Iltalenkilläni Töölönlahden ympäri tapahtui jotain hämmentävää. Neljä viidestä vastaan vaeltajasta kantoi raukeassa kesäillassa kännykkää käsissään. Kuin kotiseutuni prostituoidut tai naisrauhaa Pikku-Huopalahdessa turvaavat Odinit he harhailivat omassa verkkaisessa tahdissaan. Himokkaiden asiakkaiden tai mielikuvitusmukiloitavien sijasta nämä yksin ja ryhmässä kulkijat olivat kuitenkin vailla POKÉMONEJA. Kuin korostaakseen kuulumistaan uuden ajan airueisiin korskeat hanhetkaan eivät enää välittäneet väistellä menneessä ajassa puuskuttavaa juoksijaa.Hätkähdin. Töölönlahti ei liene poikkeus. Epäilemättä sama tapahtuu paraikaa kaikkialla ympäri maailman.
Mietin, olinko nähnyt tulevaisuuteen. Jos yhä suurempi osa nuorista, ja meistä iäkkäämmistäkin, jää tulevaisuudessa osattomaksi reaalimaailman riemuista, kuten palkkatyöstä, tai kokee joutuvansa hyväksikäytetyiksi erilaisissa palkattomissa kokeiluissa, tarjoavatko Pokémonin kaltaiset todellisuuden laajentumat heille uuden yhteisön, arvostuksen ja identiteetin?
Onko hyvä vai huolestuttavaa, jos näin käy? Onko virtuaalimaailmoihin uppoutuminen viatonta vapaa-ajan leikkiä työviikon päätteeksi vai alkoholismin ja huumeiden kaltainen uhka, jota vastaan tulisi kamppailla?
Kun mielikuvitushahmot parhaaseen marja- ja sieniaikaan sivuuttavat reaalimaailman keräilymahdollisuudet, se surettaa vanhempaa metsässä liikkujaa.
Mutta nuorethan sentään liikkuivat! En myöskään nähnyt parveilijoilla kaljakasseja tai muutakaan paheksuttavaa. Joku ennätti lehden yleisönosastolla ylistämään, että Pokémoneja jahdatessaan hänen autistinen lapsensa oli ryhtynyt ottamaan kontaktia muihin pelaajiin.
Toisaalta virtuaalimaailma-identiteetti voi tuottaa pettymyksen siinä missä oma virtuaalitalouteen perustuvammekin. Lähtökohdiltaan tasa-arvoisessa Pokémonjahdissa kaikki ovat samalla viivalla vain aluksi. Vähitellen pelaajat erkaantuvat voittajiin ja häviäjiin reaalimaailman tapaan. Mutta, mene tiedä, ehkä tasaisin väliajoin ilmestyy uusia hittejä, jotka tasaavat lähtökohdat samoin kuin perintöverotus, maareformit tai velkojen anteeksiantaminen reaalimaailmassa?
Voisiko yhteiskunnan jännitteitä jopa tietoisesti suistaa virtuaalimaailmaan, esimerkiksi kouluttamalla turvapaikanhakijoita ja Odinin sotureita Pokémonien saloihin?
Mitä tiedämme Pokémon Go:n taustalla olevien kaupallisten toimijoiden motiiveista? Voimmeko luottaa valistuneisuuteen ja hyvään tahtoon? Eihän algoritmi ala arpoa taskuhirviöitä moottoriteiden liittymäkohtiin ja lentokentille? Miten eri maiden viranomaiset reagoisivat, jos tuhansien Pokémon-unissakävelijöiden armeija alkaisi vyöryä piikkilanka-aitojen yli ydinvoimaloihin tai sotilastukikohtiin?
Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Varmaa on silti se, että laajennettu todellisuus, samoin kuin kaikki muutkin 'laajennuksemme', on olennaiselta osin muuta kuin neutraalia teknologiaa. Kirjoitustaito laajensi mahdollisuuttamme kommunikoida sukupolvien ylitse, mutta heikensi samalla muistiamme, kun muistetuksi tarkoitetun saattoi aina tarkistaa tekstistä. Auto puolestaan mahdollisti fyysisen liikkumisemme paljon entistä laajemmalla alueella, mutta kartutti samalla painomme ja heikensi kuntomme, kun emme enää käyttäneet jalkoja liikkumiseen.
On nytkin suurta tyhmyyttä kuvitella, että olennaisinta olisi uuden teknologian sijasta se, miten me sitä käytämme. Teknologia muuttaa meitä riippumatta käyttötavastamme. Se muuttaa meitä, vaikkemme käyttäisi sitä ollenkaan. Töölönlahti ei ole koskaan enää oleva entisensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti