhyyttä saa minut palaamaan aiheeseen. Lindbergin tekstistä oivalsin, miksi olen aina hiukan vaivaantuneesti lukenut haltioituneita kymmenen kohdan ohjelmia sisäisestä kasvusta ja onnellistumisesta ilman rahaa.