Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teknologia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Teknologia. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 23. lokakuuta 2024

Populismi ja internet

Miksi populistit ja salaliittoteoreetikot ovat nykyään keskuudessamme niin vahvoina kuin ovat?

Eivät "maahanmuuttokritiikki", ryssäviha, rokotevastaisuus tai muu sen semmoinen mitään uutta tietysti ole. Sen tietää jokainen, joka menneinä vuosikymmeninä vähääkään tuhosi nuoruuttaan kaikista "woke-ideologioista" vapaissa keskikaljabaareissa. Oli Veikko Vennamo ja SMP rötösherra- ja seteliselkärankaispuheineen. Olivat kylähullut, hyvässä ja pahassa. Olivat vävy- ja miniäkokelaille ensitapaamisissa rivouksia möläyttelevät peräkammarin setä- ja tätisukulaiset. 

Yhteistä näille kaikille oli aikanaan jääminen marginaaliin. Juottolan etnonationalisti ei saanut yhteyttä naapuribaarin uhoajaan, SMP:n viesti päristi eteenpäin Eino Poutiaisen mopedin hitaudella, härskit sedät ja tädit ohjattiin sukukokouksissa sivummalle, ja vieraille selitettiin nolostellen, ettei tuota kannattanut ottaa niin tosissaan. Omissa yhteisöissään erilaiset jurnuttajat jäivät aina kuriositeeteiksi "tolkun" ihmisten varjoon.

Kunnes tuli internet. 

tiistai 25. huhtikuuta 2023

OSALLISET — ajankuva nuoruudesta, naiiviudesta ja hetken lepattavasta toivosta

Syyskesä 1991, revennyt rautaesirippu ja vapaus! Interrail-ajan kasvatit Taru ja Santeri syöksyvät rämisevällä Kleinbussillaan leppeän ilmaston ja halpojen hintojen houkuttelemana historian ryöppyävään virtaan. Unkarin maaseudun mökkipahasesta käsin, huolten ja houkutusten tuolta puolen, ystävykset aikovat loihtia maailman taidehistoriaa ravistelevia mestariteoksia.

Idyllin varjossa väijyy kuitenkin ankarampi todellisuus, eivätkä työrauhaa edistä myöskään Tarun onneton rakastuminen vuokraisännän vaimoon tai yhä pahaenteisemmiksi muuttuvat uutiset kotoa.

Kylmän ja sateiden myötä on unelmoijien viimein kohdattava omat ja maailman rajat. Mutta vaikka siihen Suomeen, josta lähdettiin, ei enää ole paluuta, ilmestyy elämänjanoisten silmien eteen aina myös uusia mahdollisuuksia. Tai ainakin uusia kangastuksia.

Osalliset on rosoinen ajankuva nuoruudesta, naiiviudesta ja hetken lepattavasta toivosta. Taiteilija-, rakkaus- ja matkakertomus lienee myös kaikkien aikojen ensimmäinen romaani sarjakuvan tekemisestä.

En enää muista, milloin syntyivät romaanini ensimmäiset rivit. Kun kesällä 2013 tein perehtymismatkan tapahtumapaikoille Unkariin, tiesin kuitenkin jo missä käydä, mihin kiinnittää huomiota. Pelkästään 2018 heinäkuun jälkeen käsikirjoituksesta syntyi 35 itsenäistä versiota. Muun muassa Trump, koronaepidemia ja Ukrainan sota pakottivat arvioimaan uudelleen romaanin elämäntunnetta ja tapahtumahetkeä, kylmän sodan päättymisen jälkeistä aikaa, nyt jo häviävää hetkeä, jolloin tyranneilla oli rajat ja meille muille maailma auki.

Joka tapauksessa tänään Osalliset on valmis. Olet sydämellisesti tervetullut julkistamistilaisuuteen tiistaina 9.5.2023 klo 18 Kallion kirjastoon Helsingissä tai seuraamaan sitä livestriimin välityksellä.

Osalliset on tilattavissa myös kustantajan verkkokaupasta.

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Suhteiden avulla uralla eteenpäin?

Sisko Savonlahti kertoo Hesarissa miten suhteet ovat avittaneet häntä työuralla. Kolumnin innostamana minä unohduin pohtimaan suhteiden vaikutusta omaan työhistoriaani.

Hankaluuksia oli jo alkuun pääsemisessä. Vaikka kirjoitin 1980-luvun alussa kuusi laudaturia, kesätöitä ei pieneltä paikkakunnalta tahtonut löytyä. Työttömyyden, epäselvien tulevaisuudensuunnitelmieni ja hitaan lukunopeuteni vuoksi hakeuduin työvoimatoimiston testeihin. Palautetilaisuudessa kuulin että olin pärjännyt paremmin kuin kukaan koskaan, ja ilmeisesti siksi testin vetäjä sotki aikataulunsa juttelemalla kanssani innostuneesti koko aamupäivän. Kun viimein olin poistumassa, nimeäni huudettiin viereiseltä rakennustyömaalta. Huutaja oli Jari, luokkakaverini, jonka taskumatista olin koulun bileissä saanut ensimmäisen kännini. Jari oli paikkakunnan julkkis, sillä hän oli päässyt sanomalehteen jo kahdesti. Ensin laiska toimittaja haastatteli ensimmäistä ylioppilaskirjoituksista poistujaa. Ja joitain viikkoja myöhemmin laiska toimittaja haastatteli uuden Alkon ensimmäistä asiakasta. Jarilla oli yllään työhaalarit, ja hän kertoi iloisesti saaneensa hyväpalkkaisen duunin isänsä kautta.

Minä päädyin yliopistolle lukemaan valtio-oppia. Minulla ei ollut oppinutta taustaa, joten rituaalit ja käsitteistö tuntuivat välillä oudoilta. Kurssikaverit olivat kuitenkin mukavia, joten viihdyin, olkoonkin ettei koulutus valmistanut mihinkään tiettyyn ammattiin. Kurssikaverit päätyivät kesätöihin ministeriöihin, lehtitaloihin ja yliopistolle, ja usein heitä näytti avittavan joku samanniminen jo valmiiksi paikassa työskentelevä. Heistä tuli tutkijoita, toimittajia, tiedottajia, diplomaatteja, korkeita virkamiehiä jne. Minusta tuli yhdeksäksi ja puoleksi vuodeksi siivooja.

Sellaisiin töihin, joista maksettiin palkkaa, ihmisaran introvertin pelasti vasta vuosituhannen vaihteen IT-buumi. Minulla ei nytkään ollut suhteita mihinkään suuntaan, mutta kun niitä ei ollut uudella alalla vielä muillakaan, se ei ollut tällä kertaa kohtalokasta. Käytännössä nollatasolta (en erottanut printteriä skannerista) päädyin vuoden kurssin päätteeksi satumaisesti töihin maailman suurimpaan IT-taloon.

Tai valehtelen.

Sainhan minä sen työn suhteiden avulla. Kurssikaverini oli nimittäin käynyt työhaastattelussa juuri ennen minua. Mutta kun hän oli jo lupautunut toisaalle, hän ystävällisesti vinkkasi paikasta minulle. En minä sinne ikinä muuten olisi löytänyt. Sillä tiellä vietin parikymmentä vuotta. Pelastauduin keskiluokkaan, jonka jäsenyys oli jo jäädä haaveeksi. Hankin moitteettoman yhteiskunnallisen statuksen, omistusasunnon ja lopulta perheenkin.

Kiitos vielä, Janne!

torstai 24. elokuuta 2017

Turun jälkeen. Lisää kuria ja järjestystä?

Minulta on kysytty ajatuksiani Turun puukotuksista. Ajatellut surra muiden mukana, vaieta, kun olen tyhjä kuten useimmat. Monet ihmiset puukkotyypin ympärillä toimivat rohkeammin kuin minä ikinä olisin pystynyt. Samoin hienosti toimi poliisi. Jenkeissä tyyppi olisi ammuttu tuhannen päreiksi, Venäjällä olisi varmuuden vuoksi ammuttu lisäksi puoli torillista. Hyvä ettei ruikusta tehty marttyyriä vaan hänet tuomitaan varoittavana esimerkkinä oikeudessa kuten lain mukaan kuuluu.

Murhenäytelmän jälkeinen sosiaaliporno on ollut vastenmielestä.

Nettiöykköreiltä tiesti, mitä odottaa, ja pimeyden ruhtinas Halla-aholta, mutta vakavasti otettavilta poliitikoilta olisi odottanut suhteellisuudentajua eikä intomielisyyttä purkaa oikeusvaltiota. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta pitäisi muistaa, että elämme maailmanhistorian turvallisinta aikaa, yhdessä maailman turvallisimmista maista.

Yksikin uhri on kuitenkin liikaa? Ei ole. Ei voida ajatella niin, että estämme lapsia jäämästä auton alle katkomalla kaikilta varmuuden vuoksi synnytyslaitoksella jalat.

Myöskään varmuuden vuoksi tehtävässä rajojen sulkemisessa tai turvapaikanhakijoiden massakarkoituksissa ei olisi mieltä. Rajojen yli kulkee paljon enemmän hyvää kuin pahaa, ja pahaa löytyy myös itsestämme. Pelottavia ovat niin radikalisoituneet muslimit kuin natsiaatteen viettelemät breivikit kuin narsistiset perhesurmaajat kuin piripäiset sekoilijat kuin kapakan sulkemisaikaan ilman naista jääneet känniläisetkin. Usein, joskaan ei aina, uhkissa on kyse hukkaan joutuneista nuorista miehistä.

Jokainen, joka on joskus ollut nuori mies, tietää ettei nuoria miehiä mikään uskonto tai ideologia ohjaa. Vaan se, joka itsellänikin, ehkä vähän jo muistumana, on omasta arvostaan tarkka ja roikkuu jalkojen välissä.

Jos terrorismia, perhesurmia, koulusurmia tai huumehörhöilyä vastaan halutaan suojautua, se ei onnistu katkomalla lapsilta jalkoja tai lisäämällä jokaiseen kadunkulmaan poliisipartioita tai sallimalla kaikkien kansalaisten puhelin- ja nettivalvonta. Ei myöskään suojautumalla muilta kulttuureilta, aatteilta tai uskonnoilta. Ei edes ottamalla aseet pois kaikilta.

Vaan luomalla olosuhteet, jossa mahdollisimman monen on hyvä olla. Tulo- ja varallisuuserojen kaventaminen, koulutus, terveydenhoitopalvelut, mielekäs tekeminen ovat arkisia ratkaisuja. Monelle turvapaikanhakijalle mielekästä tekemistä olisi työ. Jopa kotimaisia säädöksiä alemmin palkattu, kun se yhdistetään esimerkiksi kieliopintoihin. Jos vastaavasti isolle joukolle nuoria miehiä ei anneta mahdollisuutta mielekkääseen tekemiseen, he alkavat tehdä mielettömiä tekoja. Sääntöön ei ole poikkeusta. Siihen eivät vaikuta uskonnolt tai poliittiset aatteet tuon taivaallista. Ay-liike hohoi!

Valvontaakin tarvitaan. Mutta kohtuudella. Äärimmäisyyteen ei pidä vastata äärimmäisyydellä, sillä juuri siihen pyrkivät ne uskonnolliset ja poliittiset pedofiilit, jotka nuoria pudokkaita ohjailevat. Heidän hyödyllisiä idioottejaan ovat kotoiset meuhkaajamme, jotka ovat olevinaan terrorismia vastaan, mutta jotka ovat terroristien tärkeimpiä tukijoita. Tynkä-perussuomalaisia voidaan hyvin kutsua Suomen islamistipuolueeksi.

Mitä liiallisesta valvonnasta voisi meille kunnon ihmisille seurata? Eikö valvonta ole samantekevää, jos omatuntomme on puhdas?

Näen, että suurempi vaara kuin kaikki terroriteot yhteensä, on digitalisoituvassa maailmankylässämme päätyminen kaikenkattavaan valvontaan. Kaikenkattavasta valvonnasta on ollut ja on pelottavia paikallisia esimerkkejä. Mutta niin itäblokin kommunistimaissa kuin nykyään Pohjois-Koreassa ihmiset saattoivat kuitenkin haaveilla vapaudesta, joka sijaitsi jossain omien rajojen ulkopuolella. Mutta jos pelko ja sen myötä valvonta pääsevät ulottumaan kaikkialle, ei enää jää ulkopuolista maailmaa, josta käsin valvonnan voisi enää koskaan purkaa. Ja jos ja kun valvonta liukuu ajan myötä väistämättä vääriin käsiin, syntyy painajaismainen maailma, jossa toive paremmasta lakkaa kokonaan.

Ei siis tueta niitä meuhkaajia, jotka nyt raakkuvat perustuslakia pilkaten lisää valvontaa ja kovempia rangaistuksia. Ei tueta pelkureita ja raukkoja.

torstai 17. elokuuta 2017

Nuoruuteni Pentti Linkolan seurassa

Jokaisella on pimeät vaiheensa. Omani muistuivat mieleen kun kuulin Pentti Linkolan tuoreesta elämäkerrasta.

Kun vielä nuorena ja ajattelemattomana harrastin ajattelemista, niissä maisemissa, joissa nykyisin marjastan, fanitin Linkolaa. Hänen varhaisvaiheen pasifismiaan, arviota ekosysteemin tilasta, parhaimmillaan loistavaa tyyliä. Ennen kaikkea henkilökohtaista sitoutumisesta, joka edelleen tekee vaikutuksen, ja erottaa hänet kaiken maailman daideilijoista ja muista kynäilijöistä. Olen ikäni ollut salaa kevytversio Linkolasta. Olen muistaakseni elämäni aikana ostanut uutena n. 4 huonekalua (joista kolme valaisimia), en edelleenkään vapaalla lennä, ja välttelen yksityisautoilua parhaani mukaan (pummaan tarvittaessa kyydin systeriltä). Myös iso sarjakuvaprojekti, jota työstin koko 1990-luvun, oli pitkälti kommentti Linkolan ajatuksille. Linkolan myöhemmän terrorismifanituksen sun muut äärimmäiset heitot olin valmis sivuuttamaan provokaationa.

Linkola katosi ajattelustani vähitellen mm. seuraavista syistä:

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Go, Pokémon Go, eli taskuhirviöt Töölönlahdella

Iltalenkilläni Töölönlahden ympäri tapahtui jotain hämmentävää. Neljä viidestä vastaan vaeltajasta kantoi raukeassa kesäillassa kännykkää käsissään. Kuin kotiseutuni prostituoidut tai naisrauhaa Pikku-Huopalahdessa turvaavat Odinit he harhailivat omassa verkkaisessa tahdissaan. Himokkaiden asiakkaiden tai mielikuvitusmukiloitavien sijasta nämä yksin ja ryhmässä kulkijat olivat kuitenkin vailla POKÉMONEJA. Kuin korostaakseen kuulumistaan uuden ajan airueisiin korskeat hanhetkaan eivät enää välittäneet väistellä menneessä ajassa puuskuttavaa juoksijaa.

Hätkähdin. Töölönlahti ei liene poikkeus. Epäilemättä sama tapahtuu paraikaa kaikkialla ympäri maailman.

Mietin, olinko nähnyt tulevaisuuteen. Jos yhä suurempi osa nuorista, ja meistä iäkkäämmistäkin, jää tulevaisuudessa osattomaksi reaalimaailman riemuista, kuten palkkatyöstä, tai kokee joutuvansa hyväksikäytetyiksi erilaisissa palkattomissa kokeiluissa, tarjoavatko Pokémonin kaltaiset todellisuuden laajentumat heille uuden yhteisön, arvostuksen ja identiteetin?

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Prosessi, resurssi (sinä?), ja kolmas maailmansota

Nollien ja ykkösten maailma on horoskooppeihin ja voimaeläimiin uskomattomien miesten. Luulisi, ettei huuhaalle ole tilaa.

Silti joka niemeen, notkoon, saarelmaan, kuntaan ja sairaanhoitopiiriin nousee oma vaikeasti käytettävä tietojärjestelmänsä, joka ei suostu puhumaan muiden järjestelmien kanssa. Alkujaan kehityksestä innostuneet käyttäjät alkavat suhtautua tekniikkaan välinpitämättömästi tai jopa vihamielisesti, kun eivät koe sen helpottavan arkeaan. Neljännes hankkeista ei tuota maksajalleen koskaan minkäänlaista hyötyä vaan päätyy keskeytykseen (ks. Ryhänen). Ja vaikka verorahoitetut katastrofit paistattelevat julkisuudessa, meininki kylmää myös yrityksissä. Ne vain vaikenevat nolona miljoonamokistaan. Mistä ihmeestä on kysymys?

Olen ollut alalla 15 vuotta, enkä ole vielä nähnyt törmännyt kylmään harkintaan. Tunteellisempaa olentoa kuin johtavassa asemassa oleva pukumies ei taida ollakaan. Katsokaa kyynelehtivää Harry Harkimoa tai Kalervo Kummolaa Sel8nne -dokumenttielokuvassa (ks. Siili). IT-talon johtaminen on arvailua ja harhailua siinä missä muukin elämä.

Isot järjestelmät ovat äärimmäisen mutkikkaita. Ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne luodaan tyhjästä ja ennen kaikkea ne ovat mutkikkaita silloin, kun ne kehittyvät vähitellen. Ne saattavat pitää sisällään hyvin erilaisia teknologioita eri aikakausilta. Alkuperäiset tekijät ovat jo muissa töissä tai eläkkeellä, ja kun dokumentaatiokin on summittaista, on päässyt syntymään erilaisin purkkaviritelmin kasassa pysyvä spagettihirviö, johon kukaan vastuullinen ihminen ei enää uskalla koskea.

Ennen kaikkea riippuvuuksien verkosto on ylivoimainen asiakkaalle. Suhteessa teknologiaan asiakas elää samassa epävarmuudessa kuin maanviljelijä on elänyt vuosituhansia suhteessa säähän. Riippuvaisena, ymmärtämättä. Tulvat, kuivat kaudet, heinäsirkkaparvet, yöpakkaset tai myrskytuulet ovat saattaneet koska tahansa tehdä tyhjäksi viljelijän uutterat ponnistelut ja suistaa hänet perheineen nälkäkuoleman partaalle.

Huhujen ja luulojen maailmassa on suuri kiusaus uskoa asiantuntijaan, joka vakuuttaa tuntevansa kalenterit, joka väittää tietävänsä, milloin kyntää, milloin kylvää. Asiantuntijaan, joka selittää selittämättömän.

Moderni meteorologia ja tukiaiset ovat tehneet papistosta viljelijälle tarpeettoman. Uusi työpaikka löytyy it-alalta.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Vuoden valoisin aika

Kun työssä pärjätäkseen luopuu ajattelusta, pitää voimaa hakea toisten rohkeudesta. Docpoint-dokumenttielokuvafestivaali valaisee tätäkin talvea.

Tiistaista sunnuntaihin katson kuusitoista dokumenttia. Torstain nelituntisen At Berkeley -leffan takia jään kahden leffan päähän viimevuotisesta ennätyksestäni.

Tämän blogin aihepiiriä liippaavat ainakin seuraavat elokuvat:

tiistai 24. joulukuuta 2013

Suunnitelma B

Kun blogin alkajaisiksi vuonna 2009 pohdin ihmisen motiiveja tehdä työtä, olin työtön työnhakija. Hurjan ulkoistuksen herkistämänä jahkailen neljä vuotta myöhemmin samaa, nyt henkilökohtaisemmin.

Yritys, johon minut kipattiin, vaikuttaa kelvolliselta. Palkka ja työehdot säilyvät alkuun miltei entisellään, tahtia ja ehtoja kiristettäneen vasta vähitellen. Irtisanomisen suoja-aika on varsin pitkä. Sen kuluttua väkeä epäilemättä vähennetään. Lomautuksia saatetaan toki jakaa ennekin. Periaatteessa arvostan silti mahdollisuutta jatkaa edes hetken. Pätevämpiä on joukoin vailla työtä.

Ei tämä silti kivaa ole ollut. Työnkuvani muuttui, eikä parempaan suuntaan. Ennen suunnittelin. Nyt arvioin työmääriä ja siirrän tietämystäni halpamaihin. Mekanisoimme henkistä työtämme, jotta kuka tahansa voisi tehdä sitä missä tahansa. Aina siellä, missä halvimmaksi tulee.

Moraalisesti en näe ulkoistuksissa ongelmaa. Hyvinvoinnin kuuluu jakautua maailmassa tasaisemmin. Pätevän intialaisen insinöörin pitää saada sama palkka kuin suomalaisenkin. Ulkoistamisen ansiosta tasoittuminen vähitellen tapahtuu. Länsimaisen työntekijän neuvotteluasema tosin romahtaa vuosiksi tai vuosikymmeniksi, mutta minkäs teet.

Kaikille aloille mekanisoiminen ei sovi. On eri asia hajoaako Toyotasi vai aorttasi. Autoja voidaan koota liukuhihnalla, mutta esimerkiksi terveydenhoitoa, vanhustenhoitoa tai koulutusta lähestyisin holistisemmin. Oma alani on rajatapaus. Välillä epäilen tavattomasti, välillä näen järkeäkin.

Vuosikymmeniä palvelleet huippuosaajat ovat kuitenkin kokeneet tulleensa nöyryytetyiksi. Viimeisenä palveluksena ulkoistettujen pitäisi nyt muutamassa kuukaudessa siirtää koko tietämyksensä ulkomaille. Ulkoistukselta pelastuneetkaan eivät huokaa helpotuksesta. Eräs lyhyen aikaa talossa ollut asiantuntija esitteli oman salaliittoteoriansa: hän sai jäädä, koska hänen pois potkimisensa tulee aikanaan halvimmaksi. Huumori hersyy. "Vielä ei tule ilmastointilaitteista kaasua", kuuluu kylmäävin kuulemani murjaisu.

Monet ovat irtisanoutuneet. Minäkin harkisten. Olkoonkin, ettei uutta työtä ole tiedossa kuten useimmilla lähtijöillä. Olisi ehkä silti parempi paeta ennen kuin voimat täysin loppuvat.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Ylioppilaslahja

Päädyn tänä keväänä monen muun tavoin antamaan lahjan uudelle ylioppilaalle.

Raha tietysti kelpaa aina. Sitä tarvitaan. Pelkkä rahan antaminen on kuitenkin persoonatonta. Hyvä ylioppilaslahja, kuten mikä tahansa lahja, sisältää niin antajaa kuin saajaakin.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Onko koolla väliä? - ja sananen salaisesta puutarhastamme

Kyselin aikanaan digitalisoituvan työn tekijöiltä, arvelivatko he ryhmätyön lisääntyvän tulevaisuudessa. Puolet uskoi, toinen puoli epäili. Uskovaiset perustelivat näkemystään pääasiassa työelämän muuttuneilla realiteeteilla. Epäilijöistä ryhmätyötä on jo liikaakin. Eräs vastaaja evästi uskoaan sen lisääntymiseen kommentoimalla: "valitettavasti". Myös toisen vastaajan mielestä "sitä on nyt jo niin paljon, että välillä ahdistaa."

Oma kantani häilyy. Molemmissa on puolensa. Yksin olemme vapaita. Vapaus on kivaa. Kun juoksen metsään, valitsen itse vauhtini ja reittini. Kun rustaan omakustanteitani, luon ja tapan henkilöitä mieleni mukaan. Mutta on touhu aika yksinäistäkin.

Työssä ryhmän hyödyt on helppo havaita. Nopeasti muuttuva työ vaatii yhtaikaa erittäin laajaa ja hyvin spesifistä reaaliaikaista osaamista. Kukaan ei voi tietää kaikkea, joten meidän on opittava jakamaan niin yhteisöissä kuin niiden välilläkin. Olemme digitalisoituessamme tavallaan palanneet keräilykulttuuriin, jossa yhden ryhmäläisen löydöt hyödyttävät muitakin. Ajoittainen byrokraattisuus ja pompottavat pomot kannattaa sietää, koska työkavereilta saamme joka tapauksessa enemmän tietoja ja taitoja kuin yksin pystyisimme hankkimaan.

Ei yhteistyö silti totisesti ole ongelmatonta.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Kirjastoille kiitos!

Kirjastot ovat ostaneet kolmekymmentä kuusi kappaletta Oletko valmis? -sarjakuvaani. Myymättä on enää noin kolmekymmentä. Omakustantajana olen olemattomasta markkinoinnista huolimatta omillani.

Marginaalista myyntiä enemmän iloitsen luetuksi tulemisesta. Niin vaatimatonta kuin yritän esittää, niin tokihan toivon tekoselleni huomiota. Kirjastojen kappaleet kiertävät vuosia kädestä käteen ja saavuttavat jokainen vähintään kymmeniä lukijoita.

Olen jo nyt saanut albumista enemmän palautetta kuin yleensä taitaa olla tavallista.

Kustantajista oikeastaan vain iso W vaivautui vastaamaan. Ja ainoana moittimaan, kunnolla ja rakentavasti. Pari artistivetoista pientä kustantajaa valoi uskoa, että muualla tärppää. Muuten vastaanotin parin rivin vakiokirjepohjia. Noin puolet kustantajista eivät vastanneet ollenkaan.
Albumissa pääsemme ääneen myös me bisnesmiehet!
Kujanjuoksuun tuhrautui vuosi ja rapiat. Varoitankin virallisesta tiestä ainakin niitä, joiden työt sisältävät ajankohtaista aineistoa. Jollet valmiiksi tunne oikeita ihmisiä tai jollet ole helposti markkinoitava valmis julkkis tai ilmiömäinen verkostoituja, tee suosiolla omakustanne. "Oikea" kirjallisuuskin on monille kustantajille nykyään vain bisnestä. Sarjakuva on ollut sitä aina.

Myöhempi palaute, pääasiassa toki tutuilta tullut, on ollut sitäkin myönteisempää. Välillä niin myönteistä, etten ilkeä siteerata, jottei epäillä oman kehun haisevan.

Kehut saavat toisaalta epäilemään hampaiden tylsyneen. Olisi surullista kuulua sovinnaisia ennakkokäsityksiä toisteleviin "koko kansan" tunteiden tulkkeihin. Voiko hyvä tuotos olla ärsyttämättä ketään? Parhaimmisto tanssii yleensä sopivuuden rajalla. Ainakin parin pöljäkkeen kuuluisi älähtää työtä näkemättä, jos työ on näkemisen arvoinen.

Ehkä haukkujen puute johtuu siitä, että marginaalisena tekijänä tavoitan vain samanmielisiä? Mediapaniikkiakaan ei demokratiassa saavuteta markkinoimatta. Persut ja uskovaiset innostuvat teilaamaan työn vasta, kun se jo muuten on yleinen puheenaihe. Kun kaikki voivat puhua, mutta kenenkään ei tarvitse kuunnella, ankarin tuomio on hiljaisuus.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Voimattomana atomina

1980-luvun alussa, lakkiaisten aikaan, työkkäristä tarjottiin helppoa ja rahakasta hanttihommaa ydinvoimalassa. Sanoin ei eettisin perustein. Virkailija katsoi minua vakavasti silmiin, ja tällä kertaa harkinnanvaraisuus kääntyi edukseni. Vältin karenssin, ja parin viikon päästä löysin mieluisamman työn.

En ollut perustanut kielteistä kantaani ydinvoimaan ituhippien puheisiin vaan ihan insinööreiltä saamani materiaaliin. Lukioluokkamme oli vieraillut Olkiluodossa, jonka toimintaa meille oli esitelty asiallisessa ja mukavassa tilaisuudessa. Teimme pienen kierroksen ja saimme vapaasti kysyä ilkeitäkin kysymyksiä. Minua kukkasia ja linnunlaulua sisältänyt diashow hiukan kummeksutti, mutta luokkakaveriini tarjottava upposi paremmin. "Kerrankin saatiin objektiivista tietoa", tämä muuten järkevä varhaisteknokraatti höläytti paluumatkalla.

Minä olin vaiti, mutta kahmin kassiini tarjotut esitteet. Pänttäsin niitä seuraavat illat. Fysiikka ja pitkä matematiikka olivat minulle vaikeita, mutta nyt oli kyse isoista asioista. Yritin ihan tosissani ymmärtää voimalan toimintaperiaatteen. Esitteet vakuuttivat minut itse voimalasta. Ympäröivästä maailmasta ne eivät kuitenkaan puhuneet mitään. Sotiako ei enää käytäisi, voimaloitako ei pommitettaisi, hullut diktaattorit ja terroristitko eivät haluaisi omaa ydinherkkuaan?

Ennen kaikkea minua hirvitti korkea-aktiivinen jäte, jonka kaivamisesta maaperään esitteissä puhuttiin kovin toiveikkain sävyin. Eihän noissa sadoissa tuhansissa vuosissa ollut mitään tolkkua, kun koko ihmisen kirjoitettu historiakin mahtui sadasosaan tuosta ajasta! Ihminen pohtii, onko hyvä vai paha, mutta oikeasti olemme vain mitättömiä. Hädin tuskin vaalikausissa ajatteleva apinalaji, joka harhojensa vallassa kuvittelee hallitsevansa jääkausia. Entä millainen laji hoitaa jätteet meidän karvattomien nisäkkäiden väistyttyä?

Onko meillä malttia aikuistua? Purkaa virittämämme aikapommi, joka ennemmin tai myöhemmin räjähtää silmillemme? Leikata irti pahanlaatuiseksi äitynyt talouskasvain?

Ei Japanin onnettomuus mitään muuttane. Ehkä meidän pitäisikin tunnustaa tosiasiat. Lakata kokonaan pettämästä itseämme kestävän kehityksen kaltaisella uuskielellä, kun oikeasti haaskaamme luonnonvaroja koko ajan yhä silmittömämmin? Turhien höpinöiden sijaan painaisimme citymaasturimme kaasupoljinta. Ajaisimme moottori ulvoen ykkösluokassa helvettiin ilman sentimentaalisia illuusioita. Puheissammekin.

Luokkakaverini syytti minua tunneperäiseksi haahuilijaksi, eikä olisi voinut osua oikeampaan. Yhden asian luulisi kuitenkin tekevän hänetkin levottomaksi. Kaltaiseni pessimismiin taipuvainen kömpelö kompastelija olisi täällä meillä Suomessa ihan oikeasti päässyt ydinvoimalaan töihin.

  Kauan sitten piirtämäni, mutta edelleen valitettavan ajankohtainen piirros.

Ja olen sentään lukutaitoinen, toisin kuin se halvimman tarjouksen perusteella ympäri Eurooppaa haalittu jämäjoukko, joka paraikaa hitsailee Olkiluoto 3:a (ks. Nieminen)

Ydinvoimasta aiemmin:
Haussa työväenpuolue. Auta!
Vastakkainasettelun ajan paluu?
Leikkauksia 9!
Leikkauksia 8! Ydinvoimailemalla Suomi nousuun?
Insinööristä humanistin silmin

Lähde:
Nieminen, T. (31.1.2010). Työmiehen totuus Olkiluodosta. Helsingin Sanomat.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Katoamistemppu - ja miksi se tehdään

Pikkupoikien sosiaalisessa hierarkiassa asema määräytyy urheilumenestyksen mukaan. Kivulloisena varhaisnuorena olin urheilutuntien jämätyyppi, jota joukkuetta valitsevat kapteenit tyrkyttivät toisilleen. Yksilölajit sujuivat yhtä huonosti. Opettaja lohdutti minun voittaneen sentään Heikin. Heikki oli flegmaattinen kehitysvammainen, jota ei vaivauduttu edes kiusaamaan.

Pettymyksiin kyllästyneenä aloin haaveilla kaiken jättämisestä. Poimin Seura-lehdestä artikkelin Hunza-maasta, jonne joskus muuttaisin. Artikkelissa kerrottiin vuorten keskellä sijaitsevasta laaksosta, jonka asukkaat söivät terveellisesti ja elivät yli satavuotiaiksi. Minulla on tuo artikkeli edelleen tallella.

Aikuisuuden kynnyksellä tutustuin työelämään. Leikkasin leirintäalueen nurmikkoa. Pestin lähestyessä loppua sain osan palkasta "vapaana". Yritin olla ymmärtämättä, että minua kusetettiin.

Jaoin postia. Kun palasin ensimmäiseltä kierrokseltani, oli jo pimeää. Nopeammat olivat sammuttaneet lajittelupisteen valot enkä löytänyt katkaisijaa. Missään ei näkynyt ketään. Vain etäällä soiva radio kertoi Anwar Sadatin murhasta. Joulun alla postin määrä kasvoi kasvamistaan. Yritykset valittivat, kun joutuivat odottamaan. Kierroksen lopulla minua huimasi, kun en ehtinyt syömään koko päivänä. Jouduin viimein lopettamaan, kun vuorokauden tunnit eivät riittäneet kaiken postin jakamiseen.

Sataman huutomiehille maksettiin sentään hyvää palkkaa silloin kun töitä oli. Sain ensi tehtäväkseni hakea minulle entuudestaan tuntematon työkalu minulle entuudestaan tuntemattomasta terminaalista. Pyysin tarkempaa ohjetta, ja sain kehotuksen kysyä "Rahikaiselta". Rahikaista en tuntenut, enkä muutaman hehtaarin kokoista satama-aluettakaan. Aamupäivän hyisessä viimassa turhaan harhailtuani minut pantiin iltapäiväksi riuhtomaan sormet verillä pressuja junavaunujen päältä.

Yritin raksan apumiehenä. Piikatessani kuivuneita saumoja elementtitalon katonrajassa sain rasitusastman. Suuhun kertynyt pöly ja hiekka olisi pitänyt pestä hammasharjalla, jotta olisin voinut syödä ruokatunnilla. Yleensä jätin suosiolla väliin. Kun kyselin mestarilta kunnon hengityssuojaimia, hän käänsi puheen naisystäväänsä, joka oli nukahtanut hänen elimensä suussaan. Sain palkkapäivänä pidellä humalaista työkaveriani, joka olisi mukiloinut mainitun mestarin saatuaan selville tienistini pienuuden.

Oikeaa panoa pääsin seuraamaan vasta siivoojana valtion virastoissa noudatattavan työajan jälkeen. Olin liian ujo pyrkiäkseni kimppaan, eikä urakkapalkalla olisi kannattanutkaan. Useimmat ylityöläiset eivät kiinnittäneet siivoojaan juuri mitään huomiota. Vakuutusyhtiön it-päivystäjä sen sijaan puhutteli aina herra siivouspäälliköksi. Samalla hän saattoi tyhjentää tuhkakupin jalkojeni juureen, katsoa silmiin ja hymyillä viatonta Jack Nicholson -hymyä.

Onnistuin nielemään kaiken, kun ajattelin kurjan tilani väliaikaiseksi. Hunza-maan sijasta pakenin sisäisiin maailmoihini. Yritin olla kuin Torsti Lehtisen Jano-romaanisarjan päähenkilö.

Maanantaista perjantaihin esitin ohjelmoijaa, viikonloput riehuin osakunnissa tai Lassen boheemiporukoissa. Eräänä kesäyönä opin olemisen syvimmän olemuksen. Istuin itämaisella matolla. Shilumi kiersi. Tumma, kaunis tyttö soitti ruokohuilua, runoilija luki ääneen Peppi Pitkätossun seikkailuja. Äkkiä ymmärsin: Nauru! Kaiken alkuperä, päämäärä ja tarkoitus on Nauru, avaruuden lävitse tunkeva, loppumaton Nauru. Nauroin. Kyyneleet valuen nauroin. Nauru tarttui. Lasse nauroi, runoilija nauroi, kuvanveistäjä, tumma kaunotar, kaikki nauroivat. Maa ja taivas tanssivat.
(Lehtinen, 256 - 257)

Muuten hyvä, mutta olin jo koettanut nauruakin, kun myin pilapiirroksia paikallislehteen. Kaksi kolmasosaa sensuroitiin, enkä saanut sovittua korvausta julkaistuistakaan. Originaalipiirrokset katoilivat eikä niitä korvattu. Kahdesti palkkiotani yksipuolisesti alennettiin.

Ei ihme, että Lehtisen päähenkilökin yritti kadota.

Minä yritin samaa. Reissasin rinkka selässäni ympäri Eurooppaa. Itä-Eurooppa oli 1980-luvulla hinnoiltaan kapitalistimaan työläisen paratiisi. Löydettyäni yösijan jätin rinkkani, ja olin kuin kuka tahansa paikallinen. Onnistuin tavanomaisen naamavärkkini ansiosta sulautumaan miltei missä tahansa Euroopan maassa. Hampurissa ehdin olla puoli tuntia, kun minulta oli kysytty tietä jo kolmesti. Ich bin ein Hamburger!

Hetken riemuitsin. Olin irtautunut kaikesta, vapautunut velvollisuuksista. Pian kuitenkin ahdistuin täydellisestä tarkoituksettomuudestani. Sitoumusten myötä olin kadottanut myös mahdollisuuteni jakaa mitään kenenkään minulle vähänkään merkitsevän ihmisen kanssa. Huonot hetket saivat tietysti jäädäkin jakamatta, mutta samoin kävi hyvillekin. Matkani alussa olin vaihtanut junanvaunua, jos olin kuullut jonkun puhuvan suomea. Kuukausia myöhemmin suomalaisturistien tapaaminen sai minut iloitsemaan niin, että tarjosin heille oma-aloitteisesti rautatieasemalta ostamaani hesaria. Suomeen palattuani olin hetken onnellinen jopa kurjassa työssäni.

Kerron kokemuksistani oikeastaan vain havainnollistaakseni niiden mitättömyyden. Mitättömiä ne olivat siksi, että minä pystyin valitsemaan tarinani. Vaikkei alempaan keskiluokkaan kuulunut "pappa" kyennytkään pelastamaan pulasta, kuuluin kuitenkin etuoikeutettuihin. Minulla oli opiskelupaikka, ja uskoin mahdollisuuksiini vaihtaa proletaarin statukseni kunnialliseen virkaan ja tylsään loppuelämään heti kuin halusin.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Vastakkainasettelun ajan paluu?

Seuraava pohdintani on leikkiä, enkä edes toivo sitä todeksi. Ehkä syysflunssa sai itsekritiikinkin aivastelemaan. Varsinaisen innoituksen antoi vanhasta hesarista löytämäni kauppatieteen tohtori Maria Joutsenvirran talouskasvun ja hyvinvoinnin suhdetta pohtiva mielipidekirjoitus. Joutsenvirta tuskailee, että päättäjämme tarjoavat talouskriisiin ratkaisuksi yksinomaan talouskasvua. Ellemme paisu vähintään muiden tahtiin, seuraa työttömyyttä, alenevia verotuloja, kasvavia kuluja. Lopulta hyvinvointiyhteiskunnan romahdus.

Useimmat meistä uskonevat, kun päättäjät lupaavat tieteen ja teknologian ratkaisevan väestön ja kuluttamisen kasvun aiheuttamat ongelmat. Tietoisesti tai tiedostamattaan he äänestävät valinnoillaan. Hulluilla päivillä, ideaparkeissa ja joulumarkkinoilla paljastuu millainen ajattelu on voitolla. Muutama kasvukriittinen blogi ei valtavirtaa patoa.

Yhä useammat epäilevät kuitenkin Joutsenvirran tavoin, ettei talouskasvu enää turvaa hyvinvointia. Joskus on jopa päinvastoin. Tietyn tulotason jälkeen tulojen merkitys hyvinvoinnille vähenee. Oravanpyöräilijät alkavat haluta vapaa-aikaa enemmän kuin rahaa. Oikeudenmukaisuuskaan, jos sillä tarkoitetaan säällistä elämää kaikille, ei näytä kasvun myötä toteutuvan. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Köyhä etsii harkinnanvaraista onneaan toimeentulotukiluukulta, keskiluokka jouluvalojen loisteesta, rikas rottweilerin vartioimasta bunkkeristaan. Kukaan ei löydä.

Kasvukriitikon ylivertaisin pointti on tietysti ekologinen. Hän uskoo, että yhdistetty väestön- ja talouskasvu ulosmittaa kaikki tieteen ja teknologian hedelmät, ja enemmänkin. Jatkuva talouskasvu on kuin pahenevien pikavippien sarja, jonka katkeraksi lopuksi luonnonvarojen kulutus ja ilmastokriisi käyvät kestämättömäksi. Palellumme pakkaseen tai paistumme eläviltä tai pyörremyrky vie tai hukumme vedenpinnan noustessa. Ellemme tee parannusta tänään, menetämme koko huomisen.

Tekoihin valmiita kasvuideologian vastustajia, jos unohdetaan suunpieksijät, on aika vähän. Pentti Linkola ja muutama muu. Valinta kasvun ja siitä eroon pyristelyn välillä lienee kuitenkin aikamme keskeisin. Kun toinen haluaa pelastaa maailman jarruttamalla, toinen kaasuttamalla, kompromissia ei oikein taida löytyä.

Fanaattisuudessaan kasvun vastustajat lähentelevät mielestäni välillä fundamentalistiuskovaisia. Me olemme hyviä, muut kadotettuja, kuuluu tämänkin lahkon sanoma. Usko omaan asiaan on järkkymätön. Kasvutalousihminen nähdään narkomaanilta, jota arvaamatonta sekoilua ohjaa silkka silmitön seuraavan piikin tarve. Huomenna on jo saatava uusi annos, uutta kasvua. Yhä enemmän, yhä isompaa.

Vakavimmin sairaita ovat tietysti yhteisöstään itsensä irti repäisseet superrikkaat, joille mikään raha ei riitä tarjoamaan onnea. Heille kasvukriitikko tarjoaa joko nappia otsaan (kun kaikkia ei voi auttaa, älköön autettaako yhtäkään) tai yhteiskunnan kustantamaa psykiatrista hoitoa (pahimmasta alennustilastakin on mahdollista palata ihmiseksi). Nimenomaan maksuttomuuden tarjoama kontakti muihin ihmisiin voisi rohkaista veropakolaisenkin tarttumaan kukkaronsa sijaan jälleen toisen ihmisen käteen.

Miten näihin kiihkeisiin Jumalan hulluihin pitäisi suhtautua?

Pitäisikö heidät kansainvälisen kilpailukyvyn nimissä palauttaa ruotuun ryhtymällä rankaisemaan talouskasvun vastustamisesta? Vai olisiko meillä varaa antaa heidän elää uskonsa mukaisesti? Täydellisesti se ei tietysti onnistuisi, kuten ei mikään muukaan epätäydellisessä maailmassamme. Uusin teknologia tarjoaisi kuitenkin, ehkä paradoksaalisesti, aiempaa parempia edellytyksiä vaatimattomaan elämään palaamiseksi.

Keksin ainakin kolme tapaa helpottaa kasvukriitikoiden vaellusta maan päällä.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Miten uudistaisin koulun?

Viipyilen vielä hetken peruskoulun tuntijakouudistuksessa.

Jotten edellisen kirjoitukseni tavoin vain kritisoisi, kehittelen lyhyesti omien toiveideni mukaisen peruskoulun, lähinnä yläkoulun.

Tarkkoihin tuntimääriin en puutu, enkä kaikkiin oppiaineisiinkaan. Oppilaiden kokonaistuntimäärän pitäisin kuitenkin ehdottomasti ennallaan. Lisättäköön vapaaehtoisten, tai jopa puolipakollisten kerhojen määrää, jos niin halutaan, mutta oppivelvollsuuteen en lisälaitostumista sisällyttäisi. Peruskoulu alkaa mielestäni riittävän varhain, kestää riittävän pitkään, eikä päiviäkään ole nykyisestään syytä pidentää. Luovuus ja eheys edellyttävät niin nuorella kuin aikuisellakin myös joutilasta luppoaikaa ilman tulostavoitteita ja raportointia. Koulua ei saa käyttää nuorten välivarastona, jonka todellinen tarkoitus on mahdollistaa vanhempien pitemmät työpäivät.

Alakoulun valinnaisuutta en lisäisi, koska se johtaisi osaamiseltaan hyvin erilaisiin yläkoululaisiin ja myös alueelliseen eriarvoisuuteen. Yläkoulussakin äärimmilleen viety valinnaisuus vaikeuttaa opetuksen suunnittelua, koska osallistujamäärät voivat vuosittain vaihdella kovastikin. Pätevää henkilökuntaa on vaikea rekrytoida lyhyellä aikavälillä ja toisille päteville on ikävä jakaa pikapotkuja.

Todellisille lahjakkuuksille yksi tai kaksi lisäviikkotuntia ei myöskään merkitse juuri mitään. Jos lapsinerokas viulisti, juoksija, kuvataiteilija tai matemaatikko oikeasti haluaa kehittää taitojaan, tarvitaan ylivirkamiesmäistä intohimoa ja tuhatkertainen tuntimäärä koulun tarjoamaan oppiin nähden.

Järjestettäköön näille superlahjakkuuksille siis laadukasta yksityisopetusta eikä sotketa kaikkia Suomen kouluja. Me tavikset voimme ainakin yläkouluun asti mennä yhtenäisenä ikäluokkana samassa tuubissa.

Mutta niihin muutoksiin. Aloitan karsimalla.

torstai 30. syyskuuta 2010

Peruskoulu ja ponilla ratsastamisen taito

Maailman muuttuessa ja maailman muuttamiseksi kouluakin on muutettava. Enää se ei entiseen tapaan tuota tottelevaista tykinruokaa massa-armeijan tarpeisiin vaan itseohjautuvia taistelukärkiä kansainväliseen talouskilpaan.

Uuteen peruskoulun tuntijakouudistukseen päättäjiä innostivat talouden vaateiden lisäksi huoli nuoren tulostentekijöiden mielenterveydestä. Kouluammuskelujen jälkeisessä mediapaniikissa he julistivat suosivansa jatkossa taito- ja taideaineita. Huippuunsa tiedolla doupattujen pisa-päiden pelättiin muuten räjähtävän koulujen ja kauppakeskusten seinille.

Uudistus on edennyt ripeästi. Opetusministeriön muistio hämmentää kuitenkin minua ja monia muita. Se sisältää hienoja periaatteita. Nukkatiedon ulkoa opettelun sijaan se korostaa oppiaineet ylittäviä kokonaisuuksia, verkostoitumista ja oppimaan oppimista.

Periaatteet eivät kuitenkaan ole siirtyneet mietinnön käytäntöihin.

Paisuttaminen on helpompaa kuin järkeistäminen, joten siinä onnistuttiin nytkin. Mietintö ehdottaa oppilaan viikottaisen minimioppituntimäärää korottamista neljällä. Laitoksessa lapsen on hyvä olla, tuntuvat muuten yksilönvapauteen uskovat suomalaiset tuumivan. Näinhän vanhemmat voivat käyttää lapsiltaan säästyneen ajan kaikkein pyhimpään, eli työntekoon.

Pyrkimys suosia taito- ja taideaineita epäonnistui erityisen kurjasti. Pienimmät lapset saavat sentään edellään taiteilla ja taituroida. Alakoulussa heitä ohjaavat kuitenkin yleisen koulutuksen saaneet luokanopettajat eivätkä oppiaineeseensa vuosia erikoistuneet aineopettajat kuten yläkoulussa.

Uudistuksessa yläkoulun taito- ja taideopetus vähenisi. Oppilas valitsisi seiskaluokan päätteeksi Taide- ja käsityö -nimisestä kokonaisuudesta (musiikki, kuvataide, käsityö, draama) kaksi ainetta, joihin jatkossa syventyisi. Kaksi muuta olisi kokonaan lopetettava. Kun pottia tuodaan jakamaan uusi oppiaine, draama, nykyisten taide- ja taitoaineiden tuntimääriä tosiasiassa vähenee.

Draamasta mietintö toivoo tiukat oppiainerajat ylittävää sillanrakentajaa, mikä olisikin hyvä juttu. Draaman avulla moni päässee esiintymiskammostaankin. Itsekehua suosivassa ajassamme ulospäin suuntautuminen on edellytys menestymiselle tai edes mäkkärin myyjäksi pääsemiselle. Me kaikki myös miellämme maailman tarinoina, emme tilastoina tai vuosilukuina. Tarinoissa keskeisinä pidetyt asiat nostetaan esiin ja turhanaikaiset häivytetään. On tärkeää opettaa nuoret ymmärtämään niitä mekanismeja, joilla valinta tapahtuu. Miksi entisen missin silikonit päätyvät lööppeihin ohi kokonaisten kansanmurhien? Ketkä määrittävät keskeiset tarinamme, keiden osaksi jää niiden kuluttaminen?

Draama sopii kuitenkin mielestäni enemmän metodiksi kaikkeen opetukseen kuin itsenäiseksi oppiaineeksi. Lisättäköön draaman käyttöä siis "dramaattisesti" ainakin äidinkielenopetuksessa (ei kuitenkaan yhdyssanasääntöjen opettamisen kustannuksella), ja sivuuttakoon se detaljitietojen ulkoluvun muissakin aineissa.

Itsenäisenä oppiaineena draama aiheuttaisi kahdenlaisia ongelmia: Ensimmäinen on pätevien opettajien puute. Resursseja, eli valtion rahaa, ei kouluttamiseen luvata, minkä vuoksi uudistus toteutuisi aiotulla tavalla vain Kauniaisissa. Köyhät kunnat joutuisivat sysäämään uudet tunnit muiden aineiden haluttomalle vakiväelle. Tai sitten ne palkkaisivat työttömäksi kansanopistojen kursseilta valmistuneita laulavia näyttelijöitä. Pelkään, etteivät köyhien paikkakuntien pienten koulujen nuoret tule vuosiin, jos koskaan, saamaan pätevää draaman opetusta.

Toiseksi uusi oppiaine myrkyttäisi koulujen työilmapiirin, kun opettajat kamppailisivat keskenään samoista, vähenevistä tunneista, eli työpaikoistaan. Oppimistulosten sijaan he alkaisivat pohtia sitä, miltä asiat ulospäin markkinointimielessä näyttävät. Isokaan koulu ei pystyisi takaamaan pitkäjänteistä laatua, kun teinien ailahtelut aloittaisivat ja lopettaisivat kursseja sattumanvaraisesti. Pätevistä aineenopettajista tulisi kiertolaisia. He sukkuloisivat kulloistenkin tuulien mukana koulusta toiseen, haja-asutusalueella pitkiäkin matkoja. Kunnes epäilemättä löytäisivät paremmat työehdot joitain toiselta alalta. Viimein muitakin taide- ja taitoaineita kuin draamaa opettaisi epäpätevä sijainen. Kaikkiaan uudistus veisi yläkouluakin aineopettajuudesta luokanopettajuuteen.

Tuntijakouudistus tuntuu miltä tahansa kannalta tarkastellen niin pähkähullulta, että ryhdyin pohtimaan tällaisten uudistusten syntytapaa. Millaisesta todellisuudesta ovat kotoisin ne suunnittelijat, joiden kädestä syntyy tällaista jälkeä?

maanantai 6. syyskuuta 2010

Muutosjohtajan kuolema

Aika usein haluan pysäyttää ajan kulun. Elinajastani on millä tahansa kertoimella mitaten kulunut yli puolet, ehkä kaksi kolmannesta. Tuntuu ikävältä.

Vanheneminen ei ole viisastuttanut, mutta kärsimättömäksi se on tehnyt. Turhuuksiin en viitsisi syventyä, kun kaikki tärkeäkin tuntuu tekemättömältä, jopa aloittamattomalta.

En ole käännynnäinen, joka havahtuu rajallisuuteensa vanhenemisen myötä. Jo lapsuuden sairaudet opettivat sitä tavalla, jota terve aikuisuuskaan ei ole pyyhkinyt muistoista. Jokainen juoksulenkki tuntuu edelleen ihmeeltä, vaikka olen tahkonnut maratoneja jo yli 20 vuotta.

Tietoisuus kuolevaisuudesta ei valitettavasti kuitenkaan auta pysäyttämään aikaa. Aikaa ei voi säästää. Se kuluu meistä huolimatta. Ajan suhteen olemme pakosta kuluttajia. Vain kuluttamisen tapaan voimme vaikuttaa.

Kauhein tietämäni ajan kuluttamisen tapa on ajankulu. Ikään kuin aika ei kuluisi liian nopeasti ilmankin. Lomalla syvennyn aikakauslehtiä ja dekkareita mieluummin juuri niihin vaikeisiin kirjoihin, joihin en työn ohessa pysty keskittymään. Shoppailemista, rantalomailua ja hömppäsarjoja kavahdan yli kaiken.

Tärkein elämättä jättämisen tapa on mielestäni kuitenkin elämän ahnehtiminen, eli jatkuva kiire. Kiireellä kun ei oikein ehdi mihinkään. Ei työssä eikä vapaalla. Nuorempana kaikkialla kaiken aikaa olemista vielä jotenkin sieti. Iän myötä poukkoilusta on tullut yhä vastenmielisempää. Ja mitäpä muuta nykyinen työ yleensä on kuin poukkoilua asiasta toiseen?

Moni tuntuu ajattelevan samoin. Jo viime nousukauden aikaan kyselin digitalisoituvan työn tekijöiltä, siis muutoksen ammattilaisilta, mikä heitä työssä eniten häiritsi. Yleisesti ottaen työnteosta pidettiin, mutta jatkuvat muutokset ottivat päähän. Aika moni tuntui tempoilevien hallinnollisten ohjeiden, yhteensopimattomien ohjelmistopäivitysten, organisaatiomuutosten, vaihtuvien pomojen, tyhjänpäiväisten kokousten, sähköpostiviestien, puhelujen ja sermin takaa kantautuvan pälätyksen pyörteessä haaveillen kokonaisista päivistä, jolloin voisi uppoutua ihan vain yhteen asiaan.

Edellisten sukupolvien kaltaisesta urasta, jossa tiedot, taidot ja ansiotaso kehittyivät vuosi vuodelta, harva enää haaveilee. Ura voi katketa milloin tahansa, ja tiedot ja taidot vanhenevat joka tapauksessa muutamassa vuodessa.

Viisastumisenkin kanssa on vähän niin ja näin. Mitäpä kerrottavaa meillä jää lapsillemme vanhentuneiden ohjelmistojen tai ohjelmointikielien hallinnasta? Mitäpä merkitsee C++ ja cobol-guruna oleminen edellisten sukupolvien sota- tai jälleenrakennusjuttujen rinnalla? Viisaus ei enää nosta vanhuuden arvoa, sillä sekin on googlattavissa suoraan netistä.

Levottomuus on ainakin minulla tihkunut vapaa-aikaankin. Kun työpuhelin mökillä muutamaksi tunniksi kesällä vaikeni, aloin epäillä, että työsuhteeni oli koeajalla purettu. Ehkeivät pomot enää lähetä sähköpostiakaan, kun potkut voi hoitaa sulkemalla kännykkä. Viimeisellä kesälomaviikolla rauhoituin, mutta sitten olikin jo aika palata päätteelle ja palavereihin.

Ei siis ihme, että ne joilla on taloudelliset mahdollisuudet valita, pohtivat yhä enemmän sitä, mitä elämästään tosiasiassa haluavat. Eläkeiän nostoaikeet tuskin innostavat nuoriakaan oravanpyöräilemään.

Entäpä jos onnistuisimme pysäyttämään tuon iänikuisen muutoksen?

torstai 19. elokuuta 2010

Etätyöllä eroon työmatkoista?

Olen ylpeydekseni aina sinnitellyt autotta. Ennen reissasin töihin bussin, metron ja junan hankalillakin yhdistelmillä. Nykyään työmatkailen enää neljästä kahdeksaan minuuttia riippuen siitä, vilkuttavatko ainoat kävelyvalot vihreää vai punaista.

Olen poikkeuksellisen onnekas. Useimpien suomalaisten työmatka on pidentynyt. Kun keskimääräinen matka vuonna 1980 oli noin 6 kilometriä, se oli vuonna 2007 kasvanut 13 kilometriin.

Yhteiskunta on tukenut muutosta niin kannustein (työllisten työmatkavähennykset) kuin pakotteinkin (työttömien työssäkäyntialueen suurentaminen), enkä oikein ymmärrä miksi.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Puh, pah, poh - pelistä (hetkeksi) pois?

IT-urani alussa uskalsin lomailla korkeintaan viikon kerrallaan. Osan lomista halusin siirtää seesteisempiin vuosiin, sillä pelkäsin lomalla unohtavani kaiken oppimani. Osin siirsin lomia toki vaativampaa perhetilannetta ennakoiden ja myös vaellellakseni tuonnempana vähän pitempään. Viikon tai kahden mittaiset ympäristörikokset aurinkorannoille eivät nuorempanakaan innostaneet.

Lykätty tarpeentyydytys ei kohdallani kannattanut. Kun sihteeri muutaman kerran vaihtui, pitämättömät lomat muuttuivat hankaliksi osoittaa. Lopulta lahjoitin ne hiljaisesti työnantajalle.

Työ muuttuu yhä nopeammin, joten voisi ajatella, ettei itsetuhoisinkaan työntekijä kohta uskaltaudu irtautumaan työstään muutamaa päivää pitemmäksi ajaksi.

Työpsykologi Anne Hyvénin mukaan on onneksi päinvastoin: "Ennen ihmiset miettivät, että voinko jäädä hetkeksi pois, olenko ihan pihalla, kun palaan. Nykyään muutos on niin nopeaa, että kaikki ovat joka tapauksessa pihalla." (ks. Pulkkinen 2)

Ennemmin kuin asioiden syvällistä hallintaa, uusi työ vaatii kykyä omaksua nopeasti mitä tahansa uutta: uutta teknologiaa, uusia työtapoja, uusia organisaatiomalleja jne. Uuden oppimisen kannalta taas on tärkeää, että olemme levänneitä ja motivoituneita, ei niinkään se, että sinnittelemme jatkuvasti läsnä, vaikka uupuneina tai sairaina.

Milloin pitäisin breikin -kysymykseen voikin vastata kuten kysymykseen: Milloin ostaisin uuden tietokoneen. Koska uudet tietokoneet ovat aina monin verroin edeltäjiään nopeampia ja suorituskykyisempiä, aina on periaatteessa yhtä oikea tai väärä hetki uuden hankkimiselle. Ainakin minä hankin koneen juuri tarvitessani, en etukäteen, jolloin kone ehtii vanheta tai myöhässä, odoteltuani hintojen näennäistä laskuja. Työelämätauonkin sijoittaisin elämätilanteeseen, jossa rahasta ei ole pulaa, mutta jossa ajalle on käyttöä. Ulkoiset olosuhteet ovat joka tapauksessa aina yhtä hyvät tai huonot.