Julistan minäkin inhoavani shoppailua, ja iloitsin, kun tänä vuonna selvisin yhdellä lyhyellä tavaratalokeikalla. Suurimman osan lahjoista ostin netin kautta.
Hehkulamppuhuijaus (Light Bulb Conspiracy). Tuotanto: Mediapro, 2010. Eurooppalainen yhteistuotanto
Näen kaupallisuudessa silti enemmän hyvää kuin huonoa. Se synnyttää parhaimmillaan aitoa riippuvuutta, kun sekä myyjä että ostaja hyötyvät. Kun riiputaan, ei sodita. Edellyttäen reilua riippuvuutta. Näkisi vielä sen.
Kaupallisuuden hyvät puolet korostuvat myös venäläisen huippudokumentaristin Andrei Nekrasovin sosialismin ajan lopusta kertovassa Hyvästi toverit -sarjassa. Angry Birds -ärtymykseni helpottaa, kun näen miten tavara elähdyttää ihmisiä ihan oikeasti, kun se puuttuu. Viisaan kuusiosaisen sarjan kolme viimeistä jaksoa näkyvät vielä hetken YLE:n Areenassa.
Raha on monen asian hyvä mittari. Se muun muassa kohtuullistaa itsetunnon. Omanikin. Kavereiden (tai äidin) kehujen jälkeen saattaisin minäkin jättää työni ja ryhtyä rustaamaan sarjakuvia. Myyntiluvut kehottavat kuitenkin tarraamaan leipätyöhön täysillä ja nöyrästi. Tosiasiallisen kysynnän mittaaminen järkiinnyttää myös monen muusikon, runoilijan ja muun haaveiljan aiheuttamasta tragediaa itselleen ja lähipiirilleen.
Sama pätee hulluihin bisnesideoihin. Olin markka-aikaan kuulemassa konsulttia, jonka toimenkuvaan kuului yllyttää yrittäjyyteen. Hän puhui pitkään maksajansa suulla, mutta paalutti silti lopuksi mittakaavan ja varoitti starttirahanäpertelystä. Hän julisti sanasta sanaan: "Katsokaa nyt edes, että joku on miljoonan tai pari valmis sijoittamaan teidän ideaanne". Lepsut puheet ja vastuuton kannustavuus taitavat aiheuttaa enemmän murhetta kuin totuuksien laukominen suoraan päin naamaa.
Rahassa mittaaminen tervehdyttää myös työpaikan ilmapiiriä. Kun firman pitää tuottaa voittoa, pätevyys ratkaisee uralla etenemisen, ei esimerkiksi pärstäkerroin, sukulaisuussuhde, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen. On aina surullista, kun joku saa potkut, mutta vielä surullisempaa, kun saneerataan pätevin.
Neuvostoliitto voidaan tosin rakentaa pörssiyhtiönkin sisälle. Yhdettoista yyteet kymmeneen vuoteen kokenut, ja lopulta potkut saanut, tuttuni kertoi irtisanomisten jatkuneen hänen jälkeensäkin. Viheliäisessä ilmapiirissä onnistuneimmin ovat sinnitelleet ovelimmat nuoleskelijat ja toisten töiden sabotoijat. Vaan silti, jos raha saisi tietää, se oikaisisi vääryyden jämäkämmin kuin Kekkonen.
Lapsuus ja kaupallisuus on erityisen arka aihe. Onko esimerkiksi joulupukki viaton satuolento, vai levittääkö hän jälkikasvuumme vaarallista kertakäyttöajattelun virusta? Ukossa lienee vaaransa, mutta jään silti miettimään vaihtoehtoja. Ja omaa lapsuuttani 1970-luvulla.
