Näytetään tekstit, joissa on tunniste Muu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Muu. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 18. tammikuuta 2023

Miten auttaisimme Ukrainaa?

Kohta vuoden jatkunut, loputtomalta jo tuntuva, turhauttava sota. Kerta toisensa jälkeen Venäjä pommittaa Ukrainan kaupunkeja kivikauteen, ja savun laskeuduttua ukrainalaiset insinöörit purkkavirittelevät sähköverkon hetkeksi uuteen kuosiin. Sillä välin rintamalinjalla lakoaa ihmisiä puolin toisin kuin ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen mutavellissä ikään. Me lännessä, Suomikin sinne matkalla, heilutamme voimattomina käsiämme, jottei harhainen pikku rakettimies räjäyttäisi koko planeettaa. Pakotteet vuotavat ja venäläinen keskiluokka porskuttaa kuin “parempi väki” Titanicin kannella ikään.

En siedä lukea enää ainuttakaan länsimedian varmaa tietoa siitä, miten pakotteet aivan kohta alkavat purra, miten Venäjän ohjukset aivan kohta loppuvat, miten kansa Venäjällä aivan kohta nousee kapinaan, miten Putin on sairas ja aivan kohta kuolee. Eivät pure, eivät lopu, eivät nouse. Putin on, pää pois lukien, terve kuin pukki ja hallitsee fysiikkansa puolesta vielä vuosikymmenet.

Toisaalla mielessä siintää jo miltei unikuvaksi haalistunut muisto mahdottoman muuttumisesta mahdolliseksi. Murtuva, alas rojahtava Berliinin muuri, riemuiten vapauteen loikkivat valtiokeskitysleirin asukit. Tyrannian kaatuminen.
 
Voisiko vastaava ihme toistua?

torstai 13. toukokuuta 2021

Rauman Lukosta, jääkiekosta ja elämästä

Olen näinä päivinä kaivannut isääni.

Olen usein ajatellut, että muistisairaana ja liikuntarajoitteisena kotihoidon asiakkaana isän oli otollinen hetki lähteä ennen koronaeristystä.

Rauman Lukon mestaruuden myötä en enää tiedä. Olisi ollut hienoa, jos isä olisi ehtinyt kokea tämän. Lukko kiertyy monella tavoin isän elämään, ja omaankin, vaikka muutin Raumalta jo 1982.

1960-luvun alussa isä pyysi äitiä ensitreffeille juuri kiekkomatsiin, ja äiti tykästyi karjalaisnuorukaiseen, joka keksi ehdottaa muuta kuin kapakkailtaa. Jo olemassaolostani voi siis syyttää paitsi Josif Stalinia, joka ajoi isän perheen evakkoon, myös Teppo Rastiota, Matti Keinosta ja muuta Lukon jääkiekkojoukkuetta, joka sittemmin voitti Raumalle edellisen mestaruuden, kun olin alle yksivuotias. 

Myöhemmin isä integroitui länsisuomalaisuuteen mm. hankkiutumalla järjestysmieheksi hallin kutsuvieraskatsomoon (joka oli julmetun kylmä betonipenkki, mutta sentään punaviivan kohdalla), millä verukkeella pääsin muutaman vuoden ajan seuraamaan pelejä aitiopaikalta. Ainakin kerran isä vei minut myös pelaajien pukukoppiin kärttämään mailoja. Muutoissani kulkevat yhä mukana mailat mm. Tapani "Tahvo" Koskimäeltä (tosin hän pölli antamansa mailan Juhani Jylhältä).

Muistan yhä ensimmäisen isän kanssa katsomamme matsin. Päivämäärä oli täsmälleen 9.2.1971, ja ottelu Lukko - Hifk. Lukon piti voittaa sarjakärki, tai putoaisimme sarjaa alemmas.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Testataan populistien ajatukset!

Sain syysflunssan. Kuumehoureessani virittelin perustulokokeilun jatkoksi persustelukokeilun.

Sen sijaan, että jaamme kaiken maailman pummeille ja tekotaiteilijoille ilmaista rahaa, voisimme testata kansan syvien rivien tahdon toteutumista.

Suomeksi: mitä seuraa, kun kaikki perussuomalaisten suoraselkäiset toiveet toteutetaan sellaisenaan?

Ehdotan, että kokeilu totutetaan esim. 10 vuoden mittaisena ja paikallisesti rajattuna. Niin, että eduskuntavaalien 2019 jälkeen Suomen perussuomalaisin kunta muodostaa itsenäisen Persunperän vapaavaltion.

Jossa toteutuu mm. seuraavaa:

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Äitini Suomi

Lapsia oli ensin kolme. Suur-Suomi innosti tekemään neljä lisää. Aatteesta syntyi äitini kevättalvella 1936.

Kun äiti oli viiden, sota vei papan. Äidin äiti jäi leskeksi hoitamaan lapsikatrastaan ja isoa kotitilaa Länsi-Suomessa. Vastuu painoi, ja mummin hermot olivat välillä kireällä. Lapset saivat tulla ja mennä. Kasvatukseksi riitti, että oli pöydässä ruoka-aikaan. Maita ja mantuja piisasi. Tallia, navettaa, kanalaa, aittaa, pakaria, metsää, peltoa, jokea ja merenrantaa. Ja ihmisiä: tilanhoitajia, suomea ja ruotsia pulputtavia sukulaisia, sisaruksia ja kyläläisten lapsia, kansakoulunopettajaa, pappia ja muuta seurapiiriä, piikoja, renkejä, seppää pajoineen, kalastajapariskuntaa merenrantamökkeineen, inkeriläisiä pakolaisia, komeasti laulavia venäläisiä sotavankeja, evakkoja. Ja niin edelleen. Äidistä kasvoi äitinsä uskottu, joka päätyi kantamaan huolta varhain.

Teini-iässä terveys horjui ja oppikoulu jäi kesken. Mutta oli elämässä iloakin. Yhdessä sisarukset kävivät tansseissa. Äidistä kasvoi mykistävä, tumma, ampiaisvartaloinen kaunotar, jonka tyylitaju oli erehtymätön. Pyöriteltäviä riitti, Mölliä myöten. Jopa liiaksi asti. Keski-ikäistyttyään ja pyylevöidyttyään äiti totesi helpottuneensa, kun ventovieraat uroot lopettivat perään vislaamisen.

Viisikymmenluvulla äiti sai kurkistaa suureen maailmaan. Hän piikoi Ruotsissa, ja teki äitinsä ja tutun papin perheen kanssa automatkan sodasta toipuvaan Euroopaan: Saksaan, Itävaltaan, Sveitsiin, Italiaan ja Ranskaan. Perhealbumissa on viehättävä valokuvasuurennos äidistä kansallispuvussa taustanaan lumihuippuiset Alpit.

Sairaus hellitti. Äiti kävi kosmetologikoulun ja emäntäkoulun. Hän auttoi kotona, työskenteli hoitajana orpokodissa Ruissalossa, apuhoitajana sairaalassa Helsingissä, myyjättärenä tätinsä kangaskaupassa Uudessakaupungissa ja lopulta parturina Raumalla.

Kunnes eräänä päivänä 1960-luvun alussa asiakkaaksi istui isäni, pikimustatukkainen Antrean poika. Isä oli Hämeeseen, Kymenlaaksoon, Ruotsiinkin, ulottuneen kiertelynsä jälkeen moottoripyöräillyt töihin Rauman satamaan, kummallista kieltä puhuvien ihmisten keskelle. Tähän merikaupunkiin uimataidoton sisämaan kasvatti päätti asettua. Parturintuoliin hän ei istunut sattumalta. Hän oli kartoittanut paikallista tarjontaa, ja saanut kapakassa vinkin kauniista, vapaasta kartanon tyttärestä. Ensi käynnillä isä ei puhua pukahtanut. Jonain seuraavista hän kutsui äidin jääkiekko-otteluun. Kun kutsu oli muualle kuin ravintolaan, kutsuja oli kunnon mies, äiti päätteli. Kun ulkomuotokaan ei ollut hullumpi, äiti vastasi myönteisesti. Ottelun lopputulosta ei kumpikaan muista, mutta avotaivaan alla takuulla vilutti. Lähikontaktiin saattoi päästä tanssilavan ulkopuolellakin, oli isä oivaltanut.

lauantai 30. elokuuta 2014

Teemaloma

Vietin ennätyksellisen seitsemän viikon loman. Kesäloma, talviloma, lomarahat, kaikki työelämätutkijoiden kauhuksi putkeen.

Valitsin lomalle teeman. Oli kaksi vaihtoehtoa.

Joko keskittyisin työelämätaitoihin, syventäisin ymmärrystäni niissä asioissa, joihin ei kiireen keskellä töissä ole aikaa perehtyä. Ja päivittäisin julkisen kuvani työnhakua tukevaksi.

Tai hyppäisin suoraan työttömyystaitoihin. Opiskelisin oravanpyörässä juoksemisen sijaan vähällä pärjäämistä. Testaisin, miten viihdyn, kun palkkatyö ei enää jäsennä elämää ja kun hyvät työkaverit eivät sitä enää rikasta. Ja kun rahaa olisi hyvin vähän.

torstai 22. toukokuuta 2014

Vaalikoneista, valintakriteereistä - ja ketä lopulta äänestin

Pääsin ICT-urani alussa toteuttamaan yhtä maamme ensimmäisistä vaalikoneista. Tuohon aikaan tietokone oli uusi härveli monelle vanhemman polven ehdokkaalle ja harvalla nuoremmallakaan oli omaa edes työpaikalla. Tämän vuoksi ehdokkaita opastettiin kädestä pitäen antamaan vastauksensa, samalla annettiin tietokoneen peruskäyttökoulutusta.

torstai 1. toukokuuta 2014

Minne matka, työväenliike?

Ennen työväentalolla kuunneltiin vastahakoisesti puheita, jotta päästiin bailaamaan.  Vappuna 2014 puheita kuunneltiin isolla porukalla, mutta bileiden alettua paikalle jäivät vain alle kuusikymppiset toverit.

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Hieno ura päättyi

Minulla on suuri ilo puhua joka sunnuntai viipyilevä puhelu äitini kanssa.

Tänään äiti kertoi poikenneensa lähipankin konttorissa.

Tällä kertaa ei puhuttu rahasta.

Tuttu virkailija, joka ehti palvella äitiä vuosikymmenet, jäi eläkkeelle. Hän juhlisti tapahtumaa tarjoamalla pullakahvit.

Äiti on keskittänyt raha-asioitaan tähän pieneen konttoriin. Enää sieltä hän voi nostaa käteistä rahaa pankkikirjalla, kuten on vuosikymmenet tottunut tekemään. Nettiin hän ei suostu menemään, eikä korvaamaan seteleitä kortilla. Automaattejakin hän vierastaa. Täällä se on hänelle sallittu. Hän on kokenut tunnelman ystävällisenä ja asiakasta arvostavana.

Muutama vuosi sitten tapahtui jotain ikimuistettavaa. Vanhempieni talon putket hajosivat. Remontin alta piti muuttaa pois, mutta vuokra-asuntoa ei tahtonut löytyä.

Virkailija tarjosi kotiaan.

Itse hän olisi muuttanut kuukausiksi kesämökilleen. Oli kylmin aika talvesta.

Asia järjestyi muulla tavoin, mutta ele jäi mieleen.

Virkailija oli emäntä talossaan. Asiakkaan asia oli hänen asiansa. Pitkä ura tarjosi varmuutta, minkä vuoksi hän viihtyi työssään ja sai asiakkaatkin viihtymään. Kahvittelun lomassa hän kertoi työskennelleensä kaksi vuotta yli eläkeiän.

Viime viikolla hieno ura kuitenkin päättyi ansaittuihin eläkepäiviin.

Pelkään, että virkailijan ja hänen kaltaistensa myötä katoaa aikakausi. Valtaan tarttuvat laskutikkumiehet, jotka tehostavat palvelut trendikkäiden nuorten tahtiin toimiviksi. Hymystä tulee kiristyvien myyntitavoitteiden lavaste. Tiskin molemmilla puolilla voidaan pahoin.

Liekö hyvä bisnes? Äitien kohtelu vaikuttaa lastenkin valintoihin.

torstai 22. elokuuta 2013

Matka

Tein matkan.

Matkustelin viimeksi yli 20 vuotta sitten. Sen jälkeen en ole halunnut. Pikamatkailu on tuntunut työstressin ulottamiselta vapaa-aikaan. Nuoruuden retkistä taas muistan tyhjyyden tunteen. Jos vielä matkustaisin, matkustaisin jonkun syyn, todennäköisesti työn, takia, järkeilin tuolloin.

Tänä kesänä pyörsin päätökseni.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Pussy Riot ja Venäjä, Venäjä, Venäjä

Maailma kylässä -festivaali tarjosi taas viikonloppuna nähtävää ja kuultavaa Helsingin Kaisaniemessä.

Esiityjiä enemmän huomiota sai tällä kertaa esiintymättä viime hetkellä jättänyt venäläinen Pussy Riot -aktivistiryhmä. Huhuttiin ryhmän jäsenten turvallisuussyistä paenneen "maan alle". Istuuhan pari ryhmäläistä paraikaa vankilassa esitettyään presidentti Vladimir Putinin vastaisen punk-rukouksen moskovalaisessa katedralissa.

Siinä missä Maailma kylässä aloittaa kesäni, kantaa Docpoint-dokumenttielokuvafestivaali pimeimmän talven yli.

Tämän vuoden otokseeni osui entisen huipputaitoluistelija Andrey Gryazevin ohjaama Tomorrow. 1500 euron (!) budjetilla tehty elokuva seuraa Voina-nimisen taiteilijakollektiivin elämää ja toimintaa.

Elokuvassa Voinan (sota) jäsenet varastelevat ruokaa paikallisesta supermarketista, kaatavat poliisiauton katolleen ja maalaavat peniksen pietarilaiseen nostosiltaan. Mukana meiningissä pyörii ryhmän alfapariskunnan pieni poika. Suomalaisin kriteerein epäilemättä huostaanotettava.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Ylioppilaslahja

Päädyn tänä keväänä monen muun tavoin antamaan lahjan uudelle ylioppilaalle.

Raha tietysti kelpaa aina. Sitä tarvitaan. Pelkkä rahan antaminen on kuitenkin persoonatonta. Hyvä ylioppilaslahja, kuten mikä tahansa lahja, sisältää niin antajaa kuin saajaakin.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

"Teen kaiken mitä haluat"

Perjantai venyi. Harmittaa, en ehdi lenkille. Saunaan sentään, kun tihennän askelta.

Maanantaina on palaveri yhdeksältä. On kätevämpää mennä sinne suoraan kulkematta työpisteen kautta. Siksi raahaan olkapäällä oman repun lisäksi työnantajan tietokonelaukkua.

Tulen asuntoni kohdalle. Väistän kävelijää päästäkseni tien yli.

Kävelijä kääntyy kohti. "Teen kaiken mitä haluat."

Katson puhujaa. Virolaisittain murtava tyttö on tuskin täysi-ikäinen. Nuhruisilla kasvoilla kohtaan lempeän, yksinkertaisen katseen. Saan hämmennykseltäni sanotuksi: "Kiitos ei."

Otan sivuaskeleen. Astun kokkarelumen alta pilkistävään savimaahan ja jalka luiskahtaa alta. Putoan vasemmalle kädelle. Hiljainen kirous. Käsi on ehjä, tietokone onneksi oikealla olalla, edes vaatteeni eivät tahriinnu. Tyttö jää odottamaan, että nousen. Ehkä hän ajattelee, että muutan mieleni.

En enää katso taakse vaan harpon asunnolle. En aja Audia, en käytä pukua, en muutenkaan muistuta maksavaa asiakasta. Olen asunut alueella 15 vuotta, eivätkä bisnekset ennen ole minua koskeneet.
Tytön täytyy olla sekaisin.

Vaaraksi itselleen. Lempeä katse ei vielä osaa olla katkera. Varmaan aineissa, muussa kuin viinassa. Reppana.

Mitä olisi pitänyt tehdä? Sedätellä, että haluan hänen opiskelevan itselleen ammatin? Jäädä selittämään opiskella-sanan merkitystä, kun tyttö luulee keskustelevansa hinnasta tai jostain itselleen vielä tuntemattomasta taipumuksesta? Ilmoittaa sosiaaliviranomaisille? Poliisille?

Mietin hetken. Menen saunaan. Otan oluen.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Kirjoitus numero 150

Vuoden 2009 pimetessä olin masentunut. Kesälomaani vasten saadut yllätyspotkut puskivat syksyn tullen tajuntaan. Tekemistä puuttui. Työttömyysturvan menettämisen uhalla olin joutunut keskeyttämään myös opintoni. En halunnut heittää opinnäytettä varten kokoamaani materiaalia roskiin, joten muokkasin siitä vimmaisesti blogikirjoitusten sarjan. Parhaimmillaan kirjoituksia valmistui päivittäin, joskus kaksikin päivässä. Alkuajan kirjoitukset, jotka epäilemättä ovat blogin arvokkain osa, olen koonnut kronologisesti Työjuttuja -otsikon alle. Työjuttuihin on linkki blogin oikeasta palstasta.

Jouluksi 2010 sain valmiiksi myös opinnäytteen osaksi suunnitellun Oletko valmis -sarjakuva-albumin. Viimeistään tuolloin olisin voinut luontevasti lopettaa bloggaaminen. Paluu työelämään oli jo vähentänyt käytettävissä olevaa aikaa ja harventanut tahtia.

En olisi koskaan uskonut pääseväni tähän tekstiin numero 150. Nämä myöhemmät kirjoitukset ovat olleet pääasiassa kommentointia ajankohtaisiin työelämäasioihin. Luvattoman usein lähtökohtana ovat olleet pelkät Helsingin Sanomien artikkelit. En siis marginaalista käsin ruoki valtamediaa vaan saan siltä oman ravintoni. En liene hetkeen pystynyt tarjoamaan ajatuksia, joita ei olisi muotoiltu paremmin muualla.

Mitkä siis motivoi?

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Kuinka kuunnella mykkiä?

Kuntavaalien 58 prosentin äänestysprosentti hätkähdytti aiheesta. Paikoin miltei puolet äänioikeutetuista hankki vaalipäiväksi parempaa tekemistä. Puolikas on helppo jäljittää. Vaikka ehdokkaat julistavat aina muutosta, heitä äänestävät ne, jotka haluavat säilyttää nykyisen hyvänsä. Pyyhkeen ovat heittäneet kehään pelin häviäjät.

lauantai 29. syyskuuta 2012

Tauko sateessa

OP-Pohjola 700, Metso 630, Nokia Siemens Networks 400, Kesko 370, Rautaruukki 250, Logica 250, Sanoma 140, Finnair 100, Steveco 100 ja Fennia 50 työpaikkaa. Bonukset toteutuvat taas varmemmin kuin pomojen toiveet työurien pidentämisestä. Omakin urani saattaa katketa lopullisesti, jos keksimme liittyä yt-riehaan. 50-vuotiaalle kunnon töitä tuskin löytyy. ja viidentoista vuoden kujanjuoksun päässä odottaa takuueläke.

Onneksi toisenlaisetkin tarinat ovat totta. Miltei ikäiseni yksientoista yt-neuvottelujen veteraani sinnitteli uuteen ammattiin. Hän selvitti kolmen vuoden vaativan koulutuksen kahdessa vuodessa juuri vapaapäiviä pitämättä. Urakka on nyt ohi ja mielekästä työtä tarjolla ainakin kesään asti. Todennäköisesti pidemmällekin.

Juhlistimme valmistumista Vesa-Matti Loirin 50-vuotisjuhlakonsertilla. Olin varautunut. Tunteiden tulkit ovat aina kiinnostaneet vähemmän kuin ne, jotka tekevät biisinsä. Pelkäsin joutuvani "koko kansan" väräjävään patetiapotpuriin. Patetiaakin kuulimme, mutta kaikkiaan miltei neljätuntinen konsertti yllätti iloisesti. Jalkoihinsa maestro ei keventyneenäkään uskalla varata, mutta ääneensä kyllä. Ajoitus ja draaman taju olivat myös entisensä ja taustalla soittaneet yhtyeet loistavia. Sen verran voimallisesti Lenni-Kalle Taipale tosin visualisoi pianollaan Juha Vainon tornaattorin romuttamisen, että kaappasi hetkeksi vallan solistilta. Myöhemmin Loiri kuittailikin pyytämällä olemaan hetken pimputtamatta. 

Mieleeni ei heti tule maailmaltakaan toista, joka leikittelisi rajoilla yhtä vaivattomasti kuin Loiri, oli sitten kyse jazzista tai iskelmästä, tragediasta tai komediasta. Tai edes urheilusta ja (muusta) kulttuurista. Wikipedia kertoo Loirin saavuttaneen Suomen mestaruuden vesipallossa ja käsipallossa ja pelanneen myös jalkapallomaalivahtina ylimmällä sarjatasolla. Olisi luullut hänen näillä ansioilla ajautuneen monen pienemmän tähden tavoin yritysvalmentajaksi kertoamaan meille matosille kaiken olevan itsestämme kiinni kunhan uskomme yritysjohtomme unelmiin. On vaikea uskoa, ettei häntä olisi pyydetty. Ehkä rekrytointi on päättynyt samoin kuin eräs vakava kappale eilisessä konsertissa. Musiikin tauottua tähti siemasi verkkaisen kulauksen pullostaan, piti tauon, ja huokasi: "Kossua".

Saatoin tuttuni tänään kotimatkalle ja tarjosin matkalukemiseksi Helsingin Sanomien kuukausiliitteitä. Hän torjui tarjouksen, sanoi ettei luotani asti jaksa kantaa. Poikkesi sitten ärrälle ostamaan Seiskan ja iltapäivälehden. Ja lopulta valitti, ettei asemalla missään saanut tupakoida. Näin kauas ajaudumme toisistamme. Ei kuitenkaan ollut vinoilun vaan ilon päivä.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Leonard Cohen 2.9.2012

Elämäkerran mukaan kanadanjuutalainen laulaja-lauluntekijä, kirjailija ja runoilija Leonard Cohen onnistui nuorena hypnotisoimaan perheen palvelustytön riisuutumaan alasti (Nadel, 33-34).

Sisyfos Kivi, 50, bändäsi muiden mukana.
Tunnelma on sunnuntain konsertissa niin hypnoottinen, että 77-vuotiaan Cohenin uskoo helposti yltävän halutessaan samaan urotekoon. Monet lapsi-ihmiset pitävät Cohenia opettajanaan, vanhana, viisaana miehenä, jolta odottavat suuntaa omalle elämälleen. Cohen hallitsee taidon annostella lauluihinsa täyttä ja tyhjää tilaa sopivassa määrässä ja suhteessa niin, että kuulija projisoi niihin omat ajatuksensa ja tunteensa. Ollaan hyvän puolesta pahaa vastaan, lihaa ja henkeä sopivassa suhteessa. Muistelen Cohenin muusikkokollegan tuskailleen, että Cohen voi matalalla äänellään laulaa uskottavasti ihan mitä hyvänsä. Epäilemättä Matti Apunen lukisi Cohenin Palefacen tavoin niiden taiteilijoihin, joita pitäisi enemmän savustaa sanomisistaan (Apunen).

tiistai 3. tammikuuta 2012

Työväen presidentti


Työväen presidentti
Voisipa presidentinvaaleissa äänestää aikuisuuden puolesta.

Eli kannattaa koko instituution lopettamista. Mielestäni vastuuseen kasvanut kansalainen ei enää vuonna 2012 kaipaa isää eikä äitiä, ei unilukkaria eikä arvojohtajaa. Heikkenevässä huoltosuhteessa meidän pitäisi päinvastoin käyttää järkeämme ja priorisoida tekemisiämme. Tuomitsemmeko kansakunnan parhaat aivot kuudeksi vuodeksi kuuntelemaan sotilasmusiikkia?

Mennyt on kaiku ehdokkaiden askelissa. Mustiin autoihin voisi palkata valkotakkiset kuljettajat. Lohtua loskaan tuo sentään se, että todellisuudentajultaan ylivertaisin on joukosta poissa: http://kimjongillookingatthings.tumblr.com/

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Kaupallisuuden puolustus

Etenkin jouluaikaan kuuluu vastustaa kaikkialta pursuavaa moukkamaista kaupallisuutta.

