lauantai 31. heinäkuuta 2010

Pieni suuri päivä ja suuri pieni päivä

Palasin lomalta. Lähiesimies kysyi kollegan ja minun kuulumisia. Käytyään läpi kollegan työtilannetta hän pyysi minut huoneeseensa. Aloin odottaa pahinta.

Hätkähdin kertaalleen jo palkattoman lomani aikana. Työkännykkäni vaikeni mökillä, ja epäilin työsuhteeni koeajan puitteissa puretun. Jos pääministerillinen ero hoituu tekstiviestillä, rividuunari potkittaneen pois vain katkaisemalla yhteys.

Mökki sijaitsee katveessa, jossa häiriöitä on usein. Yhteys palautuikin seuraavana päivänä. Aiheettomasti tuskailin eilenkin. Esimies ilmoitti koeajan päättyneen, toivotti tervetulleeksi taloon ja esitteli syksyn haastavia ja kiinnostavia työtehtäviäni.

Olen nyt siis niin vakituisessa työssä kuin tänä päivänä voi olla.

Ihmisen muisti on lyhyt. Kohta kai minäkin alan uskoa kaiken olevan itsestä kiinni ja jokaisen työttömän olevan vastuussa tilanteestaan.

Työttömyyden aika alkoikin unohtua nopeammin kuin olin uskonut. Keskipäivällä vastasin puhelimeen ja yritin samalla tallentaa tietokoneella käsittelemääni tiedostoa painamalla ctrl+s. Taisin kumminkin tehdä jotain muuta. En ole ihan varma. Kun palasin koneelle, tiedosto oli tyhjä.

Se sisälsi henkilökohtaiset muistiinpanoni puoleltatoista vuodelta. Ne kaikki ovat kadonneet. Fiiliksiä, mutta myös konkreettisia asioita, joiden selvittäminen tuntuu nyt lähes mahdottomalta. Varmuuskopiota ei tietysti ole.

Olin ajatellut hyödyntää muistiinpanoja muun muassa kirjoittaakseni fiktiota työttömyydestä. Siltä nyt säästytte. Harmittaa. Olen kärsinyt taiteeni takia. Teidän ei tarvitse.

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Puh, pah, poh - pelistä (hetkeksi) pois?

IT-urani alussa uskalsin lomailla korkeintaan viikon kerrallaan. Osan lomista halusin siirtää seesteisempiin vuosiin, sillä pelkäsin lomalla unohtavani kaiken oppimani. Osin siirsin lomia toki vaativampaa perhetilannetta ennakoiden ja myös vaellellakseni tuonnempana vähän pitempään. Viikon tai kahden mittaiset ympäristörikokset aurinkorannoille eivät nuorempanakaan innostaneet.

Lykätty tarpeentyydytys ei kohdallani kannattanut. Kun sihteeri muutaman kerran vaihtui, pitämättömät lomat muuttuivat hankaliksi osoittaa. Lopulta lahjoitin ne hiljaisesti työnantajalle.

Työ muuttuu yhä nopeammin, joten voisi ajatella, ettei itsetuhoisinkaan työntekijä kohta uskaltaudu irtautumaan työstään muutamaa päivää pitemmäksi ajaksi.

Työpsykologi Anne Hyvénin mukaan on onneksi päinvastoin: "Ennen ihmiset miettivät, että voinko jäädä hetkeksi pois, olenko ihan pihalla, kun palaan. Nykyään muutos on niin nopeaa, että kaikki ovat joka tapauksessa pihalla." (ks. Pulkkinen 2)

Ennemmin kuin asioiden syvällistä hallintaa, uusi työ vaatii kykyä omaksua nopeasti mitä tahansa uutta: uutta teknologiaa, uusia työtapoja, uusia organisaatiomalleja jne. Uuden oppimisen kannalta taas on tärkeää, että olemme levänneitä ja motivoituneita, ei niinkään se, että sinnittelemme jatkuvasti läsnä, vaikka uupuneina tai sairaina.

Milloin pitäisin breikin -kysymykseen voikin vastata kuten kysymykseen: Milloin ostaisin uuden tietokoneen. Koska uudet tietokoneet ovat aina monin verroin edeltäjiään nopeampia ja suorituskykyisempiä, aina on periaatteessa yhtä oikea tai väärä hetki uuden hankkimiselle. Ainakin minä hankin koneen juuri tarvitessani, en etukäteen, jolloin kone ehtii vanheta tai myöhässä, odoteltuani hintojen näennäistä laskuja. Työelämätauonkin sijoittaisin elämätilanteeseen, jossa rahasta ei ole pulaa, mutta jossa ajalle on käyttöä. Ulkoiset olosuhteet ovat joka tapauksessa aina yhtä hyvät tai huonot.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Annatko palautetta?

Lomailen minäkin, vaikkei oikeutta olekaan kertynyt. Kesä on liian kallis kokonaan sivuutettavaksi. Palkanmaksajakin säästää hiljaisina kesäkuukausina.

Loman aluksi elämänkumppanini saattoi minut täydentämään vaatevarastoani, mistä urakasta palkitsin itseni pakenemalla hellettä Kiasmaan. Yläkerrassa on ruotsalaisen Denise Grünsteinin valokuvia. Kokonaisuus on hieno, joskin ehkä vähän yllätyksetön. Elämänkumppanini piti enemmän Susanna Majurin taannoisesta kuvista, joihin Grünsteinin työt temaattisesti ja jopa osin värillisestikin minustakin vertautuvat. Pari Majurin vedosta on esillä Kiasman kokoelmanäyttelyssä, joten vertailla voi paikan päälläkin.

Ilja Glazunovin maalaama Urho KekkonenKun vauhtiin pääsimme, sukelsimme myös Urho Kekkosen ajan "hovimaalari" Ilja Glazunovin ihmeelliseen maailmaan. Yleisvaikutelmani oli kummastus. Kiasman edellisen johtajan Bernt Arellin vino huumorintaju lienee ainoa syy tuoda Glazunov nykytaiteen yhteyteen. Muuta varsinaista pointtia en näyttelylle keksinyt. Toritaidetasoisten piirrosten ja maalausten yhdistäminen autenttiseen filmi- ja lehtimateriaaliin poliittisen eliitin "innostuksesta" antaa kuitenkin vaikuttavamman kuvan suomettumisen ajasta kuin mikään kuviteltavissa oleva yksittäinen tutkimus tai Ben Zyskowiczin tulikivenkatkuisinkaan palopuhe. Ainakin nuorille näyttelyä voi siis suositella. Tuollaista on oikeasti ollut olemassa.

Kaiken kohkaamisen keskellä itse juhlakalu vaikuttaa video- ja lehtikuvissa oikeastaan aika sympaattiselta hepulta. Minun kävikin häntä sääliksi. Kun nuorena olin mielisairaalassa, (olin töissä, en hoidossa (tämä toimii aina, huomaatko kuinka jo otit etäisyyttä?)) meille korostettiin, ettei potilaan harhoja pidä pönkittää, vaan että hänen todellisuudentajuaan on kaikin tavoin vahvistettava. Mutta mitä voi tehdä nuori Glazunov, Väyrynen, Kanerva ja lopulta itse Kekkonenkaan, kun maailman kaikki mahtavat ympärillä tukevat hänen yhä harhaisemmiksi muuttuvia fantasioitaan?

Mieleeni vertautuu jokin oman aikamme surkea idols-tyrkky, jolle tuomarit kohti ja kovaa lyömisen sijaan päättävät antaa hymistelevää toivoa: "Ääni ei tällä erää ollut kaksinen, ja moni nuottikin vielä haki osoitettaan, mutta kokonaisuus on kyllä kehityskelpoinen." Ja ei kun ilmoittautumaan Big Brotheriin, jos sitä kautta ura urkenisi.

Olisiko nimenomaan kollegoiden pitänyt jo vuosikymmeniä sitten välittää Glazunovistakin enemmän? Eikö heidän, sen sijaan että pitivät nuorta Iljaa vain vaiettavana, harmittomana hölmönä, olisi pitänyt rutata hänen töherryksensä niin suoraan, että hän olisi ennättänyt hankkia itselleen jonkun muun, todennäköisesti ihan hyvän elämän? Nyt tirskahtelemme hänen maneristisille ja kömpelöille figuureilleen, eikä hän vielä kypsässä iässäkään tajua olevansa häpeällisen pilailumme kohteena. (Tosin monet museovieraat tuntuivat tyytyvän näkemäänsä, mikä ylistää heidän rehellisyyttään mutta kertoo kauheaa heidän taidekäsityksestään).

Glazunov lienee kuitenkin asemaansa itse pyrkinyt, joten tyytyköön osaansa. Luin myös jostain, että hän olisi ollut julkikuvaansa ovelampi ja hyödyntänyt asemaansa "virallisena" toisinajattelijana auttamalla vaikeuksiin joutunutta oikeaa älymystöä. En osaa ottaa huhuihin kantaa, eikä se liene tärkeääkään.

Tärkeitä ovat sen sijaan omat valintamme tässä ja nyt.

torstai 1. heinäkuuta 2010

Hui, meitä testataan!

Meitä testataan nykyään läpi elämämme. Alkuverryttelyksi pituuttamme ja painoamme tarkkaillaan. Kunnon rumba alkaa koulussa. Kurssimuotoiseksi muutetut peruskoulu ja lukio viestivät, ettei luokkaan tulla olemaan vaan suorittamaan. Sitten omien kouluaikojeni Jumala ja opettaja ovat ulkoistaneet arviointivelvoitettaan myös nuorelle itselleen. Voi sitä, joka joutuu hormonihyökkäyksen tai sairauden uhriksi ja jää tahdista. Meno kiihtyy korkeakouluopinnoissa.

Kannatan silti testaamista, noin yleensä. Ensimmäiset kyvykkyystestit kehitettiin monen muun innovaation tavoin armeijassa. Ne olivat osa renessanssista alkanutta ajattelua, joka haastoi yläluokan perinnölliset oikeudet ja vaati lahjakkuuden ottamista huomioon virkoja täytettäessä. Tänäkin päivänä testit saattavat auttaa ylittämään monia rotua, luokkaa ja sukupuolta koskevia ennakkoluuloja, joiden takia yhteiskunta ei hyödynnä kaikkien jäsentensä lahjakkuutta. Sinänsä epämiellyttävissä Mensan testeissäkin moni alemman yhteiskuntaluokan rivitallaaja on saanut uskoa kykyihinsä. On myös hyvä, että lääkäri solutyyppimme tarkasteltuaan kertoo meille heti kannattaako meidän harjoitella painonnostoa, telinevoimistelua vai kestävyysjuoksua.

Ei koulua vaan elämää varten. Koulussa testataan, koska elämässä testataan. Elämä ei ainakaan tällä hetkellä onneksi viime kädessä tarkoita sotaa, johon koulu ennen pyrki kasvattamaan auktoriteettiuskoista ja sokeasti tottelevaa tykinruokaa. Kenraalit ja Jorma Ollilat ovatkin syystä huolissaan varushenkilöiden fyysisestä rapistumisesta. Koulun tehtävän kannalta fyysinen suorituskyky on kuitenkin sivuasia. Hiihtämisen ja puun takaa ampumisen sijaan se valmistaa sotimaan hienovaraisemmin, kansainvälisen talouskilpailun tantereella. Viime kädessä koulu valmistaa meitä palkkatyöhön.

Jo työhön päästäksemme meidän on alistuttava testeihin. Itse kävin hiljan läpi sekä soveltuvuus- että huumetestin. Yksityiseltä valtion leipiin vaihtanut tuttuni sai yhtä perusteelliseen kohteluun. Yt-neuvotteluihin kyllästynyt toinen tuttuni päätti vaihtaa kokonaan alaa ja joutui koulutukseen hakiessaan hänkin testattavaksi.

Virallisesti löydämme testien avulla kukin oman paikkamme kokonaisuudessa. Tämä on tietysti täyttä puppua. Kaikki eivät ole hyviä jossain vaan lahjakkuus kasautuu. Muutamalla harvalla on valittavaa haaskattavaksi asti. Me muut tyydymme siihen mitä saamme.

Yhdysvaltalainen sosiologi Richard Sennett antaa kirjassaan Uuden kapitalismin kulttuuri työelämän testeihin uuden näkökulman. Työelämän testit ovat hänen mukaansa luonteeltaan hyvin erilaisia kuin koulussa tehtävät testit.

Koulussa voimme yleensä tekemisellämme vaikuttaa menestykseemme. Riittävä pänttääminen parantaa tuloksiamme seuraavassa testissä. Ahkeruus palkitaan viimeistään ylioppilaskirjoituksissa tai yliopiston pääsykokeissa. Ahkera tekee myös laiskaa verrokkiaan paremman gradun ja väitöskirjan.

Työelämän testien laita on Sennettin mielestä toisin. Vanhassa käsityöläismäisessä ammattilaisuudessa, jossa asiat tehtiin niin hyvin kuin osattiin, oli kyse jonkin tiedon tai taidon syvällisestä hallitsemisesta ja omistamisesta. Lahjakkuuden uusi versio ei kuitenkaan enää ole sisällöllistä eikä sisällöistä riippuvaisia. Uuden työn ostaja ei ole kiinnostunut tämänhetkisestä osaamisestamme, joka vanhenee joka tapauksessa nopeasti. Paneutuminen, "ylilaatu", on passé, pinnallinen kiinnostus kaikkeen uuteen on puolestaan in. Kärkiyritykset ja joustavat organisaatiot tarvitsevat ihmisiä, jotka oppivat uusia taitoja eivätkä roiku sidoksissa vanhoihin osaamisiinsa. Ne edellyttävät meiltä myös kykyä työskennellä tehokkaasti tiimeissä, joiden elinkaari on lyhyt ja joiden jäseniin emme ehdi kunnolla tutustua. Uusi lahjakkuus on potentiaalista kyvykkyyttä.