Toisenlainen loma

En tänä kesänä juuri matkustellut.

Kun parisuhde muuttui ystävyydeksi, menetin matkakumppanin. Ihan ventovieraan kanssa en hotellihuonetta välitä jakaa. Jos kaveriksi sattuu hillitön bilehile, lähetyskäskyn riivaama lahkolainen tai väsymätön vitsinikkari, loma on pilalla. "Suvaitsevaiston" tyyppiedustajana suvaitsen minäkin erilaisuutta turvallisen etäällä itsestäni. Riittää, että avokonttorissa sumplin kaikkien kanssa.

En silti monen keski-ikäisen miehen tapaan asettunut tuopin ääreen ruikuttamaan. Olin tosin aikonut juosta jo alkukesällä viimeisen maratonini. Tasolleni kunnianhimoinen tavoite oli määrä saavuttaa säännöllisesti ja monipuolisesti harjoitellen. Sitten sain flunssan, ensimmäiseni puoleentoista vuoteen, enkä voinut startata. Pari viikkoa myöhemmin yritin toisaalla, mutta kunto oli jo tiessään. Treeni jatkuu syksyyn.

Ensimmäisen lomaviikon järjestelin roikkumaan jääneitä asioita ja haahuilin hajamielisenä Helsingin ilmaistapahtumissa. Yritin eheytyä hätäisestä projekti-ihmisestä ihan oikeaksi ihmiseksi. Sellaiseksi, joka saa tyydytyksensä siitä, että haluaa ja pystyy tekemään asiat niin kunnolla kuin suinkin osaa alusta loppuun. Ei se oikein onnistunut.

Virittelin kirjoitusharrastusta. Ilmoittautuduin hetken mielijohteesta kurssille, mutta se oli täynnä. Ilmoittauduin toiselle kurssille. Se oli peruutettu osallistujien puuttumisen takia. Yritin maalata. Tuotos oli niin karmea, että pakenin saman tien asunnostani.

Matkustaminen on huono idea, jos haluaa paeta itseään. Hetken on rentouttavaa vaellella velvoitteista vapaana. Kuljeskella paikoissa, jossa ei ole pelkoa törmätä kehenkään, joka vaatisi muuta kuin maksua tasarahalla tai pienen tipin kera. Pidemmän päälle syntyy kuitenkin vain luettelo satunnaisista paikoista, ja jää epäselväksi, miksi olen niihin päättynyt. Ja pahinta kaikista: sama eksynyt ruttunaama tuijottaa maailman kaikkien hotellien peileistä.

Onneksi on kuitenkin yksi peili, joka heijastaa toisin. Kesämökin vanhan piirongin peili. Se vääristää sen verran, että punkkitarkasta ei sen avulla voi tehdä. Se mahdollistaa kuitenkin täydentämisen ja tulkinnat.

Mökillä on sähköt, mutta sieltä puuttuvat nettiyhteys ja televisio. Aikaa jää tuumailuun. Kulttuuriantropologi Thomas Hylland Eriksen esittää kirjassaan Hetken tyrannia, että kiireettömän pohjoismaisen mökkielämän malli pitäisi tehdä tunnetuksi kaikkialla (ks. Eriksen, 221). Eriksenin mielestä ihmiskunnan tuhoisin ongelma ei ole ilmastonmuutos, velkakriisi eikä edes syrjäytyminen vaan hitaan ajan puute. Arjen ennakomaton sälä: puhelut, sähköpostit, tekstiviestit ja pikapalaverit vaativat jatkuvaa reagointia niin, että aikaa ja keskittymistä vaativat tärkeämmät asiat jäävät aina tekemättä. Eriksen kertoo tutkijakollegastaan, joka ei enää kykene lukemaan kirjoja. (ks. Pohjola) Tunnistan samoja oireita.

En minä mökillä jouten ollut. Juomavesi piti raahata puolentoista kilometrin päässä sijaitsevasta kaivosta, ruoka lähimmästä kaupungista maaseudun harvenevia bussiaikatauluja sovitellen. Muun ajan treenasin, leikkasin nurmikkoa, pilkoin puita, kunnostin metsäautotietä, raahasin puupöllejä metsästä. Opettelin moottorisahan käytön alkeet. Illan päätteeksi saunoin ja fundeerasin lihakset raukeina. Nukuin pitkät unet.

Väliin lueskelin. Olin jo vuosia sitten saanut isältäni Tapio Koivukarin Rauman saaristoon sijoittuvan sukutrilogian ensimmäisen osan, Luodetuulen maa. Isäni kirjallisuusmaun tuntien odotin sanakirjan kanssa luettavaa, yksityiskohtiin juuttuvaa murrepakinaa, pötkyssä kerrottuja anekdootteja ilman kokonaisrakennetta, latteaksi lukijalle jäävää loputonta henkilögalleriaa, tekohauskaa kansanomaisuutta ja ulkopaikkakuntalaiselle avautumatonta sisäpiiriviittailua. Kapteeninlakki päässään takakannessa esiintyvä kirjailija ei odotuksia nostanut. Eivät myöskään hiukan sentimentaalisesti nimetyt luvut.

Kun kuitenkin ilmeni, ettei isä ollut itse tutustunut kirjaan, rohkenin tarttua siihen. Luin saman tien ja pidin. Päätin tilaisuuden tullen lukea myöhemmätkin osat. Mökillä oli aikaa.

Pidän kokonaisuutta fantastisena. Koivukari kirjoittaa pitkästi, koukeroisestikin, muttei pitkästyttävästi. Pikemmin perusteellisesti, saattaa ajatuksensa ja lauseensa loppuun. Kielessä on raumalainen ripaus, mutta niin taiten lisätty, että ulkopaikkakuntalainenkin viihtyy. 1860-luvulta 1960-luvulle ulottuva kokonaisuus rönsyilee väkisin moneen suuntaan, mutta pysyy kuitenkin hienosti kasassa.

Trilogia kuvaa tavallisten, tavalla tai toisella pärjäämään pyrkivien miesten ja naisten, lasten, nuorten ja vanhojen elämää vivahteikkaasti. Enimmät asiat tuodaan ilmi arkisen toiminnan kautta, muun lukija löytää riven välistä. Koivukarin ihminen on perimmältään hyvä, mutta maailman melskeisiin heitettynä sopivalla tavalla "joustava". Tarvittaessa hoituu ihmissalakuljetus, ja jos pirtusalakuljetuksella luodun pääoman sijoittaa tuottoisasti, saattaa hyvinkin saavuttaa arvostetun aseman yhteisössään. Osoittelemaan Koivukari ei sorru edes kuvatessaan sisällissodan aikaa, missä hänen asenteensa poikkeaa esimerkiksi Väinö Linnasta. Erityisen ihailtavana pidän tapaa, jolla hän kohtelee tarinan selkeitä "pahiksia", vaikkapa Amerikkaan muuttavaa ja lapsensa Suomeen hylkäävää äitiä tai pirtusalakuljettajaisää, tarinan kertojan isoisää, joka rellestää ryyppyporukassa ja laiminlyö poikaansa.

Kerronta soljuu. Koivukari hallitsee draaman ja osaa rakentaa koukkuja. Hän saattaa kuvata muutaman sivun veneen moottorin huoltamista ja vastaavasti kuitata keskeisen henkilön kuoleman karusti parilla lauseella. Kyse ei ole kikkailusta, vaan arkiset taidot ovat aidosti meren äärellä elävien ihmisten selviytymisen ehto. Eikä kuolleita vastaavasti aina ehditä suremaan. Arki on kuitenkin muutakin kuin ilotonta raatamista. Mukaan mahtuu rutkasti veijarihenkeä, huumoria, riehakkuuttakin. Silloin tällöin hiljennytään kauneuden äärelle.

Sukutarinan ohella kuvataan myös pitkä siivu Suomen yleistä historiaa ja suomalaisen työn ja yritteliäisyyden historiaa. Minulle uutta tietoa oli inkeriläisten ja virolaisten laaja salakuljetus Ruotsiin heti jatkosodan jälkeen. Kiinnostavaa oli myös tietää karjalaisten asuttamisesta ja sotakorvauslaivojen rakentamisesta pitkälti evakkojen, koivistolaisten, voimin.

Tarinan totuudellisuutta en pysty arvioimaan. Oletan, että henkilöiden nimiä on muutettu ja joitain on ehkä jopa "tuotu sukuun" täydentämään kokonaisuutta. Luin trilogiaa pitkään Koivukarin omana sukusaagana. Kuin alleviivatakseen, että näin ei ole, hän tuo tarinaan hetkeksi sukuun kuulumattoman Koivukari-nimisen sivuhenkilön. Mene tiedä. Yleisempi historia lienee nimiä ja päivämääriä myöten "oikein". Isäni oli sattumalta tutustunut naiseen, joka kertoi olevansa sotakorvauslaivojen yhden pääsuunnittelijan jälkeläinen, karjalainen, kuten isäni. Selasimme Sumujen lokikirjaa, josta nimi löytyi. Kyseinen Kaarlo Pulli oli muuttanut laivojen alkuperäistä mitoitusta, koska sopivaa, kolme vuotta kuivunutta puuta, ei ollut tarjolla.

Osin trilogian innoittamana tein jo monena kesänä suunnitellun venematkan Kuuskajaskarille, Rauman edustalla sijaitsevalle puolustusvoimien entiselle linnakesaarelle. Ystävällinen ja asiantunteva opas osoitti minulle Koivukarin kuvaaman mökin paikan. Saari on kaunis, ja siellä kannattaa poiketa kirjoihin perehtymättömänkin, ainakin, jos muutenkin on käymässä Raumalla.

Oli minulla aikaa myös ihmisille. Vanhemmilleni ja muille sukulaisille. Saunoimme. Otimme muutamat oluet. Kiersimme hiukan paikkoja, vaihdoimme ajatuksia ja omia ja tuttujen kuulumisia. Menneitä ja tulevia. Aika arkisia. Oli kuitenkin hienoa tavata, ja vielä hienompaa, jos tunteen voi kokea molemminpuoliseksi. Että yhteys on kestänyt vähän huonompiakin aikoja.

Tapio Koivukarin trilogian kertoja arvottaa sukusuhteen oivallisesti:

Suku tapaa – monia sukulaisiaanhan ei tapaa kuin hautajaisissa, tai häissä, jos joku pitää semmoiset häät, että sinne sukuakin käsketään. Suku tapaa ja silloin otetaan kuva senhetkisestä tilanteesta. Pahempi olisi jos ei nähtäisi silloinkaan. Nyt tietää, että jossain on ihmisiä, joiden yhteyteen kuuluu edes jollain tavalla, vaikkei heidän kanssaan hirveästi kaveeratakaan eikä olla jatkuvasti tekemisissä. Yhteys on jossain syvemmällä. Näin ajattelen nyt, nuorempana ei se edes päähän pälkähtänyt. Ja sitten voi ajatella niinkin, että parhaiten säilyy sukulaisten kanssa puheväleissä, kun ei turhan usein nähdä. (Koivukari, 73)

Kun kotopuolessa risteilin, poikkesin samalla Rauma Bluesiin, joka järjestettiin jo 27 kerran ilman, että olin sinne aiemmin ehtinyt. Tuttuja en tavannut, tai vuosirenkaiden kerryttyä tunnistanut. Urheiluhallin äänentoisto oli korkeintaan tyydyttävä, mutta esiintyjät mainioita ja tunnelma muutenkin mukava. Lähestyn kai toista vaippaikää, kun ihastun koko ajan nuorempiin naisiin, tällä kertaa 17-vuotiaaseen. Älkää silti tuomitko, ihastutte itsekin. Ruby Jane Smith on ilmeisesti soittanut viulua 2-vuotiaasta. Näin hurmaavan videon hän teki 9-vuotiaana.

Kesät erävaeltava ystäväni varoitti kerran, että paluu ihmisten ilmoille on sitä vaikeampi, mitä kauemmin omissa oloissaan viettää. Jottei hyppäys metsistä avokonttoriin olisi liian dramaattinen, tulin asunnolleni hyvissä ajoin ennen töiden alkamista.

Huomaan, etten edelleenkään pysty katsomaan maalausta, jota lomani aluksi tuhersin. Lohduttaudun toisen ystäväni kokemuksella. Hän oli vuokrannut kesäksi vanhan kansakoulun keskittyäkseen maalaamiseen. Syksyllä hän silti valitteli, ettei ollut saanut mitään aikaiseksi. Kun ammattimaalari kuuli, että hän oli viettänyt maalla kolme kuukautta, hän tuhahti moisen ajan kuluvan pelkkään asettumiseen. Ehkei kaltaiseni projektityöläisen kannata vaatia itseltään liikoja. Eläkkeellä sitten.

Mökkeilyn jälkeen näin Helsingin tuoreemmin silmin ja viehätyin. Aivan lähistöllä kaupunkitilaa vallattiin bisnekseltä asukkaille. Värikäs joukko myyjiä, ostajia ja muuten vain kuljeskelijoita täytti iltapäiväksi koko Harjun nuorisotalon korttelin. Kallion ilmaisesta ja kaikelle kansalle avoimesta puistokirppiksestä näyttää kehittyneen valtava tapahtuma. Mökkipuuhissa jäykistyneestä niskasta huolimatta asetin pöytäni minäkin. Moni vanha kirja sai uuden omistajan, ja muutenkin kaappeihin tuli tilaa. Kauniissa säässä vietetty tilaisuus miellytti enemmän kuin moni järjestetty tapahtuma. Se oli yhteisöllisyyttä parhaimmillaan. Kun esiintymislava ja kovaääniset puuttuivat, ihmiset muuttuivat itse kuluttajista toimijoiksi. Kun tekemistä ohjasi viitteellinen, joillekin ehkä todellinenkin hyöty, autojen siirtokehotusta kummempia järjestyshäiriöitä ei esiintynyt. Niin myyjät kuin ostajat saattoivat olla paikalla omana itsenään, kenenkään ei tarvinnut olla positiivinen eikä myyntihenkinen, ellei sitten itse tahtonut.

Tilaisuus toistuu torstaina 30.8. Voi olla, että tuolloin livahdan avokonttorista hiukan aikaisemmin.

Tekstejä:
Eriksen, T. (2003) Hetken tyrannia. Johnny Kniga.
Koivukari, T. (2002). Luodetuulen maa. Like.
Koivukari, T. (2005). Missä aallot murtuvat. Johnny Kniga.
Koivukari, T. (2009). Sumujen lokikirja. Johnny Kniga.
Pohjola, J. (29.7.2012). Levoton hidastaja. Helsingin Sanomat.
Puttonen, S. ja Nowak, N. (8.12.2009). Aamun kirja. Yle. Tapio Koivukarin Sumujen lokikirjaan liittyvä haastatteluvideo.