Torsti Lehtinen 1942 - 2023

1980-90-luvun taitteessa lojuin nojatuolissa Mäkelänkadun räjähtäneessä yksiössä Helsingissä. Radiossa haastateltiin Torsti Lehtistä, kirjailijaa, josta en ollut koskaan kuullut. Annoin lähetyksen jatkua, kai rangaistukseksi pitkäksi venyneestä ilottomasta illasta. Vähitellen itseään tehostamaton, toteavan varma, koristelematon, välillä humoristinen, puhe tempasi minut mukaansa. Lauseet olivat kuin painavasti iskettyjä nauloja suoraan krapulassa jyskyttävän sieluni ytimeen.

Hankin käsiini Torsti Lehtisen omaelämäkerrallisen trilogian (Kun päättyy Pitkäsilta, Kuin unta ja varjoa, Sokea taluttaja), ja vaikutuin lisää. Kirjojen etsintä korreloi ilmiömäisesti omaani. Seuraavan kesän vietin Vallilan kalloilla tankaten läpi Kierkegaardin Päättävän epätieteellisen jälkikirjoituksen. Huumorilla rakennamme yhteistä tilaa, ironialla otamme toisiimme etäisyyttä. Edes sen verran ymmärsin.

Kymmenisen vuotta myöhemmin ilmielävä Torsti Lehtinen pelmahti miltei syliini öisellä Vaasankadulla, bailaavan nuorisojoukon keskeltä, kädet levällään ja rakkauttaan koko maailmankaikkeudelle mylvien. Yllätyin, koska luulin kirjailijan asettuneen pysyvästi Tampereelle. Sulattelin ilmestystä markkinoinnilliselta kannalta: näin paljon tosi kirjailija näkee vaivaa esittääkseen tosi kirjailijaa.

OSALLISET — ajankuva nuoruudesta, naiiviudesta ja hetken lepattavasta toivosta

Syyskesä 1991, revennyt rautaesirippu ja vapaus! Interrail-ajan kasvatit Taru ja Santeri syöksyvät rämisevällä Kleinbussillaan leppeän ilmaston ja halpojen hintojen houkuttelemana historian ryöppyävään virtaan. Unkarin maaseudun mökkipahasesta käsin, huolten ja houkutusten tuolta puolen, ystävykset aikovat loihtia maailman taidehistoriaa ravistelevia mestariteoksia.

Idyllin varjossa väijyy kuitenkin ankarampi todellisuus, eivätkä työrauhaa edistä myöskään Tarun onneton rakastuminen vuokraisännän vaimoon tai yhä pahaenteisemmiksi muuttuvat uutiset kotoa.

Kylmän ja sateiden myötä on unelmoijien viimein kohdattava omat ja maailman rajat. Mutta vaikka siihen Suomeen, josta lähdettiin, ei enää ole paluuta, ilmestyy elämänjanoisten silmien eteen aina myös uusia mahdollisuuksia. Tai ainakin uusia kangastuksia.

Osalliset on rosoinen ajankuva nuoruudesta, naiiviudesta ja hetken lepattavasta toivosta. Taiteilija-, rakkaus- ja matkakertomus lienee myös kaikkien aikojen ensimmäinen romaani sarjakuvan tekemisestä.

En enää muista, milloin syntyivät romaanini ensimmäiset rivit. Kun kesällä 2013 tein perehtymismatkan tapahtumapaikoille Unkariin, tiesin kuitenkin jo missä käydä, mihin kiinnittää huomiota. Pelkästään 2018 heinäkuun jälkeen käsikirjoituksesta syntyi 35 itsenäistä versiota. Muun muassa Trump, koronaepidemia ja Ukrainan sota pakottivat arvioimaan uudelleen romaanin elämäntunnetta ja tapahtumahetkeä, kylmän sodan päättymisen jälkeistä aikaa, nyt jo häviävää hetkeä, jolloin tyranneilla oli rajat ja meille muille maailma auki.

Joka tapauksessa tänään Osalliset on valmis. Olet sydämellisesti tervetullut julkistamistilaisuuteen tiistaina 9.5.2023 klo 18 Kallion kirjastoon Helsingissä tai seuraamaan sitä livestriimin välityksellä.

Osalliset on tilattavissa myös kustantajan verkkokaupasta.

Suunnitelma B

Kun blogin alkajaisiksi vuonna 2009 pohdin ihmisen motiiveja tehdä työtä, olin työtön työnhakija. Hurjan ulkoistuksen herkistämänä jahkailen neljä vuotta myöhemmin samaa, nyt henkilökohtaisemmin.

Yritys, johon minut kipattiin, vaikuttaa kelvolliselta. Palkka ja työehdot säilyvät alkuun miltei entisellään, tahtia ja ehtoja kiristettäneen vasta vähitellen. Irtisanomisen suoja-aika on varsin pitkä. Sen kuluttua väkeä epäilemättä vähennetään. Lomautuksia saatetaan toki jakaa ennekin. Periaatteessa arvostan silti mahdollisuutta jatkaa edes hetken. Pätevämpiä on joukoin vailla työtä.

Ei tämä silti kivaa ole ollut. Työnkuvani muuttui, eikä parempaan suuntaan. Ennen suunnittelin. Nyt arvioin työmääriä ja siirrän tietämystäni halpamaihin. Mekanisoimme henkistä työtämme, jotta kuka tahansa voisi tehdä sitä missä tahansa. Aina siellä, missä halvimmaksi tulee.

Moraalisesti en näe ulkoistuksissa ongelmaa. Hyvinvoinnin kuuluu jakautua maailmassa tasaisemmin. Pätevän intialaisen insinöörin pitää saada sama palkka kuin suomalaisenkin. Ulkoistamisen ansiosta tasoittuminen vähitellen tapahtuu. Länsimaisen työntekijän neuvotteluasema tosin romahtaa vuosiksi tai vuosikymmeniksi, mutta minkäs teet.

Kaikille aloille mekanisoiminen ei sovi. On eri asia hajoaako Toyotasi vai aorttasi. Autoja voidaan koota liukuhihnalla, mutta esimerkiksi terveydenhoitoa, vanhustenhoitoa tai koulutusta lähestyisin holistisemmin. Oma alani on rajatapaus. Välillä epäilen tavattomasti, välillä näen järkeäkin.

Vuosikymmeniä palvelleet huippuosaajat ovat kuitenkin kokeneet tulleensa nöyryytetyiksi. Viimeisenä palveluksena ulkoistettujen pitäisi nyt muutamassa kuukaudessa siirtää koko tietämyksensä ulkomaille. Ulkoistukselta pelastuneetkaan eivät huokaa helpotuksesta. Eräs lyhyen aikaa talossa ollut asiantuntija esitteli oman salaliittoteoriansa: hän sai jäädä, koska hänen pois potkimisensa tulee aikanaan halvimmaksi. Huumori hersyy. "Vielä ei tule ilmastointilaitteista kaasua", kuuluu kylmäävin kuulemani murjaisu.

Monet ovat irtisanoutuneet. Minäkin harkisten. Olkoonkin, ettei uutta työtä ole tiedossa kuten useimmilla lähtijöillä. Olisi ehkä silti parempi paeta ennen kuin voimat täysin loppuvat.

Me hirviöt

"Suomen pahin ongelma ei ole kestävyysvaje vaan myötätuntovaje, joka pahenee kaikilla aloilla", kirjoittaa Johanna Korhonen oivaltavassa kolumnissaan Helsingin Sanomissa. Olen samaa mieltä, ja arvelen ongelman vaivaavan muuallakin kuin Suomessa.

"Aina kun herrat jäävät kiinni kohtuuttomien etujen junailemisesta itselleen ja toisilleen, mietin samaa kysymystä: eivätkö he tajua vai eivätkö he välitä? Eikö etuoikeutettu luokka ymmärrä sopivaisuuden rajoja vai eivätkö herrat vain piittaa siitä, miten heidän yletön ahneutensa loukkaa muita", Korhonen puuskahtaa.

Ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan. Tai useimmat ovat. Korhonen viittaa Berkeleyn professori Dacher Keltneriin, jonka mukaan köyhät arvostavat naapureitaan enemmän kuin suurituloiset, koska köyhä tarvitsee naapuriapua, mutta rikas voi ostaa saman palvelun. Kun sosiaalinen etäisyys kasvaa, myötätunto käy niukemmaksi. Koetilanteessa korkeassa asemassa olevat jaksoivat huonosti kuunnella alempiarvoisten kertomuksia. Heidän katseensa harhaili, heidän teki mieli keskeyttää, ja jälkikäteen he muistivat kuulemansa huonosti.

Korhosen kirjoituksesta on helppo tehdä johtopäätöksiä. Poliitikon pitäisi kuunnella äänestäjiään, rikkaan pitäisi kotiuttaa rahansa veroparatiiseista ja kokoomusnuoren pitäisi käyttää mopokypärää. Totta, muttei varmaankaan koko totuus.

Ihmisen järjestä ja järjettömyydestä

Vaikka vieroksuisit taidenäyttelyjä, katso tämä.

Tampereen Vapriikin Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarin aarteet  esittelee maailman kahdeksannen ihmeen ja on lähes ihme itsekin. Se nimittäin kertoo inhimillisen vuorovaikutuksen kaikki kolme olennaista asiaa. Sotkeutumatta vuosilukuihin, koukeroiseen taidepuheeseen tai yksityiskohtiin, viihdyttävästi, kuitenkin informatiivisesti.

Näyttelyn keskushenkilö, Qin Shihuangdi (259-210 eaa.) oli heppu, josta Kiina (Qin, Kiina, China) sai nimensä. Hän yhdisti keskenään sotivat seitsemän valtiota ja ryhtyi ensimmäiseksi keisariksi imperiumille, joka jatkui oikeastaan 1900-luvun kommunistivaltaan asti.

Qin yhtenäisti lain, hallinnon, kirjoituksen, mitta-, paino-, raha-, tie- ja kanavajärjestelmän. Hän myös aloitti Kiinan muurin rakentamisen. Näyttelyssä on mainioita ennen - jälkeen -esimerkkejä. Ennen Qiniä ei esimerkiksi ollut ollenkaan selvää, että raha oli muodoltaan pyöreä ja helposti käsiteltävä, vaan paikalliset kulttuurit tarjosivat mitä mielikuvituksekkaampia arkea mutkistavia käytäntöjä. Kirjoitusmerkkeihin, joiden kohdalla Qinin työ taisi jäädä vähän kesken, päti samanlainen kirjavuus. Yhtenäistäminen onkin olennaisista asioista ensimmäinen. Kun tietokoneohjelmat toimivat sulavasti keskenään, kun autoilemme samalla nopeudella samalla puolella tietä, kun ovien ja sänkyjen koko, tiskipöydän korkeus tai pistorasiasta tuleva sähkövirta on kaikkialla vakio, emme edes huomaa sujuvuutta. Vasta kun joku mättää, ymmärrämme standardien arvon. Erityisesti kaikkien kuntarakenteen ja terveydenhoidon uudistajien soisi ottavan Qinistä oppia. Digitaalisuuden aikakaudella ei ole vähäisintäkään järkeä vaalia kärryteiden aikaan synnytettyjä hallinnollisia rakenteita. Hoidetaan tällaiset helpot asiat kuntoon ennen pöljiä työuran pidentämisiä ja palkkojen alentamisia.

Kaikesta organisatorisesta neroudestaan huolimatta Qin oli kuitenkin myös hulluin meistä kaikista. Yhtaikaa kaksituhatvuotisen valtakunnan rakentamisen kanssa tämä reaalipoliitikko huolehti omasta kuolevaisuudestaan niin paljon, että rakennutti maan alle 56 neliökilometriä (!) käsittävän varjomaailman. Yli 30 vuoden ajan sadat tuhannet työläiset kasvattivat bruttokansantuotetta rakentamalla hänelle palatsia tuonpuoleista varten. Terrakottasotureineen, käsityöläisineen, palveljoineen, ilveilijöineen, kotieläimineen, hevoskärryineen, aseineen ja ruukkuineen ja maanalaisine elohopeajokineen Qinin oli määrä hallita palatsistaan käsin ikuisesti. Vaikkei hommassa ollut järkeä, se toki toteutettiin qinimäisen rationaalisesti, massatuotantoa ja ankaraa laadunvalvontaa noudattaen. Silti veistoksissa ei ole jälkeäkään pönöttävästä suurmiesestetiikasta vaan jokainen hahmo on aidosti oma, eloisa yksilönsä. Itsenäinen taideteos, jota vielä nykyään ihmetelemme sen herkkyyden eikä mahtavuuden takia. Toinen opetus on silti se, että kaikesta rationaalisuudesta huolimatta järjen käytöllä ei ole tekemistä ihmisenä olemisen kanssa. Koskaan tai missään. Loppu on lähellä, jos unohdumme luulemaan muuta. Tämä on viesti ennen kaikkea aikamme taloustieteilijöille, ydinvoimailijoille ja asejärjestelmien kehittäjille.

Upea näyttelykirja kertoo kolmannen ja tärkeimmän opetuksen:

Vuoden 1974 kesä oli pitkä ja kuuma. Eräs maanviljelijä päätti alkaa kaivaa kaivoa lähes kahden kilometrin päähän Ensimmäisen keisarin hautakummusta. Työn edistyessä hän huomasi maan värin muuttuvan. Lopulta hänen lapionsa osui poltetusta savesta valmistettuun ihmispäähän. Terrakotta-alueen kaakkoiskulma oli löytynyt vahingossa.
(Michaelson, 94)

Tämäkin huikea monumentti, jonka on täytynyt hallita mahtavan valtakunnan kaikkien aikalaisten elämää, unohtui siis lopulta täysin.

Näyttely on auki 1.12.2013 asti. Myös Vapriikin Valssi-ravintolan hinta-laatu -suhde on suomalaisittain ilmiömäinen. Miellyttävään miljööseen kannatti ainakin kaltaiseni suursyömärin istahtaa makustelemaan kokemaansa.

Lähde:
Michaelson, C. (2013). Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarin aarteet. Tampereen museoiden julkaisuja.

Elämää avokonttorissa

Tekeillä on pitkään ollut useampikin blogikirjoitus, mm. organisaatiomuutoksesta ja palkka- ja vapaaehtoistyön eroista. Muut kiireet ovat kuitenkin haitanneet keskittymistä.

Olen muun muassa etsinyt töitä.

Nykyisessä työssä on ollut hiljaista, ja viimeksi tulleena, mutta vanhimpana, olen ensimmäinen lähtijä riippumatta siitä, kenen prioriteeteillä harvennetaan. Kaksi nuorempaa kolleegaa palaa asuntovelkaisena syksyllä äitiyslomaltaan. Kolmas, ikäiseni, kertoo olevansa nelihenkisen perheensä ainoa, jota yyteet eivät jo tällä hetkellä kurita. Minä olen perheetön ja tuleva putkiremontti poislukien velaton, joten olen jopa oman irtisanomislistani kärjessä.

Hain fiksua paikkaa, vaikka työmatka olisi viisinkertaistunut ja palkka pudonnut puolella tonnilla. Pääsin haastatteluun. Rekrytoijat kiinnostuivat, ja etsin heitä vakuuttaakseni vaivalla näytetöitä ja suosittelijoita. Vietin lopuksi päivän soveltuvuustesteissä.

Kaikki sujui hyvin, vaikka pakottomassa tilanteessa vastailinkin esimieshaluja selvittäviin kysymyksiin luvattoman rehellisesti. Olisin varmaan saanut paikan, ellei toinen hakija olisi kirjoittanut kirjaa alastani jo vuosia ennen kuin minä edes aloittelin. Hänet tietysti valittiin, ja minua imartelee jo pääsy samalle viivalle. Myönteistä kannaltani on myös se, ettei ikä oikeasti ollut palkkaamisen este. Valittukin lienee syntynyt jo 1960-luvulla. Pelottaa toisaalta, miten kovia hakijoita löytyy pienipalkkaiseenkin työhön.

Varaudun työpaikan vaihdon lisäksi henkisesti myös työuran loppumiseen. Pyrin harrastamaan vain halpoja tai kokonaan ilmaisia asioita. Yhtenä kirjoittaminen.

Kun nyt ainakin vielä tällä kertaa aloitan palkallisen loman, päätin hemmotella itseäni maksullisella kirjoittajakurssilla. Parin talven takaisesta verkkokurssista kokemukseni olivat ainakin hyviä. Naputtelimme lyhyitä tekstejä, joihin saimme netin välityksellä palautetta opettajalta ja toisiltamme.

Yhdessä harjoituksessa piti kuvata samaa arkista kohtausta eri tyyleillä. Taustalla oli ranskalaisen Raymond Queneaun heti sodan jälkeen julkaistu mainio Tyyliharjoituksia -kirjanen.

Sijoitin oman Väärän Kekkosen päivä -nimisen tekstini tietysti avokonttoriin. Täydensin Queneaun alkuperäiseen idean ikiliikkujaksi. Tapahtuma toistui, mutta myös jatkui aina seuraavassa episodissa. Päätyen lopuksi alkuun.

Itse olin nokkeluuteeni varsin tyytyväinen. Muilta saamani palaute tosin rohkaisi tarraamaan nykyiseen leipätyöhön. Niin tiukasti kuin suinkin.

Se taistelu jatkuu kuitenkin vasta syksyllä. Ensin lomalle.

Väärän kekkosen päivä

Ylioppilaslahja

Päädyn tänä keväänä monen muun tavoin antamaan lahjan uudelle ylioppilaalle.

Raha tietysti kelpaa aina. Sitä tarvitaan. Pelkkä rahan antaminen on kuitenkin persoonatonta. Hyvä ylioppilaslahja, kuten mikä tahansa lahja, sisältää niin antajaa kuin saajaakin.

Toisenlainen loma

En tänä kesänä juuri matkustellut.

Kun parisuhde muuttui ystävyydeksi, menetin matkakumppanin. Ihan ventovieraan kanssa en hotellihuonetta välitä jakaa. Jos kaveriksi sattuu hillitön bilehile, lähetyskäskyn riivaama lahkolainen tai väsymätön vitsinikkari, loma on pilalla. "Suvaitsevaiston" tyyppiedustajana suvaitsen minäkin erilaisuutta turvallisen etäällä itsestäni. Riittää, että avokonttorissa sumplin kaikkien kanssa.

En silti monen keski-ikäisen miehen tapaan asettunut tuopin ääreen ruikuttamaan. Olin tosin aikonut juosta jo alkukesällä viimeisen maratonini. Tasolleni kunnianhimoinen tavoite oli määrä saavuttaa säännöllisesti ja monipuolisesti harjoitellen. Sitten sain flunssan, ensimmäiseni puoleentoista vuoteen, enkä voinut startata. Pari viikkoa myöhemmin yritin toisaalla, mutta kunto oli jo tiessään. Treeni jatkuu syksyyn.

Ensimmäisen lomaviikon järjestelin roikkumaan jääneitä asioita ja haahuilin hajamielisenä Helsingin ilmaistapahtumissa. Yritin eheytyä hätäisestä projekti-ihmisestä ihan oikeaksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka saa tyydytyksensä siitä, että haluaa ja pystyy tekemään asiat niin kunnolla kuin suinkin osaa alusta loppuun. Ei se oikein onnistunut.

Virittelin kirjoitusharrastusta. Ilmoittautuduin hetken mielijohteesta kurssille, mutta se oli täynnä. Ilmoittauduin toiselle kurssille. Se oli peruutettu osallistujien puuttumisen takia. Yritin maalata. Tuotos oli niin karmea, että pakenin saman tien asunnostani.

Matkustaminen on huono idea, jos haluaa paeta itseään. Hetken on rentouttavaa vaellella velvoitteista vapaana. Kuljeskella paikoissa, jossa ei ole pelkoa törmätä kehenkään, joka vaatisi muuta kuin maksua tasarahalla tai pienen tipin kera. Pidemmän päälle syntyy kuitenkin vain luettelo satunnaisista paikoista, ja jää epäselväksi, miksi olen niihin päättynyt. Ja pahinta kaikista: sama eksynyt ruttunaama tuijottaa maailman kaikkien hotellien peileistä.

Onneksi on kuitenkin yksi peili, joka heijastaa toisin. Kesämökin vanhan piirongin peili. Se vääristää sen verran, että punkkitarkasta ei sen avulla voi tehdä. Se mahdollistaa kuitenkin täydentämisen ja tulkinnat.

Mökillä on sähköt, mutta sieltä puuttuvat nettiyhteys ja televisio. Aikaa jää tuumailuun. Kulttuuriantropologi Thomas Hylland Eriksen esittää kirjassaan Hetken tyrannia, että kiireettömän pohjoismaisen mökkielämän malli pitäisi tehdä tunnetuksi kaikkialla (ks. Eriksen, 221). Eriksenin mielestä ihmiskunnan tuhoisin ongelma ei ole ilmastonmuutos, velkakriisi eikä edes syrjäytyminen vaan hitaan ajan puute. Arjen ennakomaton sälä: puhelut, sähköpostit, tekstiviestit ja pikapalaverit vaativat jatkuvaa reagointia niin, että aikaa ja keskittymistä vaativat tärkeämmät asiat jäävät aina tekemättä. Eriksen kertoo tutkijakollegastaan, joka ei enää kykene lukemaan kirjoja. (ks. Pohjola) Tunnistan samoja oireita.

Avoin kirje ammattiyhdistysliikkeelle

Arvoisat ay-pamput!

Kuulun YTK-kassaan.

Ammattiliittoon en, kun en tiedä mihin liittoon liittyä. Työni ei asetu vakiintuneiden nimikkeiden alle. Työskentelen myös talossa, joka pääasiassa tarjoaa ihan muuta kuin niitä ICT-palveluja, joita minä tarjoan. Peruskoulutukseni mukaista työtä en ole tehnyt päivääkään.

En ihmettele yksin. Myös moni muu uuden työn tekijä tuntee ammattiyhdistysliikkeen vain median kautta.

Media antaa teistä mekaanisen ja vuodesta toiseen samanlaisen kuvan.

Työmarkkinaneuvotteluissa teitä edustaa tuima keskusjärjestö- tai liittojohtaja, joka uhkaa itkupotkuraivarilla, ellei saa mitä tahtoo. Lopulta lakonuhkaa edeltävän yön valvonut punasilmäinen kenraalikokelaanne toteaa, ettei väännön tulos ollut tavoiteltu, mutta sen kanssa voi kuitenkin elää.

Saneerausten yhteydessä televisioon pääsee myös tuohtunut pääluottamusmies. Hän toteaa irtisanomisten tulleen täytenä yllätyksenä ja joka tapauksessa ylimitoitettuina. Marssitatte joukkonne "spontaanisti" iltapäiväksi ulos työpaikalta, koska kapitalistin ahneudella ei ole rajoja.

Eikä siinä mitään. Perinteistä edunvalvontaakin tarvitaan.

Visio siitä kuitenkin puuttuu. Ainakin minulle toimintanne näyttäytyy toivottomana tarrautumisena työpaikkoihin, jotka ennemmin tai myöhemmin kuitenkin katoavat halvempien kustannusten maihin.

Mikä muka on tarjoamanne myönteinen vaihtoehto? Suojattu tuotanto, jota kysynnän ja tarjonnan lait eivät pääse häiritsemään? Pohjois-Korea?

Loma

Palasin töihin työurani ensimmäiseltä viiden viikon yhtäjaksoiselta lomalta. Käytön tuki naureskeli loman tehneen työstäirtauttamistehtävänsä, kun jouduin nolona tiedustelemaan koneeni käyttäjätunnusta. Vaihtuvan salasanan olin kaukaa viisaasti raapustanut paperille, mutta pysyvän tunnarin olin kuvitellut muistavani.

Tähänastisen it-urani olen lomaillut tutkijoiden suosittelemalla tavalla lyhyissä pätkissä. Ihan alussa lomia jäi pitämättäkin, koska pelkäsin tauoilla kadottavani tatsin. Freelancevuosina lähimmin lomaa muistutti oikeastaan työ. Vapaa-aika oli totista keikkojen etsimistä.

On aikaista arvioida pitkän ja pätkän paremmuutta, mutta ainakin vielä tuntuu mukavalta. Onnistuin varsin hyvin välttelemään huomisesta huolehtimista. Lomalle ei osunut edes remonttia, ja kovaa juoksutreeniäkin välttelin. Telkku ja netti pyvyivät nekin hyvin kiinni.

Aluksi reissasimme pariksi päiväksi Tallinnaan. Sitten piipahtelimme erilaisissa sään suosimissa tapahtumissa Helsingissä ja lähiseudulla. Tapasimme tuttuja ja sukulaisia. Tai vain häpeättömästi vetelehdimme. Jossain vaiheessa vietin retriittiviikon vanhempieni mökillä saunoen, lueskellen, marjastaen ja soudellen. Lomani viimeiset päivät ryhmämatkailimme Etelä-Viroon, Setumaahan ja Võrumaahan.

En yleensä piittaa suosikkilistoista, mutta nyt teen julkeassa markkinointitarkoituksessa sellaisen ihan itse. Seuraavat seitsemän asiaa ovat mielestäni kokemisen arvoisia. Elleivät tänä kesänä niin ainakin tuonnempana.

Tehotuottajan elämä ja toiminta

Eräänä päivänä tainnutuspistooli oli rikki koko päivän, joten he leikkasivat lehmien kaulan takaosan veitsellä auki niiden seistessä yhä jaloillaan. Lehmät vain putoavat kanveesiin ja jäävät siihen tutisemaan. He myös tökkivät lehmiä puukolla kankkuihin saadakseen ne liikkumaan. Katkovat häntiä. Lehmä hakataan henkihieveriin... niin että ne ölisevät kieli pitkällä.
Tästä on vaikea puhua. Sitä on hirveässä stressissä ja paineessa. Kuulostaa tosi pahalta, mutta olen itsekin täräytellyt lehmiä sähköpiiskalla silmiin.
Verenlaskijat sanovat, että veren haju tekee aggressiiviseksi. Olen samaa mieltä. Sitä alkaa ajatella, että jos tuo sika potkaisee, annan samalla mitalla takaisin. Tapan sian joka tapauksessa, mutta se ei vielä riitä. Sen pitää kärsiä... Käytän kovia otteita, tönin sitä, lyön henkitorveen, hukutan sen omaan vereensä. Halkaisen ehkä kärsän. Yhä elävä sika juoksee pitkin verenlaskuhallia. Se toljottaa minua ja minä sitä. Otan veitseni ja leikkaan sialta silmän sen vain kököttäessä paikoillaan. Ja sika sen kun kiljuu. Yhden kerran sivalsin veitselläni, joka on muuten melkoisen terävä, sian kärsästä pään kuin makkarasiivun. Sika vauhkoontui vähäksi aikaa. Sitten se vain istui ja näytti typerältä. Otin kourallisen suolaa ja hieroin sitä sen kärsään. Sika meni järjiltään ja kihnutti kärsäänsä joka paikkaan. Minulla oli yhä suolaa kourassani - käsissäni oli kumihanskat - joten työnsin loput suolat sian perseeseen. Sikapolo ei tiennyt, olisiko se paskantanut vai sokeutunut... En ollut ainoa, joka teki tällaista. Eräs kaveri, jonka kanssa teen hommia, ajaa sikoja kalttauskammioon. Ja kaikki - rahtarit, ripustajat, teurastamotyöntekijät - mätkivät sikoja putkenpätkillä. Kaikki tietävät siitä, ihan kaikki.
(Foer, 304 - 305)

Jos todellisuuspaon sijaan haluat lomallasi paeta työpaikan keinotodellisuutta, yhdysvaltalaisen Jonathan Safran Foerin kirja Eläinten syömisestä on dekkarit mennen tullen päihittävää kesäluettavaa. Ostin kirjan alunperin 17-vuotislahjaksi kasvissyönnistä kiinnostuneelle nuorelle. Muuten teema ei minua erityisemmin koskettanut. Minulle ovat aina maistuneet niin liha kuin kasviksetkin. Syön jo juoksuharrastukseni takia yleisterveellisesti, vaikkei muiden tekemisten sivussa hutiloimistani pöperöistä juuri ruokalajeja tunnistakaan. Yhdessä kokatessamme elämänkumppanini on pomo. Töissä ja kylässä syön mukisematta sitä mitä on tarjolla. Aina lautaseni tyhjäksi. Ravintolassa satsaan Michelin-tähtien sijaan maittavuuteen ja määrään. Luonnossa eläimet syövät toisiaan, eikä ihminen tee siitä poikkeusta. So, where is the beef?

Ennen paketoimista selailin kirjaa. Miellyin Foerin tapaan ajatella, ja hankin kirjan oitis itsellenikin. Foer puhuu täyttä asiaa, intohimoisesti, mutta mieluummin pohdiskellen kuin saarnaten. Jopa surumielisen kauniisti. Hän ei tuomitse meitä lihansyöjiäkään, vaan ymmärtää ruoan olevan järkeilyn lisäksi myös muistoja, vuorovaikutusta ja tottumuksia. Kirja sisältää tuhdin tietopaketin tehotaloudesta. Ainakin minä opin paljon uutta. Myös kirjan herättämät moraaliset kysymykset haastavat oikeasti. Ennen kaikkea Foer kertoo kuitenkin tarinoita ruoasta. Versionsa pääsevät kertomaan niin tehotuottaja kuin sinnikkäät vaihtoehtojen etsijätkin. Kokonaisuuden sitoo yhteen Foerin, ja hänen sukunsa, oma vivahteikas tarina.

Kirjastoille kiitos!

Kirjastot ovat ostaneet kolmekymmentä kuusi kappaletta Oletko valmis? -sarjakuvaani. Myymättä on enää noin kolmekymmentä. Omakustantajana olen olemattomasta markkinoinnista huolimatta omillani.

Marginaalista myyntiä enemmän iloitsen luetuksi tulemisesta. Niin vaatimatonta kuin yritän esittää, niin tokihan toivon tekoselleni huomiota. Kirjastojen kappaleet kiertävät vuosia kädestä käteen ja saavuttavat jokainen vähintään kymmeniä lukijoita.

Olen jo nyt saanut albumista enemmän palautetta kuin yleensä taitaa olla tavallista.

Kustantajista oikeastaan vain iso W vaivautui vastaamaan. Ja ainoana moittimaan, kunnolla ja rakentavasti. Pari artistivetoista pientä kustantajaa valoi uskoa, että muualla tärppää. Muuten vastaanotin parin rivin vakiokirjepohjia. Noin puolet kustantajista eivät vastanneet ollenkaan.

Albumissa pääsemme ääneen myös me bisnesmiehet!

Kujanjuoksuun tuhrautui vuosi ja rapiat. Varoitankin virallisesta tiestä ainakin niitä, joiden työt sisältävät ajankohtaista aineistoa. Jollet valmiiksi tunne oikeita ihmisiä tai jollet ole helposti markkinoitava valmis julkkis tai ilmiömäinen verkostoituja, tee suosiolla omakustanne. "Oikea" kirjallisuuskin on monille kustantajille nykyään vain bisnestä. Sarjakuva on ollut sitä aina.

Myöhempi palaute, pääasiassa toki tutuilta tullut, on ollut sitäkin myönteisempää. Välillä niin myönteistä, etten ilkeä siteerata, jottei epäillä oman kehun haisevan.

Kehut saavat toisaalta epäilemään hampaiden tylsyneen. Olisi surullista kuulua sovinnaisia ennakkokäsityksiä toisteleviin "koko kansan" tunteiden tulkkeihin. Voiko hyvä tuotos olla ärsyttämättä ketään? Parhaimmisto tanssii yleensä sopivuuden rajalla. Ainakin parin pöljäkkeen kuuluisi älähtää työtä näkemättä, jos työ on näkemisen arvoinen.

Ehkä haukkujen puute johtuu siitä, että marginaalisena tekijänä tavoitan vain samanmielisiä? Mediapaniikkiakaan ei demokratiassa saavuteta markkinoimatta. Persut ja uskovaiset innostuvat teilaamaan työn vasta, kun se jo muuten on yleinen puheenaihe. Kun kaikki voivat puhua, mutta kenenkään ei tarvitse kuunnella, ankarin tuomio on hiljaisuus.

Katoamistemppu - ja miksi se tehdään

Pikkupoikien sosiaalisessa hierarkiassa asema määräytyy urheilumenestyksen mukaan. Kivulloisena varhaisnuorena olin urheilutuntien jämätyyppi, jota joukkuetta valitsevat kapteenit tyrkyttivät toisilleen. Yksilölajit sujuivat yhtä huonosti. Opettaja lohdutti minun voittaneen sentään Heikin. Heikki oli flegmaattinen kehitysvammainen, jota ei vaivauduttu edes kiusaamaan.

Pettymyksiin kyllästyneenä aloin haaveilla kaiken jättämisestä. Poimin Seura-lehdestä artikkelin Hunza-maasta, jonne joskus muuttaisin. Artikkelissa kerrottiin vuorten keskellä sijaitsevasta laaksosta, jonka asukkaat söivät terveellisesti ja elivät yli satavuotiaiksi. Minulla on tuo artikkeli edelleen tallella.

Aikuisuuden kynnyksellä tutustuin työelämään. Leikkasin leirintäalueen nurmikkoa. Pestin lähestyessä loppua sain osan palkasta "vapaana". Yritin olla ymmärtämättä, että minua kusetettiin.

Jaoin postia. Kun palasin ensimmäiseltä kierrokseltani, oli jo pimeää. Nopeammat olivat sammuttaneet lajittelupisteen valot enkä löytänyt katkaisijaa. Missään ei näkynyt ketään. Vain etäällä soiva radio kertoi Anwar Sadatin murhasta. Joulun alla postin määrä kasvoi kasvamistaan. Yritykset valittivat, kun joutuivat odottamaan. Kierroksen lopulla minua huimasi, kun en ehtinyt syömään koko päivänä. Jouduin viimein lopettamaan, kun vuorokauden tunnit eivät riittäneet kaiken postin jakamiseen.

Sataman huutomiehille maksettiin sentään hyvää palkkaa silloin kun töitä oli. Sain ensi tehtäväkseni hakea minulle entuudestaan tuntematon työkalu minulle entuudestaan tuntemattomasta terminaalista. Pyysin tarkempaa ohjetta, ja sain kehotuksen kysyä "Rahikaiselta". Rahikaista en tuntenut, enkä muutaman hehtaarin kokoista satama-aluettakaan. Aamupäivän hyisessä viimassa turhaan harhailtuani minut pantiin iltapäiväksi riuhtomaan sormet verillä pressuja junavaunujen päältä.

Yritin raksan apumiehenä. Piikatessani kuivuneita saumoja elementtitalon katonrajassa sain rasitusastman. Suuhun kertynyt pöly ja hiekka olisi pitänyt pestä hammasharjalla, jotta olisin voinut syödä ruokatunnilla. Yleensä jätin suosiolla väliin. Kun kyselin mestarilta kunnon hengityssuojaimia, hän käänsi puheen naisystäväänsä, joka oli nukahtanut hänen elimensä suussaan. Sain palkkapäivänä pidellä humalaista työkaveriani, joka olisi mukiloinut mainitun mestarin saatuaan selville tienistini pienuuden.

Oikeaa panoa pääsin seuraamaan vasta siivoojana valtion virastoissa noudatattavan työajan jälkeen. Olin liian ujo pyrkiäkseni kimppaan, eikä urakkapalkalla olisi kannattanutkaan. Useimmat ylityöläiset eivät kiinnittäneet siivoojaan juuri mitään huomiota. Vakuutusyhtiön it-päivystäjä sen sijaan puhutteli aina herra siivouspäälliköksi. Samalla hän saattoi tyhjentää tuhkakupin jalkojeni juureen, katsoa silmiin ja hymyillä viatonta Jack Nicholson -hymyä.

Onnistuin nielemään kaiken, kun ajattelin kurjan tilani väliaikaiseksi. Hunza-maan sijasta pakenin sisäisiin maailmoihini. Yritin olla kuin Torsti Lehtisen Jano-romaanisarjan päähenkilö.

Maanantaista perjantaihin esitin ohjelmoijaa, viikonloput riehuin osakunnissa tai Lassen boheemiporukoissa. Eräänä kesäyönä opin olemisen syvimmän olemuksen. Istuin itämaisella matolla. Shilumi kiersi. Tumma, kaunis tyttö soitti ruokohuilua, runoilija luki ääneen Peppi Pitkätossun seikkailuja. Äkkiä ymmärsin: Nauru! Kaiken alkuperä, päämäärä ja tarkoitus on Nauru, avaruuden lävitse tunkeva, loppumaton Nauru. Nauroin. Kyyneleet valuen nauroin. Nauru tarttui. Lasse nauroi, runoilija nauroi, kuvanveistäjä, tumma kaunotar, kaikki nauroivat. Maa ja taivas tanssivat.
(Lehtinen, 256 - 257)

Muuten hyvä, mutta olin jo koettanut nauruakin, kun myin pilapiirroksia paikallislehteen. Kaksi kolmasosaa sensuroitiin, enkä saanut sovittua korvausta julkaistuistakaan. Originaalipiirrokset katoilivat eikä niitä korvattu. Kahdesti palkkiotani yksipuolisesti alennettiin.

Ei ihme, että Lehtisen päähenkilökin yritti kadota.

Minä yritin samaa. Reissasin rinkka selässäni ympäri Eurooppaa. Itä-Eurooppa oli 1980-luvulla hinnoiltaan kapitalistimaan työläisen paratiisi. Löydettyäni yösijan jätin rinkkani, ja olin kuin kuka tahansa paikallinen. Onnistuin tavanomaisen naamavärkkini ansiosta sulautumaan miltei missä tahansa Euroopan maassa. Hampurissa ehdin olla puoli tuntia, kun minulta oli kysytty tietä jo kolmesti. Ich bin ein Hamburger!

Hetken riemuitsin. Olin irtautunut kaikesta, vapautunut velvollisuuksista. Pian kuitenkin ahdistuin täydellisestä tarkoituksettomuudestani. Sitoumusten myötä olin kadottanut myös mahdollisuuteni jakaa mitään kenenkään minulle vähänkään merkitsevän ihmisen kanssa. Huonot hetket saivat tietysti jäädäkin jakamatta, mutta samoin kävi hyvillekin. Matkani alussa olin vaihtanut junanvaunua, jos olin kuullut jonkun puhuvan suomea. Kuukausia myöhemmin suomalaisturistien tapaaminen sai minut iloitsemaan niin, että tarjosin heille oma-aloitteisesti rautatieasemalta ostamaani hesaria. Suomeen palattuani olin hetken onnellinen jopa kurjassa työssäni.

Kerron kokemuksistani oikeastaan vain havainnollistaakseni niiden mitättömyyden. Mitättömiä ne olivat siksi, että minä pystyin valitsemaan tarinani. Vaikkei alempaan keskiluokkaan kuulunut "pappa" kyennytkään pelastamaan pulasta, kuuluin kuitenkin etuoikeutettuihin. Minulla oli opiskelupaikka, ja uskoin mahdollisuuksiini vaihtaa proletaarin statukseni kunnialliseen virkaan ja tylsään loppuelämään heti kuin halusin.

Jääkiekko työn ja elämän kuvana

En ole koskaan tempautunut poliittiseen puolueeseen, ammattiyhdistykseen tai edes urheiluseuraan. Karismaattisia johtajia pelkään, olivat he sitten poliitikkoja, guruja tai rokkareita. Vierastan myös vappumarsseja, kansallista ja uskonnollista paatosta. Muotia seuraan vain sen verran, että revin yltäni rättifirmojen logot.

Tuttuni pitävät minua immuunina massailmiöille.

Kerran vuodessa petän heidät. Nyt kai myös blogini lukijat.

Jääkiekon ratkaisupelien aikaan sulaudun nimittäin ehdoitta villinä mylvivään ihmislaumaan.

On vaikea selittää syytä.

Nimellistä osallistumista?

Rasistinen vihakirjoittelu koettelee netin sananvapauden rajoja. Yksi jos toinen tahtoo nimettömät keskustelijat kuriin.

Mielipaha on aiheellista, suitsiminen ei. On toki väärin, että tutkijoita pelotellaan niin, etteivät he uskalla osallistua julkiseen keskusteluun. Väärin on myös maahanmuuttoministerin uhkailu, vaikka polittisen päättäjän onkin demokratiassa kestettävä välillä alatyylistäkin kritiikkiä. "Maahanmuuttokriitikoiden" lisäksi sosiaalisessa mediassa vilistää kouluammuskelijoita, pedofiileja ja muitakin pahiksia. Meidän kunnon kansalaisten lisäksi mukana on alusta asti ollut aimo annos anonyymiä aggeressiivisuutta. Ei se kuitenkaan ole netin olemus.

Uhkailun kohteeksi joutuminen tuntuu ymmärrettävästi pahalta. Erityisesti, jos uhatulla on sukua, puoliso tai pieniä lapsia. Tiedän kokemuksesta. Omaakin kuolemaani on aikuisikäni aikana kertaalleen toivottu.

Uskon netin viharyhmien kuitenkin lisäävän enemmän mielipahaa kuin todellista uhkaa. Pikemminkin uhka vähenee. Äkkipikaisimmat purkavat paineitaan jo kirjoittamiinsa teksteihin. Samalla he paljastavat meille muille, viranomaisillekin, mitä "kansan syvät rivit" oikeasti ajattelevat. Ilman sensuroimatonta nettiä tätä olisi hankala selvittää.

Ukko istui ikkunalaudalla ja piirsi

Katselin ympärilleni: kaikkialla kuohui ja pulppuili, sanoja sinkoili joka suuntaan kuin näkymättömiä johtoja pitkin; ideat, tarjoukset, suunnitelmat ja toiveet hyppelehtivät päästä toiseen kuin vilkkuvat sähkönpurkaukset. Tuona hetkenä ymmärsin jääneeni kaiken yhteisen tuotannon ja kulutuksen, koko maailman valtavan aineenvaidunnan ulkopuolelle; kohtaloni oli sillä ratkaistu. En kuluta enkä ole kulutettavissa.
"Minun on mentävä", nousin pöydästä.
He eivät juuri estelleet.
Nyt istun kotona.
(Kertész, 134)

Ei ole yhtä kunniakasta syrjäytyä rivisaneerattuna kuin epäsuosioon suistettuna kirjailijanerona. Silti Imre Kertészin Tappion selaileminen tuo lohtua. Maailma on kuten on. Jos kärsimme tappion, itsekunnioutuksemme säilyttämiseksi riittää, ettei se ollut omaa syytämme.

Ja ehkä kokonaan oma aikamme voi olla parempi kuin se, jonka olisimme viettäneet projektiaikatauluja noudatellen? Ehkä rooleista vapaana on helpompi olla tosissaan?

Lähde:
Kertész, I. (2006). Tappio. Otava.
(Unkarinkielinen alkuteos: A kudarc. 1988)

Nuoret ja työ

Pähkäilin iän merkitystä työelämässä kirjoituksessa "Onko suomalainen työnantaja ikärasisti?". Sivuan aihetta vielä ainakin työvoimapulaa ja maahanmuuttoa käsittelevässä kirjoituksessani. Ennen sitä kuitenkin muutama lisähuomio lähinnä tuohon aiempaan kirjoitukseeni.

Kirjassaan Yksinäisyyden äärellä Paul Auster liittää mielestäni osuvasti tilalliseen havaitsemisemme näköaistiin ja ajallisen havaitsemisemme muistiin (ks. Auster, 245). Tuon ajallisen havaitsemisen tuotokset, muistot, ovat historiattomana internet-aikamme ongelma. Ne kun antavat meille perspektiiviä arvioida uusimpien muutosten järkevyyttä. Iän myötä osasta meistä tulee siis viisaampia. Kun osaamme erottaa tärkeän turhasta, emme enää hötkyile kaiken uuden perään.

Työnantajalle olemme kuitenkin ylhäältä osoitettujen tavoitteiden ja menetelmien kannalta vaarallisia. Onko nimittäin mitään hankalammin hallittavaa, kuin elämäänsä tyytyväinen, velaton, perheellinen keski-ikäinen, joka osaa hommansa, ja jolle riittää se, että tekee sen hyvin? Meidän onkin väsymättä todisteltava "vaarattomuuttamme". Meidän on Lenitan, Speden tai Arja Samulinin tavoin osoitettava olevamme hetkessä kiinni olevia ikuisia lapsia. Ollaksemme uskottavia, meidän on hamuttava muiden hyväksyntää ja velkarahalla uusimpia kulutusmahdollisuuksia. Ne saavuttaaksemme haluamme pärjätä työssämme sen tavoitteita millään tavoin kyseenalaistamatta. Tämä on työnantajalle tärkeää. Meidän on vaikka hampaat irvessä otettava muutos tosissaan.

Varminta työantajalle on kuitenkin palkata nuori, jolla muistoja ei vielä ole ollenkaan.