Julistan minäkin inhoavani shoppailua, ja iloitsin, kun tänä vuonna selvisin yhdellä lyhyellä tavaratalokeikalla. Suurimman osan lahjoista ostin netin kautta.


Hehkulamppuhuijaus (Light Bulb Conspiracy). Tuotanto: Mediapro, 2010. Eurooppalainen yhteistuotanto
Vielä shoppailuakin enemmän karsastan puhelinmyyjiä ja kaduilla väijyviä hyvän asian kaupustelijoita. Kun jotakin joudun ostamaan, mikä on väistämätöntä tässä järkyttävässä maailmassa, jossa tavarat ohjelmoidaan hajoamaan määräajoin, haluan vertailla rauhassa kilpailevia tuotteita ja hintoja.

Näen kaupallisuudessa silti enemmän hyvää kuin huonoa. Se synnyttää parhaimmillaan aitoa riippuvuutta, kun sekä myyjä että ostaja hyötyvät. Kun riiputaan, ei sodita. Edellyttäen reilua riippuvuutta. Näkisi vielä sen.

Kaupallisuuden hyvät puolet korostuvat myös venäläisen huippudokumentaristin Andrei Nekrasovin sosialismin ajan lopusta kertovassa Hyvästi toverit -sarjassa. Angry Birds -ärtymykseni helpottaa, kun näen miten tavara elähdyttää ihmisiä ihan oikeasti, kun se puuttuu. Viisaan kuusiosaisen sarjan kolme viimeistä jaksoa näkyvät vielä hetken YLE:n Areenassa.

Raha on monen asian hyvä mittari. Se muun muassa kohtuullistaa itsetunnon. Omanikin. Kavereiden (tai äidin) kehujen jälkeen saattaisin minäkin jättää työni ja ryhtyä rustaamaan sarjakuvia. Myyntiluvut kehottavat kuitenkin tarraamaan leipätyöhön täysillä ja nöyrästi. Tosiasiallisen kysynnän mittaaminen järkiinnyttää myös monen muusikon, runoilijan ja muun haaveiljan aiheuttamasta tragediaa itselleen ja lähipiirilleen.

Sama pätee hulluihin bisnesideoihin. Olin markka-aikaan kuulemassa konsulttia, jonka toimenkuvaan kuului yllyttää yrittäjyyteen. Hän puhui pitkään maksajansa suulla, mutta paalutti silti lopuksi mittakaavan ja varoitti starttirahanäpertelystä. Hän julisti sanasta sanaan: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan teidän ideaanne". Lepsut puheet ja vastuuton kannustavuus taitavat aiheuttaa enemmän murhetta kuin totuuksien laukominen suoraan päin naamaa.

Rahassa mittaaminen tervehdyttää myös työpaikan ilmapiiriä. Kun firman pitää tuottaa voittoa, pätevyys ratkaisee uralla etenemisen, ei esimerkiksi pärstäkerroin, sukulaisuussuhde, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen. On aina surullista, kun joku saa potkut, mutta vielä surullisempaa, kun saneerataan pätevin.

Neuvostoliitto voidaan tosin rakentaa pörssiyhtiönkin sisälle. Yhdettoista yyteet kymmeneen vuoteen kokenut, ja lopulta potkut saanut, tuttuni kertoi irtisanomisten jatkuneen hänen jälkeensäkin. Viheliäisessä ilmapiirissä onnistuneimmin ovat sinnitelleet ovelimmat nuoleskelijat ja toisten töiden sabotoijat. Vaan silti, jos raha saisi tietää, se oikaisisi vääryyden jämäkämmin kuin Kekkonen.

Lapsuus ja kaupallisuus on erityisen arka aihe. Onko esimerkiksi joulupukki viaton satuolento, vai levittääkö hän jälkikasvuumme vaarallista kertakäyttöajattelun virusta? Ukossa lienee vaaransa, mutta jään silti miettimään vaihtoehtoja. Ja omaa lapsuuttani 1970-luvulla.

Olin naiivin viaton kaupallisen kulttuurin ihailija. Erityinen suosikkini oli Pätkis-lastenohjelma, jossa seikkailivat lennokkaasti animoidut, anarkistiset piirrossankarit. Tom ja Jerry, Repe Sorsa, Maantiekiitäjät. Ajan ammattikasvattajat saivat päähänsä, että toisiaan mäiskivät hahmot veisivät lapsen empatian ja kyvyn ymmärtää väkivallan seurauksia. Yhdysvaltalainen väkivaltaviihde korvattiin kasvattavilla, verkkaan nykivillä itäblokin pala-animaatioilla. Unettavaa sosialistista festivaalipalkintoviihdettä ahdistavammaksi koin silti puolelta toiselle vaivalloisesti vaappuvan Babar-norsun tartuntakyvyttömät raajat. Onneksi minulle jäi Aku Ankan tarjoama kulttuuri-imperialismi.

Nykyään en ole yhtä jyrkkä. On todella lapsia, ja aikuisiakin, joille valmiiksi pureskeltu turva on tarpeen. Oma lapsuuteni oli tylsyyteen asti turvallinen, joten janosin tarinoilta vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kasvattavuuden sen sijaan vaistosin, ja kavahdin sitä jo pienenä. Ei kaupallinen massatuotantokaan yleensä ollut kummoista, mutta se kopeloi sentään vain säästöpossua ja jätti sielun rauhaan. Kasvattajien minulle, ja todellisuudelle, vieraat ideologiset tarkoitusperät sen sijaan pelottivat ihan oikeasti.

Bisnes on tunteettoman objektiivista. Raaka rahastaja ei ole sovinisti eikä rasisti. Hän ei erottele meitä hyviin eikä huonoihin (esim. terveisiin ja (mieli)sairaisiin) kuten ammattikasvattaja, vaan kyselee ainoastaan bisnesmahdollisuuksien perään.

Rahan rakastaja on reilu, mutta toisaalta kauhistuttava hahmo. Periaatteellisimmillaan hän tuhoaa vaikka itsensä, jos sen voi tehdä voitolla. Seuraavan dekkari-idean saa vapaasti varastaa, sillä mediamahona en saisi sitä kuitenkaan itse julki.

Tarinassa juorulehden toimittaja toisensa jälkeen murhataan salaperäisesti. Syylliseksi paljastuu (jos halutaan poliittisuutta) ekologisesti valveutunut terroristi tai (viihteellisessä versiossa) kirjottelusta suivaantunut julkkisblondi. Grande finalessa sarjamurhaaja iskee lehden toimitukseen surmaten hurjissa verikekkereissä kaikki muut paitsi pääomistajan. Viimeisillä voimillaan tämä räpsii graafisesti huikeita kuvia tapetuista kollegoistaan ja julkaisee ne suuressa muistonumerossa. Julkaisu myy kuin häkä, ja loppukohtauksessa pääomistaja itkee koko matkan hautajaisista pankkiin.

Bisneksen huonoin puoli on kylmyyden sijasta kuitenkin sen lyhytjänteisyys. Ilman julkista sääntelyä bisnes ei piitaa rahattomista. Lapset, vanhukset, sairaat, vammaiset, syrjäisten sähköverkkojen käyttäjät saavat pärjätä ominensa. Kakkein vähiten bisnes piittaa luonnosta tai tulevista sukupolvista.

Sananvapaus on ylimpiä arvojani, ja vastustan kovasti muun muassa nimimerkkien kieltoa nettikeskustelussa. Olen silti leikitellyt ajatuksella, josko iltapäivälehtien tai vaikka Seiskan painamisen voisi kieltää ekologisin syin. Puuta säästyisi, mutta mielipiteenvapaus säilyisi, jos juoruja saisi vain netistä. Ellei maksajaa löydy, juorutoimittaminen palaisi sähköisessä maailmankylässä siksi ämmien talkootyöksi, jota se oli agraaritaloudessakin.

Sitten on tietysti vielä se bisneksen viimeinen huono puoli. Raha itsessään on puhdas fiktio, enemmän uskontoa kuin tosiolevaa. Toivotan Ismo Leikolan myötä kaikille onnellista uutta vuotta!