Olin naiivin viaton kaupallisen kulttuurin ihailija. Erityinen suosikkini oli Pätkis-lastenohjelma, jossa seikkailivat lennokkaasti animoidut, anarkistiset piirrossankarit. Tom ja Jerry, Repe Sorsa, Maantiekiitäjät. Ajan ammattikasvattajat saivat päähänsä, että toisiaan mäiskivät hahmot veisivät lapsen empatian ja kyvyn ymmärtää väkivallan seurauksia. Yhdysvaltalainen väkivaltaviihde korvattiin kasvattavilla, verkkaan nykivillä itäblokin pala-animaatioilla. Unettavaa sosialistista festivaalipalkintoviihdettä ahdistavammaksi koin silti puolelta toiselle vaivalloisesti vaappuvan Babar-norsun tartuntakyvyttömät raajat. Onneksi minulle jäi Aku Ankan tarjoama kulttuuri-imperialismi.
Nykyään en ole yhtä jyrkkä. On todella lapsia, ja aikuisiakin, joille valmiiksi pureskeltu turva on tarpeen. Oma lapsuuteni oli tylsyyteen asti turvallinen, joten janosin tarinoilta vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Kasvattavuuden sen sijaan vaistosin, ja kavahdin sitä jo pienenä. Ei kaupallinen massatuotantokaan yleensä ollut kummoista, mutta se kopeloi sentään vain säästöpossua ja jätti sielun rauhaan. Kasvattajien minulle, ja todellisuudelle, vieraat ideologiset tarkoitusperät sen sijaan pelottivat ihan oikeasti.
Bisnes on tunteettoman objektiivista. Raaka rahastaja ei ole sovinisti eikä rasisti. Hän ei erottele meitä hyviin eikä huonoihin (esim. terveisiin ja (mieli)sairaisiin) kuten ammattikasvattaja, vaan kyselee ainoastaan bisnesmahdollisuuksien perään.
Rahan rakastaja on reilu, mutta toisaalta kauhistuttava hahmo. Periaatteellisimmillaan hän tuhoaa vaikka itsensä, jos sen voi tehdä voitolla. Seuraavan dekkari-idean saa vapaasti varastaa, sillä mediamahona en saisi sitä kuitenkaan itse julki.
Tarinassa juorulehden toimittaja toisensa jälkeen murhataan salaperäisesti. Syylliseksi paljastuu (jos halutaan poliittisuutta) ekologisesti valveutunut terroristi tai (viihteellisessä versiossa) kirjottelusta suivaantunut julkkisblondi. Grande finalessa sarjamurhaaja iskee lehden toimitukseen surmaten hurjissa verikekkereissä kaikki muut paitsi pääomistajan. Viimeisillä voimillaan tämä räpsii graafisesti huikeita kuvia tapetuista kollegoistaan ja julkaisee ne suuressa muistonumerossa. Julkaisu myy kuin häkä, ja loppukohtauksessa pääomistaja itkee koko matkan hautajaisista pankkiin.
Bisneksen huonoin puoli on kylmyyden sijasta kuitenkin sen lyhytjänteisyys. Ilman julkista sääntelyä bisnes ei piitaa rahattomista. Lapset, vanhukset, sairaat, vammaiset, syrjäisten sähköverkkojen käyttäjät saavat pärjätä ominensa. Kakkein vähiten bisnes piittaa luonnosta tai tulevista sukupolvista.
Sananvapaus on ylimpiä arvojani, ja vastustan kovasti muun muassa nimimerkkien kieltoa nettikeskustelussa. Olen silti leikitellyt ajatuksella, josko iltapäivälehtien tai vaikka Seiskan painamisen voisi kieltää ekologisin syin. Puuta säästyisi, mutta mielipiteenvapaus säilyisi, jos juoruja saisi vain netistä. Ellei maksajaa löydy, juorutoimittaminen palaisi sähköisessä maailmankylässä siksi ämmien talkootyöksi, jota se oli agraaritaloudessakin.
Sitten on tietysti vielä se bisneksen viimeinen huono puoli. Raha itsessään on puhdas fiktio, enemmän uskontoa kuin tosiolevaa. Toivotan Ismo Leikolan myötä kaikille onnellista uutta vuotta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti